Vuodenvaihteessa hyviä lupauksia

Elämme vuodenvaihdetta. Kouluvuoden kalenterissa viimeisiä päiviä luetaan enää yhden käden sormin. Vuodenvaihteeseen liittyy aina hyviä lupauksia. Lupasin tänään tehdä joka päivä 5 km lenkin, kelillä kuin kelillä. Otan joka kerran kaksi valokuvaa ja mietin asioita. Kirjoitan mietteitä tänne. Syntyy toisto ja rytmi.

Matti Mäkelä puhuu Sääkirjassaan huoneihmisestä. En ole kirjaa lukenut, aion lukea. Olen kuullut Mäkelän puhuvan radiossa huoneihmisestä. Miten helposti me huoneihmiset lösähdämmekin mukaviin nojatuoleihimme, sohvan pohjalle, katselemme ikkunoistamme ulkoilmaa. Huoneihmiset ovat kehittäneet hienoja liikkumishuoneita, -halleja ja -altaita. Niihin siirrytään turvallisesti auton avulla, sisätilasta sisätilaan. Tuoksutonta, hajutonta, luonnonäänetöntä on huoneissa.

Vaan entä, kun uskaltautuu ulos huoneesta? Kehon liike liikuttaa myös ajatuksia. Oman lenkkimatkani varrella oli lukuisia kuulo-, näkö- ja hajuelämyksiä. Kurjet töräyttelivät mahtipontisesti koko illan, pienempien lintujen laulu loihti taikametsän tunnelmaa. Kaikki kukkii ällistyttävästi, pihlajat, sireenit, kielot, kurjenpolvet, ahomansikat (uskomattoman suuria ja terhakoita kukkia), lemmikit (lenkkireitin varrella harvinaisia valkoisia lemmikkejä ja kun osaa etsiä, myös vaaleanpunaisia). Pellot orastavat. Kuusen kerkät nuokkuvat pehmeinä ja vihantina. Voi autuutta.

Mietin matkan varrella kynnysten madaltamista, kohteena sosiaalisen median yhteiskehittelyverkostot. Aihetta pohdimme Sometime2010-laivajatkoilla. Kotiin palattuani odotti Ruohiston Jannen tuore bloggaus ja siinäpä sitä, kynnysten madaltamista, innostamista ja innostumista. Uutispäivä on ollut musta, lohduttoman öljynsotkuinen kaiken lisäksi. Ihmisiksi oleminen tuntuu olevan välillä niin mahdotonta. Ahneuden loppua ei häämötä.

Mutta mitä auttaa synkistely? Vie loputkin tarmot. Ryhdyn lukemaan kirjaa The Necessary Revolution - Working Together to Create a Sustainable World. Kirjan perusviesti on heti alkulehdellä: me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. Juuri siksi keskinäisten yhteyksien luomisella on merkitystä. Näyttää siltä, että olemme turhan myöhään liikkeellä. Kirja rohkaisee: meillä tällä pikkupallolla asujilla on kuitenkin kaikesta huolimatta myös hyödyntämätöntä yhteisluovuuden potentiaa. Jos meiltä kysytään, onko enää riittävästi aikaa, on paras vastata: meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Toiminnan aika.

Osaako etsivä enää kysyä tai kysyvä etsiä? #tv0 #sometime2010

Oletko kyllästynyt kuuntelemaan valmiita vastauksia? Ihmetteletkö koskaan, mistä tietävä ja julistava kulttuurimme syntyy? Tai tunnetko huutelevasi omia kysymyksiäsi tyhjyyteen?

Sometime 2010 -tapahtuman laivajatkoilla osallistujaryhmä jakautui kiinnostuksensa mukaan kolmeen pienryhmään: 1) yhteiskunta ja maailman parantaminen, 2) oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen sekä 3) yrittäminen, liiketoiminta ja markkinointi. Jako perustui esittelykierroksella paljastettuihin kiinnostuksen kohteisiin.

