Vaaralliset ideat ihastuttavat jälkikäteen

Oppinen on aina paitsi sitä, että opitaan tekemään asiat, kuten ne on hyvä tehdä ja tietämään tiedot, kuten ne ovat, myös näiden pohjalta oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä toisin tai yhdistellä uudella tavalla. Oppiminen ei ole siis vain toistamista, vaan se on uuden tekemistä. Tämä on hieman ärsyttävää, joskus jopa raivostuttavaa.

Moni nopeasti oppiva on saanut opettajansa hikeentymään villeillä keksinnöillään tai loputtomalla innokkuudellaan. Kauan sitten opettajansijaisena sain ennakkotietoa erittäin hankalasta luokan häiriköstä. Totesin nuoren miehen keskivertoa älykkäämmäksi, ja murhemielin hyvästelin luokan sijaisviikon jälkeen. Sillä viidesluokkalaisella oli edessään kivinen tie järjestelmän lihamyllyssä.

Luen Alf Rehnin kirjaa Vaaralliset ideat eli Toisenlainen kirja luovuudesta. Toisessa luvussa hän kyseenalaistaa luovuuden merkityksen: tarvitaanko luovuutta lainkaan? Joskus luovuudesta voi olla henkilökohtaista haittaa. Se hankaloittaa elämää. Tosin luovat ihmiset kehittävät mainioita keinoja luovia maailman kanssa.

Rehn peilaa järjestelmän rattaissa elämistä Neuvostoliittoon, jossa ihmiset kehittivät kollektiivisesti luovan talouden, joka itse asiassa piti virallista suunnitelmataloutta niin pitkään pystyssä. Ehkä kristallisoitunein ilmentymä tästä kekseliäästä salaisesta taloudesta oli noiden aikojen Tallinnan Viru-hotelli.

Oman elämänkouluni varrelle on osunut kaksi henkilökohtaisesti merkittävää oivallusta, joilla saattoi kiertaa vallitsevat olot ja jotka myös herättivät huolenpitäjät varoittamaan ja vastustamaan toimeliaisuuttani. Toinen näistä oli maanviljelijäaikojen yhteisöllisen oppimisen ja vaikuttamisen Alkuvoima ja toinen opettaja-aikojen avoin oppisisältöjen jakaminen.

Ensimmäinen näistä vaarallisista ideoistani syntyi myöhäissyksystä 1992 kotimatkalla Kouvolasta MTK:n kokouksesta. Meillä nuorilla viljelijöillä oli omia ajatuksia tulevaisuudesta. Maaseutuelinkeinot olivat matkalla suureen murrokseen. Olin ollut tyrkyllä valtakunnan tason luottamustehtävään, mutta kannatus ei riittänyt (sillä erää, seuraavana vuonna sitten). Siinä kotiin ajellessa mietin, että kun meitä toisinajattelijoita on kumminkin monta ja meillä on ideoita vaikuttamiseen, niin eihän siihen mitään virallista titteliä tarvita. Ja niin kävi. Syntyi toimintaryhmä Alkuvoima.

Alkuvoiman tarina on pitkä ja monipolvinen. Yhtenä taustavaikuttimena oli vahva suunta kohti EY:tä, kuten sitä vielä tuohon aikaan nimitettiin. Markka oli laitettu kellumaan aiemmin syksyllä, maailmankauppajärjestön Uruguain kierros oli meneillään ja usko maataloustulolain ja rajasuojan tuomaan vakauteen oli murenemassa. Olimme MTK:n nuorisokerhossa (nuorissa tuottajissa, sittemmin maaseutunuorissa) kohdanneet asiakkaitamme ja ymmärtäneet yksiselitteisen tosiasian: jos viljelijällä on asiakkaita, hänellä on työtä. Korporaatiot olivat hoitaneet maataloustuotannon tasapainottamisen sodan jälkeisenä aikana, maatalouden osalta erityisesti suurina rakennemuutoksen vuosina 60-70-luvulla. Se, mikä toimi silloin, oli kulkemassa kohti historiaa.

Pienen Alkuvoima-ryhmän kanssa opiskelimme, otimme kontaktia viljelijäkollegoihin Euroopan maissa, tapasimme heitä, vierailimme vaikuttajien juttusilla, mm. kahden maatalousministerin ja yhden presidentin luona. Pääsimme televisioon, radioon, lehtiin, jopa Me Naisiin.

Purimme omassa toiminnassamme rajan viljelijän ja kuluttajan väliltä. Mukaan pääsi innokkaita kaupunkilaisia. Tämä kaikki ärsytti suunnattomasti muutamia perinteisen maatalousvaikuttamisen kabinettipolitiikkaan tottuneita. Sain tutisevan vihaisen puhelun erään tuottajayhdistyksen puheenjohtajalta, joka oli myös tuottajaliiton johtokunnan jäsen: "Me emme anna teille rahaa." Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, että emme tarvitse rahaa. Kehittämispäivillä anonyymi puheenjohtaja oli kirjoittanut tuottajaliiton uhkakuviin: "Toimintaryhmä Alkuvoiman teinitytöt huseeraavat asioiden parissa, jotka eivät kuulu heille pätkääkään." Olihan se ärsyttävää. Emme kuitenkaan koskaan julkisuudessa olleet poikkiteloin tai vastakarvaan MTK:n kanssa, se ei yksinkertaisesti ollut agendallamme. Huolemme oli ihan muualla. Meistä useimmilla oli paljon velkaa, rutkasti töitä, pienet lapset, tulevaisuus edessä. Ja näkymänä kestävä maatalous. Ei siis pelkkä huoli huomisesta maitotilistä vaan siitä, että Maa jää jotenkin tolkullisessa kunnossa lapsillemme. Mottomme oli: "Maa merkitsee elämää."

Nyt kuluttajatoiminta on vakiintunut osa MTK:n edunvalvontatyötä, mutta tuolloin pelkkä ajatus siitä, että tuottaja ja kuluttaja olisivat samalla puolella, oli räikeä ja outo.

