Haparoivien ajatusten avaaminen kehittää ja opettaa

Voi kuinka hienoa on, kun saa verkkoväen viisaudesta apua omien ajatusten jalostamiseen. Pidin perjantaina pienen etäluennon oppilaitosjohdon BossIT-koulutukseen. Tiivistin sanottavani muutamaan kuvaan. Tavoitteenani oli herättää mietteitä siitä, miten digitalisoitumisen (ja muiden) muutoksen pyörteissä kollega voisi kollegaa tukea, miten vertaisilta ja vertaisten kanssa voisi oppia, miten muutoksen pyörteissä johtaja (rehtori) voisi tukea työyhteisöä.

Yhden kuvani sisältönä oli kannustuksen sana. Kannustus ja kiitos ei vie juurikaan aikaa eikä varsinkaan maksa mitään.

Muistiini on painunut maanviljelijäajoilta syvälle eräs keskustelutilaisuus Pomarkussa, jonne minut oli kutsuttu panelistiksi. Tuolloin 1995 elettiin suomalaisen maantalouden suurinta murrosta 1900-luvulla. Työhyvinvointi osoitti negatiivisia lukemia. Ihmisiä pelotti, ahdisti, uuvutti. Koolla oli salin täydeltä väkeä. Pyysin omassa puheenvuorossani niitä ihmisiä kohottamaan kätensä, jotka olivat viikon aikana kannustaneet ja tukeneet kollegaansa. Vain muutama sadasta nosti kätensä. Se kaipuu, joka toi heidät tilaisuuteen, ei ollut muuttunut omaksi toiminnaksi.

Opettaja-ajoilta muistan elävästi monta tilannetta, jolloin olen yllättänyt kollegani uskomattoman hienon kehittämistyön ääreltä. Ja toistuvasti: kukaan työyhteisössä ei ole tiennyt, miten hienoja juttuja kollega tekee. Kulttuuriimme ei ole kuulunut omien upeuksien hehkuttelu, siksi opettaja ei ole omistaan toisille erikseen kertonut.

Kulttuuriimme ei myöskään ole kuulunut toisen upeuksista iloitseminen ja niiden esille tuominen. Yllättävästi nyt 2010-luvulla elämme todellista negatiivisuuden, vähättelyn, jopa ilkeyden kultakautta. En ymmärrä, mistä tämä toisen lyttäämisen ilo on noussut.

Juttelin mainion pienen tuokion Tiimi-akatemian kahden nuoren yrittäjän kanssa Otavan Opiston OPS-teemahautomotapahtumassa toissaviikolla. He äimistelivät akatemiansa ulkopuolista Suomea: ei saisi iloita kaverin menestyksestä.

Asiasta kannustaminen ei tee ihmisestä huonoa, vääristyneen ylpeää, pyrkyriä. Asiasta kannustaminen laittaa hyvän kiertämään. Se kuinka kohtelemme työyhteisössä toinen toisiamme heijastuu siihen, kuinka teemme työmme laajemminkin kollegoidemme ja asiakkaidemme kanssa, verkostoissamme, oppilaitoksissa oppijoiden kanssa. Hyvä kiertää. Hyvä palaa kierroksellaan yhteisölle, usein myös yksityiselle liikkeelle laittajalle. Sharing is caring. Jos jaan omastani, se ei ole minulta pois – enää, tässä ajassa, jota elämme.

Muistan aamuaikaisen maanantain yli 10 vuotta sitten. Avasin opehuoneen oven. Vastassa oli kollega, joka sätti minut pataluhaksi siksi, että joku kollega ei ollut täyttänyt kopiokoneen kalvotasoa sen tyhjennyttyä, vaikka yhteisissä käyttöohjeissa seinällä luki niin. Kokemus kävi syvälle. Miten paha olo ihmisellä voi olla töissään. Miten alkava viikko, tuore työpäivä, tulee avatuksi vihaisena, kaatamalla turhaa äksyilyä syyttömän työkaverin päälle. Pyysin anteeksi. Sopersin, että en se minä. Livahdin ohi. Tuossa tilanteessa toinen tulkinta olisi ollut myönteinen eläytyminen; työkaverilla lienee ollut kiire, kopiokone oli ehkä reistaillut, bussin lähtö painanut päälle. Kalvojen lataaminen tasolle vaati noin 30 sekuntia. Mitäpä tuosta vaahtoamaan.

Voisimme halutessamme nostaa toinen toisiamme. Toisen nostaminen ei ole itseltä pois. Vaan niin me luulemme: sosiaalipsykologian tutkimuksissa on moneen kertaa saatu outo tulos. Ihmiset tyytyvät itse vähempään, jos kollegat eivät saa etua. Siis kaikki voisimme päästä parempaan, jos tahtoisimme.

Koin tänään tuota toinen toisemme nostamista, kun lähetin Twitterin kautta maailmalle bloggauksen yllä mainitsemani esityksen yhden kuvan aukikirjoituksesta. Saman tien käynnistyi hieno keskustelu, Twitterin giljotiinimaisesta 140 merkin rajoituksesta huolimatta. Sain avarrusta ajatteluuni alaistaito-termistä, oikaisua bloggaukseni painotukseen vastavuoroisuuteen päin, hyviä vinkkejä, lämpimän kokemuksen keskustelun voimasta.

Twitterissä voi kohdata hienoja ihmisiä, ajattelijoita, tietäjiä. Ihmiset auttavat toisiaan eteenpäin. Jos ajatuksesi on puolitiessä, kuuntele. Omiin ajatuksiin kannatta suhtautua puolitien ajatuksina. Sillä tavoin saa voiman ja rohkeuden jalostaa niitä. Ei heti loukkaannu, jos joku kertoo, että et nyt huomannut tämän asian tätä puolta. Itse huomasin omaa bloggaustani seuranneessa Twitter-keskustelussa monta hatarasti ilmaisemaani asiaa. Sain apua täsmennykseen. Ymmärsin myös, miten seuraavan kerran olisi hyvä kertoa tästä aihepiiristä. Valtava oppi. Ihan ilmaiseksi.

Kokosin tviitit Storify-tarinaksi. Hieman pitää Twitterin kielioppia ymmärtää, että punainen lanka löytyy: @-merkillä viitataan henkilöön, #-merkillä teemaan, josta huodostuu aihetta kokoava kanava. Kun viesteillä vastataan monen ihmisen puheenvuoroihin, sanomistila kutistuu entisestään. Lue siis silmäillen tämä tarina. Koemielessä upotan tarinan myös alle, aika pitkä juttu, mutta hyvä sellainen.

Ei mulla mitään asiaa... ja just siitä se aukeaa!

