Hankin tuolloin heti innoissani Amatzonilta pari alan klassikkoa ja olin tyrmistynyt siitä, miten yleissivistävänä pitämäni Helsingin Sanomat ja muu kotimainen sanoma- ja aikakauslehdistö, saati käymäni yliopistokoulutus mediakasvatuksen opintoineen (HY -03) olivat tyystin sivuuttanut koko vapaan nettiviestinnän maailman.
Juuri opin Hanna Nikkasen Verkko- ja vapaus -kirjasta, miten noihin aikoihin ensi-innostuksen keskellä kukoisti globaalin kansalaismedian Indymedia. Yliopistossakin ryhdyttiin puhumaan kansalaisjournalismista. Muutama vuosi, ja blogeja tupsahteli sadesienometsänä, saatiin Jaiku ja Suomi-some.
Tämän päivän sosiaalinen media on kuin kakunkuorrutusta. Kakkupohjaresepti eiliseltä, kukaan ei enää ihan muista, miten monta munaa ja missä asteessa kuinka monta minuuttia uunissa. Väliin laitettiin jotain hyvää ja tänään kun sitä kuorrutetaan, truutta valmiina, hyvää vaahtoa, kivat pursotuskuvio ja näyttää nätiltä. Vähän kuin jenkkiläinen leipominen lukiokavereitteni aikaan: mentiin kauppaan ja ostettiin valmis pohja, pussitäytteet (lisää vain vesi), valmis spay-kerma ja koristepussi.
Mielenkiintoista, että edelleenkään ammattilaiset eivät hoida aukottomasti kuratointisomea. Meille eteenpäin truuttaajille ja somekoristelijoille jää vielä tilaa. Sanon tahallisen provokatiivisesti, koska minun miltei someveteraanin näkemys somen ytimestä on itse tehty. Siis ei se, että edelleenlähetellään ja toimitaan sentraalisantereina some-uutisille. Ytimessä on silti henkitoreissaan maailman tekeminen, maailman muuttaminen. Ootsähei löytänyt uusimman appsin ei ihan riitä arvopohjaksi somen yhteiskuntaeettiselle käytölle.
Jatkan lukemista. Nikkasen teos on inspiroiva. Oi kiitos tekijälle! Jossain kohdissa nyansseja oli laajemmin, mutta sou not. Analyysi, joka pamflettisoi lukijaa, on rautaa.
