Eilen illalla ylipitkän työpäivän jäljilta hiipuneena silmäilin sähköposteja. Kappas, juuri eräs rehtori pääkaupungista kyselee pitkään hikoiltuaan apua koulun verkkoympäristöön sopivan valokuvan kanssa. Helppo vastata, pari linkkiä avuksi, muutama hetki, ei mikään vaiva umpiväsyneenäkään. Paluupostin kiitossanoissa kuvastui tuskailun hetkeen netitse saadun avun merkitys.
Innovaatiojunaretkellä joku (tungoksessa en ehtinyt rekisteröidä kuka) tuli kiittelemään Google Wave -tunnuksista, taisi olla parikin kiittelijää. Jaoin tunnuksia ensin kavereille ja sitten Qaikussa täysin tuntemattomillekin, kunnes säästelin viimeisiä jälleen lähikaverihätään. Kutsuja tuli lisää ja jälleen kaverinkaverille lähti kutsuja ilman sen kummempia skannailuja, että onko minulle mitään hyötyä jakaa saalistani jollekin tuikituntemattomalle, joita nettikaverin kaverit perinteisessä tuntemis-mielessä ovat.
Kerroin tässä blogissa jo aiemmin, miten sain IT-tukea Twitteristä nettitikun asennustuskaan. Tunne ei unohdu.
Sorsastuksesta on tullut suomalaisten nettiverkostojen maan tapa. Sorsastamis-sanalla ilmoitetaan, että kysyn nyt jotain, jota aion käyttää ammatillisesti hyödykseni. Ihmiset voivat sitten itse päättää, antavatko toiselle hyödyttäviä apulauseita. Itse sorsastin viimeksi oppikirjan tulevaisuusajatuksia ja vaikka saalis menee työn alla olevaan selvitykseen, sen ensi version laitoin täällä kaikkien saataville (toimeksiantajan kanssa on sovittu, että muutenkin tekstipalasia julkaistaan koko kirjoittamisprosessin ajan).
Nettiauttamista on absurdia ryhtyä jaottelemaan hyväntekeväisyystyöhön ja kaupalliseen toimintaan. Nämä sulavat yhteen. Niin käy muissakin elämän ympyröissä. Itse olen aloittanut aikoja sitten kirjoittamisharrastuksen. Harrastus on muuttunut työksi. Toisaalta kaupallisessa ja hyötymismielessä auttamistyötä tekevä nopeasti paljastuu. Nettiverkostot ovat kuin pieniä lapsia: vaikea huijjata, feikkimeininki ei kanna pitkälle.
Nettiauttamisessa oivallista on vaivattomuus. Minulta ei paljon vaadi, että jaan omastani tai annan vastauksen toisen ihmettelyyn. Voin samalla luottaa, että joku vastaa minulle. Auttamisen ei tarvitse mennä päikseen. Auttajien ei tarvitse edes tuntea toisiaan. Eikä itketä sitäkään, hyötyykö toinen taloudellisesti saamastaan avusta.
2 kommenttia:
Juuri noin! Ei se useinkaan paljon vaadi, mutta antaa senkin edestä. Miksiköhän se silti ei ole niin kovin yleistä?
Itse samaa miettinyt. Yksi syy voi olla, että nämä nettiauttamisen muodot niin nuoria ja ihmisten tottumukset ja asenteet muuttuvat hitaasti. Useilta puuttuvat ne omakohtaiset kokemukset siitä, että vaikka se jota itse auttaa ja se jolta joskus apua saa ei ole ollenkaan tutta tai sama henkilö, apu ja ajatukset vaan liikkuvat hämmästyttävällä nopeudella verkoissa ja verkostoissa. Ja sitten kun vielä hyvien kokemusten kautta oivaltaa oman aktiivisuuden merkityksen tässä hyörinässä, tuo nettiavun logiikka alkaa aidosti tuottamaan iloa arjessa.
Lähetä kommentti