Kuinka usein voit uppoutua ilman paineita työkaverisi kanssa oivaltelemaan asioita? Toivon mukaan joka päivä. Vertaispäivittäjän etäkurssin tämän aamun tuokiosta saimme kollegani Kaisan kanssa monta oivallusta. Tämä bloggaus on alun perin julkaistu Vertaispäivittäjän blogissa 14.10.13.

Vertaispäivittäjän etäkurssin toteutusmalli on hyvin yksinkertainen:

• Meillä on polku, joka on mietitty etukäteen tarkkaan (teimme hurjasti töitä, vaikka polku on hyvin yksinkertainen). Polku löytyy kurssin sivustolta, kohdansta Johdanto.
• Tapaamisia on johdannon lisäksi kuusi kertaa.
• Tapaaminen toteutetaan Adobe Connectilla, jossa kaikki ovat mukana äänellä ja chatillä. Aiheeseen liittyvä asia on jaettu kaikkien ruudulle joko heti alussa tai näytetään kuvaruudun jakamisella tapaamisen kuluessa.
• Tapaamisen mitta on 30 minuuttia. Alussa me Kaisan kanssa virittelemme osallistujia aiheeseen noin 5 minuuttia. Sitten keskustellaan tai tehdään jokin etäjuttu yhdessä ja sen jälkeen keskustellaan.
• Muistiinpanot tehdään chattiin ja muistiinpanoista kootaan kirjoituksia tähän blogiin.
• Jos jäämme Kaisan kanssa miettimään jotain asiaa tapaamisen jälkeen, taltioimme juttelumme Vertaisradioon.

Vertaispäivittäjän etäkurssi on Open Päivitys -koulutushankkeen tiedotustehtävän hoitamista. Kuka tahansa voi osallistua. Mukana oli esimerkiksi tänään Open Päivitys -kurssilla viime vuonna mukana ollut, parhaillaan mukana olevia, työkaverimme toisesta opetusalan hankkeesta ja aiheesta Facebookin kautta tietoa saanut aiheesta kiinnostunut. Osallistujat olivat Nurmeksesta, Porista, Lempäälästä, Ruotsista ja me kaksi Miehikkälästä ja Kirkkonummelta. Loikkasimme aika nopsaan aiheen äärelle, silti vapaamuotoisesti. Jokainen pääsi ääneen ja antamaan oman rikkansa rokkaan. Ne, joilla oli aikaa, jäivät vielä notkumaan vartiksi.

Kaisan kanssa pohdimme session jälkeen, että mikä tuollaisesta kohtaamisesta tekee niin virkistävää. Virkistyksen tunne ei ollut vain meillä, vaan osallistujat kommentoivat samaa. Mietimme muun muassa sitä, että epävirallisuus on tärkeää. Oivalluksia syntyy ilman varsinaista agendaa. Silti teemalla on merkitys. 

Virittäytyminen aiheeseen on tärkeää, mutta se virittäytyminen ei saa kaapata kaikkea aikaa. Perinteisemmissä koulutustuokioissa tai palavereissa osallistuja nuukahtaa, koska alustukset ja puheenvuorot ovat liian pitkiä.

Tavoitteellisten tapaamisten ongelmana on se, että tavoite rajaa ja määrittelee sitä, mitä alun ja lopun välillä tapahtuu. Tavoite on saatutettava. Ajatus on koko ajan askeleen edellä hetkeä, joka juuri tapahtuu. Malttaminen, keskittyminen, uppoutuminen, kuuntelu, oivaltaminen jäävät tapahtumatta. Tavoitteelliset tapaamiset ovat ehdottoman tarpeellisia. Mutta entä, jos esimerkiksi hanketöissä, joissa kaivataan ideoita ja uuden kehittämistä, pidettäisiin säännöllisesti tavoitteettomia teematapaamisia? Voisi syntyä paljon enemmän kuin uskotaankaan. Samalla osallistujalähtöisyydelle tulisi lisätilaa. Keskusjohtoisuus vähentyisi. 

Tästä ja vähän muustakin tämän kerran vertaisradiossa!

Pyhää lehmää saa välillä potkaista ulkopaistiin

Kari Haakana tölväisi mennäviikolla opetushankkeiden iPad-hurmaa blogissaan. Aina on syytä kavahtaa todellisuutta, jossa ryhdymme olemaan kiitettävän yksimielisiä yhdestä autuaaksi tekevästä totuudesta. Haakana sai osakseen suitsutusta ja sättimistä. Molemmille on paikkansa, kun yksioikoistaa asioita. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuorein Voima-lehti muistutti siitä, miten vikkelään vanheneva ja kvartaaleittain vaihtuva tietoteknologia köyhdyttää metallivarantoja: "tietokone sisältää noin 700:aa eri ainetta, muun muassa lähes kaikkia teollisuuden käyttämiä metalleja".

Elämme tällä pallolla vauhtisokeuden aikaa. Loputon teknologiausko sokaisee kuin kevätlumi napapiirillä. Kun valitsemme luontoa kuluttavaa teknologiaa, meidän pitäisi myös valita pois jotain muuta luontoa kuluttavaa. Kun itse siirryin tekemään töitä kokonaan netin kautta, valitsin pois henkilöauton omistamisen. Pyrin myös välttämään lentomatkustamista, missä olen hyvin onnistunut, vaikka pienellä haikeudella, mutta onneksi on netti yhteyksineen rakkaaseen Itävaltaan.

Uusien tavaroiden hankkimisessa suomalainen sananlasku antaa hyvän suunnan: "köyhän ei kannata halpaa ostaa". Voima-lehden artikkelin viestissä murheellista oli karu totuus siitä, että nykyinen kuluttajaelektroniikka tehdään vanhentumaan nopeammin kuin se teknisesti vanhentuisi. Tässä eri laitevalmistajat ovat ottaneet erilaisia strategioita.

En halua mainostaa mitään, mutta ihailen tuoteperhettä, joka päivittyy virtuaalisesti, uutuuksien vuoksi ei tarvitse hankkia uutta fyysistä laitetta vaan päivittää vanha. Tässä taloudessa toimii vielä ensimmäinen kyseisen tuoteperheen hankintani. Laitteet kiertävät ja kestävät. Murheellista on, että ihmiskunnan tässä vaiheessa osattaisiin tehdä kestäviä, pitkäikäisiä ja toimivia laitteita. Mutta niitä ei tehdä, koska kestävä laite on huono bisnes. Tätä vastaan pitäisi nousta kapinaan!

