Kun saa oppia uutta eli ope oppijana

Kuuntelin eilen ulkoillessani tuoreen OKM:n julkaisun Tulevaisuuden peruskoulu. Kirja perustuu asiantuntijaryhmien työhön, tutkimuksiin, kyselyihin ja selvityksiin. Tulevaisuuteen katsotaan ensi vuonna käyttöön tulevien opetussuunnitelmien kautta ja opetussuunnitelmatyön pohjalta.

Opettajien koulutus ja opetushenkilöstön täydennyskoulutus ovat kirjassa monessa kohdassa tarkasteltavana. Siis se, mitä huomenna menen tekemään jälleen kerran. Ensinnäkin remontti aloitetaan sanasta. Täydennys on huono sana monien mielestä. Valmistumisen pariksihan se sopii hyvin. Kyse on jatkuvasta oppimisesta, ammatillisesta ajan tasalla pysymisestä, parhaimmillaan myös kehittämisestä, ei vain muutosten jäljessä juoksemisesta.

Opettaja on oppimisen ammattilainen. Kun kyse on omasta oppimisesta, sen organisointi tuntuu ylipääsemöttämältä esteeltä. Näiden kymmenen vuoden aikana, kun olen opettajia kouluttanut, olen usein kuullut pyynnön: näytä se täydellinen malli, minkä voin ottaa käyttöön. Kaivataan täsmälleen omaan työhön sopivaa uudistuksen palikkaa. Yhtä usein kuuluu huokaus: virkavapaata kiitos, että nämä voisi oppia. Aikaa ei ole. Ei ehdi. On kiire. Tähänkin OKM:n julkaisussa otetaan kantaa: työaikajärjestelyihin kaavaillaan lisää liikkumatilaa uuden opiskeluun.

Olen näiden vuosien aikana tavannut myös satoja innostuneita ja opinjanoisia opettajia, joilla päivittäinen työtaakka ei ole kevyt ja leppoisa. Silti he säteilevät oppimisen iloa, jakavat omasta oppimastaan vinkkejä kollegoilleen. Mistä siis se taika syntyy? Osittain tietenkin vapaa-ajan valinnoista. Virassa olevilla ja tuntiopettajilla on erilainen nälkä kasvattaa omaa osaamistaan. Mutta kyllä kyse on myös siitä, että löytää todelliset avaimet oppia arjessa yksin ja yhdessä toisten kanssa.

Nyt ja tulevaisuudessa ope saa olla aina välillä oppijan roolissa. Omia kikkoja voisi käyttää itseensä. Miten minä tämän opin? Tein pienen korttipakan osaksi huomista opekoulutusta. Jokainen saa laittaa itselleen oppimistavoitteen ja miettiä, miten siihen pääsee. Koolla on 18 henkilöä, joten en voi millään opettaa jokaiselle henkilökohtaisesti juuri hänen opetustyöhönsä ja aineisiinsa sopivia taitoja. Luon kehykset. He tekevät sen itse.

Tein Canvalla kortit, joiden avulla voi valita yhden tai vaikka useamman arjen oppimisreitin. Korttien kuvituksena on tekijänoikeuksista vapautuneita 1800-luvun eläinkuvia, joita pengoin Flickr Commonsista.

Jos haluat tulostaa itsellesi kortit, tässä PDF-tiedosto (tiedosto iso, mutta tulostusjälki kohtuullinen). Tutuille voin jakaa Canvaan käyttöikeuden, jolla pääsee tekemään vaikka lisää kortteja tai muokkaamaan tekstejä (sähköpostia tänne päin).

Kaikkea ei voi hamuta kerralla. Jostain pitää aloittaa. Huomasin tuskallisesti uutta käyttöjärjestelmää uudella laitteella opetellessani tämän viisauden. Pitää suostua siihen, että aluksi osaan vain vähän. Ja siihen, että minun henkilökohtaisesti ei tarvitse edes osata kaikkea. Näillä opeilla:

Opedeittailua kimppaopetukseen

Mielikuvituskoulu laittoi liikenteeseen loistavan oivalluksen. Facebookin Kimppaopetus-ryhmässä opettajat voivat julkaista deitti-ilmoituksia kollegoilleen. Jutun juonena on yhdistä opevoimia ja työaikaa yhteen. Kimpassa on enemmän älliä ja lihaksia. Yksinkertaisen nerokasta eikä vaadi edes mitään ihmeellistä hanketta tai resurssia.

Oman opepolkuni alkutaipaleella sattui yhteen jaksoon kollegan kanssa sama kurssi samaan jaksoon. Yhdistimme ryhmämme. Otimme auditorion käyttöön. Pidimme keskustelevia luentoja. Nuoriso ei ehkä ollut tottunut yllättäviin opetuksen järjestelyihin, mutta itselleni tuo kurssi jäi hyvin mieleen. Samoin yliopistolta omista opinnoistani erityisen hyvin ovat mieleeni jääneet muutamat kimppaopetetut kurssit, joissa kaksi opettajaa on keskustellut aiheista. Näin Tampereen yliopistolla, kahdella kurssilla. Harvinaista herkkua.

Etsi oma opetuskaveri!

Opettajien kysymyksiä somen ja netin opetuskäytöstä

Olin jokunen aika sitten pitämässä isohkolle joukolle lukio-opettajia hyvin tiiviin tunnin mittaisen esityksen aiheesta sosiaalinen media opetuksen tukena. Työskentely jatkui aineiryhmissä ja yhtenä tehtävänä oli kommentoida esitystäni. Kommenteissa oli lukuisia kysymyksiä, joihin kävin vastaamassa.

Julkaisen vastaukset myös täällä, koska varmasti samat asiat askarruttavat monia. Vastaukseni ovat vain yhden asiaa eri puolilta kokeneen ihmisen vastauksia. Kun lähdin opiskelemaan, en osannut käyttää nettiä enkä sähköpostia. Kun aloitin opettajana, en osannut tehdä verkkosivuja, käyttää läppäriä tai tykkiä. Blogit ja wikit ilmaantuivat matkan varrella. Opetustehtäväni ei ollut kevyt, koska päätoimisuus oli koottu kirjavasta joukosta kursseja. Tiedän, että opettajan työ on intensiivistä ja päivät välillä tolkuttoman pitkiä. Ymmärrän hyvin, mistä nämä tuoreet kysymykset kumpuavat. Samoja kysymyksiä on kysytty minulta vuosikymmenen ajan.

Vertaispäivittäjän etäkurssilla olemme koulujen TVT-tukihenkilöitten kanssa pohtineet opettajaa oppijana. Opetusteknologian käyttötaitojen omaksuminen on minun mielestäni paljon helpompaa, kuin ne aineet, joita lukiolainen opiskelee koulussa eli siis mitä opettajat opettavat. Kuitenkin alati toistuu keskustelu siitä, miten aikaa vievää, vaikeaa ja mutkikasta on. Ja aina toistuu myös pyyntö siitä, että olisi tarjolla konkreettisia oman oppiaineen esimerkkejä eli pelkkä toimintaperiaatteen kuvaaminen ei avaudu kuten ei solun toiminta avaudu lukiolaiselle lukemalla kirjaa tai tekemällä muistiinpanoja opettajan kalvoilta.

Ymmärrän tämän hahmottamisvaikeuden niin, että katsomalla jotain verkossa näkyvää opetustoteutuksen jälkeä ei oikein pääse juttuun sisälle. Oppiminen on vuorovaikutusta ja toimintaa eikä työskentely avaudu katsomalla verkkosivuja. Ei luokkahuoneopetuskaan avaudu käymällä luokassa ja katsomalla monisteita. Oma kokemus ja tekeminen on tärkeää.

Tässä siis kysymykset ja vastaukset ryhmiteltyinä. Osa vastauksistani viittaa tiettyyn oppiaineeseen. Vinkkaan muutamia henkilöitä, jotka ovat aineverkoissaan tai omassa toimessaan olleet aktiivisia. Lihavoidut ovat opettajien kysymyksiä. Väliotsikointi minun.

Taloudellinen näkökulma

Miten on varaa tuottaa nettiin materiaalia?