Pienistä vastalaineista ei koskaan kannata provosoitua. On tärkeää, että ihmisjoukossa on aina mukana myös kaiken uuden vastustajia. Yhteisö, joka säntäilisi jokaisen uuden idean perään innokkaana, joutuisi suuriin ongelmiin. Siksi kehitimme jo noina aikoina menetelmän, jolla sisäpiirissä purimme tunnelataukset. Pystyimme ottamaan tyynesti vastaan myös vihaisia kuluttajia, joiden mielestä edustimme loputtomien iltalypsyjen ahnaita yhteiskunnan loisia (muotoilu on suoraan Yhden illan pysäkin insertistä, jossa haastateltiin kuluttajaa, itse olin illan vieraana).

Muutaman vuoden kuluttua ryhmämme otti vastaan MTK:n puheenjohtajan ojentamana Luova maalaisnainen -palkinnon, joka tuli ensi kertaa Suomeen (ja myönnettiin meille, vaikka joukossamme oli sekä miehiä että kaupunkilaisia).

Maaseudun Tulevaisuus 28.11.1996

Miksi kerron tämän tarinan? Siksi että olen osunut opettajana ja nykyisellään opettajien kouluttajana keskelle samanlaista murrosaikaa. Kun aikoinaan 2002 tuoreena opettajana ryhdyin laittamaan kaiken opetusaineistoni avoimesti nettiin, minua tultiin huolehtivasti neuvomaan, että ei sinulle makseta siitä, että jaat työsi tuloksia muille. Kun jokunen vuosi myöhemmin toimenkuvaani liittyi maakunnallinen verkko-opetuksen kehittämishanke, sain tulikivenkatkuisen puhelun paikalliselta OAJ:n aktiivilta (voitte uskoa, että hymyilin muistellen kymmenen vuotta aiemmin saamaani puhelua). Levittivät kaikille kaupungin opehuoneitten ilmoitustauluillekin monisteen, jossa neuvottiin olemaan ryhtymättä näihin uudistuksiin ennen kuin... (minulla on se moniste tallessa, kuten on tuo teinityttöjen huseeraamis -paperikin).

Toisin tekeminen ja ajattelu voi mennä metsään. On tärkeää oman näkynsä kanssa kaveerata muiden kanssa. On tärkeää kuunnella vastustajia ja vastahankaisia. Ei pidä ylpistyä. On tehtävä näkynsä eteen enemmän töitä kuin mitä muilta vaatii. Ei kannata usuttaa toisia tuleen ja vetäytyä itse suojaan. Sellainen maailman muuttaminen ei vie pitkälle. Sillä ehkä saa vuoden pari hyvää konsulttiliksaa. Uskottavuus syntyy vain aidosta tekemisestä ja elämästä. Tee kuten opetat. Koska itse on liemessä (tai aallossa) mukana, joutuu ottamaan selvää asioista, ei vain arvelemaan. Maanviljelijäaikana kohtasin niin monenlaisia konsul(en)tteja, että vieroksun edelleen toivottavasti terveellä tavalla sivusta neuvomista ja kehittämishankkeita, vaikka nyt juuri sellaista itse teen.

Oletko huomannut, miten rajua muutosmylläkkää suomalaisessa formaalin oppimisen maailmassa nyt eletään? Ihan kaikilla tasoilla. On järkyttävää, miten valtakunnan tasolla tätä muutosta johdetaan soutaa-huopaa -menetelmällä. Siis sillä tavalla, millä hölmöläiset jatkoivat liian lyhyttä peittoaan.

EDIT: Mutta ei se mitään. Tässä maassa on tekijöitä jotka eivät neuvo sivusta muita, vaan hyppäävät itse mukaan. Kokeilevat. Ottavat selvää. Tutkivat. Yhdessä toisten kanssa. Suomalainen koulu ja opettajuus muuttuu vääjäämättä. Kuten Nina Rantapuu tämän bloggauksen kommentissa tiivistää: "nyt tärisee maa toden teolla perinteisen pedagogiikan alla. Aivan mahtavaa!"

Lisää formaalin oppimisen tulevaisuuden miettijöitä (muutamia)

Opettajien ja rehtoreiden blogeja ja bloggauksia, joissa kelaillaan muutoksen pyörteitä sisältä päin (saa vinkata, nopsaan poimin muutaman, aakkosjärjestyksessä):

• Mika Auramo: Ulos laatikosta opettajat
• Rauno Haapaniemi: Yhteisöllinen pedagogia
• Mikko Jordman: Little Less, Little Better
• Paavo Jordman: Kouluvisioni (kirjoittaja kirjoitushetkellä 8:lla luokalla)
• Esa Kukkasniemi: Koulua ja kasvatusta
• Pekka Peura ja Janne Cederberg: MAOT.FI Matematiikan oppimisen tulevaisuus
• Nina Rantapuu: Open opas
• Pasi Sahlberg: Blogi suomeksi ja englanniksi
• Marjo Tavast: Suuri uskallus
• Laura Tuohilampi ja Antti Värtö: Peruskoulupesula

Koulumuutoksen keskusteluryhmiä Facebookissa ja Google+:ssa:

• Google+: Oppimisen tulevaisuus
• Facebook: Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa/ICT in Education
• Facebook: Tulevaisuuden lukio - Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako
• Facebook: Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus

Aktiivisten ajattelijoiden kuratoimaa ajankohtaisvirtaa koulumuutoksesta:

• Mikko Jordman Scoop.it: Mielikuvituskoulu
• Aki Puustinen Scoop.it: Leadership Think Tank
• Vesa Vainikainen Scoop.it: Ajankohtaista koulurintamalta
• Twitter #FinnEdChat

Muuten, jos haluat lukupiiri-lukea Alf Rehnin verratonta kirjaa, Facebookissa se käy: http://www.facebook.com/groups/vaarallisetideat/.

EDIT: Savon Sanomissa oli julkaistu 1.9.2014 asiantuntijahaastatteluihin perustuva artikkeli, jossa kuvailtiin teknologian tuomaa murrosvoimaa koulumaailmassa: Uusi teknologia muuttaa vanhat tavat oppia. Omasta mielestäni otsikko ampuu hieman yli. Monet tähän päivään sopivat tavat oppia ovat hyvin vanhoja perusperiaatteiltaan ja jakolinja uusi-vanha on huono. Mutta lukemisen arvoinen artikkeli joka tapauksessa.

Yhteisöllinen oppimisen design ja taikapussin heilautus

Online Educa Berliini nähty ja koettu toisen kerran. Eivät Pohjanmeren myrskytkään karkottaneet päivänpaistetta ja tähtipölyä päänupistani. Sain valaistuksen ja intopläjäyksen. Unelmajutut ovat mahdollisia. Joku tekee niitä jo. Työpaja löi ällikällä.

