Sometime 2010 -tapahtuman laivajatkoilla osallistujaryhmä jakautui kiinnostuksensa mukaan kolmeen pienryhmään: 1) yhteiskunta ja maailman parantaminen, 2) oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen sekä 3) yrittäminen, liiketoiminta ja markkinointi. Jako perustui esittelykierroksella paljastettuihin kiinnostuksen kohteisiin.
Meitä oli nelihenkinen joukkio parantamassa maailmaa: Janne Ruohisto, Marcus Lundqvist, Benny Tulirinta ja minä. Aloitimme tuokion vilkkaan päivän vastapainoksi kolmen minuutin hiljaisella hetkellä. Tuokion aikana oli tehtävänä kirjata avainsanoja paperille aiheesta sosiaalinen media, yhteiskunta ja maailman muuttaminen. Sovimme, että planeettojen asennosta riippuen rajana suurin piirtein Saturnus.
Kolmiminuuttisen jälkeen avainsanapaperit kierrätettiin vieruskaverille ja seuraava tehtävä oli omista lähtökohdista peilaten muodostaa vieruskaverin avainsanoista kysymyksiä, korkeintaan kolme kysymystä. Sen jälkeen ryhdyimme keskustelemaan kysymyksistä. Ja yllättäen myös kysymisestä sinänsä. Päivä oli sisältänyt paljon informaatiota. Jokainen muisti hyvin maatapahtuman kalamaljasta viimesen puheenvuoron kaksi sanaa: Entäs sitten? (Hyvän yhteenvedon maatapahtuman kulusta saa Eija Kallialan bloggauksesta.)
Ryhmätyö päätettiin näyttelykävelyllä, jossa ryhmät sekoitettiin niin, että jokaiseen uuteen ryhmään tuli edustus ensimmäisen vaiheen kaikista ryhmistä. Sitten tutustuttiin ryhmäpohdinnan tuloksiin niin, että jokainen sai esitellä oman ryhmänsä tuloksia. Näyttelykävely oli toimiva ja antoi hyvän läpileikkauksen pohdinnoista. Samalla mielessä heräsi joukko jatkokysymyksen sikiöitä.
Seuraavana päivänä joukko hajaantui mieltymysten mukaan, osa jäi yrityssparraustiimeihin. Suunnistimme Jannen ja Bennyn kanssa kaupungille syömään. Sade ajoi valitsemaan useamman sunnuntaisuljetun ravintolan ohitettuamme Pizza Hutin. Voi ei, huokaisimme, tätä ei sitten kerrota kelleen. Mutta Pizza Hut yllätti kahdella tavalla. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Ja ympäristö inspiroi meitä aamutunneille laivatunnelmasta nauttineita jatkamaan iloittelevaa älyttelyä.
Kysymykset. Niissä on ihmeellistä voimaa. Ihminen on ohjelmoitu aktivoitumaan kysymyksillä. Mitäs jos vain kysyisimme? Jos käyttäisimme Twitteriä, sehän sopii hyvin kysymiseen. 140 merkkiä riittää mainiosti. Ei kerrota tästä kelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Sovitaan, että aloitetaan huomenna. Viikko? Joo, viikko on just hyvä. Pelkkiä kysymyksiä. Ja Twitterissä pitää tietysti olla joku hashtag, millä proggiksen saa eroteltua muusta virrasta. Joku lyhyt? Vaikka #tv0.
Jälkeen päin muistikuvista on mahdoton erotella, kuka keksi minkä osan tempauksesta. Mutta kaikki pitivät periaatteen (noin suurin piirtein). Viikko pelkkiä kysymyksiä Twitteriin ja perään #tv0. Kyseisellä hastägillä metkittyjä tviittejä kertyi viikon aikana yli 400. Asiaa ihmeteltiin myös Qaikussa. Hashtag sai aikaan kummastelua, hämmästelyä, ärsyyntymistä, mukaan heittäytymistä, omia tulkintoja ja parodioivia variaatioita (kuten #tv42, #tv0+1 ja #miTVit42).