Aikaresurssin puolesta: Sama suunnitteluaika käytettynä niin, että opetuksen tukiaineistot menevät suoraan digimuotoon, nettiin.

Ihmisresurssin puolesta: Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, jotain kollegan kanssa, jotain oppijoitten kanssa yhdessä, jotain valmiina netistä, sisältöjen löytäminen joukkoistettu nettiverkostoihin tai oppijaryhmälle. Verkon kautta saa kommentteja ihmisiltä ja voi parantaa omia tuotoksia. Virheiden ja puutteiden näkyväksi tulemisen voi ymmärtää hyötynä: jos joku huomaa sellaisia, tilaisuus korjata ja oppia.
 
Palvelujen käyttämisen puolesta: Somessa maksuttomien ja luotettaviksi havaittujen palvelujen käyttäminen, aika ajoin varmuuskopiot omalle koneelle ja oman koneen varmuuskopiointi kunnossa.

Sisällöntuotannon osalta: Oppisisällöt sellaisena, kuin niitä opetuksen tukena käyttää, eivät ole (yleensä) kauppatavaraa, mutta julkaisemalla sisältöjä netissä voi saada hyvää kokemusta sisällöntuottajana, nettimainetta ja verkostoja. Monet opetuksen tueksi tuotetut sisällöt eivät ylitä teoskynnystä eivätkä ole mitenkään ainutlaatuisia. Enemmän opettaja hyötyy jakaessaan, jos verkosta löytyy edes kourallinen samoin tekeviä, kaikkien käytettävissä oleva sisältövalikoima kasvaa. Käyttöoikeuksia voi säädellä joko niin, ettei anna muille oikeuksia sisältöihin tai niin, että lisenssoi. Vain harvoilla oppialoilla sisällönmyynnillä saa mainittavaa tuloa. Jos tuloa on oletettavissa, ei tietenkään kannata julkaista avoimesti saataville. Toisaalta myös myytäviä oppisisältöjä voi markkinoida julkaisemalla maksuttomasti osan aineistoa.

Kuka maksaa tehdyistä materiaaleista?

Suunnittelutyö kuuluu työaikaan. Mitä enemmän aineistoa on digitaalisessa muodossa, sitä helpompi sitä on päivittää ja muokata uusille kursseille. Lisätyö kuuluu ainoastaan virtuaalisten ympäristöjen käyttöönottovaiheeseen. Kun siirryin tekemään oppisisältöjä wikiin ja lopetin monistamisen, wikin editointi vei suunilleen saman ajan kuin monistaminen kaikkine jonotuksineen ja kopiokoneen kanssa temppuiluineen. Olen dokumentoinut yhden tällaisen wikiprosessin yhden lukiokurssin osalta: http://psyka5.blogspot.fi/. Dokumenttiblogi pitää lukea lopusta alkaen, jos haluaa seurata, miten homma eteni. Ensimmäisen oppitunnin aloitin wikillä, jossa oli yksi sivu ja siinä ops. Wiki on karttunut usean vuoden ajan.

Mistä aika?

Millä ajalla tämän kaiken tai edes osan ehtii opiskelemaan ja sisäistämään ja valitsemaan olennaisen? (Se vuoden virkavapaa ei olisi hullumpi...)

Ihmiset oppivat asioita eri tahtiin. Alku voi olla TVT:n kanssa työläs, mutta homma helpottaa. Hyvin monissa ammaterissa edellytetään tänä päivänä teknologian käyttöä. Asiasta pitää keskustella työyhteisötasolla ja kehityskeskusteluissa. Ope.fi I -taitotason osaamisen saavuttaminen pitäisi hoitaa koulutuksen ylläpitäjän (työnantajan) toimesta.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että mikään järjestetty ja maksettu koulutus tai opintovapaa ei riitä, mutta jos oma kiinnostus on aito, näitä asioita oppii. Erityisesti pitää huomata, että opetusteknologia on hyvin paljon käytännön osaamista. Koulutusten opit valuvat hukkaan, jos opittua ei ota käyttöön.

Vertaisoppimisen piireistä ja kollegaopastamisesta on hyviä kokemuksia. Esimerkiksi muutamissa kaupungeissa käytetyt näytetunnit ovat saaneet kiitosta. Kun käytänteita avataan opettajalta opettajalle, turhat tekniset häiriötekijät jäävät pois ja mennään suoraan asiaan.

Käytimme omassa koulussa pitkällä tähtäimellä (useita vuosia) yhdessä oppimiseen opintokerhoa. Suunnittelimme askel askeleelta, mitä pitäisi oppia. Kerran kuussa kokoonnuimme tunnin verran opettelemaan porukalla niitä listattuja asioita.

TVT:n käyttöä ei tarvitse aina ajatella suurena massiivisena asiana, vaan pienenä rikastavana asiana. Alalla kuin alalla tänä päivänä esimerkiksi tiedonhaku on tärkeää ja siinä netti yksi keskeisistä lähteistä (tietosanakirjoja ei enää paineta).

Millä ajalla ehtii käyttää tunnilla mielekkäästi TVT:tä? Esim. solu- ja perinnöllisyystieteen kurssilla opettajajohtoista opettamista tarvitaan enemmän kuin esim. ympäristöekologian kurssilla.

Biologian opetuksessa Juha Kuusela Sipoon lukiossa on vuosien ajan käyttänyt käsitekarttatyöskentelyä (sähköisiä miellekarttoja). Juha varmasti kertoo mielellään metodeista ja tuloksista.

Opetusteknologia ei ole itsetarkoitus, jota pitäisi erikseen tunkea joka paikkaan. Mielekäs työskentely voi rikastua teknologian tuella, mutta sitä voi tehdä myös monin tavoin muutenkin.

Solubiologiassa oppijan ongelmana on dynaamisen mikromaailman hahmottaminen. Tässä esimerkiksi omien mallien rakentaminen eri tekniikoilla auttaa luomaan mentaalinen malli, johon sitten muu tieto ankkuroituu.

Simulaatioita löytyy, voivat olla apuna asioiden havainnollistamisessa. Esim. miljoonia LUMA-simulaatioita http://phet.colorado.edu/.

Opetus-tv:n videoitten kanssa http://opetus.tv/biologia/solubiologia-ja-perinnollisyys/ voi kokeilla vaikka Flipped Classroomia: kotitehtävänä videon katselu, oppitunnilla syvennytään tehtävien tekemiseen ja opettaja on apuna eikä siis päin vastoin (oppija yksin tehtävien kanssa kotona).

Hyöty

Oppimisympäristöä pitää laajentaa. Mitä hyötyä tästä on meille juuri nyt?

Ensisijaisena pitäisin oppijan motivaatiota, oppimista tukevaa työskentelyä, eväiden antamista jatko-opintoja ja työelämää varten. Sekä elinikäinen että elämänlaajuinen oppiminen ei ole pelkkää sanahelinää, vaan nyt ja jatkossa ihan jo pelkästään hyvän elämän ja arjesta selviämisen sekä itsensä ja mahdollisen perheensä elatuksen vuoksi ihmisen on osattava oppia asioita monilla tavoilla. Oppiminen ei rajoitu luokkahuoneisiin eikä muodolliseen koulutukseen. Oppimisen kyky ja halu on nuoren pääomaa elämää varten.

Helpottaako tvt:n käyttö todella tekemistä?

Ihmiset ovat erilaisia. Tekniset apuvälineet sulautuvat ihmisen työskentelyyn. Ihmisen toiminta muuttuu oppimisen ja harjoittelun tuloksena. Se, mikä nyt tuntuu vaivalloiselta, voi joskus olla sujuvaa arkea.

TVT:stä olisi tärkeää löytää niitä ominaisuuksia, jotka sopivat omaan työtapaan tai helpottavat yhteisöllistä työskentelyä. Tietty määrä kokeilua on paikallaan, jotta mahdollisuuksien avaruus aukeaa.

TVT:n mahdollisuudet erilaisten oppijoitten tukena on tärkeää muistaa. Teknologia joskus osittain korvaa aistivammojen rajoitteita. Eri tavoin oppijat voivat löytää omia vahvuuksia tukevia työtapoja. Jollekin teknologia on luontainen viestintäkanava.

