Inhimillinen voima ja energia

Punainen lanka katoaa?

Innostus tarttuu ihmiseltä ihmiselle. Ja loppujen lopuksi myös ihmisyys tarttuu ihmiseltä ihmiselle. Antropologit eivät ole löytäneet fysiologista rajaa humaanille. Muistan hyvin Richard Leakeyn haastattelun, jossa hän totesi, että kyllä, kyllä me ihmiset voimme myös yhtä lailla taantua kulttuurisesti kuin olemme nousseet kulttuurin voimalla.

Yhteen pelaaminen, kannustaminen, voimien yhdistäminen, leikki ja luovuus – osaamme kaikenlaista hyvää yksin ja yhdessä. Ja toisaalta jaksamme käyttää arvokasta lyhyttä elinaikaamme ja energiaamme tuhoamiseen, kiusaamiseen, vähättelyyn, mitätöintiin, mustamaalaamiseen.

Jokainen yksilö voi valita koko ajan, mihin oman aikansa ja energiansa suuntaa. Se, mitä minä yksilö teen, vaikuttaa kaikkeen ympärilläni. Ja mitä me yleensä teemme? Valitamme siitä, miten muut eivät sitä ja eivät tätä. Katkeruus kasvaa juuri tällaisesta asetelmasta: jokin mättää, mutta en siis minä, nuo muut, mäkätän heille, eivät tottele ja korjaa toimintaansa, piikittelevät minua, ei voi ihmiseen luottaa. Jos tuon tapahtumaketjun alussa minä ihminen olisin ollut niin vahva, että olisin kestänyt kohdata oman ymmärtämättömyyteni, siivet olisivat räpytelleet selässäni ilmaa alleen.

Mieleeni jäi elävästi erään rehtorin radiohaastattelu. Hän kertoi käyttävänsä joka aamu puoli tuntia aikaansa siihen, että on koulun ovella ottamassa vastaan aamulla kouluun saapuvia lapsia. Hän juttelee heidän kanssaan. Tervehtii, toivottaa tervetulleiksi. Koskettaa heitä. Hän oli oppinut idean edeltäjältään ja kertoi, miten suuri vaikutus tällä oman ajankäytön valinnalla on ollut. Hän tuntee oppilaita, he hänet, hän rekisteröi aamun puolituntisella, jos jokin ei ole kunnossa. Luottamus ja kohtaaminen vähentävät kiusaamista. Näin mieleni silmillä tuon rehtorin suuret näkymättömät tuntosarvet päässä.

Tällä viikolla sain kaksi kertaa selittää, miksi kuvailen itseäni adjektiivilla maailmanparantaja. Olen ollut taipuvainen aina ajattelemaan, että jokainen ihminen on maailmanparantaja. Mutta eihän se niin ole. Mahdollisuus on kuitenkin annettu. Ja tämä on aina ollut tämän blogin ydinjuoni, joskus toki teknologian kesyttämiseen verhottuna. Ennen kesytettiin villejä hevosia. Nyt ihmiskunta sopeutuu elämään älykkään teknologian kanssa. Elämme jänniä ja hurjia aikoja.

PS. Kaikelle pöljälle yleensä ihmiskunnan historiassa on löytynyt vastavoima. Kannattaa tarkkailla viestivirrassa nyt juuri muiden mukana sanaa myötätunto. Se rohkaisevasti ja iloisesti pulpahtelee siellä täällä.

Stubb-tviitit ja medialukutaito: Se on aina siellä netissä!

Aamiaispöytä ja tuore lehti. Luet otsikoita, syvennyt tärkeään juttuun, kommentoit aihetta pöydän ääressä istuvalle perheelle. Keskustelette.

Lounasjono. Mietit aamupäivän palaveria. Reflektoit ja tiivistät oman näkökulmasi. Kerrot sen selän takana jonottavalle kollegallesi. Normaalia.

Mutta kun ihan tätä samaa inhimillistä vuorovaikutusta harjoittaa valtakunnan pääministeri Twitterissä, hui kauhistus: se ryökäle ei hoida maan asioita vaan keikkuu vaan siellä netissä.