Kysymyksistä nousi myös koulutusidea, jota kehittelemme KatriK:n kanssa tällä viikolla. Janne innostui kysymysmenetelmästä niin, että lupasi hyödyntää sitä jatkossa jossakin muodossa omassa työssään.
Perjantai-iltapäivällä oivalsin, että tässä on kertymässä mainio aineisto hypermedian maisteriohjelman graduani varten. Viestintään liittyi paljon pelillisyyttä ja leikillisyyttä. Juttu on vähän kuin lassipallo, Lassi ja Leevi -sarjakuvien pallonheittelyleikki, jossa ei ole virallisia sääntöjä paitsi ettei ole virallisia sääntöjä ja säännöt voivat muuttua jatkuvasti.
Sosiaalinen media elää ja kehittyy yhteistoimin mutta ilman mitään auktoriteettia, joka määrittelisi toiminnan säännöt. Tämä jatkuva epämääräisyys ja hienoinen kaoottisuus näyttäytyi #tv0-tempauksessa pienoiskoossa. Mielenkiintoista itsestäni oli vuorovaikutusnäkökulmasta se, miten eri rooleja omaksuneet ihmiset ylläpitivät toimintaa: sekä mukaan heittäytyjät että ihmettelijät pitivät #tv0-palloa ilmassa.
Sometime-ryhmämme pohti sitä, pitääkö kaikkea aina ymmärtää. Ihminen etsii selityksiä ja vastauksia. Taide rikkoo rationaliteetin kaavoja. Taidetta ei ehkä ensisijaisesti tarvitse ymmärtää vaan kokea. Leikistäkin katoaa ilo, jos sitä ryhtyy analysoimaan ja purkamaan osiin. Pelleily ja vitsit elävät hetkessä. Ajattelun irrottaminen kaavamaisista ja muotoon pyrkivistä tottumuksista voi räjäyttää tilaa jollekin uudelle. Ihminen voi loikata mahdollisten maailmaan, jos näkee muutakin kuin sen, mitä on tottunut näkemään. Totunnaisuudet sitovat salakavalasti mielikuviamme ja mielikuvitustamme.
Pelillisyyden ja leikillisyyden näkökulmasta aika on mielenkiintoinen ulottuvuus. Eri ihmisillä on erilainen epämääräisen sietokyky. Toisia epämääräinen lassipallo kiehtoo. Toiset kaipaavat pelisääntöjä ja selkeyttä nopeasti.
#tv0-tempauksella ei ollut mitään syviä päämääriä, päämäärät kypsyivät matkan varrella. Itse koin eräänä vähitellen aukeavana kokemuksena eläytymisen ulkopuolisen osaan. Se, joka ei ole sosiaalisen median kielipelissä sisällä (kuten siinä, mitä #tv0 on tai miksi jotkut kyselevät päivästä toiseen), kokee itsensä ulkopuoliseksi. Toisena omana kokemuksenani oli tuo pelillisyys ja leikillisyys. Matkalla kertyi paljon inspiroivaa. Mutta myös päinvastaista anti-inspiroitumista: tempauksen viime hetkillä alettiinkin jo ihmettelemään, onko kyseessä salaseura. Myös ärsytyskynnys tuntui hiertävän, sillä eräs kysymys oli muotoiltu: Voiko #hashtag:ia vihata? Mainio gradun aineisto
EDIT: tosin voi olla, että kaikki eivät suostu antamaan avoimia tviittejään aineistoksi, kysyn jokaiselta erikseen. Kiitos! Iso peukku!!!
EDIT: Pahoittelut niille, joista kyseleminen tuntui epämiellyttävälle.
EDIT 19.3.11: Noo, ei siis gradun aiheeksi päätynyt, liian suppea, mutta silti opettavainen kokemus itselleni, kysymisen ja kuuntelemisen merkitys, sivullisuus ja osallisuus, näistä se gradu muotoutui kohdistumaan nettifasilitointiin, tämä siis oli yksi etappi.