No, tämän jutustelun kimmauttanut Haakanan bloggaus menee omasta mielestäni yhdessä perustavanlaatuisessa argumentissaan hutiin: "Lisäksi iPad on lähinnä sisällön kuluttamiseen tarkoitettu laite. Sillä voi toki luodakin asioita, mutta sen ytimessä on digitaalisen sisällön passiivinen kuluttaminen, ei uuden luominen."

Piirtelijänä en ole sitten lapsuusvuosien saanut mitään niin unelmaista käpäliini: ooh mikä ihana vempele. Katsokaa vaikka vain yhden ainukaisen sovelluksen tekijöitten tuotoksia (kannattaa selata). Omilla käpälilläni esimerkinomaisesti tuossa alla kyseisellä sovelluksella junassa piirreltyä junassa piirtelyn hauskuudesta. Ja mikä autuuden maailma pikkuisten videoitten tekijöille ja niin edelleen.

Silti olen sitä mieltä, että Haakana potkaisi mehevästi. Siitä vaan todistamaan käytännön teoilla puolesta ja vastaan!

Hyvää työtä

Missä on työn raja? Työhulluuden alue? Monessa mukana. Kynttilää molemmista päistä. Monenlaista on tullut kuultua palkkatyöaikana työn määrittelyinä, työn hillitsemisinä, työn uhkina ja kauhistuksina. Tämä kun on vähän kuin työhön liittyvä blogi ja some kun on työn ja vapaan, julkisen ja yksityisen yhteismaalla, vielä kun tänään mukavista mukavimman kehityskeskustelun jälkeen työtä mietiskelin, niin pari sanaa.

Työ muuttuu. On muuttunut aina. Olen kotoisin sellaisen työn maailmasta, jossa ei ollut työn ja vapaan rajaa. Sitä rajaa en oppinut koskaan tekemään. On elämää ja on aikaa. On asioita ja niiden välisiä suhteita. Se, että minä en rasitu töistä, ei tarkoita, että haluaisin kuittailla jollekin, joka on uupunut ja työtaakan murtama. Toistuvasti työstä valitetaan. Ja ne, joilla ei sitä ole, ovat ahtaalla hekin.

Ihan selvästi ei saisi olla iloinen, innostunut, hyvillään töistä. Koko sen ajan, kun olen ollut palkkatöissä (kokopäiväisesti 11,5 vuotta), minua on varoiteltu ja voivoteltu. Että pääsisi helpommalla. On asioita ja asioiden välisiä suhteita. Minusta on kummallista, että Suomessa ei kannusteta intohimoiseen suhtautumiseen. Eihän koulussakaan ole kovin jees olla innoissaan. Ja kun ei ole, suomalainen nuoriso pääsääntöisesti ei koe viihtyvänsä koulussa. Korvien välistä enemmän kyse.

Suomalaiset väittävät tekevänsä hullun lailla töitä, työhullua kansaa. Hmmm. Ehkä kannattaisi käydä maailmalla. Vaihto-oppilasaikana Itävallassa ymmärsin, miten täysin siemauksin me suomalaiset osaamme nauttia kesästä. Jopa, kun vertasin maanviljelijän kesäelämää siellä ja täällä. Eihän kesä viljelyn ja kotieläinten kanssa koskaan ole lorvimista. Usalainen vaihto-oppilas valisti samaa: vain parhaissa työpaikoissa rapakon takana ihmisillä on edes jonkunlainen kesäloma. Yleensä sairausloma nipistää kesälomaa. Hui mikä haloo täällä nousisi. No en tosiaan ihannoi moista.

En saarnaa raatamisen puolesta. En. En haluaisi sanoa kenenkään töistäkään yhtään mitään, en työsuhteesta. En puolue- enkä muiden sympatioiden puolesta sano ja ihmettele, mutta kyllä minä laittaisin mielelläni likoon kaksi tuntia töitä lisää viikossa samalla liksalla, ihan kansallisina talkoina. Suomi nousuun, tulevaisuutta lapsille. Mutta eipä tällä sanomisella ole mitään painoarvoa. Minähän teen lomapäivinäkin töitä yrittäjänä. Minä en tajua mitään työnteosta, en siitä, miten rankkaa se on.

EDIT: Tähän pitää vielä lisätä pari asiaa. Ensimmäinen kansallinen urakka tuottavuuden lisäämiseksi olisi parantaa suomalaista johtamista ja johtajuutta työpaikoilla. Kiusaaminen ja ihmisten henkinen lannistaminen kuriin. On ihan kieroutunutta, että työelämässä sallitaan kiduttaminen, kun kiduttaja on johtavassa asemassa. Ja toinen lisähuomio, että tuottavuuden kohottaminen pitäisi nähdä moniulotteisesti. Se ei voi olla pelkkää työpäivän pidentämistä. Pelkkä työpaikalla viipyminen on silmän lumetta. Hyvä työyhteisö, kannustava ja tukeva ilmapiiri on aa ja oo.

Rankkaa työtä... no se, kun pakkanen häärii kolmenkympin tienoilla ja putket uhkaavat jäätyä. Se, kun on kiire kokoukseen Kouvolaan, ja sontakoneesta ketju katkeaa, hanko heilumaan, kottikärryille kyytiä. Se, kun näkymätön punahome kaurassa saa emakon toisensa jälkeen luomaan.

Ja mitä sitä keltään lupaa kyselemään. Minusta on tosi kivaa tehdä töitä. Väsyksiin saakka. Heilua heinäpellolla, onneksi nykyään kuvaannollisella, ei pöly pistele ja hankoilevat kamut heippaavat vauhtiin. Vielä tämänkin saran päähän. Kiitos ihanat työkaverit. Ei vain viralliset, vaan myös täällä, tässä, netitse yhteistä vapaata hommaa puuhaavat, mainiot jeesailijat.

Kaisan kanssa värkättiin kansallisena etätyöpäivänä:

Turha väittää, ettei ehdi ylös, ulos ja lenkille

On niin kiire, niin kiire. Ja sitten ei jaksa, kun ei jaksa nousta sohvalta. Kissan viikset. Meistä yhä useampi tekee istuvaa työtä, joko jossain ohjaamossa, valvomossa, toimistossa tai tietokoneitten äärellä. Ihmisen runko on luotu liikkumaan eikä koskaan ole liian myöhäistä jatkaa iloista liikuntaa, vaikka korvien heiluttelua. Tärkeää, että keskeyttää staattisen lihasjännityksen ja tekee jotain muuta kehollaan. Mieli seuraa mukana.

Meillä etä- eli oman kielenkäyttömme (ja Jyrki J. Kasvin) mukaan lähityöläisillä ei arkiliikuntaa synny työpaikalle pyöräilystä ja koirattomilla välttämätön lenkittäjäkin puuttuu. Syyskauden alkaessa otin tavaksi kirjata samaan näkymään työtuntien kanssa omaa liikuntaharrastusta. Kovin helposti hupsahtaa päivä ilman jumppaa tai lenkkiä. Ja voi voi sentään, motkotin itselleni, se on vain lähtemisestä kiinni, ei ajasta.