Teknologian käytössä on omia hankaluuksia, joita olisi tärkeä myös oppia säätelemään, sillä teknologian oppimiskäyttö jatkuu korkea-asteella ja työelämässä. Hankaluuksia ovat muun muassa tekemiseen tarttuminen, keskittyminen tekemiseen, oman ajankäytön hallinta, yhteistyöskentelyn taidot, tietonhankinta- ja tiedonkäsittelytaidot.

Työn perustehtävä ei saa unohtua, tekniikka ei saa olla itseisarvo.

Lyhyessä esittelyssä, jonka pidin kysymykseen liittyvänä koulutuspäivänä, syntyy helposti vääristynyt kuva. Arjen työssä teknologian opetuskäyttö sulautuu työskentelyyn. Se mahdollistaa asioita, joitakin jopa niin, että muilla keinoin ei samallaista oppimiskokemusta voi saavuttaa. Asioita voi oppia hyvin monilla erilaisilla tavoilla.

Teknologian käytössä pitää olla aina harkintaa ja valikointia. Valikoinnin perusteita ovat esimerkiksi mielekkyys, merkityksellisyys, motivoivuus, tiedonalaan sopiva tiedonrakentelu, taitoaineessa taidon oppimista tukevat sisällöt ja apuvälineet, oppijan omaan maailmaan kiinnittyminen.

Miikka Salavuon Sosiaalisen median pedagogiikan miellekartta on hyvä apuväline valikointiin (ei haittaa, vaikka on jo useita vuosia vanha). (Sama jäsennys diaesityksenä.)

Ongelma: kuinka saada oppilaat tekemään sitä, mitä on tarkoitus tehdä?

Mielekkäiden asioiden tekeminen innostaa. Jos oppijoiden oma maailma tai omat tavoitteet ovat jollakin lailla mukana siinä, mitä tehdään, mielekkyys lisääntyy. Kielten opiskelussa maailman avartuminen kielen kautta herättää kiinnostusta.

Oppiainerajoja ylittävä ilmiöpohjainen oppiminen ja autenttiset aineistot voisivat antaa virikkeitä. Kannattaa kontaktoida esim. Twitterissä (tai muuten) Joanna Ovaska ja kysellä kuulumisia Helsingin ilmiöpohjaisen oppimisen projekteista sekä Tablet-koulun sähköisen, interaktiivisen oppimateriaalin käytöstä.

Teknologia välineenä

Onko väline tärkeämpi kuin itse asia?

Välineet ovat välineitä, mutta niillä on merkitystä. Opetuksen kehittämisessä ja opetusteknologian käytössä on hoettu: pedagogiikka edelllä. Toisaalta, kun teknisiä välineitä tulee, niiden haltuunotto vie aikansa ja siinä vaiheessa väkisinkin osa oppimisaikaa menee itse teknologiaan ja välineeseen. Myös kieli ja käsitteet ovat välineitä (vrt. Vygotsky). Ei ihminen pääse myöskään vieraalla kielellä kunnon vuorovaikutukseen ennen kuin näkee vaivaa ja opettelee edes jonkunlaisen sanaston, ääntämisen, kielenkäytön ja kieliopin.

Tarvitaanko vuorovaikutuksen "väliin" tietokone?

Tietenkään ei välttämättä tarvita. Tämän päivän kansalaistaitoihin kuuluu kuitenkin mm. asioitten hoitaminen verkkovälitteisesti. Nuoret joutuvat aikuistuessaan asioimaan monenlaisten viranomaisten kanssa verkkopalveluissa. Samoin omien opintojen hoitamiseen liittyy paljon verkkovälitteistä viestintää. Opetussuunnitelman eräs tavoite on taata tietoyhteiskunnan kansalaistaidot.

Silloin kun ihmiset ovat kaukana toisistaan, netti on korvaamaton Silloin, kun tehdään yhteisiä tekstejä tai muita esityksiä, jaetut dokumentit ovat todella hyödyllisiä

Kannattaa myös huomata, että hyvin useille ihmisille teknologian maisemat (netti) ei ole jotain, johon mennään erikseen, vaan jotain, joka on yhtenä todellisuuden osana läsnä (aina kun netti toimii). Siis ei erikseen mennä nettiin.

Toimiiko verkko aina?

Verkko ei toimi aina ja opettajalla voi olla äänihuulten tulehdus. Ammattitaitoinen opettaja selviytyy varmasti tilanteesta, jossa teknologia tökkii. Opetin itse 100 vuotta vanhassa jugendrakennuksessa, joka ei ollut mitenkään tietotekniikan osalta viimeisintä huutoa (nykyisin remontoituna kyllä). Verkon toimintaongelma tuli vastaan harvoin, kerran pari vuodessa. Kopiokoneen toimintahäiriöt olivat paljon tutumpia.

Miljoonien mahdollisuuksien ahdistus

Erilaisia mahdollisia ohjelma- ja alustaformaatteja on todella paljon: mistä tietää mikä on oikeasti hyvä ja missä on juuri itselle sopivia ominaisuuksia?

Lyöttäytyminen yhteen kokeneempien kanssa ja neuvon kysyminen auttaa.

Monelle voi riittää oppilaitoksen tarjoama sähköinen oppimisympäristö ominaisuuksineen. Jos avoin verkko aiheuttaa ahdistusta, mutta haluaa silti tarjota opiskelijoille mahdollisuuden rakentaa henkilökohtainen oppimisympäristö, kannattaa vinkata opiskelublogin perustamista: Blogger tai Wordpress. Oppilaitoksen sähköisen oppimisympäristön ongelma on (toivottavasti tämä ongelma poistuu), että se sulkeutuu, kun koulu loppuu. Varsinkin oppiaineesta innostunut opiskelija, joka aikoo jatkaa opintoja kyseisessä aineessa, hyötyy siitä, että tekee sähköiset muistiinpanot samaan paikkaan useita vuosia.

Materiaalin runsaus ahdistaa. Kuka neuvoisi noviisia? Mikä on helppo yksinkertainen ja pysyvä paketti opeteltavaksi?

Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kirja Sosiaalinen media opetuksessa on hyvä aloituspaketti. Siinä esitellään pitkään opetuskäytössä olleita sosiaalisen median palveluita (ensimmäisessä painoksessa vähän eri palveluita kuin toisessa painoksessa). Kirjassa on ryhmitelty somepalvelut kuuteen ryhmään: kirjoittaminen ja julkaisu, yhteistyö, multimedia, viestintä, sosiaaliset verkostot ja ajan tasalla pysyminen.

Jos oman palveluiden suosikkilistani laittaisin opetus- ja opiskelukäyttöön, se olisi: Blogger-blogi (mobiilikäytössä Wordpress-blogi), Wikispaces- tai Purot-wiki, Diigo-kirjanmerkit, Flickr-kuvanjako, YouTube-videonjako, SlideShare-diaesitysten jako, Prezi-esitykset, Etherpad-pikamuistiot, Googlen palvelut, Skype-puhelut ja chat, Twitter-mikroviestintä, Dropbox-tiedostojen jako, Yammer-viestintä, Edmodo-kollaboraatio. Kaikki tässä mainitut ovat toimineet useita vuosia. Silti pysyvää pakettia ei voi luetella.

Ensimmäisenä opettelisin Etherpadin, sitten Blogger tai Wordpress-blogin ja Google-dokumentit, sitten Wikispaces- tai Purot-wikin ja sitten käyttötarpeen mukaan muita. Jos olisin vasta-alkaja, laittaisin ensimmäisen vuoden tavoitteeksi Etherpadin ja Bloggerin (Wordpressin).

Suuri osa sometyöskentelystä on prosessointia. Some mahdollistaa toki aineistojen tuottamisen ja jakamisen, mutta oppimisen kannalta hyödyllisintä on juuri tuo työstäminen, prosessointi, matka alkutilanteesta lopputilanteeseen. Koska sometyöskentelyn opettavaisin osa tapahtuu matkan aikana, sitä on tavattoman hankala esitellä, koska se, mitä näkyy, on aina vain tilannekuva jostakin hetkestä. Emme voi luokkahuoneestakaan antaa nähtäville oppimistilannetta paitsi niin, että havainnoija tulee mukaan. Videolla toki voi välittää näkymän luokkatilanteesta, nettityöskentelyssä ei ole videoinnin kaltaista tallennusmahdollisuutta.