Yksi tviitti eli Twitteriin kirjoitettu viesti vie ihmiseltä vähemmän aikaa kuin nenän niistäminen. Pitäisikö pidättää? Sillä säästyneellä hetkelläkö maan työttömyys ja kestävyysvaje ratkaistaan?

Tviittailu on kuin juttelua. Pitäisikö siis kaikilta johtavassa asemassa olevilta kieltää joutoajalla jutteleminen, koska voisivat senkin ajan ratkoa firman / maan suuria ongelmia? Olen ihan eri mieltä, enkä nyt mielistele pääministeriä tai ketään. Julkijuttelu vallanpitäjien suunnalta avaa kanavan kansan kanssa. Se on upeaa!

Jos et vielä osaa itse tviittailla tai jutella muuten netitse, niin hanki pari teiniä opettamaan. Kyse on normaalista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, joka parhaimmillaan voi kasvattaa ymmärrystä, kehiä esiin uusia oivalluksia ja johtaa nopeaan viestintäketjuiluun yli rajojen eli lisätä demokratiaa.

2000-luvun lukkarinkoululle voisi olla tilausta!
EDIT: Harto Pönkä analysoi blogissaan 29.7.2014 twiittaako Stubb omien oppiensa mukaan.

Pursotinsometusta

Tällaisena kesäiltana 8 vuotta sitten (eli -04) kesäduunailin silloiselle eWSOY:lle opasta verkko-opiskelun taidoista (valitettavasti edelleen lukkojen takana). Löysin blogien ihmeellisen maailman ja muita aarteita. Blogi-termi on vuodelta -99, mutta ilmiön valtavirtaistuminen vei vuosia.

Hankin tuolloin heti innoissani Amatzonilta pari alan klassikkoa ja olin tyrmistynyt siitä, miten yleissivistävänä pitämäni Helsingin Sanomat ja muu kotimainen sanoma- ja aikakauslehdistö, saati käymäni yliopistokoulutus mediakasvatuksen opintoineen (HY -03) olivat tyystin sivuuttanut koko vapaan nettiviestinnän maailman.

Juuri opin Hanna Nikkasen Verkko- ja vapaus -kirjasta, miten noihin aikoihin ensi-innostuksen keskellä kukoisti globaalin kansalaismedian Indymedia. Yliopistossakin ryhdyttiin puhumaan kansalaisjournalismista. Muutama vuosi, ja blogeja tupsahteli sadesienometsänä, saatiin Jaiku ja Suomi-some.

Nikkanen analysoi tylyn hyvin (s. 17): "Ensin nälinettä käyttää vain pieni harrastajien joukko ja teknologia kehittyy innostuneiden, anarkististen kokeilujen myötä. Harrastajat eivät pidä säännöistä ja rajoituksista, ja he tekevät mieluummin yhteistyötä kuin kilpailevat patenteista. Kun yhteiskunnan ylimmät kerrokset alkavat omaksua uuden välineen käyttöönsä, peliin astuu raha ja kokeilut korvataan kontrollilla. Kehitystyö siirtyy alan yritysten sisään, missä sitä tehdään salaa, teollisuusvakoilua peläten. Alalle muodostuu monopoleja tai ainakin huomattavasti monololia muistuttavia rakenteita. Tässä vaiheessa käyttäjien toimintaa ryhdytään rajoittamaan teknisillä..." (lukekaa koko kirja!)

Tämän päivän sosiaalinen media on kuin kakunkuorrutusta. Kakkupohjaresepti eiliseltä, kukaan ei enää ihan muista, miten monta munaa ja missä asteessa kuinka monta minuuttia uunissa. Väliin laitettiin jotain hyvää ja tänään kun sitä kuorrutetaan, truutta valmiina, hyvää vaahtoa, kivat pursotuskuvio ja näyttää nätiltä. Vähän kuin jenkkiläinen leipominen lukiokavereitteni aikaan: mentiin kauppaan ja ostettiin valmis pohja, pussitäytteet (lisää vain vesi), valmis spay-kerma ja koristepussi.