Huomasin, että jo pelkkä itselle kirjaaminen tsemppaa. Ällistyy, että ei kääk, viimeksi kävin lenkillä maanantaina ja nyt on jo torstai. Eilen illalla luin tanskalaistutkimuksesta, jossa lihavia miehiä oli seurattu ja todettu, että puoli tuntia päivässä riittää painonpudotukseen. Toisessa jutussa kerrottiin, että luut vahvistuvat aika pienellä panoksella ja lyhyessä ajassa (liikuntaa 4 kertaa viikossa 2 kk ajan). Ajattelin, että siinä on myös selkeä tavoite taukojumppaan, istumatyön vastapainoon.

Juteltiin viikonavaus-hangoutissa, että perustetaanpas kannustuskerho meidän työporukalle. Ei mitään ryppyotsakilpailua vaan just sitä, että muistetaan toisillemme, että vois nousta välillä koneen äärestä. Keksitään erilaista liikuntaa. Hauskutusta. Työhyvinvointia ja työkykyä. Ajatuksetkin jalostuvat liikkumalla, joten tietotyö jopa nopeutuu, kun ei kökötä paikoillaan.

Siinäpä sitten kollega ehdotti HeiaHeiaa, suomalaista keksintöä, jolla liikuntaan sulautuu teknologiaa ja sosiaalista media. Palvelussa voi oman profiilin lisäksi perustaa ryhmiä ja meillä on nyt oma AVO-hankkeen liikkakerho.

Mobiileja seurantapalveluita on useita. Aiemmin esittelin tässä blogissa Endomondon. Myös Sports Tracker on monen suosima lenkkikaveri. En täällä korvessa ole perustanut noista träkkereistä, kun ne samaa reittiä lenkkeilevät osuu kohdalle ihan livenä eikä reittejä ole pilvin pimein.

Heia tracker toimi terävästi. Vaikka ollaan 3G:n rajamailla, piirsi kartan tarkasti (koska käyttää GPS:ää eli satelliittiyhteyttä). Yllätyin kolmesta asiasta: lenkin mitta oli 5,5 km, kun olin luullut summamutikalla sen olevan 5 km. Aikaa meni paljon vähemmän kuin (kellotonna) olin koskaan ajatellut (toki nuorena tuollainen lyhyt hujaus meni puolet nopeammin). Suurin ylläri oli lenkille osuvan nousun mitta 407 m. Sen kyllä tuntee hapenoton nousuna, mutta olisin veikannut vähemmän.

Asetin tavoitteeksi puoli tuntia hikiliikuntaa päivässä. Pyörälenkistä jäi vielä jumppaan 10 minuuttia. HeiaHeia näyttää havainnollisesti oman viikkotavoitteen edistymisen. Nolottaa ihan, miten vähän tosissaan aikaa menee. Selityksille ei jää suun vuoroa. Sillä on merkitystä, että kaveriporukka tietää tavoitteeni ja lempeä silmä valvoo.

Momo ja harmaat herrat eli miksi kiire hidastaa onnistumista

Michael Enden kirjan Momo sopisi kuluvan kiireessä eläjien käsissä – jos vielä kirjan lukemiseen hektikko kykenee keskittymään, mitä taitoa Nicholas Carr epäilee teoksessaan Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme.

Momo on nuori tyttö, joka tahtomattaa huomaa taistelevansa aikavarkaita, harmaita herroja, vastaan. Loppuhuipennuksessa on useita teräviä oivalluksia, niistä briljantein takaa-ajokohtaus Ei-Missään -kujalla. Harmaat herrat kiihdyttävät vauhtiaan saavuttaakseen Momon kumppaneineen. Mitä nopeammin he yrittävät juosta, sitä hitaammin he etenevät. Momon neuvonantaja, kilpikonna Kassiopeia, opastaa kulkemaan takaperin mahdollisimman hitaasti ja kas, juuri sillä keinoin Momo saavuttaa päämäränsä nopeasti.

Facebook-tuttavan vinkistä osuin aamulla lukemaan Sunnuntai-Hesarin haastattelun, jossa norjalainen antropologian professori Thomas Hylland Eriksen murehti kiire-aikamme tuhoavia vaikutuksia. Jutun nimi kuulostaa tyhmältä: "Levoton hidastaja". Toimittaja nostaa useaan kertaan esiin havaintonsa siitä, miten haastateltava hypelöi älypuhelintaan (ja muutenkin tunnustaa myös itse elävänsä virtaavassa informaatioajassa). Alaotsikko täsmentää "Hitautta on suojeltava, sanoo antropologi Thomas Hylland Eriksen. Silti hänellä on nettiyhteys mökillä". Juttu on muuten todella hyvä. Eriksen kannustaa välillä olemaan hitaasti ja ylistää kesämökkejä, jotka edelleen kannattelevat hitaan olemisen kulttuuria.

Eriksen huolehtii kiireen haittavaikutuksia: "Vaa­ra­na on yh­teis­kun­ta, jos­sa aja­tel­laan vain pät­käa­ja­tuk­sia. Jos­ta uu­puu vii­sai­ta vi­sioi­ta tu­le­vai­suu­des­ta. Jos­sa jo­ku saat­taa pae­ta tie­to­kaaos­ta fun­da­men­ta­lis­miin, sil­lä se tar­joaa yk­sin­ker­tais­tet­tu­ja, mus­ta­val­koi­sia vas­tauk­sia." Antropologina hän nostaa esille länsimaisten ihmisten ja afrikkalaisen elämänmenon eron: Afrikassa osataan iloita läheisistä ja heidän kanssaan vietetään aikaa. Eriksen on myös realisti eikä nosta Afrikkaa esille onnelana. Silti meillä kiireisillä länsimaisilla on syytä katsoa peiliin:

"­Pal­jas­tuu le­vo­ton kult­tuu­ri, jo­ka ei ar­vos­ta kyp­syyt­tä tai pit­kää ikää. Ko­ko ajan aloi­te­taan uut­ta, van­has­ta ei opi­ta. Tä­mä on seu­rauk­sis­ta eh­kä va­ka­vin."
"­Har­va har­mit­te­lee kuo­lin­vuo­teel­laan, et­tei lä­het­tä­nyt enem­män säh­kö­pos­tia tai käy­nyt useam­mis­sa ko­kouk­sis­sa. Vaan pi­kem­min­kin si­tä, et­tei tu­tus­tu­nut lap­siin­sa ja koh­dan­nut per­het­tään."