Moodle-koulutus oli kohdallani ontuva, opin juuri ja juuri käyttäjäksi, minkä jälkeen sainkin kuulla, ettei SITÄ versiota enää kannata käyttää, kun tulossa on uusi, Nyt on uusi Moodle, mutta yhtäkkiä meidän pitäisikin siirtyä pilvimaailmaan. Tästä syystä haluaisin tietää, mihin kannattaa satsata?

Kannattaa keskittyä digitaaliseen lukutaitoon. Loppujen lopuksi palvelu kuin palvelu netin tai sovellusohjelman kautta toimii samoilla periaatteilla. Lue ruutunäkymää kuin piru Raamattua. Siinä näkymässä on aina toimintavihjeitä sekä yleensä myös linkki ohjeisiin. Luo omaan hahmottamistapaasi sopiva mentaalinen malli verkkoympäristöistä, joita käytät. Et osaa suunnistaa vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa ummikkona. Toista ensin tuttua reittia niin kauan, että et eksy.

Pieni oppimäärä HTML-peruskoodeja ei ole pahitteeksi (eikä tarvi osata ulkoa, ainoastaan löytää ja käyttää). Se ei ole juuri sen mutkikkaampaa kuin kertolasku tai patalapun virkkaaminen. Alussa vähän kummallista, mutta selkeää, kun sen oivaltaa. Mutta siis HTML:stä ei tarvitse ymmärtää mitään nykyisiä verkopalveluita käytettäessä.

Rajoita. Käytä ensin vain vähän ominaisuuksia ja toimintoja. Mieti, mikä on opetuksesi kannalta ja opiskelijoillesi keskeistä. Esimerkiksi ohjeiden tallettaminen nettiin ja jakaminen linkillä on hyvä alku. Samoja ohjeita voi käyttää uudelleen ja uudelleen ja muokata. Minä laadin esimerkiksi portfolio-ohjeet nettiin ja käytin niitä samoja ohjeita sitten useita vuosia, aina hiukan parannellen. Ei hukattuja monisteita.

Jos vain mahdollista, älä tee yksin. Yritä löytää edes yksi kaveri. Nettiasioista saa paljon paremmin tolkkua kaverin kanssa. Pidä yllä ilmapiiriä, jossa saa kysyä samaa perusasiaa vaikka kymmenen kertaa. Toiset oppivat nettiasiat valitettavan nopeasti, toiset tarvivat runsaasti aikaa. Osittain kyse on visuospatiaalisesta hahmottamisesta ja vielä niin, että luonnollisesta maastosta poiketen pitää hahmottaa vähän kuin pimeässä, sillä näet kerrallaan vain yhden ruutunäkymän.

Se, mitä yhdellä ruudulla tapahtuu, ei somessa jää yhdelle ruudulle vaan leviää usein hyvinkin moneen verkkotilaan. Internet on sivujen verkosto ja sivut ovat keskenään tekemisissä kuiten neuroverkot ihmisaivoissa. Tämäkään ei riitä, vaan sivut ovat integroituneet keskenään niin, että kun kirjoitan tämän blogimerkinnän, se menee automaattisesti sekä Google+:aan että Twitteriin, josta sen voi kuka tahansa jakaa eteenpäin, siteerata, linkittää, twiittinä upottaa vaikka Storyfy-tarinaan tai lisätä Pinterest-tauluun, Scoop.it-leikekokoelmaan tai Diigo-kirjanmerkiksi, joista tämä juttu voi jälleen kulkea eteenpäin.

Nettiä ei voi hallita. Hallinnasta ei siksi kannata murehtia. Jos laitan nettiin tämän kaltaisen melko kuivan sisällön, jossa on mukana tekijätietoni eikä mitään epämääräisiä jorinoita kenestäkään ihmisestä, ei minun tarvitse tietää, minne tämä juttu leviää ja kuka tätä levittää. Jos jollakin on asiaa tähän yksittäiseen juttuun liittyen, hän voi lähettää minulle kommentin.

Linkkilistat vaativat jatkuvaa ylläpitoa, koska osoitteet muuttuvat koko ajan. Joskus on helpompaa etsiä sivu Googlesta tai syöttää muistista suora osoite.

On paljon suhteellisen pysyviä sivustoja ja jos sisällöt muuttavat paikasta toiseen, osa muutoista sisältää uudelleenohjauksen.

Sosiaalisten kirjanmerkkien eräs hyvä ominaisuus on, että linkkilistan hallinnointi tapahtuu yhdessä ainoassa paikassa. Samat linkit voivat kuulua useille listoille ja ne voi linkittää kurssiaineistoihin.

Linkkilista sinällään ei ole itsetarkoitus. Jos opiskelijalla on riittävä kyky itsenäisesti suodattaa Google-hakujen loputtomista tuloksista hyvät verkkolähteet, ei listoja kannata koota.

Oma kokemukseni on, että opiskelija noukkii Google-haun ensimmäisen sivun tulokset. Sosiaalisissa kirjanmerkeissä linkkin voi lisätä selityksiä. Opettaja voi kommentoida lähdettä ja sitä, mikä sisällön tausta ja kytkös muihin lähteisiin on. Lukiolaisille on hyvä tarjoilla myös vieraskielisiä lähteitä, joita he eivät välttämättä itsenäisesti löydä.

Ylioppilastutkinto ja TVT

Ylioppilaskirjoitukset säätelevät melko paljon oppitunteja ja ajankäyttöä.

Kun asiat opitaan hyvällä tavalla, yo-koekin sujuu. Yo-tutkinto on tärkeä etappi. Keskustelua on käyty ja käydään kuitenkin siitä, miten paljon sen olisi järkevää säädellä lukio-opetusta ja varsinkin luoda kiirettä ja ylläpitää läpikäymisen pedagogiikkaa? Yo-tutkinnon lähes ainoa merkitys on korkea-asteen porttien avaaminen. Missä yo-tutkintoa tarvitaan? Itse en ole tarvinut sitä elämässäni näinä 32 vuotena, kun minulla se on ollut, vielä kuin yhden kerran, yliopiston hakukelpoisuuteen.

Kun opiskelija innostuu, hän oppii asioita, joita haluaa oppia. Innostus voi tarttua opettajasta. Yo-tutkinnon ja useimpien kurssien välissä on niin paljon aikaa, että nuori, joka elää elämänsä hehkuvaa aikaa, ei välttämättä ulkomuistissaan muista kurssien sisältöjä. Tärkeää on, että hänellä on hyvät valmiudet valmistautua osoittamaan osaamisensa, oli tuo osoittamistilanne mikä tahansa. Osa hakeutuu jatko-opintoihin aloille, joihin ei valmenneta ollenkaan lukiossa.

Minulla oli aikoinaan saksan opettaja, joka oli innostunut saksan kielestä. Oppitunnit olivat eläviä. Juttelimme paljon. Sain loppuiäkseni aarteen. Olisin ollut kovin kovin murheellinen, jos nuo oppitunnit olisivat kuluneet yo-tutkinnon viitoittamaan treenaamiseen. Kaikkihan eivät edes kirjoita kieliä. Kielitaito on niin paljon muutakin. Kulttuuriavain, vuorovaikutuksen portti, tie ihmisten luo maailmalla.

En halua näillä kommenteilla pahoittaa kenenkään mieltä. Ymmärrän, että opettajat pyrkivät tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista – tässä järjestelmässä. Järjestelmä on aina tulkittavissa ja se voidaan nähdä eri kehyksissä. Minä yritän katsoa tässä asiaa ihmisen elämän mittakaavassa. Tiedän kyllä, että joskus yksikin tutkintopiste ratkaisee. Jos itse olisin käynyt abikeväänä biologian korotustentissä, olisin nyt arkkitehti. Ratkaiseva piste, vaikka ei tuo harmita.