Mielenkiintoista, että edelleenkään ammattilaiset eivät hoida aukottomasti kuratointisomea. Meille eteenpäin truuttaajille ja somekoristelijoille jää vielä tilaa. Sanon tahallisen provokatiivisesti, koska minun miltei someveteraanin näkemys somen ytimestä on itse tehty. Siis ei se, että edelleenlähetellään ja toimitaan sentraalisantereina some-uutisille. Ytimessä on silti henkitoreissaan maailman tekeminen, maailman muuttaminen. Ootsähei löytänyt uusimman appsin ei ihan riitä arvopohjaksi somen yhteiskuntaeettiselle käytölle.

Jatkan lukemista. Nikkasen teos on inspiroiva. Oi kiitos tekijälle! Jossain kohdissa nyansseja oli laajemmin, mutta sou not. Analyysi, joka pamflettisoi lukijaa, on rautaa.

Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?

Harto Pönkä pohdiskeli eilen blogissaan aihetta, jota itsekin olen miettinyt vuosikausia ja tänne blogiinkin kirjoittanut siksi. Kyse on teknologian opetus- ohjaus- ja oppimiskäytöstä. Miksi kouluissa erot kasvavat? Miksi joissakin kouluissa lasten ja nuorten saamat valmiudet eivät riitä jatko-opinnoissa ja työelämässä?

Arvopohdiskelua liidulla. Älykännyllä nettiin. Vanha teknologia toimii uuden kanssa.

Olen kuullut paljon hyviä perusteluita, mutta asia pohdituttaa edelleen. Oma suhteeni tieto- ja viestintätekniikkaan perustuu pitkälti maanviljelijätaustaani. Maanviljelijä joutuu alati tunnustamaan vallitsevat olosuhteet. Vaikka kuinka haluaisi, että asiat säilyvät sellaisina, kuin minä itse haluan, ne eivät säily. Hyvin harva enää kaskeaa tai raivaa suota kuokalla.

On totta, että kaikessa maailman kehityksessä ei ole todellista kehitystä ja oikeastaan edistys vie taakse päin (kuten teollinen maatalous). On totta, kuten moni opettaja miettii, että se nuoriso on jo muutenkin ihan liikaa koneilla. Mutta kun he eivät koneilla opi kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, tiedonkäsittelytaitoja, yhteisöllisen oppimisen ja työskentelyn taitoja, ongelmanratkaisutaitoja... välttämättä (monet nimittäin oppivat).

Kommentoin Harton bloggausta:

Eräässä Opetushallituksen tilaisuudessa jokunen aika sitten lounastin suuressa suomalaisessa yrityksessä henkilöstöpuolella johtajana työskentelevän kanssa. Hän itse edusti iältään itseäni vanhempaa ikäluokkaa. Ja mikä hänen keskustelunavauksensa oli: "Ylioppilastutkinnossa pitäisi olla ryhmäkokeita ja netti käytössä." Ja samaa rataa muusta kouluoppimisen kuilusta tämän päivän työelämään. Siis ei tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ja tulevaisuuden kouluihin.  

Kouluissa opitaan paljon oikeita asioita, mutta paljon jää oppimatta. Ops ei nytkään rajoita. Jos sen lukee huolella, se nimen omaa antaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sitä opetusta ja oppimista, joka antaa parhaat eväät nuorisollemme elämässä eteenpäin. 

Mutta kuten toteat, kun tiukka ohjaus puuttuu, asiat eivät etene. Itse olen tätä samaa miettinyt, sillä on päivän selvää, että nämä tekniset asiat eivät ole vaikeita. Ne oppii jopa lukutaidoton lapsi, joten ne oppii myös akateemisesti koulutettu opettaja. On kyse muusta kuin teknisistä kynnyksistä, mutta niihin vedotaan, vuodesta toiseen.

Tekniikka sulautuu meidän ihmisten toimintaan. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se auttaa säästämään luontoa (vaikka se samalla myös tuhoaa). Voimme helposti tehdä paljon hyvää sekä yksilön että yhteisön oppimisen ja toimintakyvyn hyväksi teknologian avustuksella. Enkä tässä todellakaan julista mitään teknologiauskovaisuutta. Tämän päivän paras tekniikka vapauttaa meitä tämän päivän huonoimmasta tekniikasta. Koska minulla on hyvät nettiyhteydet ja vempaimet, yksityisautoilen radikaalisti vähemmän kuin ennen. Suurimman loven haluan lentomatkailuun. Se on tuhoisin tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaroita. Silti emme hannaa näitä teknologioita vastaan. Miksi?