Mielessäni kummittelee kaksi pientä hetkeä kouluelämästä. Toinen hetki erään entisen työkaverin työhuoneen ovensuussa. Hän huokaisemassa: "On niin kiire, ettei ehdi ajatella." Toinen opiskelijan kohtaaminen portaissa. "Tunneilla on niin kiire, ettei ehdi oppia."

Viime vuosina on puhuttu serenpiditeetistä, sattumahdollisuudesta, kuten se on hauskasti suomennettu. Onnekkaat kohtaamiset, ilman ennakointia haahuillen vastaan tulleet käänteentekevät asiat ja kanssaihmiset eivät tule kiireisen elämään, sillä hän ei huomaa niitä. Pysähtyminen ei vaadi mitään erikoisjärjestelyjä. Missä tahansa tilanteessa voi vapauttaa sisäisen lapsensa (mitä voi palauttaa mieliin alle 7-vuotiaiden maailman tutkijoiden opastuksella).

Surkeaa on se nurinkurisuus, joka kiireessä elämiseen liittyy: mitä enemmän yritämme, sitä vähemmän onnistumme. Työelämässä vallitsee pelko siitä, että laiskalta näyttäminen johtaa ulos uraputkesta. Kun yhdellä työpaikalla ehdotin nokosia varten sohvaa työhuoneeseen, tunsin, että taisi olla väärä ehdotus. Työhyvinvointia ja -tehoa edistäisi (tutkitusti) mahdollisuus nokosten ottamiseen. Erilaiset rentoutustekniikat ja meditointikeinot vähentävät (tutkitusti) stressiä. Se, että töissä nukkuisi tai joogaisi vartin, koetaan tuomittavana. Jonninjoutavissa (huonosti valmistelluissa, turhaan pitkittyvissä ja matkustusta vaativissa) kokouksissa voidaan sitä vastoin tuhlata suuren ihmisjoukon hyvää työaikaa monin kerroin.

Niin kauan kuin olen kouluttanut (2004 alkaen) opettajia tvt-opetuskäyttöön, olen kuullut valituksia ajan vähyydestä. Me voimme tehdä jotain tälle pulmalle. Voimme olla välillä tekemättä yhtään mitään. Ja kas, vapautunut mieli ja rento keho toimittavat askareet nopsaan. Lepopäivä kerran viikossa ei todellakaan ole ihmiselle pahitteeksi. Mutta lomallahan pitää suorittaa vaikka mitä ja vapaa-aika ilman ohjelmointia, hui kauhistus.

Minulle kesälaiskalle kävi niin, että maalaamisen tieltä siirsin keittiöstä 31-vuotiaan tuoksupielikin ulos lehmuksen alle. Siellä se on edelleen, jo toista kuukautta. Ja voi miten se nauttii. Puutuneet varret ovat puhjenneet lehteen. Kyllä minä tiesin, että monet huonekasvit viihtyvät kesän ulkona sopivassa katveessa. Mutta jos en olisi ollut laiska palauttamaan tätä yksilöä sisään, en olisi tätä ihmettä nähnyt (samaa laiskuutta kyllä pari muuta huonekasvia on nyt kärsivän näköisiä, että ei se laiskuus aina ole autuaaksi tekevää).

työKAVERIT

Työkaverini kulkevat taskussa. He pörräävät viereisellä välilehdellä. Työviikon alkaessa he nauravat kanssani kissanaamarit päässään, ja uskokaa pois, työteho huipussaan. Aamuisin tervehtivät iloisesti, kertoilevat säätilan ja mielentolan. Perjantaisin suolaavat sarkastishumoristisilla herjoilla elämääni. Työkaverini ovat aina lähellä, saatavilla, kuulolla, vierellä. Kavereina. Kiittävät, kannustavat, usuttavat esimerkillään hyvään työhön.

Näen silmästä silmään samassa fyysisessä tilassa työkavereitani harvakseltaan. Silti olemme läheisiä ja lähellä. Jyrki Kasvi puhuu osuvasti lähityöstä. Hän kuvailee tismalleen meidän työtämme:


Verkkovälitteinen työskentely avaa toinen toisillemme näkymän toistemme ajatteluun ja työtapoihin. Tunnistamme perinteistä työyhteisöä paremmin toistemme vahvuudet, koska näemme paremmin toistemme työn.

Olen edelleen oudossa maailmassa palkkatyöläisenä. Maanviljelijän ja itsellisen yrittäjän identiteetti on vahvempi kuin palkollisen identiteetti. Hyvässä työssä ihmiset arvostavat toisiaan, luottavat toisiinsa, välittävät siitä, mitä toiselle kuuluu tänään, pelleilevät ja puskevat hullun lailla, kun urakan takaraja häämöttää – kuin me maalla välillä heinätöissä. Tunne on vähän kuin suurperheessä. Myös sillä tavalla, että toisten erilaisuuteen suhtaudutaan lempeydellä. Hiotaan toisiamme, etsitään kuin palapelin palat keskenämme parasta mahdollista keskinäistä sijoittumista. Miten jokainen voisi olla vahvuuksiensa kautta mukana.

Vieläkin hymy hiippaa naamalleni, kun muistelen tuoreehkon työkaverini intoa eilisen etätyöpajan jäljiltä. Hänelle teki tiukkaa lakata ällistelemästä sitä tehoa, jolla työporukamme iski kiinni annettuun tehtävään. Kaikki tapahtui siis netitse.

Jos minuun luotetaan ja jos saan tehdä työtäni joustavasti hyvässä työyhteisössä, teen kevyesti ja tuottoisasti töitä. Olen nähnyt sivusta seuraten paljon ikävää työtä, aliarvostavaa ja kuihduttavaa työtä. Tunnen ihmisiä, joiden ihmisarvoa on riistetty työelämässä. Olen opiskellut työn sosiaalipsykologiaa ja oppivan organisaation perusjuttuja. Harmillisesti ja vakaumuksella joudun sanomaan: hyvän työn aikaansaaminen on maksutonta. Se ei vaadi yhtään lisäresurssia (hyi että tuota sanaa inhoan). Se avautuu mahdollisuutena kenelle tahansa työnjohtajalle, työkaverille, työyhteisölle. Ja miten ihmeessä me pöljät ihmiset niin helposti pilaamme koko homman?

Hyvä työ on ihan siinä, tarjolla. Pieninä suurina tekoina. Kiitos työKAVERIT! Meissä on voimaa.