Lukiossa on piilo-opetussuunnitelmana ylioppilaskirjoitukset. Pakollisilla ja syventävillä kursseilla on siitä syystä hankalaa ja uskaliasta kokeilla uusia juttuja. Kokeilut sopivat parhaiten soveltaville, - itse keksityille kursseille.

Asioita voi oppia monella tavalla tavoitteista tinkimättä. Mitä kompetensseja ylioppilastutkinnossa tarvitaan? Opitun näyttäminen on muutakin, kuin sisältöjen toistamista sellaisena, kuin ne ovat oppikirjoissa tai muistiinpanoissa. Ylioppilaskoe kulkee suuntaan, jossa se ei enää ole muistamiskoe.

Opetusteknologiaa on niin pitkään käytetty oppimisen tukena, ettei kyse ole pelkistä yksittäisistä riskialttiista kokeiluista. Aihe on ollut jo vuosikausia myös yliopistollisena oppiaineena. Väitöskirjoja löytyy lukuisia. Hyviä toimintamalleja on sekä koulutusta.

Aiheesta koottua tietoa mm. http://edu.fi/tvt_opetuksessa ja http://www10.edu.fi/kenguru/.

KIELA-hanke Helsingissä on esimerkiksi tuottanut käytännönläheisen menetelmäoppaan, jonka menetelmäviuhkan voi ladata sivuilta.

Osaava-ohjelmassa on kerätty menetelmäkortteja: ks. hakusanalla lukio.

OPH on julkaissut menetelmien keruuseen tietokannan Hyvät käytännöt: ks. hakusanalla lukio.

LeMill-verkkopalvelu kokoaa sekä työkaluja että menetelmiä opetukseen: ks. hakusanalla lukio.

Toisaalta sähköisten yo-kirjoitusten tulo (joiden todellisesta sisällöstä ja menetelmistä ei kellään vielä ole varmaa tietoa) pakottaa opettajat kursseillaan sähköisten välineiden ja alustojen käyttöön.

Olisi erittäin tärkeää päästä pakon ilmapiiristä eteenpäin. Opettajan ei pitäisi ottaa yksin raskasta taakkaa kaiken muun päälle, että tämäkin vielä, vaan liittoutua kollegoitten kanssa kehittämään ratkaisuja. Vastuuta ja mahdollisuuksien tarjoamista oppijoille, opettajan ei tarvitse tehdä edeltä kaikkea vaan luoda puitteet ja opastaa matkalle.

Opetus ja ohjaaminen

Kuinka käy kommunikatiivisuuden vieraissa kielissä, jos oppilaita pyritään innostamaan tekniikan käyttöön myös kielten tunneilla?

Sitä teknologiaa olisi syytä käyttää nimen omaan kommunikaatioon. Teknologian käyttö ei ole vain sitä, että yksilö näprää laitetta. TVT on lyhenne sanoista tieto- ja viestintätekniikka. Jos opiskelijat tekevät yhdessä vaikkapa videon tai verkkolehden, niin aika paljon siinä pitää keskenään puhua, rakennella juttuja yhdessä. Monilla kielten opettajilla on tuttavia ulkomailla. Virtuaalivieraan saaminen Skypen kautta tai vaikkapa chatillä voi kummasti elävöittää kielten opiskelua. Samoin ystävyyskoulujen kanssa aito viestintä ja vaikka yhteisen blogin kirjoittaminen.

Miten muodostetaan sellaisia tehtävänantoja, että opiskelija löytää olennaisen kaiken tiedon joukosta?

Olen koonnut pienen vinkkilistan oppimistehtävien muotoilusta niin, että vastausta ei voi kopioida vaan se on prosessoitava.

Missä määrin opiskelijoita pitää / saa ohjata ja auttaa?

En oikein osaa vastata tähän. En tiedä, koskeeko kysymys opetusteknologian käyttöä vai opiskelua yleisesti. Oppijan olisi tietenkin hyvä oppia siihen, että hän kysyy ja pyytää apua, jos ei pääse eteenpäin. Koska tämä ei aina toteudu, opiskelutaidot voivat olla välillä tietoisesti tapetilla. Psykologian opetukseen tämä sopii ihan sisällöllisestikin. Riippuvuus muista pitäisi nähdä myönteisenä asiana. Apua voi pyytää ja sitä voi ottaa vastaan.

Oppimisen kannalta on myös tärkeää ymmärtää oppimisen vaatima aika. Vaivannäkö on välttämätöntä. Jos ei ole aikaa itse etsiä ratkaisuja ja oivaltaa, oppiminen jää ulkokohtaiseksi. Tämä pätee myös opettajan TVT-asioitten oppimiseen. Toisaalta on tärkeää turvautua muihin mutta toisaalta myös tärkeää itse kokea ja tehdä, olla epämukavuusalueella, oppimistilassa, kulkemassa matka hämmennyksestä kohti osaamista.

Vuorovaikutteisen opettamisen kuusi kultaista käskyä

Antti Hirvonen oli joukkoistanut ja koonnut eilen Storify-palveluun Vuorovaikutteisen journalismin 6 käskyä. Kooste oli niin hyvä, että idearosvoilen tähän opettamiseen (ohjaamiseen) soveltaen.

Informaatio on vapautunut. Opettaja, ohjaaja ja oppija voivat hankkia ja käsitellä tietoa entistä tasapuolisemmin erilaisten apuvälineiden, älyllisten proteesien sekä oppimisverkostojen avustuksella. Roolirajat sulautuvat samaan tahtiin oppisisältöjen sulautumisen kanssa. Mikä tahansa ympäristö voi avautua oppimisympäristöksi, oppimisprosessin toteuttamisen tilaksi. Vertaisoppiminen ja oppisisältöjen vertaistuottaminen lisääntyvät. Oppimisen kaikkiallisuus tulee näkyväksi ja konkreettiseksi.

Jotta vuorovaikutteinen opettaminen toimisi, on hyvä miettiä näitä periaatteita:

1. Älä jumitu pisteisiin ja arvosanoihin

Vaikka opetuksen ja oppimisen saavutuksia voidaan mitata erilaisilla piste- ja rankingjärjestelmillä, nämä tilannekuvaan verrattavat tulokset eivät kerro koko totuutta. Oppimisen rohkeus, sisäinen motivaatio, into ja ilo, oppijan oma eteneminen polullaan, eivät purkaudu arvosanoihin. Merkityksellinen eväs elämään on hyvä oppijaminäkuva, joka antaa voimaa ja uskoa ottaa ote omaan elämään. Rohkeus oppia auttaa näkemään asiat eri tavoin, uudesta näkökulmasta, myös epäselvissä tilanteissa.

Jääkiekkovalmentaja Kurt Lindström aikanaan testasi pelaajan mindsettiä (miten tuon nyt hyvin suomentaisi, mielen viritystä, asennetta ja tahtotilaa) näyttämällä kuvaa maalivahdista maalillaan: "Mitä näet?" Moni näki esteen, sen maalivahdin hurjissa rytkyissään. Lindström ravisteli: "Katso, miten paljon tilaa laittaa kiekko sisään."

2. Kerro, mitä teet

Kerro opetusideoistasi tai -ajatuksistasi omassa sosiaalisessa verkostossasi. Suuressa osassa tapauksista siitä on pelkästään apua. Keskeneräisiä suunnitelmia ja keskentekoisia aineistoja panttaillaan. Yleensä harva kiinnostuu opetusideoista. Ne, jotka kiinnostuvat, ovat yleensä henkilöitä, jotka vievät juttuasi eteenpäin tiedoillaan ja kommenteillaan. Jos opetat harvinaista asiaa ja aiot lyödä rahoiksi, on idea ja sisältöraakileet syytä pitää piilossa alusta loppuun asti.

Oppijoidenkin kanssa voi harjoittaa käyttäjälähtöistä oppimisen designia. Moni opettaja on ällistynyt, miten hyviä opetusideoita hyvinkin pienillä lapsilla on.

