Nokka kohti
Online Educa Berliiniä, sopivasti
Valtakunnalisten virtuaaliopetuksen päivien kautta koukaten. Sisustamme Berliinissä osastomme Kuusikko-kankaalla. Tässä bloggauksessa menen tiheään viidakkoon.
Osuvatkin nuo molemmat tapahtumat mehukkaaseen tilanteeseen, PISA-tulosten julkaisuviikolle.
YLE:n haastattelussa Kirsti Lonka toteaa:
"Toisaalta ne [PISA-tulokset] ovat jossain määrin estäneet koulun kehittämistä, koska monet ovat ajatelleet, että mitään ei pitäisi muuttaa."
Internetin ja muun digitalisoitumisen myötä oppisisällöt, oppimisympäristöt ja oppimiseen liittyvä tiedonkäsittely sekä vuorovaikutus ovat saaneet vyöryksi voimistuvan määrän uusia ulottuvuuksia. Näistä kaikista avautuvista mahdollisuuksista voi hyvin valjastettuna olla paljon iloa ja hyötyä sovitettuna oppijaryhmälle, yksittäisille oppijoille sekä oppimisen tavoitteisiin ja opittaviin kohteisiin ja osaamisiin.
Mahdollisuuksien viidakko vaatii jo nykyisellään niin laaja-alaista perehtymistä, että vanhat työn organisoinnin tavat kouluopetuksessa ovat umpikujassa. Muutostahti ja työmäärä ovat yksinkertaisesti jämäyttäneet koneiston ja koneiston rakenteessa on ongelmia siksi, että se on luotu erilaisen aikana, erilaisessa maailmassa. Kun maailma ympärillä muuttuu, systeemi, joka ei muutu, rupeaa natisemaan ja syntyy kitkaa ympäristön kanssa.
Niina Rantapuu kuvaa tätä tilannetta oivallisesti bloggauksissaan, joissa hän reflektoi pedagogisen johtajuuden kurssia:
Ajantaju hakusessa ja
Johtoryhmähommaa (sisältää katsomisen arvoisen videon).
Kun lääkkeeksi koneen yskimiseen tuupataan lisää rautaa tai lisää koulutusta, ollaan kyllä hajulla, mutta lisää kaikkea ilman suurta yhteistä suunnitelmaa ja kokonaisuuden hallinnan rakennetta pahentaa tilannetta. Kun edelleen vahvin toimintakulttuurin moraalinen ohje on, että opettaja hoitaa hommansa, niin opettajan kuorma käy yli aikarajojen ja yli taitorajojen. Kuormasta tulee rajatonta ja koska kuitenkin ammattiylpeys sanoo, että hommat hoidetaan, niin luonnollinen reaktio on vastustaa muutoksia, koska ei ole keinoja elää niiden kanssa, koska ne ovat taakkaa taakan päälle.
Asiaa käsittelee painokkaasti Pasi Silanderin toimittama tuore artikkeliteos
Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen – tietoyhteiskuntakehitykseen kouluissa ja opetustoimessa (PDF). Silanderin ja Ryyminin artikkelissa viestinä on, että asiantuntijaorganisaation toimintakulttuuria kehitetään johtajuutta kehittämällä. Jumista ei päästä muuten pois. Kirjassa on nelikenttä analyysivälineeksi. Peiliin pitäisi osata ja uskaltaa katsoa. Kuten Niina Rantapuu edellä mainituissa bloggauksissaan pohdiskelee, ratkaisu ei ole ylhäältä alas jyrähtäminen.
Mietin jatkuvasti myös opettajan osaamisen roolia, koskapa henkilöstökoulutusta teen työkseni ja tapaan paljon opettajia. Koulutuksen tarjoama lääke nykytilaan on tehoton suhteessa kokonaisuuteen ja tarpeisiin. Tehottomuudella en tarkoita sitä, että tarjottu koulutus on huonoa, päin vastoin, tarjolla on erittäin hyvää koulutusta.
Henkilöstökoulutus jää helposti omaksi erilliseksi saarekkeekseen. Se tuo myös monenlaista lisähämmennystä soppaan, koska yhteinen agenda puuttuu. Tai oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi agendaa vaan siitä, että rinnakkain kilpailevia agendoja on pilvin pimein ja ne kiskovat vaikka kuinka moneen suuntaan.