Arpomalla valitsin keskiviikon 4.12. työpajoista sellaisen, jossa luki learning co-design. Ennakkoon oli tullut jo pieni valmistava tehtävä. Pääsimme maistiaisina kolmessa tunnissa kokeilemaan suunnitteluprosessia, joka aitona toteutuksena kestää koko työpäivän.

ESR-projekti pörrösi taustalla: Meeting teachers' co-design needs by means of Integrated Learning Environments eli METIS. Kehitteillä on avoimen lähdekoodin härveli ja avoimen yhteisöllisen jakamisen ja kehittelyn foorumi, joka antaa menetelmiä ja työvälineitä sekä oppimisprosessien suunnitteluun, muotoiluun että konkreettiseen rakenteluun. Taustalla on 10 vuotta kehittämistyötä, nyt menevä hanke jatkuu 2015 ja vakuuttivat, että homma jatkuu. Nykyisellään työskentely-ympäristöä oli koeajettu vasta muutamassa työpajassa, mutta kokemukset olivat olleet lupaavia.

Lyhyesti:

• ovat perustaneet ja avanneet opettajille yhteisöllisen suunnittelun verkkoympäristön: Integrated Learning Design Environment eli ILDEn
• ILDEssä jokainen voi luoda omia suunnittelun apuvälineitä sekä suunnitelmia (LdS Learning design Solutions), tagittää niitä, lisätä CC-lisenssejä, jakaa niitä muille yhteiseditointia varten (ympäristössä voi perustaa myös ryhmiä ja jakaa sisältöjä ryhmille), julkaista avoimeen verkkoon sekä kopioida, selata ja kommentoida toisten jakamia tai julkaisemia
• ILDEssä on valmiina useita erilaisia ideointiin ja suunnitteluun sopivia mallipohjia, esimerkiksi kurssikartta tai käyttäjälähtöiseen suunnitteluun luotuja persoonakortteja
• ILDEssä voi rakentaa havainnollisen visuaalisen työvälineen avulla oppimisprosessin vaiheet, sovittaa vaiheet toiminnallisiin rakenteisiin ja pedagogisiin malleihin sekä tietylle oppijaryhmälle ja tiettyyn virtuaaliseen toteutusympäristöön
• GLUE-PS:n avulla koko rakenteen voi viedä virtuaaliseen oppimisympäristöön, tällä hetkellä MediaWikiin tai Moodleen
• ILDEn voi perustaa tarvittaessa kokonaan suljettuna järjestelmänä omalle palvelimelle

Alla muutamia kuvia työskentelystä: oppimisprosessin rakenteen suunnittelu sujuu visuaalisen työvälineen avulla, työvälineessä näkyy mm. jokaisen oppijan polku, kuvassa näkyy pyramidimalli, jossa ensin jokaisella on yksilötehtävä, sen jälkeen jakaudutaan ryhmiin ja lopuksi työskennellään kaikki yhdessä:

Kun opintokokonaisuus on suunniteltu valmiiksi, se viedään haluttuun ympäristöön. Pohja säilyy ILDEssä ja samaa rakennetta voi siis jakaa muille, muokata, monistaa ja varioida. Ensimmäinen rakennustyö vaatii askartelua, mutta kokemus oli vaikuttava.

Yishay Mor, Davinia Hernández-Leo ja Yannis Dimitriadis

Työpajan vetäjä professori Yannis Dimitriadis Valladolidin yliopistosta Espanjasta korosti, että verkkototeutusten designissa on tärkeää päästä korkeammalle abstraktiotasolle kuin mitä normaalisti tehdään: visualisoinnin avulla suunnitelmista tulee havainnollisia ja kommunikoitavia, niitä voidaan arvioida ja kehittää pedagogiyhteisössä ja mikä myöskin erittäin merkittävää, niitä voidaan jakaa ennen sisältöjen sijoittamista eli sama rakenne voi toimia sopivasti muokaten useilla kursseilla eri oppiaineissa. Näin päästään kiinni yhteisölliseen pedagogiseen designiin.

Video esittelee nyt vielä demovaiheessa olevaa työskentely-ympäristöä:

- - - - - - - - - - -
Jälkikirjoitus muutama tunti myöhemmin. Kirjoitin Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään aiheesta ja talletan tähän sinne pähkäilemäni lauseet:

Tässä ryhmässä ollaan kiinnostuneita TVT:n roolista opetuskäytössä. Viime aikoina näemmä vähän ajautunut vastakkainasetteluihin ja hyvä-paha-akselille TVT:n osalta jutut. Niputetaan helposti, vaikka pitäisi ehkä purkaa enemmän osiin, vaiheisiin, kontekstiin, kohderyhmälle. Ja löytää TVT:n luonteva rooli. Reseptiksi toivoisin enemmän suunnittelua ja muotoilua, lisää laatua ja tämä kaikki vielä vähenevällä työtaakalla. Tarvitaan apuvälineitä ja vertaistyöskentelyä. Online Educa Berliinissä sain maistiaisia teknologian mahdollisuuksista opetuksen tukena tässä mielessä (linkki tähän bloggaukseen).

Aalto-yliopistollakin tapahtuu mielenkiintoisia samalla alueella: http://edukata.fi/fi/

Oppimisen suunnittelussa ja muotoilussa (desing) astetta korkeampi abstraktiotaso avaa keskustelun yleisempiin tavoitteisiin, menetelmiin, työtapoihin, etenemisen vaiheisiin, oppimisprosessin suunnitteluun, oppijan polkuun ja sen tukemiseen, arvioinnin ja palautteen järjestelyihin. Monipuolisuus on tärkeää, samoin motivointi, mielekkyys, merkityksellisyys, kiinnostavuus, selkeys, tavoitteellisuus, oppijan aktivoituminen. Miten näitä ja muita asioita voisi tukea hyvällä suunnittelulla, hyvillä menetelmillä, hyvällä sisällöllä?

Design-osaajilla on paljon annettavaa opetusalalle. Prosesseja, malleja, apuvälineitä, työskentelytapoja. Meillä olisi huimasti opittavaa tässä suhteessa. Nyt kinastellaan nyansseista, käytetäänkö sahaa, kirvestä vai puukkoa (RT, iOS vai Android tms.). Kunpa päästäisiin luomaan tukevia rakennustelineitä ja hyödyntämään sitä, missä olemme kumminkin ihan tosi hyviä: pedagogisia malleja, oppimisprosessiajattelua, oppijalähtöisiä menetelmiä ja työtapoja.