3. Joukkoista

Ota sosiaalinen verkosto apuun opetusprosessiin. Voit joukkoistaa kaikenlaisia asioita. Eräs opettaja tuskaili koekysymysten laatimisen yksinäisyyttä Google+:ssa ja hetkessä hänellä oli liuta kavereita talkooväkenä. Voit joukkoistaa diaesitysten tekemisen, ohjevideoitten laatimisen tai vaikka hyvän valmiin sisällön seulomisen netin loputtomilta hetteiköiltä. Näissä hankkeissa ei sovi unohtaa oppijoiden panoksia.

4. Kuratoi prosessia

Jaa sosiaaliselle verkostollesi se tieto, mitä joukkoistaessasi saat. Kuratoi myös oma tiedonhankintasi saman tien. Ei ole haittaa, vaikka opetuksesi valuu nettiin. Netti vastaa samalla mitalla. Kuratoinnista voi luoda osan oppimisprosessin tukirakenteita ja sopiviin kohtiin oppimistehtäväksikin kuratointi taipuu. Muista Scoop.it, Pinterest, Storify, Paper.li.

5. Arvosta apua

Kuten puutarhaa hoidetaan kastelemalla ja lannoittamalla, myös verkkoapu kaipaa puutarhurointia.  Huomaa toinen. Arvosta saamaasi apua, se ei sentään ole itsestään selvää. Jos et arvosta apua, et sitä koskaan saa. Koosta ja julkaise. Jaa saamasi herkut jalostettuna. Tämä ei tarkoita, että sinun pitäisi opettaa saman tien koko nettia. Jokunen hyvä herkku silloin tällöin riittää.

6. Palkitse

Kiitoksen sana tai peukku on nopeasti jaettu someapulaisille, samoin kasvotusten kohtaamisen tilanteissa. Ei maksa mitään, mutta poikii paljon. Kerro, miten avusta oli hyötyä ja anna avoimille tietolähteillesi krediitit. Ja kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Kuten tästä kuuden kohdan periaatelistan idesta, rungosta ja jäsennyksestä Antti Hirvoselle. Onnittele välillä itse itseäsikin.

Mistä opetusteknologia jumittaa?

Pitkään on tipahdellut tiedonmurusia EU:n tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön vertailututkimuksesta, jossa Suomi ei loista mallioppilaana. Nyt tutkimus on julkaistu ja vilkas poruhan siitä syntyi.

Koulu on muutenkin kuuma peruna ja voi ihme, 2016 ylioppilaiden pitäisi kyetä kirjoittamaan kokeensa lankanetissä olevilla koneilla ja systeemillä, josta vielä ei tiedetä oikein mitään. Joissakin kouluissa kerätään teknologia päiväksi pois. Joissakin tyrkätään jokaiselle käpäliin tablet-laite, täppäri, pädi, läppäri, kannettava, älylaite, hypridi... on Nokiaa, Microsoftia, Linuxia, Applea, iOSää, Androidia, Windowsia.

Tutkimuksen yhteenvedosta:

"Oppilaiden mielestä mahdollisuus hyödyntää tietotekniikkaa oppitunneilla on Suomen peruskoulussa alhaisin, lukioissa neljänneksi alhaisin ja ammatillisissa oppilaitoksissakin alle keskitason. "

"Suomalaiset peruskoulujen rehtorit uskovat tieto- ja viestintätekniikan hyötyihin vähemmän kuin eurooppalaiset kollegansa. Lukion ja ammatillisten oppilaitosten rehtorien luottamus on keskitasoa parempaa. Kahdeksannen luokan opettajien luottamus omiin tietoteknisiin taitoihinsa on heikoimpien joukossa. Myös lukion ja ammatillisten opettajien luottamus on alle keskitason. "

Elämme aikaa, jossa keskusjohtoisesti valitaan vain osittain järjestelmät, joita käytetään. Elopelto vihertää. Mahdollisuuksia on villisti. Mutta entäs, kun kaikki rehottaa ja muuttuu alati? Tarvitaan metatason käyttötaitoja. Kyse on siis samanlaisesta ilmiöstä kuin autolla ajaminen. Samoilla periaatteilla ajetaan erimerkkisiä henkilöautoja, pakettiautoja, linja-autoja, kuorma-autoja. Jokainen ei osaa ajaa kaikkia, mutta voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Jopa lentokonetta, helikopteria ja kuurakettia ihmiset osaavat kuljettaa paikasta a paikkaan b.

Toisena vertauskuvana voisin käyttää sitä, että koulussa opetetaan kieliä, kuten ruotsia, englantia, ranskaa tai matematiikkaa. Kielten oppiminen ei ole mahdotonta. Heikollakin kielitaidolla pärjää maailmalla ja lisää voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Opettaja voi muuttaa Mexico Cityyn töihin. Varmasti aluksi on vaikeaa. Mutta ihminen oppii ja sopeutuu. Jos halua ja motivaatiota löytyy.

Mistä sitten halu ja motivaatio? Osa opettajista kokee oman ammattitaitonsa ajan tasalla pitämisen omaksi eduksi eikä laske jyrkkää rajaa työn ja vapaan välille. Osa oppii nopeasti ja vaivattomasti. He ovat jo liikkeessä. Mutta entä muut. Työn puristuksissa tuskailevat, kiireiset, ne, joiden mielestä vanhatkin keinot riittävät hyvin, ne, jotka näkevät teknologian uhkapuolet, ja ne, jotka opettelevat uutta vain työajalla?

Suomessa on hienosti laadittu 1997 alkaen tvt-strategioita oppilaitossektorilla. Koulutusta on järjestetty, vaikka sen puutetta valitetaankin. Koulutuksen ongelmia ei olla nähty, vaikka ollaan oppimisen ja kouluttamisen asiantuntijoiden kanssa sitä tekemässä.

Ensimmäinen tietoteknologian askel koulumaailmaan heitti vinouman, jonka varjot olivat ilmassa vielä 2001, kun itse aloitin opettajana. Hötömölökieli, koodaaminen, humanistien pois sulkeminen. Monella opettajalla on vieläkin arka paikka, kun kieli ei ole yhteinen ja kuorma-auto pitäisi saada käyntiin polkupyöräilijän kokemuksella.

Pahasti metsään osuu analyysi siitä, että pedagogiikka puuttuu. Tätä mieltä olen ja voin perustella. Pedagogiikkaa on, metatason soveltamisessa ongelmia. Tilanne on kuin se, että Mexico Cityssä ei voi natiiveja opettaa suomeksi eikä Suomen malliin. Pitää oppia paikallinen kieli ja kulttuuri. Jos sitä voi tehdä kaverin kanssa, jolla molemmat ovat hallussa, voi sitä säkenöntiä.

Suomalaiset opettajat ovat taitavia pedagogeja, olen nähnyt lukuisia ja olen vakuuttunut (tietenkin joukkoon mahtuu, mutta yleistän nyt kuitenkin). Hyviä juttuja syntyy, kun yhdistetään osaamista, tehdään porukalla, oppijatkin mukana hommassa (esimerkiksi Kiltakoulut ovat oivaltaneet kielen, kulttuurin ja oppimisen yhteisöllisyyden, oppijat mukana ytimessä).

Teknologian opetuskäyttö johtaa avoimuuden lisääntymiseen, opetus tulee näkyväksi uudella tavoin. Opettajuus on murroksessa. Yksin tekemisen aika alkaa olla ohi. Luokan ovet avautuvat. Samaan aikaan pitää oppia elämään epämääräisyydessä: järjestelmät päivittyvät, teknisten härveleitten elinkaaret lyhenevät, mahdollisuuksien kirjo lisääntyy, vilske on kuin Mexico Cityn kuumeisessa helteessä. Kadunnimet puuttuvat, reitit outoja, oppaat ja tulkit harvassa.

Ja sitten toisaalta. Eihän tuo nyt niin vaikeaa ole. Päin vastoin. Kun teknologian kielikynnyksen ylittää ja ajokortin saa plakkariin, tutkimusmatkailun maailma avautuu. Koko maailma on oppimisympäristö. Eikä sitä maailmaa tarvitse ottaa haltuun yksin. Apu saapuu taskuun.