Autuus: Google-dokumentit ja hangout

No nyt se Google jymyjutun lykkäsi. Hangoutiin eli verkkovideojutteluun saa nyt avattua Google-dokumentin editoitavaksi. Meidän AVO-hankkeen toisistaan kaukana oleva tiimi kokoontui tänään työstämään Vinkkiverkon suurta kokoomaurakkaa. Kas näin työ eteni:

1. Niina laittoi Yammeriin eli sisäiseen chattiin viestin, että nytpä olisi viikko-hangout. Olin unohtanut, hyppäsin mukaan.
2. Hangout oli uudistunut mainitulla tavalla. Testasimme tositoimessa uutuutta. Työstimme lyhyessä hetkessä nelisiltään verkostoviestin, wikin navigoinnin, etusivun linkkilistan, toimintastrategian. Kaikki kirjattiin yhteiseen Google-dokumenttiin viikkopalaverien muistioon.
3. Napsittiin kuin turistit kuvia uudesta työtilasta.
4. Meillä oli koko ajan sekä hauskaa että älykästä. Äly tuli siitä, että yhdistimme osaamistamme. Kun Pauliina selitti ja viittelöi, mitä pitäisi saada wikiin aikaan, Niina oli jo taikonut homman toimimaan ja kaikki opimme taas uuden ominaisuuden wikistä. Hauskuus tuli siitä, että yhdessä tekeminen hyvin keskenään toimeen tulevien kesken nyt vaan on aina hauskaa. Välillä lörpötellään sivuasioita ja sitten taas loikataan pääasioihin.

Käytätkö somea hanketyössä? Käytännön esimerkki

AVO-hankkeessa valmistelemme parhaillaan koulutuskokonaisuutta, joka on suunnattu opetustoimen hanketoimijoille. AVO-hanke itsessään on tuottanut vankkaa kokemusta siitä, miten valtakunnallisessa, monen organisaation keskisessä toiminnassa voidaan hyödyntää sosiaalisen median toimintatapoja, työtiloja ja työvälineitä. Ensisijaista on jakamisen ja yhteiskehittelyn asenne. Välineet löytyvät, kun henkinen este on ylitetty.

Pidämme some+hanketyö-aiheesta tunnin mittaisen webinaarin 13.9. klo 14-15. Jos asia kiinnostaa, Sometun tapahtumailmoitukseen voi esi-ilmoittautua. Ilmoittautuminen ei sido mihinkään, mutta sieltä tulee muistutus tilaisuudesta sekä linkki tallenteeseen. Keräämme pienellä lomakkeella ajatuksia ja kokemuksia aihepiiristä (ja vautsi, lomakkeeseen on putkahtanut jo monta mielenkiintoista juttua).

Kerronpa tapausesimerkin somen hyödystä hanketyössä. Hyppäsin 1.1.2005 maakunnallisen ESR-hankkeen puikkoihin kesken hankekauden. Sain mappeja ja parin päivän olan takaa perehdytyksen sekä kysy-vastaa-jakson. Monta avuliasta ihmistä, kun vain kysyin ja otin selvää. Omat edelliset hanke- ja johtajakokemukset eväinä. Vauhdissa olevaan junaan hyppääminen on vaativaa, ihan vain kyytiin pyrkien, saati puikkoihin käyden. Silloin ei ollut käytössä mitään someväylää. Soitin tai laitoin sähköpostia, jos tuli pula. Jaetut asiat olivat puheissa, papereissa, tiedostoissa, sähköposteissa. Jaettuja asioita pystyi työstämään vain yksi ihminen kerrallaan.

Nyt olen samassa tilanteessa, kyydistä hyppääjän roolissa. Jätin osa-aikatyöni AVO-hankkeen Sometu-verkoston taustatyöntekijänä seuraajalleni, Pauliina Mäkelälle. AVO-hanke alkoi 2008, itse aloitin hankkeessa toukokuussa 2009 ja juttu jatkuu 2011 loppuun. Itsekin olen edelleen mukana, Vinkkiverkossa ja hankkeen koordinoinnissa eOppimiskeskuksessa.

Pauliina aloitti kesäkuun lopulla. Perustimme Google Dokumentteihin jaetun kansion ja Anne Pauliinaksi -dokumentin. Koska kyseessä on laaja valtakunnallinen hanke, välitettävää hiljaista tietoa on läjäpäin. Vaikka vetäjän vaihdos tuli vähän yllättäen, mitään siirrettävää ei ollut paperimapeissa vaan kaikki löytyi valmiiksi verkon jaetuista työtiloista, Google Dokumenteista, hankkeen Wikistä, Google Kalenterista, blogeista, Friendfeedistä, Flickristä, Vimeosta, Deliciousista, Twitteristä jne. Lähes kaikki asiat ovat avoimissa verkkotiloissa saatavilla ja verkkotilat on perustettu kollektiivitunnuksilla, joten työympäristöjen konkreettinen siirtäminen onnistui hyvin.

Jaetussa kansiossa näkyy ensisilmäyksellä, onko dokumentissa uutta sisältöä ja kuka sitä on lisännyt. Klikkaa kuvaa, saat sen suuremmaksi.

Ryhdyimme kesällä siis kirjoittamaan to-do-listoja yhteiseen dokumenttiimme. Pidimme Skype-palavereita, joissa työstimme muistiota. Perehdytin Pauliinaa verkkotiloihin ja työtapoihin siten, että olimme yhtä aikaa samassa verkkotilassa ja ääniyhteydellä Skypessä. Sisäänajotyönä toteutettiin Sometun Qelluntai-kesätapahtuma yhteistoimin ja verkoston avustuksella.

Perehdytysjakson loppuvaiheilla pidimme pienen kesäleirin. Vaikka kuvaruudun jakamisella olisi voinut etäteitse opetella mutkikkaimmat verkkotilojen hallinnat, oli sentään mainiota sulatella aivoja ja ajatuksia paahtohelteessä hetki myös naamatusten. Kuvaruudun jakaminen onnistuu muuten Skypellä tai Skypeen integroitavalla Yuuguulla.

Heinähelteellä Pauliina sukeltamassa AVO-Sometuun.

Tällä hetkellä saattaen vaihtamisen jaetulle dokumentillemme on kertynyt mittaa jo 16 sivua. Hämmästyttävää huomata, miten oman pään sisällä ollut työkuva muuttuu näkyväksi ja miten paljon ulottuvuuksia löytyy. Perehtyjälle on myös äärimmäisen tärkeää kirjata heti muistiin kaikki mieltä askarruttavat kysymykset. Dokumentin alussa on kätevä hakemisto, joka syntyy automaattisesti eritasoisista otsikoista. Jos Pauliina joutuu vielä hankkeen aikana perehdyttämään jonkun toisen omaan työhönsä, yhteisestä dokumentista on paljon apua.