Itse kaipaan selkeyttä nykyisen hukuttavan ja vyöryvän sälän sijaan. Nousua vuorille, näkymää vähän kauemmas ja siitä suunnistaen taas lähelle, käytäntöön, aitoon toimintaan, jossa jokaisen ei tarvitsisi loputtomasti keksiä pyörää uudelleen. Nyt tämä TVT:n opetuskäyttö on vähän kuin pommin jäljiltä, sirpaleista ja rikkonaista. Paljon hyvää tehdään ja tapahtuu, onneksi sekin nousee esiin. Osaamista meillä on valtavasti, kun vain saisimme kaiken potentian hyvin hyrräävään systeemiin.

EDIT: Salla Vainio vinkkasi samaan saumaan toisen aihepiiriin liittyvän eli Learning Design Support Environment.

Liverapoilu elikäs kollektiivisia (opettavaisia) muistiinpanoja

Olemme Sometun veijarijoukoissa suunnitelleet hartaasti tapahtumaa, jonka esiliverapoilu tekisi tarpeettomaksi koko tapahtuman fyysisen järjestämisen. Juttu siis menisi niin, että sovittuna aikana sovitussa verkkopaikassa ennalta jaettua seminaariohjelmaa sielunsa korvin ja silmin seuraavat ihmiset kokoontuisivat raportoimaan kyseistä tapahtumaa, sen esiintyjiä. Näin voitaisiin saada mukaan myös kuolleita esiintyjiä, vaikkapa Aristoteles, fiktiivisiä henkilöitä, vaikkapa Roope Ankka ja henkilöitä, joita on muuten vaikea saada kaukaiseen pohjolaan, vaikkapa Tawakkul Karman.

Homma on vielä toteuttamatta, mutta vielä joku päivä huippuseminaari kutsuu esiliverapoilijoita, sillä Suomi-somessa on vankka rakkaus yhteisölliseen muistiinpanojen tekemiseen ja selostamiseen. Liverapolua ennakoivat erilaiset yhteisölliset kommentointiketjut IRC:ssä, mutta Jaiku-palvelun myötä yhteisöllinen tapahtumakommentointi avautui kenelle tahansa netin käyttäjälle. Jaikuun perustettiin erityinen Seminaarikannu näitä liveraportointeja varten. Sama toistui Jaikun jälkeen Qaikussa. Tuija Aalto toi YLE:lle varhain sosiaalisen median käytön. Hän opasti esimerkiksi 2010, kuinka kimppamuistiinpanoja tehdään Qaikussa.

Tiina Airaksinen liverapoilee Jaikuun ITK-päiviltä 2008. Kuva Ville Venäläinen.

Molemmissa palveluissa oli erinomaiset ominaisuudet tapahtumaraportointiin. Aloitusviestin jälkeen saattoi samaan ketjuun liittää laajempia tekstejä linkityksineen ja myöhemmin myös kuvien lisääminen onnistui. Suomen ansiointuneimpia liveraportoijia on varmasti kaikkien asiaa tuntevien mielestä Irmeli Aro. Haikeaa, että nuo Jaikun-Qaikun aikojen viestiketjut ovat poissa. Jaiku-arkistossa sentään vielä joitain aarteita tallella, esimerkiksi Kari A. Hintikan aloittamassa Jaiku-ketjussa mietiskeltiin 16.9.2008 balanssia somekanavan rapoilukäyttöön ilman että viestitulva olisi häiriöksi ulkopuolisille. Tavaksi tuli, että myös tilaisuuteen osallistumattomat tulivat kuulolle, usein jakamaan hyvinkin oivallisia kommentteja.

Liverapoilusta tuli aikaa myöten yleistä erilaisissa konferensseissa. Twitterin yleistyttyä tapahtumajärjestäjät ryhtyivät ilmoittamaan tunnisteen, hashtagin, jolla viestit saattoi kiinnittää samaan ketjuun ja kanavoida saman tien myös tapahtuman verkkosivuille ja tapahtumatilan seinälle. Toisinaan osallistujat ottavat vapauksia ja luovat omintakeisia ratkaisuja kollektiiviseen muistiinpanojen tekemiseen. Ehkä hervottomimpia tilanteita, joita itse olen nähnyt, oli MindTrek vuonna 2009, kun yleisö tympääntyi Pekka Himasen esitykseen.

Liverapoilu ei aina tähtää mihinkään päämäärähakuiseen. Mukana voi olla rönsyilyä ja pelleilyä. Usein kuitenkin rapoiluun tottuneet pääsevät tilaisuudessa uudelle asteelle, aktiivisiksi osallistujiksi ja tuottamaan jotain uutta sisltöä, ajatuksia tai vaikka artikkelin aiheesta. Liverapoilu aktivoi. Toki se myös vähentää turhautumisen tunnetta. Passiivinen seminaari-istuminen on uuvuttavaa.

Kollektiivista muistiinpanojen tekemistä voidaan käyttää opiskelussa joko omaehtoisesti ja spontaanisti tai opettajan / kouluttajan antamana tietoisena toimintana. Ihan kylmiltään liverapoilu ei suju. Keskittymisessä pitää päästä virtausmaiseen flow-tilaan. Jos rapoilu tapahtuu kirjoittamalla, kirjoitusnopeus ja tottumus vaikuttavat. Sujuva rapoilu vaatii myös nopeaa, oivaltavaa ajattelua ja kykyä kuunnella tarkasti. Toisaalta kirjoittaminen myös virittää tarkkaavaisuuden huomion kohteeseen.

Aina luennoitsijat eivät ilahdu aktiivisesta ja avoimesta liverapoilusta. Läpinäkyvyys, näkyväksi tuleminen, voi olla pelottavaa. Kuulijat voivat tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Suomessa on tapana kokoontua yhdessä olemaan samaa mieltä asioista. Liverapoilu avaa tilaa erilaisille ajatuksille, myös täysin ulkopuolelta tuleville heitoille ja tahalliselle vasta-argumentoinnille. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme tähänkin vilkkaamman keskustelun kulttuuriin tottumassa, tosin hitaasti ja edelleen leimahtavien mustavalkoisten inttämisten kautta, joita näkee tavan takaa jopa ihan asiallisissa aikuisten Facebook-keskusteluissa.