Paljon saadaan aikaan vähäiselläkin teknologialla, kun ideoita riittää, kun ideat jalostetaan pedagogisella otteella, kun erilaista osaamista saadaan yhteen, kun johto mahdollistaa ja tukee. Vikaan mennään, jos syyllistetään opettajia näistä tutkimustuloksista.

Kyse on järjestelmätason häiriöstä. Tässä on silmien avaamisen paikka. Joku Muu ei saavu taikaviitta harteillaan. Nämä asiat pitää tehdä porukalla. Halu ja motivaatio eivät syty pakosta. Edes raha ei riitä. Asennetta kehiin. Kyse on lastemme ja nuortemme tulevaisuudesta. Meistä ja maailmasta. Elämästä. Osaamista on paljon. Koulut ovat osaamisyhteisöjä. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon.

Mistä jumittaa? Luettelo on pitkä. Järjestelmätasolla kumminkin.

Olen odottanut, milloin nuoriso nousee barrikadeille ja puhaltaa henkeä. Ehkä sekin aika tulee. Ehkä tämä ei vielä kiinnosta riittävästi tai latistuksen mankeli on käynyt kierroksilla.

Jos joku vielä ajattelee tässä kohdassa, että entäs jos jarruttelevat opettajat ovat oikeassa. Etteihän se tvt mikään itsetarkoitus. No ei. Mutta näytähän kansalaisen elämä, työelämä, viestintäelämä, jossa nyt ja tulevaisuudessa tieto- ja viestintätekniikka on toisarvoista. Kansalaisen perustaitoja.

Aiheesta kirjoittivat myös:

• Vesa Linja-aho: Suomi on virallisesti hännänhuippu tietotekniikan opetuskäytössä – ja miksi?
• Tarmo Toikkanen: Suomessakin keskusjohtoiseen opetukseen, opetusteknologia Troijan hevosena?

Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia?

Juuri OKM:n julkaisema Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen 2020. Parempaa laatua, tehokkaampaa yhteistyötä ja avoimempaa vuorovaikutusta alkaa hailakoin sävyin:

"Suomen koulutus ja opetus on huippuluokkaa. Tämä on todettu useissa kansainvälisissä arvioinneissa (mm. oecd 2003 ja 2006). Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön osalta tilanne ei ole aivan näin valoisa. Suomessa on investoitu voimakkaasti laitteisiin ja verkko- yhteyksiin, mutta pedagogiikka ja koulun toimintakulttuuri ei ole juurikaan muuttunut. Uusia teknologian tukemia pedagogisia mahdollisuuksia ei ole hyödynnetty siinä määrin kuin olisi ollut mahdollista."

Tuoreessa Tiede-lehdessä (11/2010) PISA-jutussa haastateltu professori Jouni Välijärvi kertoo, ettei Suomi osallistunut uusimmassa mittauksessa kokeilussa olleeseen ja jatkossa vakiintuvaan sähköisten tekstien lukutaito-osioon. Seuraavalla kierroksella tähänkin osioon on otettava osaa: "Välijärvi epäilee, etteivät sen tulokset tule olemaan suomalaisille mairittelevia. Sähköinen lukutaito edellyttää perinteistä monipuolisempaa taitoa etsiä, arvioida ja yhdistellä muodoltaan vaihtelevaa tietoa eri lähteistä. Toisin kuin moni meistä luulee, Suomi ei ole enää mikään tietotekniikan ihmemaa. Tietokoneympäristön opiskelu on kouluissamme valitettavasti jäänyt lapsenkenkiin."

Haastattelusta jää vähän sellainen maku, että kyse olisi itsetarkoituksesta, mutta tämä näkymä syntyy varmaan siitä, että toimituksellisesti asioita kärjistetään ja kompleksisuutta ei aukeaman jutussa juuri pääse käsittelemään (kaipaa välillä vanhaa kunnon Tiede-lehteä, jossa oli piiiitkiä kunnon juttuja).

OKM:n julkaisun mukaan: "Tulevaisuudessa oppijoilta edellytetään jatkuvaa muutoskykyä, monialaista ammattitaitoa, vastuuta omasta työstä, kommunikaatio- ja vuorovaikutustaitoa sekä itsetuntemusta. Yhteisölliset taidot korostuvat yksilöllisten ominaisuuksien rinnalla."

Tiedon siirtäminen ja tiedon hankkiminen ei riitä. Muuttuvan ja monimutkaisen maailman keskellä meillä on uskomattomia mahdollisuuksia joukkoälyn, kollektiivisen älyn, hajautetun kognition ja oppivien verkostojen puolella. Toimintamalli on kuitenkin tässä sosiaalisen tietämistaitamisen maailmassa sellainen, joka on perinteiseksi kokemassamme koulumaailmassa (joka sekin on vain lyhyen historian siipale) kiellettyä toimintaa. Epävirallisesti kaveria on jeesattu, asioita on ratkottu yhteisvoimin, mutta virallisesti on pitänyt esittää yksilön osaamista. Totta on, että oppijalle ei voi antaa todistusta ilman yksilöllisen osaamisen arviointi, mutta tässäpä sitä onkin iso haaste arvioinnin kehittämiselle.

OKM:n paperissa tiivistetään haasteita koulumaailman eri toimijoille, oppijalle ja opettajalle haasteina esitetään:

"Haaste opiskelijoille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa luovasti kaikessa opiskelua edistävässä toiminnassa. Haaste opettajille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa aktiivisesti opetuksessani. Osallistun tarjolla olevaan koulutukseen ja pidän siten yllä omaa ammattitaitoani myös tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä."

Kysyin Twitterissä tuttavaverkostolta: Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia? Vastaajat ovat samoilla linjoilla OKM:n ja tutkijoiden kanssa.

@mervijan: Koulussa pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen mitä teen kun en tiedä mitä teen -> ei vastausten opettelua vaan etsimistä, kysymistä

@aleksisdigi: Oppimisen tavoitteet on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi vain ”asiantuntijoiden” päätettäväksi. Growdforcing nyt!

@Hilppo: yhdessä ajattelutaitoja nyt ainakin ks. http://thinkingtogether.educ.cam.ac.uk/

@jmanninen: Ajattelu, keskustelu. Itsensä tuntemista ja hyväksymistä. Ilmaisua jollain luovalla tavalla.

‎@AMT0404 Taitoja tulla kuulluksi ja tunne siitä, että itse tulee kuulluksi ja että omalla toiminnallaan voi rakentavasti vaikuttaa asioihin

@timorainio Koulussa pitäisi oppia uteliaaksi uusille asioille ja tiedolle - ei numeroiden tai opintopisteiden takia vaan itseisarvoisesti

@jmanninen vastauksena @timorainiolle Uuden oppiminen on innostavaa. Flow:n saavuttaminen innostaa olemaan utelias.

Johon itse vastasin: välillä uuden oppiminen myös ahdistaa, laittaa vanhan tutun pakan sekaisin, sitäkin pitäisi oppia sietämään.

EDIT: keskustelu jatkuu:

@timorainio vastasi @jmanninen Vaatii myös nuorelta itsetuntoa keskittyä oppimiseen jo osaamansa sijaan - kun koulukin usein hakee osaajia ei oppijoita

@jmanninen vastasi @timorainio Koulun pitää tukea yhdessä oppimisen ja tekemisen kulttuuria. On hienoa oivaltaa yhdessä oppilaiden kanssa.

@Pekka Puhakka Toisten kunnioittamista ja kuuntelemista, yhdessä työskentelyä, vastuun ottoa.

Fanfaari näiden oivallisten ajatusten perään!!! Meillä on toivoa.

Opettajan professio muuttuu

Jättiläisen olkapäiltä jättiläisen jalkoihin. Tieto ei enää luo koroketta opettajanpöydän alle. Eikä oppimistoiminta pysähdy tuijottamaan opettajanpöytää. Ehkä se pöytäkin on kutistunut ja laitettu pyörien päälle seikkailemaan tutkivien ryhmien keskelle, kuten Innoaulassa Oulun Pohjankartanon koulussa.