Suosittelemme pelkästään tämän yhden yhteistyövälineen antamalla kokemuksella somea hanketyöhön. Lämpimästi! Kerro oma tarinasi ja näkemyksesi lomakkeella. Tietoja hyödynnetään siis aihepiirin koulutuspaketin koonnissa.

Kesätöinä verkkovoimailua #TekesOPPY #Kehikko

Kesä on mainiota lorvinta-aikaa, mutta olen huomannut nauttivani eniten siitä, että lorvinnan rinnalla saa duunailla jotain mielenkiintoista. Tämän kesän kesätöinä selvitellään kolmen koplan (Harto, Tarmo ja mä) voimin oppimisen kehittämis- ja kokeiluympäristöjä. Liittyy samaan kokonaisuuteen, Tekesin Oppimisympäristöt-ohjelmavalmisteluun, jota yleisemminkin nettiväkijoukkojen kanssa pähkäillään. Yhteiskehittelyä raportoin tarkemmin syyskuun puoliväliin saakka Verkkovoimailua-blogissa (blogin kupeessa kaikki oleelliset linkit).

Tavoitteena on aluksi laajahkosti kerätä ajatuksia ja ideoita aihepiiriin liittyen, aihepiirikin ilmaistaan laveahkosti: oppimisympäristöt, opetusmenetelmät, opetussisällöt, kokeilualustat ja elinikäinen oppiminen. Syyspuolella sitten nettijoukot saavat osallistua joukkokirjoittamiseen ja väittelytyyppiseen työstämiseen.

ELMA ja kuinka netissä tehdään töitä

Ensi viikolla julkaistaan esiselvitys (e)-oppimissisältöjen liiketoimintamalleista. Palkkatyön ohessa enimmäkseen näin öiseen aikaan tehty työ on uutta työnteon kulttuuria, johon varmaan yhä useampi on siirtymässä. Prosessi on ollut mielenkiintoinen ja taas on tullut opittua paljon uutta. Koska mietin jo ensi viikkoista julkistamistilaisuutta, ajattelin tähän kuvata lyhyesti, miten koko juttu tehtiin.

Meitä selvitystyön toteuttajia on kaksi ja välimatkaa maantieteellisesti reippaat 200 kilometriä. Kaikki palaverit pidimme verkon välityksellä. Toimeksiantajan puolelta työstämiseen osallistui neljä ihmistä ja heidän kanssaan käytimme palaveeraamiseen Adobe Connect Prota. Keskenämme Skypeä ja Goolen Chattiä. Teksti kirjoitettiin Google Dokumentilla. Kaikki projektiin liittyvät dokumentit talletettiin Google Dokumenteissa jaettuun kansioon, jolloin toimeksiantaja pääsi koska tahansa tarkastamaan tekstin tilanteen.

Yhteispalavereita valmisteltiin Etherpadillä ja sen avoimen verkon seuraajilla Piratepadilla ja Talkwithmellä. Palaverin agenda lähetettiin sähköpostitse koko ryhmälle, siirrettiin ACP:n kokoustilaan muistioon, täydennettiin muistiinpanoilla ja siirrettiin sieltä jaetun Google Dokumenttikansion palaverimuistioon.

Kirjoittaminen alkoi karkeasta rungosta. Yhteiskirjoittamisen etenemisen kannalta oli oleellisen tärkeää vapauttaa pään sisäisiä muotoiluasetuksia. Alussa ei tarvitse tulla valmista tekstiä vaan vaikka vain pelkkiä palluroita tai ihan mitä vaan, kunhan tekstiä tulee. Aina on kynnyksiä toisen tekstiin menemisessä ja asenne on oltava kohdallaan. Yhteiskirjoittamisessa on tärkeää pitää välillä tilannekatsauksia, kysyä ja sanoa ääneen. Ulkopuolisten kommentit ovat äärimmäisen tärkeitä.

Elman osalta ulkopuolisten kommentteja ja rikastavaa aineistoa kertyi niin paljon, että kaikkea ei voinut ottaa mukaan tähän vaiheeseen. Ihmiset jakoivat huippuhienoja juttuja, muun muassa vielä julkaisemattomia erittäin ajankohtaisia papereita. Selvityksen aikana perustettiin Qaiku- ja Twitter-kanavat, avoin MindMeister-miellekartta sekä Google Sites -sivusto ja wiki (ensilukemalla luotava käyttäjätili) esitekstien julkaisemista kommentointia varten. Informaatiota virtasi myös henkilökohtaisten nettiliittymien, kuten tämän blogin, Facebookin, Google Buzzin, Sometun ja LinkedInin kautta. Osa kontakteista oli entuudestaan tuttujen haastatteluja, osa taas selvitystyön aikana vastaantulleita. Esimerkiksi lukuun kirjan uusista mahdollisuuksista eräs esimerkki löytyi nettihaulla ja johti sähköpostihaastatteluun.

Karkean arviomme mukaan ELMA:n eri vaiheisiin osallistui satakunta ihmistä. Aivan huippua! SUUR-kiitos kaikille.

Perinteinen kirjallisuus on ollut tietenkin merkittävä selvitystyön jäsentäjä. Nettityön iloinen havahtuminen kirjan uusiin mahdollisuuksiin kävi viime perjantaiaamuna, kun bussimatkalla Helsinkiin sain ajankohtaisen lähdeteoksen tuttavan kautta. Nettikirjoista ja mokkulayhteyksistä on tullut arkea. Vaikka kirjallisuutta kertyi selvityksen taustalle reippaasti, aikaa lähdeaineiston hankkimiseen ei ole kulunut mainittavasti. En tietenkään usko, että kaikki aineisto on netissä. Olen kerännyt käsikirjastoa ja käytän kirjastoja. Se, että esimerkiksi tuoreet väitöskirjat löytyvät verkosta, on aivan huippujuttu, jota arvostaa, jos asuu kaukana yliopistokirjastoista. Selvitystyön aikana tuli kollektiivisesti havaituksi, miten monet lähdeteokset ovat kestäneet aikaa, asiat muuttuvat hitaasti ja samaan tekstiin aukenee uusia näkymiä uudelleen lukemisen ja muuttuneen tilanteen myötä.

Eilen illalla tehtiin yhden tuttavan kanssa oikolukua ja sisällöllistä viilailua chattäillen. Kello oli yli yhden yöllä. Itse olen yöihminen (enkä ole sukumme ainokainen). Hieno tunne, kun ihmiset jaksavat sukeltaa tekstiin ja jutella siitä. Ymmärrän, että monille kuulostaa ahdistavalle ajatus siitä, että töitä tehdään yöllä. Juuri siksi olen elinkeinonharjoittaja. Saan tehdä töitä juuri sillä tavalla ja silloin, kuin huvittaa. Itse kykenen huonosti järjelliseen toimintaan kellon kahlitsemana, toki sitäkin on pitänyt harjoitella.