Koska kollektiivisten muistiinpanojen tekeminen on oppimisen menetelmänä kiinnostava ja koska siihen on nykyisin rikkaita tuottamisen keinoja, kokosin kollegoiden avustamana diasarjan siitä, kuinka näitä kollektiivisia muistiinpanoja on nykyisin mahdollista tehdä. Näkökulmana on antaa ohjeita tapahtuman tai oppimistuokion järjestäjälle. Ja voi tätä somemaailman ihmettä. Kauniina syyssunnuntai-iltana nettiapujoukot riensivät täydentämään koostetta. Ihan mahtikiitokset, erityisesti tässä vaiheessa Kari A. Hintikka ja Tarja Ollas! Esitys on edelleen avoin täydennyksille ja korjauksille. AVO-hankkeen tuotantoa, rohkaisua kohti avoimia oppimisverkostoja, oppimistilanteiden ja tilojen avaamista kiinnostuneille ja innostuneille.

Esitys sisältää myös pieniä siipaleita somen lähihistoriaa. Kyse ei sinällään ole mistään supisuomalaisesta ilmiöstä, näin toimitaan maailmalla ja suuressa mittakaavassakin. Suomelle erityistä on pieni kielialue, tiheät verkostot ja vahvasti kallistus älykkään huumorin suuntaan, hukkaamatta ammatillista pyrkimystä tutkia, selvittää, analysoida, jäsentää, ratkaista, löytää jne.

Soma Suomi-some

Tämän blogin syntymaisema.

Olen mietiskellyt Mikko Jordmanin bloggausta tältä viikolta. Hän kuvaili meisyyttä someverkostoissa, ammatillista ja notkeaa; sitä, miten aika riittää someen. Tämä Opeblogi täytti äskettäin 6 vuotta, 06 syntynyt. Blogit löysin edellisvuoden kesällä. Muistan sen yksinäisen innon ja tyhjään huutelun. Muistan miten syksyllä 06 tajuntaa räjäyttävästi Jaiku ja Sometu-Ning avasivat vuorovaikutuspintaa, aitoa keksimisvuoropuhelua, hauskuttelua älyttelyn rinnalla.

Edellinen bloggaukseni linkittyi Google+-keskusteluun, jossa mm. kommenttikeskustelussa mietittiin sitä, pitääkö keskenään hymistellä, eikö vaan tehtäis asioita tekemättä suurempaa numeroa. Sisäänlämpiävä keskinäisen kehumisen kerhostelu muodostaa aina pienen vaaran eli sulkee helposti meikäläiset huomaansa ja muukalaiset ulkopuolelle.

Toisaalta olen itse kokenut vahvasti tuon yksinäisestä huutelusta ja päätä-seinään-oppimisesta siirtymisen kaverijeesauksen maailmaan, jota Mikko Jordmankin kuvasi. Ihmiset elävät erilaisissa tilanteissa, erilaisissa ympäristöissä. Oma elämisympäristöni on sellainen, ettei arjessa tule kotioloissa vastaan vieläkään juuri koskaan juuri ketään, joka puuhaisi samanlaisia työ- tai opiskelujuttuja. Tämän kuun lopussa olen ensimmäistä kertaa omalla kotiareenallani someopastajana pikkukylien pikkumarkkinoilla, vähän friikkinä, mutta ehkäpä jo sentään Facebook ja Gmail kiinnostavat Miehikkälänkin leveysasteilla.

Minulle Suomi-some on ollut soma. Olen oppinut sometellen ja opin edelleen: kevyesti; ja kuten Mikko mainitsi bloggauksessaan, kivalla tavalla. Todellista oppimisen iloa. Itseäni motivoi myös globaalieettinen ajatus siitä, että juuri näitä työtapoja tarvitsemme suurien ongelmien ratkaisuyrityksiin: yhteistyötä, joukkoälyä, verkkovoimaa.

Kävin 06-07 hyvän koulutuksen legendaarisessa Heinolassa. Koulutuksen oheistuote oli paras oppi, nimittäin perustimme pienellä porukalla Vaparetki-blogin (ja wikin ja Flickrin ja Jaikun), ryhdyimme tutkimaan ja oppimaan kokeiluja reflektoiden. Kokeilimme mobiilia oppimista kännykän tekstiviesteillä, mobiilivalokuvalla ja muuta jännää. Eläydyimme porukalla, innolla, innostellen. Etsimme pedagogista rakkautta. Kukitimme luovuutta, kollektiivisesti.

Mikko pohti omassa bloggauksessaan sometteluajan löytymistä. Samaa aihetta mietin tässä blogissa 06 ja mietintää jatkoin vielä tuossa Vaparetki-ryhmäblogissamme. Aika on suhteellinen asia. Uuden oppiminen vaatii aina aikapanosta. Joskus on antauduttava, sammutettava oma kärsimättömyys.

Kun itse pulahdin someen kesällä 05, tein sen järven avustuksella. Uin ja mietin, annoin oivallusten virrata mielessäni, katselin maisemaa, kuuntelin luonnon liplattelua. Asiat loksahtivat paikoilleen. Visio kirkastui. Nyt se on totta. En ole yksin tässä. En huuda pelkkään tyhjyyteen. On me, me suomisomettelijat, keskinäiskaverit, tuttavustuneet, auttelijat, viisaat neuvojat, vaikutustahtoiset olevaisuuden tekijät, leikkimieliset ammattilaiset.

Erään kirjan nimeä lainaten: meillä on täällä Suomi-somessa välittävät verkostot. Välittävät-sanan kahdessa merkityksessä. Upeaa!

Somesukukokouksen jälkilämmössä

Kolmatta kertaa toteutunut Sometime-tapahtuma keräsi vajaat sata Suomi-somen vanhempaa ja tuoreempaa aktivistia yhteen. Tällä kertaa koontipisteenä Helsingin Etelä-Espalla Briim-center aivokuntokeskus.