Meitä oli nelihenkinen joukkio parantamassa maailmaa: Janne Ruohisto, Marcus Lundqvist, Benny Tulirinta ja minä. Aloitimme tuokion vilkkaan päivän vastapainoksi kolmen minuutin hiljaisella hetkellä. Tuokion aikana oli tehtävänä kirjata avainsanoja paperille aiheesta sosiaalinen media, yhteiskunta ja maailman muuttaminen. Sovimme, että planeettojen asennosta riippuen rajana suurin piirtein Saturnus.

Kolmiminuuttisen jälkeen avainsanapaperit kierrätettiin vieruskaverille ja seuraava tehtävä oli omista lähtökohdista peilaten muodostaa vieruskaverin avainsanoista kysymyksiä, korkeintaan kolme kysymystä. Sen jälkeen ryhdyimme  keskustelemaan kysymyksistä. Ja yllättäen myös kysymisestä sinänsä. Päivä oli sisältänyt paljon informaatiota. Jokainen muisti hyvin maatapahtuman kalamaljasta viimesen puheenvuoron kaksi sanaa: Entäs sitten? (Hyvän yhteenvedon maatapahtuman kulusta saa Eija Kallialan bloggauksesta.)

Ryhmätyö päätettiin näyttelykävelyllä, jossa ryhmät sekoitettiin niin, että jokaiseen uuteen ryhmään tuli edustus ensimmäisen vaiheen kaikista ryhmistä. Sitten tutustuttiin ryhmäpohdinnan tuloksiin niin, että jokainen sai esitellä oman ryhmänsä tuloksia. Näyttelykävely oli toimiva ja antoi hyvän läpileikkauksen pohdinnoista. Samalla mielessä heräsi joukko jatkokysymyksen sikiöitä.

Seuraavana päivänä joukko hajaantui mieltymysten mukaan, osa jäi yrityssparraustiimeihin. Suunnistimme Jannen ja Bennyn kanssa kaupungille syömään. Sade ajoi valitsemaan useamman sunnuntaisuljetun ravintolan ohitettuamme Pizza Hutin. Voi ei, huokaisimme, tätä ei sitten kerrota kelleen. Mutta Pizza Hut yllätti kahdella tavalla. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Ja ympäristö inspiroi meitä aamutunneille laivatunnelmasta nauttineita jatkamaan iloittelevaa älyttelyä.

Kysymykset. Niissä on ihmeellistä voimaa. Ihminen on ohjelmoitu aktivoitumaan kysymyksillä. Mitäs jos vain kysyisimme? Jos käyttäisimme Twitteriä, sehän sopii hyvin kysymiseen. 140 merkkiä riittää mainiosti. Ei kerrota tästä kelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Sovitaan, että aloitetaan huomenna. Viikko? Joo,  viikko on just hyvä. Pelkkiä kysymyksiä. Ja Twitterissä pitää tietysti olla joku hashtag, millä proggiksen saa eroteltua muusta virrasta. Joku lyhyt? Vaikka #tv0.

Jälkeen päin muistikuvista on mahdoton erotella, kuka keksi minkä osan tempauksesta. Mutta kaikki pitivät periaatteen (noin suurin piirtein). Viikko pelkkiä kysymyksiä Twitteriin ja perään #tv0. Kyseisellä hastägillä metkittyjä tviittejä kertyi viikon aikana yli 400. Asiaa ihmeteltiin myös Qaikussa. Hashtag sai aikaan kummastelua, hämmästelyä, ärsyyntymistä, mukaan heittäytymistä, omia tulkintoja ja parodioivia variaatioita (kuten #tv42, #tv0+1 ja #miTVit42).

Kysymyksistä nousi myös koulutusidea, jota kehittelemme KatriK:n kanssa tällä viikolla. Janne innostui kysymysmenetelmästä niin, että lupasi hyödyntää sitä jatkossa jossakin muodossa omassa työssään.