Olen kuullut puhuttavan hyvien käytänteitten levittämisestä vuosikausia ja viimeiset vuodet tihenevästi hyvien käytänteiden levittämisen mahdottomuudesta. Tämänkin asian miettiminen on jäänyt puolitiehen. Kerätään hyvä käytänteitä, mutta a) niitä kerätään kymmeniin eri paikkoihin ja b) mitä niistä loppupelissä niukan ajan ja paisuvien tavoitteiden kanssa tuskaileva opettaja kostuu? Saa vain lisää hämminkiahdistusta, että tuolla laillakin pitäisi vielä osata toimia.
Olen itsekin pitänyt koulutuksia, joissa olen esitellyt mahdollisuuksien maailmoita. Näitä opetuksen aineistovarantoja esittelevä diasarja on paisunut jo käyttökelvottomaksi (
Avointen oppiresurssien löytäminen ja käyttäminen). Se ei vie oikein mihinkään, että esitellään viidakkoa. Tarvitaan suunnittelumenetelmiä.
Menetelmät ovat juuri ne, joilla asioita voi saada rakenteellisesti rullaamaan. Meneltemien kehittämisessä on jääty puolitiehen. Ollaan viidakossa perustyökalujen kanssa ja niillä perustyökaluilla jokainen voisi rakentaa jalostuneempia työkaluja. Siis sama asia kuin sinulle annettaisiin kirves, ahjo ja hevonen, että rakennappa henkilökohtainen höyrykone, että voit rakentaa henkilökohtaisen tehdashallin ja katso sitten, sopiiko se tähän meidän tehdaskompleksiin, johon ei ole piirrustuksia.
Kun teimme kesällä 2010 Tarmo Toikkasen ja Harto Pöngän kanssa pientä KEHIKKO-selvitystä
oppimisen kokeilu- ja kehittämisympäristöistä Tekesin oppimisratkaisujen ohjelmavalmistelussa, jäi asiantuntijahaastatteluista tuolloin keskeisenä mieleen se kautta maan noussut harras toive, että saataisiin pienen maan parhaat asiantuntijat yhteen suunnittelemaan tulevaisuutta ja että tuo suunnittelutyö perustuisi vankasti oppimisen psykologiaan. Valitettavasti tällaista ajatushautomoa ei tuolloin saatu aikaan, vaikka tipalla oli. Nyt meillä sitten on paljon hyvää, agenda poikineen. Ehkäpä tuo PISA-pudotus havahduttaa.
Toinen suuri ongelma suomalaisen oppimisosaamisen alueella on hankevetoisuus. Kehittämis- ja kokeiluhankkeiden ominaisuutena on se, että ne jättävät kehityskohteen pilotin raportoinnin asteelle. Sitten on tehtävä uusi alku, jos hankeaparaattia haluaa pyörittää eli hankkia palkkarahaa organisaation ihmisille. Tääs päästään viidakkoon. Lukemattomia hyviä alkuja ja lämpimiä ajatuksia, että ne siitä jatkavat elämäänsä. Mutta eivätpä ne juuri jatka – toki myönteisiä poikkeuksia lukuunottamatta.
Totesimme KEHIKKO-selvityksessä: "Haastateltavat näkevät yhtenä ratkaisuna hanketoiminnan ongelmille pysyvät verkostot, jotka toimivat myös muulloin kuin projektien ajan. Verkostot voisivat myös juurruttaa hankkeita tehokkaammin pysyviä toimintatapoja sekä luoda uutta liiketoimintaa."
Aalto-yliopistolla on kehitetty yksi menetelmällinen apuväline opetuksen suunnitteluun :
Edukata. Menen suurella innolla keskiviikkona Online Educa Berliinin työpajaan, jossa aiheena on learning design ja ennakkotehtävien kautta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Jaetaan piirrustuksia ja jalostuneita työkaluja. Onhan tätä osaamista Suomessakin pelisuunnittelun alalla.
Kunpa osattaisiin miljoonien mahdollisuuksien vyörytyksen rinnalle tuoda parhaita mahdollisia apuvälineitä. Kunpa osattaisiin säätää koneistoa niin, että turhauttavia ja turhia kokouksia ei jäisi kenellekään ja että ihmisiet voisivat yhdistää mielekkäästi omia tekemisiään, toistensa kuormia keventäen. Kunpa löydettäisiin yhteinen suunta, jota kohti.
Näillä mietteillä jatkan myös koulutushankevalmisteluja. Pieniä ovat askeleet. Mutta välillä pitää ajatella myös suuresti ja pienesti yhtä aikaa. Kolme vuotta sitten kerroin eräässä tapahtumassa tarinaa oppimisesta vuonna 2030. Olin piirtänyt jutun ruutupaperille. Eikä tuo tarinani käsitellyt suomalaista koulua vaan oppimista tässä maailmassa. Ihmiskunnalla on käsillä suuria oppimishaasteita.