Vedämme ensi perjantaina Sitran Ossi Kuittisen johdolla ja minun, Tarmo Toikkasen sekä Elias Aarnion säestyksellä teemasession verkostotyöskentelyn hyödyistä ja kipupisteistä. Teemasessio on osa opetus- ja kulttuuriministeriön ja AKTIIVI-koordinaatiohankkeen (Avoimissa oppimisympäristöissä aktiivisiksi kansalaisiksi) järjestämää seminaaria, johon voi osallistua myös verkon kautta. Lisätietoja seminaarista löytyy AKTIIVI-sivustolta.

Teemasessioomme liittyvä Qaiku-säie on elänyt aktiivisesti. Saa sysiä pää ja sivuraiteille edelleen.

Oman herätteeni voi ennakkokatsella jo nyt, ehkä sanoitus menee tapahtumassa hieman toisin, mutta jotain tähän suuntaan. Sovimme, että max 5 minuuttia. Tämä on slidecast eli voit kuunnella äänen ja katsella vaihtuvat diat, kestää 4 min 30 sek ja viimeinen sana katkesi pois eli kannattaa aina ladata SlideShareen ääni, jossa on lopussa hieman hiljaisuutta.

Jos puhun ihan pöllöjä, perjantaista puhettani voi vielä muuttaa kommentoimalla!

Aktiiviseminaari 240910 Rongas

View more webinars from arongas.

Mitä opettaja voi oppia? #tv0

Koulujen päättäjäispäivä ja kesäkauden avajainen. Sain kutsun Rikun ylioppilasjuhliin, mutta mummotehtävät pitävät kotipiirissä. Tuntuu nololta olla menemättä. Siksipä ajattelinkin kehua opiskelijoita ja erityisesti Rikua.

Opettamisen paras puoli on jatkuva oppiminen. Maailma on avoinna, ihmettelyn ja tutkimisen kohteena. Vaikka valmistumisesta puhutaankin, niin kyse on vain välietapeista. Myös opettajan ja opettamisen osalta. Joskus luokassa sattuneen mokan päälle totean, että tämä on mainio ammatti jatkuviin töppäyksiin. Päällimmäisenä muistan aina sen, kun ristin Jelessin Jesseliksi, voi nolo. Eilen illalla hänkin painoi lakinpäähänsä. Moka liittyy myös koulumuistoihini Rikun kohdalla. Minä pölvästi möläytin ääneen jotain, mitä ei pitänyt ääneen möläyttää. Ja nolona pyytelin anteeksi.

Ihmisen elämä on sellaista. On tyhmää epäonnistua, tunaroida, muistaa väärin, tietää puutteellisesti. Erehtymistä vaarallisempaa on erehtymättömyys. Se tekee ihmisestä ylimielisen. Jos ei koskaan mokaa ja nolostu, jos ei koskaan mene hämilleen ja harmittele omaa tyhmyyttään, jää laskeutumatta omalta korokkeeltaan.

Meillä opettajilla on välillä näkymättömät puujalat. Niillä me seisomme korkeuksissa. Sitten tulee huojahdus ja tupsahdus alas. Se on opettavaista. Niiltä, joita ajattelee opettavansa, oppii aina ja jatkuvasti.

Oppiminen on vuorovaikutusta. Itselleni jäivät muistiin kouluajoilta parhaiten opettajat, jotka jakoivat jotain elämästään kanssamme. En tarkoita avautumisia henkilökohtaisesta elämästä vaan avautumisia omista ihanteista ja asennetta. Samalla tavalla opettajana on tilaisuus kohdata ihmisiä erityisessä olotilassa, toisella tavalla verrattuna vaikkapa vanhemman rooliin.

Riku on taitava nuori mies. Osoittautui, että hän tiesi tietokoneista paljon. Opetin psykologiaa. Tarjosin vaihtoehtoisia tapoja tehtävien tekemiseen. Korviin tarttui muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä tietotekniikkaan liittyen. Taisin kysellä välillä myös sitä, miksi nykynuoret eivät ole pitämässä vallankumouksia ja muuttamassa maailmaa. Muistan kuinka Hanna vastasi, että nykynuoriso on taidokkaampaa manipuloimaan, hieman käänteispsykologiaa ja maailma pyörii, kuten he tahtovat. Välillä sitten ihmettelimme, että miten oppimistilaa koulussa voisi muuttaa. Nuorisolla oli hieno idea langattomasta, jolla pääsisi omilla vempaimilla nettiin (tiedän, on tutkimuksia, joissa varoitetaan langattoman vaikutuksista ihmislihaan ja voihan olla hyvä, että sekin juttu jäi yritykseksi).

Olen monesti miettinyt, miten käyttämätön resurssi koulunuoriso on. Rikun luokka, jota opetin päivälukion ykkösvuonna, oli innostava opettajalle. Kun kurssin alussa annoin pallon, että miettikää, miten kurssi pitäisi toteuttaa, kuuntelin korvat hörössä, kun 16-vuotiaat puhuivat onelmalähtöisestä oppimisesta.

Toiset pitävät pahana sana yrittäjyyskasvatusta. Minusta koulussa on paljon sellaista, jota voisi organisoida työpajoina ja projektiryhminä. Kokeilin kaikenlaista Vinkkiverkko-hankkeessa ja meillä oli rohkaiseva aloitus eri lukioitten oppilaskuntien yhteistyöstä sekä avoimesta alueellisesta nettiverkostosta. Riku perusti tuohon kokeiluverkostoon Bluescreen-ryhmän ja lupasi manata kaatuneet koneet henkiin. Kuinka ollakkaan, viikko ryhmän perustamisen jälkeen oma kotikoneeni kaatui siniseen lepotilaan. Ja Riku totta tosiaan pelasti, todella ammattitaitoisesti ja nopeasti.

Mikä onkaan motivoivampaa, kuin tehdä sitä, mitä harrastaa ja missä on hyvä. Omana kouluaikanani opettajat olivat sallivia ja joustavia, saimme toteuttaa monenlaisia projekteja ja tempauksia. Niistä jäi paljon hyvää oppia ja tekemisen rohkeutta elämän evääksi.

Se, että koulussa olisi tilaa eri ryhmien yhteistoiminnalle ilman roolirajoja, ei minusta tekisi koulua huonommaksi. Päin vastoin. Nyt elämme kouluyhteisön näkökulmasta puutteellista aikaa. Suurin pula on ajasta. Tiedon päähän pänttääminen nielee kaiken ajan, niin opettajilta kuin opiskelijoilta. Elämää ajatellen tietämisen taidot ja yhteisen toiminnan taidot olisivat myös oleellisia. Jos saisin valtaa, raivaisin ajan tilaa kouluihin ja halukkaille mahdollisuuksia toteuttaa yhteisiä ideoita. En ole itse koskaan huomannut, että käsillä tekeminen tai muu toiminnallinen harrastaminen olisi tehnyt tyhmemmäksi (ehkä autuus on siinä, ettei sitä huomaa). Unelmoin elävästä kouluyhteisöstä, jossa Rikun kaltaiset nuoret taitavat saisivat tilaa omille ideoilleen ja taidoilleen. Oppimisen vapauttamista... vallankumousta, kuten nyt puuhataan, kaikki ikään ja asemaan katsomatta tervetuloa yrittämään etsimään ihmettelemään.

Ja tämän bloggauksen keskeisimpänä: Onnea Riku, onnea kaikki tuoreet vastavalmistuneet! Elämä on ikuista keskeneräisyyttä ja juuri siksi kiehtovaa. Kiitos, kun olette olleet opettamassa meitä.

Otteita oppimisen arjesta

Muutama kurkistus siihen, mitä ajattelee 10 vuotta koulumaailmassa tutkiskellut pedagogi oppimisen arjesta, hieman teoriaan peilaten. Neljä osaa, saatavilla sekä slidecasteina (ääni synkattu dioihin), että pelkkinä dioina ja mp3-äänenä.

Koostin erästä oppivaa ryhmää varten omia mietteitäni siitä, millaista on koulumaailmassa, miten netti on muuttanut työnkuvaa, mitä ajatuksia arviointi virittää ja miten pedagogit löytävät verkostoihin.

Kooste löytyy koulutusaineistojeni sivulta.