Perjantai-iltapäivällä oivalsin, että tässä on kertymässä mainio aineisto hypermedian maisteriohjelman graduani varten. Viestintään liittyi paljon pelillisyyttä ja leikillisyyttä. Juttu on vähän kuin lassipallo, Lassi ja Leevi -sarjakuvien pallonheittelyleikki, jossa ei ole virallisia sääntöjä paitsi ettei ole virallisia sääntöjä ja säännöt voivat muuttua jatkuvasti.

Sosiaalinen media elää ja kehittyy yhteistoimin mutta ilman mitään auktoriteettia, joka määrittelisi toiminnan säännöt. Tämä jatkuva epämääräisyys ja hienoinen kaoottisuus näyttäytyi #tv0-tempauksessa pienoiskoossa. Mielenkiintoista itsestäni oli vuorovaikutusnäkökulmasta se, miten eri rooleja omaksuneet ihmiset ylläpitivät toimintaa: sekä mukaan heittäytyjät että ihmettelijät pitivät #tv0-palloa ilmassa.

Sometime-ryhmämme pohti sitä, pitääkö kaikkea aina ymmärtää. Ihminen etsii selityksiä ja vastauksia. Taide rikkoo rationaliteetin kaavoja. Taidetta ei ehkä ensisijaisesti tarvitse ymmärtää vaan kokea. Leikistäkin katoaa ilo, jos sitä ryhtyy analysoimaan ja purkamaan osiin. Pelleily ja vitsit elävät hetkessä. Ajattelun irrottaminen kaavamaisista ja muotoon pyrkivistä tottumuksista voi räjäyttää tilaa jollekin uudelle. Ihminen voi loikata mahdollisten maailmaan, jos näkee muutakin kuin sen, mitä on tottunut näkemään. Totunnaisuudet sitovat salakavalasti mielikuviamme ja mielikuvitustamme.

Pelillisyyden ja leikillisyyden näkökulmasta aika on mielenkiintoinen ulottuvuus. Eri ihmisillä on erilainen epämääräisen sietokyky. Toisia epämääräinen lassipallo kiehtoo. Toiset kaipaavat pelisääntöjä ja selkeyttä nopeasti. 

#tv0-tempauksella ei ollut mitään syviä päämääriä, päämäärät kypsyivät matkan varrella. Itse koin eräänä vähitellen aukeavana kokemuksena eläytymisen ulkopuolisen osaan. Se, joka ei ole sosiaalisen median kielipelissä sisällä (kuten siinä, mitä #tv0 on tai miksi jotkut kyselevät päivästä toiseen), kokee itsensä ulkopuoliseksi. Toisena omana kokemuksenani oli tuo pelillisyys ja leikillisyys. Matkalla kertyi paljon inspiroivaa. Mutta myös päinvastaista anti-inspiroitumista: tempauksen viime hetkillä alettiinkin jo ihmettelemään, onko kyseessä salaseura. Myös ärsytyskynnys tuntui hiertävän, sillä eräs kysymys oli muotoiltu: Voiko #hashtag:ia vihata? Mainio gradun aineisto 


EDIT: tosin voi olla, että kaikki eivät suostu antamaan avoimia tviittejään aineistoksi, kysyn jokaiselta erikseen. Kiitos! Iso peukku!!! 
EDIT: Pahoittelut niille, joista kyseleminen tuntui epämiellyttävälle. 
EDIT 19.3.11: Noo, ei siis gradun aiheeksi päätynyt, liian suppea, mutta silti opettavainen kokemus itselleni, kysymisen ja kuuntelemisen merkitys, sivullisuus ja osallisuus, näistä se gradu muotoutui kohdistumaan nettifasilitointiin, tämä siis oli yksi etappi.