Vekkulia muistella, miten kivenheiton päässä Smolnan edustalla poliisin Karhu-ryhmä vartioi meitä alkuvoimalaisia maalaisaktivisteja 18 vuotta sitten. Eilinen someaktivismi oli kesympää valvovan Iso Veljen kannalta, vaikka epäilen, että sittenkään ei. Nimittäin kookoontuneessa joukossa oli monen tason anarkisteja. Pehmeitä kai, mutta vaikutusvoimaisia. Voimallinen yhteinen nimittäjä oli kulttuurimuutos: ihmisläheisyys, yhteisälyisyys, toisin tekeminen.

Itseäni ilahdutti suuresti se, että väline-tuote-sovellus-rauta-bisnes-brändi-hypen aika oli selvästi ohitettu. On liian suurta sanoa, että ilmassa oli reilun vuosisadan takaista osuustoiminnan, vapaan sivistystyön ja työväen aatteen hengen kaltaista. Tämä aika ei ole (vielä) suurten ideologioitten aikaa. Mutta jotain tuon kansallisen heräämisen aikojen laatuista oli liikkeellä. Mainiosti sitä nimitettiin somesukulaisuudeksi – mistä lie kiittäminen Janne Ruohiston sanaisaa arkkua.

Some ja somesukulaiset jäivät sanoina pyörimään mielessäni. Miksi nämä sanat? Some on toki kätevä sana lyhyydessään, mutta siinä on muutakin. Se hävittää välineen. Sosiaalinen media viittaa mediumeihin, erilaisiin kanaviin, välittäviin välineisiin, teknologioihin, sovelluksiin, palveluihin.

Somen kielioppia kelailtiin Sometu-verkostossa jo 2009 ja mainiosti mukana oli myös Vinkkiverkossa äidin kautta junioriosaston sanaseppo: somettaa, sometus, sometin, sometoida, somettaja, someilla, someilija, sometulainen, sometumainen, somettua, sometuksi. Sittemmin some on saanut sijaa kielenkäytössä niin ihmisten puheessa, printtimediassa kuin nettiteksteissä. Some on jo miltei virallinen sana suomessa.

Niin ITK-päivillä Hämeenlinnassa kuin nyt Sometime 2012 -tapahtumassa keskeistä oli välineellisen ajattelun vähäisyys. Keskiöön nousivat ihmiset, ihmisten yhteinen tekeminen, vuorovaikutus, kommunikaatio, luominen, tuottaminen, työ-, toiminta- ja viestintäkulttuurin muuttuminen, avoimuus, avoimen sisällön ja datan hyödyntäminen, oppiminen hyvin laajalla skaalalla.

Kuppikuntien, yhdistysten ja korporaatioiden Suomi saa kyytiä. Sitä kyytiä antoi Alkuvoima-ryhmämme aikanaan. Veti perinteisen MTK-toiminnan vastaisesti mukaan ihmisiä, joita pidettiin vastapoolin edustajina: kuluttajia ja kaupunkilaisia, ei-maalaisia, ei-maanviljelijöitä. Kuka on paras hehkuttaja ideallesi? Se, joka ei ole sisäpiirissäsi, leimattu jäsenkirjalla varustettu virallinen valtuutettu ja apinan tavoin ylätason julkilausumaa toistava tyyppi. Jos ideasi kestää ja hyödyntää epäilyä, kritiikkiä, vastalauseita, erimielisyyttä, onko ideasi huono? Ei. Se on hyvä ja kehityskelpoinen. Idea, jonka kaikki hyväksyvät, on pelottava.

Sometime 2012 oli pienesti kaaos, hitusen hallitsematon, melkolailla sitä sun tätä ja juuri siksi toivoa herättävä. Erittäin ilahduttavaa oli, että koolle saapuneista moni oli ensikertalainen, yli kolmannes. Untuvikkojen kommentit ovat vahvistaneet hyväksymisen tunnelmaa, sukulaisuutta.

Olemme etsimässä jotakin. Syvällä maaseudulla asuvana suurena muutoksena tunnistan välimatkojen haihtumisen. Kohtaamisia tapahtuu uusissa ajan ja paikan tiloissa. Myös ketterät yli rajojen punoutuvat liittoumat tekevät notkeasti asioita, joita kukaan ei älyä kieltää. Lopputulokset ovat hyödyllisiä. Anarkismi elää. Ehkä se oli paras matkamuistoni Sometime 2012:sta. Samoin se, miten ihmiset tässä seurapiirissä ovat aidosti kiitollisia toisilleen, avuliaita, arvostavat toisiaan ja ovat lähtövalmiita avaruuslennoille.

Tapahtuma jätti aikamoisen nettijalanjäljen. Päivitän tähän myöhemmin lisää linkkilistaa apajista. Sometime2012-tuotoksia netissä:

• Sometime2012 FB-ryhmä
• Sometime2012 FB-tapahtuma
• Sometime2012 wiki
• Sometime2012 blogi
• Näkymättömän oppimisen / muuttuvan koulun työpaja (Twitter #avoinvisio)
• Eija Kallilan muistiinpanoja tapahtumasta
• Jarmo Lahden YouTube-kanavalla useita videoita
• Personal EU Bambuser eli Kurt Linderoosin striimauksia
• Kerro komentoimalla lisää linkkejä, päivitän listaa...

Harmi – joskus yhdessä olemme vähemmän

Matkasin kohtuullisen täydessä junassa Tampereelta Lahteen (MM-lätkä). Aamupuuhat pitivät kiireisinä, jäi aamupala ja lounas veden hörppimiseen. Vihdoin junassa tilaisuus evään hankintaan. MM-kisojen kunniaksi kerrankin kunnon tungos ravintolavaunussa.

Juna on mainio olotila. Irrottautuminen vilistävästä kiireestä. Toki nykyisin junissa netti toimii yhä paremmin, mutta aina voi huokaista pätkimisen keitailla – vain tuokioittain online. Tapahtuipa junamatkalla mitä tahansa, olen perillä omasta toiminnastani huolimatta johonkin aikaan. Vaikka kuinka pingottaisin, en sen nopeammin. Zen. Mielen tyyneys.