Vähälläkin voidaan tehdä paljon, kun keksitään yhdessä ja toimitaan yhteen. Kyse ei ole aina siitä, että pitäisi ensin olla suuret investoinnit ja valtavat resurssit. Kyse on miltei aina siitä, että meidän pitäisi tunnustaa tosiasiat ja sopeutua yhteisvoimin siihen, missä nyt olemme ja minne matkamme kulkee. Ihmiskunnalla on edessään suuria ongelmia. Miksi ihmeessä edelleen räpiköimme tätä totuutta vastaan? Meidän on kyettävä maailmanlaajuiseen ongelmanratkaisuun ja yhteistyöhön, jos haluamme, että tämä pallo hengittää. Emme me voi tätä työtä tehdä ilman tieto- ja viestintätekniikkaa.

Kuten Teemu Arina niin osuvasti kiteytti MindTrek-konferenssissa pari viikkoa sitten: Olemme tavoitelleet itsenäisyyttä ja itsellisyyttä (independence). Nyt olisi aika tavoitella keskinäistä riippuvuutta (interdependence). Tai kuten Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa pohdimme: kohti vertaisaikaa.

Kyse on jatkossakin työstä ja toimeentulosta, mutta myös toinen toistemme ja Maan huolehtimisesta. Teknologian kestävä käyttö pitäisi liittää kouluissa muihin aktiivisen ja vastuullisen kansalaisuuden taitoihin. Tiedän, että tehtävä on hankala ja nykyisin kaikkea arvopohjaista ja eettistä varotaan, ettei loukata ketään. Varoessamme menetämme intomme, ilomme, ideamme, innovoimamme.

Omissa mietteissäni olen päätynyt siihen, että suuri syypää vastahangan vuoreen ja esteiden suohon on se, että koulussa opettaja tekee työtään yksin ja opiskelija opiskelee yksin. Yksin suuressa joukossa. Vertaisuus ja verkostot puuttuvat. Kaikilla on taakka selässään ja vielä kivireki päälle.

Se, mistä Harto puhui paljon, yhdessä tekemisen mullistus, ei ole laajassa mittakaavassa edelleenkään totta. Pelätään, varotaan, ei jakseta. Syy ei ole kenenkään yksittäisen opettajan vaan koko rakenteen. Siksi muutos on niin hidas ja vaikea. Suomessa toteutettiin peruskoulu, suuri rakenteellinen uudistus. Kyllä meillä on mahdollisuuksia tehdä jälleen jotain samaa, jos vain tahdomme. Rakenteita on uudistettava – Karthago on tuhottava.

Kansalaisyhteiskunta ja kansalaistoiminta

AVO-hankkeessa avaamme käsitteitä kollektiivisen kirjoittamisen avulla. Mainio tapa! Suosittelen erilaisiin yhteistyöverkostoihin. Eri toimijat puhuvat samoilla käsitteillä, mutta tulokulma vaihtelee.

Jotta kaikkien käsitykset tulisivat näkyviksi, kannattaa perustaa kehittämishankkeen yhteinen asiakirja (meillä Google-dokumentti). Siihen käsitteitä listana ja jokainen omaan tahtiinsa kirjoittamaan, miten käsitteen ymmärtää.

Olen itse ollut reippaanlaisesti mukana maaseudun kansalaisaktiivisessa toiminnassa (toimintaryhmä Alkuvoima), jossa opiskeltiin yhdessä muutosasioita, tavattiin poliitikoita, kirjoitettiin lehdistötiedotteita, oltiin radiossa, lehdissä ja tv:ssä niiden sekä tempausten seurauksena. Muun muassa.