Oliko #SoMeTime2010 paljon pekkakukkaa mutta vähän villoja? #tv0

Millaisissa jälkitunnelmissa SoMeTime 2010 -tapahtumasta kotiin? Oskari Uotisen Facebook-kommenttiin tuli kirjoitettua ensimmäinen pohdinta (ja päässä sihisee into kirjaeväslöydön vuoksi: Peter Senge kumppaneineen: The Necessary Revolution: Working Together to Create a Sustainable World). Oskari Uotisesta tapahtuman aikana hyvä videonäyte Tuija Aallolta YouTubessa.

Laivalla piirtelin Unkelon ja Tunkelin esittämään rajoja ylittävän yhteis-sometimen tunnelmien nosteissa iloitsevaa ja sivusta seuraajaa, joka näkee vain someuskovaisuuden hörhöulottuvuuden. Kumpikaan ei ole kokokuva vaan osatotuus. Silti olen vahvasti kallellaan intoilun puolelle. Se ei vahingoita ketään, saa iloiseksi ja täyttää toimintatarmolla. Into saa liikkeelle yksilön ja yhteisön flown. Eikä se ole vähämerkityksellistä. Silti viisautta on myös nurinpäin ajattelussa ja synkistelevässä epäilyksessä, jos siinä latistuksen mankeleitten maailmassa ei tarvitse elää.

 Näin siis Oskarin Facebook-seinälle:

Kylmä, kova ja keskinäiskilpaileva työelämä ei tee kenellekään lopulta hyvää vaikka optioita ja bonuksia tipahtelisikin. Äärimmäisen kiinnostavaa lukea nyt netistä kriittisiä ääniä, niillekin on sijansa. Eivät kaikki ole jutellaan-kuin-vanhat-kaverit -tyyppejä, hali voi olla jollekin päällevyöryvää, mutta siinäkin on lopulta aika helppo lukea toisen vastaanottimia ja löytää yhteissävel.

Sosiaalinen media tulee toimintakulttuureihin ja vuorovaikutustyyleihin sisälle, jos annamme tilan variaatioille ja poikkipuolisuudelle. Iso paha susi ei puhku ja puhalla nurin joustavaa verkostoliimalla keskinäissidoksin kasattua. Enää ei tarvita jyhkeää kivilinnaa vaan kevytkin voi kestää myrskyn.

Olen täpinöissäni yli rajojen avautuvasta vastuullisesta ja tarpeeksi leikittelevästä yhteistyöstä. Luovaa, jos ei sekin sana olisi kaluttu loppuun.

Maalla ja merellä: #sometime2010 kutsuu!

Kolme vuotta sitten haaveilin naisten keskinäistsemppaustilaisuudesta, että kokoonnuttaisiin kannustelemaan toisiamme tvt-opetuskäyttöön. Ei ole vieläkään ollut puhtia ja porukkaa, jolla järjestää naistilaisuus. En tiedä, onko tarve häipynyt. Mutta keskinäistsemppauksille on aina tilaa. Ne poikivat.

Nyt kun ITK-päivillä käynnistä on eri puolilla Suomea toivuttu, heti uutta houkutusta kehiin: SoMeTime 2010. Kyse on Innovaatiojunan jälkitupruista, kyse on Sometun pikkujoulun kaiuista, kyse on Ystäväyrittäjyyden sivujuonteesta... tai no, oikeastaan kyse on Twitteristä, twiittien kudelmasta, aloitteesta ja siihen tarttuneista.

Kolmen vuoden takaisessa karvalakkimallisessa tapahtumakuvitelmassani haaveilin: luovaa hulluutta, iloa, hilpeyttä, hymyä, virkistysmeininkiä ja tosiAsiaa, tapaaminen luodaan sosiaalisen webin kautta ja hengessä. Kyllä noita kaikkia kaivataan edelleen. Ja niitä syntyy, kun uskalletaan heittäytyä kohti jotain mitä vielä ei ole. Yhdessä.


Jos aika passaa, tule rohkeasti mukaan! Luvassa on jotain kehkeytyvää... Maatapahtuma lauantaina 22.5. ja siitä jatkot Tukholman kautta koukaten. >>Ohjelma ja ilmoittautuminen. Kaveri kans mukaan.