Taakseni asettui itseäni hitusen vanhempi naisihminen, jonka kärttyisyyskäyrä rupesi kuumenemaan hitaassa jonossa. Hän tiesi, miten olisi VR:n pitänyt varautua lisäämällä ravintolavaunun henkilökuntaa ja organisoimalla vaunun toiminta ja ylipäätään suunnittelemalla vaunut ihan toisin. Kommentoin, että yleensä näissä vaunuissa on aika tyhjää ja ihan luksusta, että ylipäänsä on ravintolavaunu, ei niitä enää monissa junissa ole. Kyseisen junan ravintolavaunussa hääräsi 3 naista. Miten siihen loukkoon voisi enempää mahtua? Argumentoin vielä, että uskon parhaimpaan yritetyn. Heillä oli toinen kassakone rikkoontunut. Minkäs sille voi. Silti Toijalaan mennessä olin itse saanut eväkseni. Ehdin hyvin einehtiä ennen vaihtoa. Olin tyytyväinen.

Kärttyisä takanani jonottaja jäi mieleeni. Mitään hyötyä en näe valivalikiivailulle. Asiat eivät yhdellä yksittäisellä junamatkalla sen kummemmiksi muutu. Maailmassa on paljon hankalampia olotiloja ihmiselle. Mietin siinä jonotellessa ja mokomaa kärttyilyä kuunnellessani sitäkin, miten aina syytetään nuorisoa kaikki-mulle-heti-sukupolveksi. Itselläni ikävimmät kokemukset ovat alalla lähes yksinomaa vanhojen ihmisten kanssa. Niin ratikassa, laivalla, hotellissa kuin nyt junassakin. Mikä ihmeen kiire? Ja miksi ei voisi levähtää siihen hetkeen, jolloin ei voi mitään sille, että on vähän aikaa odoteltava.

Kyseinen jonottaja huomautti monille ohittajille, että jonossa ei saa etuilla. Kaikki olivat matkalla omaan vaunuun, junassa pitää kulkea läpi ravintolavaunun. Minusta oli kivaa, että oli vähän tiivistä tunnelmaa. Otin silti opikseni sen, että emme me välttämättä ole yhdessä enemmän. Jos tyypin pää on täynnä rautalankaa ja kyynärpäät tanassa, niin eipä siitä mitään me-yhdessä-enemmän synny.

Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?

Harto Pönkä pohdiskeli eilen blogissaan aihetta, jota itsekin olen miettinyt vuosikausia ja tänne blogiinkin kirjoittanut siksi. Kyse on teknologian opetus- ohjaus- ja oppimiskäytöstä. Miksi kouluissa erot kasvavat? Miksi joissakin kouluissa lasten ja nuorten saamat valmiudet eivät riitä jatko-opinnoissa ja työelämässä?

Arvopohdiskelua liidulla. Älykännyllä nettiin. Vanha teknologia toimii uuden kanssa.

Olen kuullut paljon hyviä perusteluita, mutta asia pohdituttaa edelleen. Oma suhteeni tieto- ja viestintätekniikkaan perustuu pitkälti maanviljelijätaustaani. Maanviljelijä joutuu alati tunnustamaan vallitsevat olosuhteet. Vaikka kuinka haluaisi, että asiat säilyvät sellaisina, kuin minä itse haluan, ne eivät säily. Hyvin harva enää kaskeaa tai raivaa suota kuokalla.

On totta, että kaikessa maailman kehityksessä ei ole todellista kehitystä ja oikeastaan edistys vie taakse päin (kuten teollinen maatalous). On totta, kuten moni opettaja miettii, että se nuoriso on jo muutenkin ihan liikaa koneilla. Mutta kun he eivät koneilla opi kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, tiedonkäsittelytaitoja, yhteisöllisen oppimisen ja työskentelyn taitoja, ongelmanratkaisutaitoja... välttämättä (monet nimittäin oppivat).

Kommentoin Harton bloggausta:

Eräässä Opetushallituksen tilaisuudessa jokunen aika sitten lounastin suuressa suomalaisessa yrityksessä henkilöstöpuolella johtajana työskentelevän kanssa. Hän itse edusti iältään itseäni vanhempaa ikäluokkaa. Ja mikä hänen keskustelunavauksensa oli: "Ylioppilastutkinnossa pitäisi olla ryhmäkokeita ja netti käytössä." Ja samaa rataa muusta kouluoppimisen kuilusta tämän päivän työelämään. Siis ei tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ja tulevaisuuden kouluihin.  

Kouluissa opitaan paljon oikeita asioita, mutta paljon jää oppimatta. Ops ei nytkään rajoita. Jos sen lukee huolella, se nimen omaa antaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sitä opetusta ja oppimista, joka antaa parhaat eväät nuorisollemme elämässä eteenpäin. 

Mutta kuten toteat, kun tiukka ohjaus puuttuu, asiat eivät etene. Itse olen tätä samaa miettinyt, sillä on päivän selvää, että nämä tekniset asiat eivät ole vaikeita. Ne oppii jopa lukutaidoton lapsi, joten ne oppii myös akateemisesti koulutettu opettaja. On kyse muusta kuin teknisistä kynnyksistä, mutta niihin vedotaan, vuodesta toiseen.

Tekniikka sulautuu meidän ihmisten toimintaan. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se auttaa säästämään luontoa (vaikka se samalla myös tuhoaa). Voimme helposti tehdä paljon hyvää sekä yksilön että yhteisön oppimisen ja toimintakyvyn hyväksi teknologian avustuksella. Enkä tässä todellakaan julista mitään teknologiauskovaisuutta. Tämän päivän paras tekniikka vapauttaa meitä tämän päivän huonoimmasta tekniikasta. Koska minulla on hyvät nettiyhteydet ja vempaimet, yksityisautoilen radikaalisti vähemmän kuin ennen. Suurimman loven haluan lentomatkailuun. Se on tuhoisin tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaroita. Silti emme hannaa näitä teknologioita vastaan. Miksi?

Vähälläkin voidaan tehdä paljon, kun keksitään yhdessä ja toimitaan yhteen. Kyse ei ole aina siitä, että pitäisi ensin olla suuret investoinnit ja valtavat resurssit. Kyse on miltei aina siitä, että meidän pitäisi tunnustaa tosiasiat ja sopeutua yhteisvoimin siihen, missä nyt olemme ja minne matkamme kulkee. Ihmiskunnalla on edessään suuria ongelmia. Miksi ihmeessä edelleen räpiköimme tätä totuutta vastaan? Meidän on kyettävä maailmanlaajuiseen ongelmanratkaisuun ja yhteistyöhön, jos haluamme, että tämä pallo hengittää. Emme me voi tätä työtä tehdä ilman tieto- ja viestintätekniikkaa.