Tältä taustalta oli jännää kirjoittaa yhteiseen dokumenttiin käsitteenavausta aiheesta kansalaisyhteiskunta. Oma näkemykseni tuntui olevan hmm... jotenkin muutosvimmainen. Kas näin (en nyt tähän kopsaa, mitä muut kirjoittivat, joten lukija ei voi vertailla, mutta vertailua voi tehdä esimerkiksi omiin aatoksiin aiheesta):

Tuo esiin kriittistä näkökulmaa. Rikkoo annettuja rooleja ja toiminnan rajoitteita. Asettuu yhteisvoimaksi latistavia ja lannistavia konkreettisia tai kuviteltuja järkevän yhteistoiminnan esteitä vastaan. Ei tyydy kohteen rooliin (osallistettavaksi, aktivoitavaksi, interventioiden kentäksi). Muodostaa tilanteisiin puuttuvaa hetkellistä toimintaa tai pitkäkestoista uudistavaa toimintaa. Ottaa luovalla, yhteisöllisellä ja voimauttavan iloisella tavalla kantaa jähmeisiin valtarakenteisiin. On avoin ja ymmärtää, että valtarakenteet ovat usein enemmän ihmisten mielikuvia kuin todellisia esteitä. Viisas kansalaistoiminta toimivassa kansalaisyhteiskunnassa ei hae voimaansa vastakkainasetteluista vaan yhteistyön rakentamisesta, kuitenkin tinkimättä yhteisistä arvolähtökohdista (joita on myös tuotava näkyviksi).

Alkuvoima, meikän piirtämä kartta 1997. Klikkaamalla suuremmaksi.

Hurrit somehurmasivat – poliitikoista ei hajuakaan

Vaalit ovat jättäneet rauhaan, kun en tilaa paperisia sanomalehtiä enkä katso televisiota. Lupaus oli ilmassa, että nyt politiikka solahtaa sosiaaliseen mediaan. Mutta eipä ole vielä tullut vastaan mitään. Ihan rauhassa kaikelta vaalihumulta saa olla. Minä suodatan itse, mitä luen ja mihin verkostoidun. Mutta toki, jos joku hurmaa, siihen törmää.

Suomenruotsalaiset räjäyttivät pankin hurmauskoneellaan ja Senjallaan. He osasivat valjastaa nykynetin niin mainiolla tavalla kaikkia inspiroivaan käyttöön, että kiireen vilkkaa mallia yhteiskunnallisen vaikuttamisen puuhaihmiset! Kyllähän me netissä ja toreilla hiippailevat osallistumme, jos se on mielekästä, hauskaa ja siitä saa jotain itselleen.

Hurrinhurmauskone-blogissa kerrotaan, että Senja opettaa sinulle ruotsia -Facebook-sivuilla on käyty kahdessa kuukaudessa 2 miljoonaa kertaa. Siis 2 miljoonaa!

Suomenruotsalaisten suomenkielisillä sivuilla toimii nyt abiapu, jonka ideana on sparrata yo-kirjoituksiin valmistautuvia suomenkielisiä ruotsin opinnoissa. Idea abiapuun lähti seinäjokelaiselta abilta, Mari Hernesniemeltä. Hän itse valmistautui kokeisiin sparraajan kanssa. Niinpä samaan malliin 12 suomenruotsalaista julkkista lupautui mukaan chattäilemään ja skypettämään abien kanssa. Ja Senjan FB-sivuilla toimii myös jatkuva vertaisapu käännösten kanssa.

Voin vain kuvitella, miten mahtavaa olisi samaan tyyliin toimiva kansanvallanhurmauskone, jossa tunnetut (ja tuntemattomat) ehdokkaat, edustajat ja ministerit välillä chattäilisivät meidän kansalaisten kanssa ja selittäisivät, mitä tarkoittaa natojäsenyys tai tasavero.

Muut kielet ovat ainakin napanneet idean: nyt voi maistella viroa Samun kanssa ja saamea Lenan kanssa. Tai mikä näistä nyt sitten olikaan ensimmäinen ja mistä idea, ehkä näitä löytyy ulkomailtakin. Mutta abiapu ainakin härmäläinen keksintö, oiva sellainen! Eikä hurmaavien hurrien suosio ainakaan viestittele, etteikö ruotsin kieli kiinnostaisi.