Kuten Teemu Arina niin osuvasti kiteytti MindTrek-konferenssissa pari viikkoa sitten: Olemme tavoitelleet itsenäisyyttä ja itsellisyyttä (independence). Nyt olisi aika tavoitella keskinäistä riippuvuutta (interdependence). Tai kuten Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa pohdimme: kohti vertaisaikaa.

Kyse on jatkossakin työstä ja toimeentulosta, mutta myös toinen toistemme ja Maan huolehtimisesta. Teknologian kestävä käyttö pitäisi liittää kouluissa muihin aktiivisen ja vastuullisen kansalaisuuden taitoihin. Tiedän, että tehtävä on hankala ja nykyisin kaikkea arvopohjaista ja eettistä varotaan, ettei loukata ketään. Varoessamme menetämme intomme, ilomme, ideamme, innovoimamme.

Omissa mietteissäni olen päätynyt siihen, että suuri syypää vastahangan vuoreen ja esteiden suohon on se, että koulussa opettaja tekee työtään yksin ja opiskelija opiskelee yksin. Yksin suuressa joukossa. Vertaisuus ja verkostot puuttuvat. Kaikilla on taakka selässään ja vielä kivireki päälle.

Se, mistä Harto puhui paljon, yhdessä tekemisen mullistus, ei ole laajassa mittakaavassa edelleenkään totta. Pelätään, varotaan, ei jakseta. Syy ei ole kenenkään yksittäisen opettajan vaan koko rakenteen. Siksi muutos on niin hidas ja vaikea. Suomessa toteutettiin peruskoulu, suuri rakenteellinen uudistus. Kyllä meillä on mahdollisuuksia tehdä jälleen jotain samaa, jos vain tahdomme. Rakenteita on uudistettava – Karthago on tuhottava.

Tänään on satupäivä – tarinankerronnan lumoa

Makasin sohvalla lepuuttelemassa pipiä kylkeä. Iltauutisissa kerrottiin, että tänään on satupäivä. Päivän mittaan on ollut erilaisia satutapahtumia kirjastoissa ja muualla.

Käden ulottuvilla oli veikeä tarinointiväline, mikäpä piristäisikään paremmin itsesääliin vaipumista (puhekielto). Niinpä naputtelin kännykällä Twitteriin satutarinan alun ja hee, aina netistä löytyy joku mukaanheittäytyjä. Juonen tavoittaminen Twitteristä vaatii mielikuvitusta, varsinkin kesken tarinaa kyytiin hypätessä, jos ei edes hahmotu, että meneillään on tarina. Eikä 140 merkkiä yhtään helpota mielikuvituksen työtä, mutta siinähän se hauskuus piileekin (tosin nyt pitää yrittää olla nauramati).

Näin siis kulki pieni tonttusatu sadun päivänä:

#satupaiva Olipa kerran tonttu. Tonttu päätti lähteä nettii. Korvatunturilla, tontun työpaikalla ei ollut nettisääntöjä. Jatka satua!

hellevijohansso Hellevi Johansson 

@ 

@arongas tämähän on hauskaa, tuumi tonttu, saa heti yhteyden myös lahjattomiin, voi kysyä haluavatko Hyvyyden lahjan, Vaurauden lahjan vaiko

arongas Anne Rongas 

@ 

@hellevijohansso ...Totuuden lahjoja, sillä tonttu oivalsi nopeasti netistä: löytyy Suuri Mahdollisuus alistamisen vastustamiseen, mutta

hellevijohansso Hellevi Johansson 

@ 

@arongas vaikeinta olisi saada mukaan itse Joulupukki, jolla on valtuudet kaikkeen ja nyt kaiken hallitseminen olisi hitusen helpompaa

arongas Anne Rongas 

@ 

@hellevijohansso Tontun mieleen juolahti, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, joka joulupukilla on suuri. Siis muorin juttusille!

PetjaHerra Petja Jäppinen 

@ 

@arongas Ja tie naisen vatsalle käy sydämen kautta.

hellevijohansso Hellevi Johansson 

@ 

@arongas Yksi ylitse muiden, Joulupukki ei koskaan sano ei muorin luumukiisselille, muori tietää että ripaus riihikuivaa hullukaalia antaa

arongas Anne Rongas 

@ 

@hellevijohansso @PetjaHerra luumukiisselille taianomaisen voiman: tänä jouluna Korvatunturilla koodataan maailmanparannusvirus

hellevijohansso Hellevi Johansson 

@ 

@arongas @PetjaHerra Maailmanparannusvirus levittäytyy jouluaattona ennen puolta yötä, viimeisenä läntisimpään osaan Amerikkaa. Vips vaan ja

PetjaHerra Petja Jäppinen 

@ 

@arongas Muistakaa että joulupukki ei ole ainoastaan ulkomaalainen, vaan turkkilainen. Kyseessä on siis EU:n ulkopuolinen maahanmuuttja.

arongas Anne Rongas 

@ 

@hellevijohansso @PetjaHerra putkahtipa maailmanparannusvirus sitten iPadiin, Androidiin, Windowsille, Linuxiin, se toimi hetken pienen

hellevijohansso Hellevi Johansson 

@ 

@arongas @PetjaHerra kunnes kaikki meni keskenään sekaisin. Ei ollut iPadia, Androidia, Windowsia, Linuxia vaan

arongas Anne Rongas 

@ 

@hellevijohansso @PetjaHerra villasukkia Afrikan lapsille ja muovinukkeja mummoille. Tonttu Torvinen, halua oli, taitoa ei. Sen pituinen se.


Edit: vielä pari maukasta rönsyä edelliseen, Twitterin tapaan ajatelmat hajautuvat ja niitä pitää pyydystellä, jos ajatuslaumaa eli tarinaa yrittää:

annatee Anna T 

Tonttu harhautui K-raudan sivustolta talonrakennusblogiin, blogista keskustelupalstalle... #satupaiva

heinikangas Janne Heinikangas 

Palstaa seuraamalla syttyi hinku rakentaa talo. Tonttu tonttuili onnensa kukkuloilla talopakettia tilaamaan ja tonttia hankkimaan#satupaiva

aikataikuri Marja Ahola 

Tonttu huomasi erään yrityksen, joka myi talopaketteja paypalilla#satupaiva

Sen pituinen se onkin hyvä muuttaa muotoon Ja niin edelleen...