Nettityö sopii ihmisille, jotka eivät stressaannu tekemättömien, epämääräisten ja auki olevien asioitten kanssa. Netti tuo loputtomuuden ja informaatiotulvan lähelle. Pitää osata valikoida, hakea tietoa, rajata, kohdentaa, kysyä muilta, kuunnella muita, luopua laumasta ideoita ja paljon muuta, mitä ei enää osaa ajatella, kun hommaan tottuu. Ajanhallinta ja kiire nousevat edelleen esille jatkuvasti. Itse mietin tämän työn osalta sitä, miten mainiota, ettei tarvinut matkustaa juuri lainkaan. Jo yksi Hämeenlinnan käynti olisi merkinnyt viiden tunnin matka-aikaa. Monille perinteiseen palaveri-kokous-seminaari-rutinoituneille matka-ajat ovat edelleen luonnollinen osa työelämää. Itse nautin, kun pääsen niistä eroon. Viidessä tunnissa tekee nettitöissä paljon paljon. Mutta muistan myös, että se, mikä sopii minulle ei sovi kaikille. Silti olen vakuuttunut, että työnteon mittarina tunti on aikansa elänyt. Ainakin osittain.

Onko etätyötä olemassa?

Ensimmäinen graduversioni tutkii etätyötä. Case-study, mielenkiintoinen tapaus. Silloin kirjoitin etätyöstä ja kurkkasin nyt, mitä vuonna 2000 tuli aiheesta kirjoitettua. Kappale on parin sivun mittainen, poimin tähän jotain keskeisimpiä (lähteisiin perustuvia kiteytyksiä):

"Etätyö määritellään poikkeuksetta kahdella perusmääreellä: 1) etätyö tehdään muualla, kuin toimeksiantajan toimitiloissa ja 2) etätyössä käytetään hyväksi sähköistä tiedonkäsittelyä ja tiedonsiirtoa. Silti etätyö on vielä varsin epäselvä käsite. Siihen rinnastuvina käsitteinä esiintyvät muun muassa kotiansiotyö ja joustotyö.

Etätyön käsite on uutuutensa ja vähäisten sovellusten vuoksi hahmottumaton. Varsin yleistä on se, että palkansaaja tekee osan työstään kotona ja osan varsinaisella työpaikalla. Ylitöiden tekemistä kotona ei lueta varsinaisesti etätyöksi. Etätyön tekemisessä voidaan erottaa kaksi pääluokkaa eli palkkatyösuhteessa tehtävä etätyö ja yrittäjänä tehty etätyö.

Etätyö ei ole vain tekninen, työvälineeseen liittyvä ratkaisu, vaan työtoiminnan kulttuuriin liittyvä muutos. Etätyön oheen liittyy toisen asteen työ eli tuottavaa työtä organisoiva ja ohjaava työ.

Etätyötä on tarkasteltu alueellisen kehittämisen välineenä. Etätyötä käsitellään kirjallisuudessa lähinnä palkkatyön näkökulmasta. Hyvin tyypillinen on kuva, jossa etätyöntekijä on huippuammattilainen, joka tulee kaupungista maaseudulle, koska maalla on vapaata tilaa ja hyvä asua."

Noista ajosta paljon on muuttunut. Olin tänään aamupäivällä kuulolla, kun Tieto rekrytoi insinööriopiskelijoita. (Raporttia Qaikussa). Työ muuttuu vauhdilla. Olen itse sitä mieltä, että nykyisellään on absurdia puhua etätyöstä. Tieto Oy:n kansainvälisten toimintojen johtaja Pekka Viljakainen demosi sitä, miten tuhansien kilometrien välimatka muuttuu mikrosekuntien mittaiseksi. Hänen sihteerinsä on fyysisesti Saksassa ja kollegat ympäri maailmaa. Kuitenkin työskentely on lähes tulkoon kuin toimittaisiin samassa rakennuksessa (jossa ihmiset voivat olla kaukana toisistaan).

Iltapäivällä vastasin erääseen etätyötä koskevaan kyselyyn, jonka jokainen kysymys tuntui mahdottomalta vastata, koska en ilmeisesti jakanut lomakkeen tekijöitten kanssa käsitystä etätyöstä. Jos olen oppitunnilla koulussa ja annan pienen tutkimustehtävän opiskelijoilleni, saatan pohtia itse kollegoitteni kanssa netitse jotakin pulmaa. Olenko lähitöissä vai etätöissä?

Teknologia ei yksin riitä. Se on ollut valmista jo aikapäiviä. Graduraakileessani 9 vuotta sitten: "Voisi väittää, että edelleen puhutaan suhteessa enemmän tekniikasta ja sen kehittämisestä kuin siitä, mitä tekniikalla tehdään. Jo käytössä olevaa tekniikkaa voitaisiin hyödyntää innovatiivisemmin." Ja edelleen: "Etätyö on vuorovaikutusta ja informaation käsittelyä. Vuorovaikutuksen ja informaationsiirron kompastuskivien purkamiseen pitäisi uhrata nykyistä enemmän voimavaroja – sekä tutkimusta että siihen perustuvaa taitojen ja laitteiden kehittämistä."


Tieto Oy:n Tiedon valo -tilaisuudessa esiteltiin teknisiä ratkaisuja, mutta pääviesti oli siinä, että ihmisten täytyy tulla toistensa kanssa toimeen, pitää oppia ymmärtämään toista kulttuurisista eroista huolimatta. Käytännön esimerkeissä tuli näkyväksi työn ja vapaan rajan sulaminen, mikä ehkä kauhistaa monia, mutta joka yrittäjäluontoisille ja luoville ihmisille on arkea. En voi pysäyttää aivojani klo 16, jos minulla on idea. Jos pysäytän, syntyy huonoa jälkeä.

Koskapa ajankäytön omatoiminen säätely tuottaa monille niin suurta tuskaa, siihen pitää tietenkin kehittää menetelmiä. Työelämän pahoinvoinnissa on paljon sellaista, joka ei synny työn määrästä vaan siitä, miten asiat toteutetaan ja vielä enemmän siitä, mitä puuttuu. Olemme taipaleella. Mielestäni keskustelu etätyöstä jumittaa työn kehittämistä. Koko sanan voisi unohtaa. Lähes jokainen työ sisältää etätyöulottuvuuksia, suorittava työ tietenkin vähänlaisesti, mutta tietotyö paljon.

Loman lomassa työviihdettä

Saattaa olla, etten ikinä opi palkkatyötavoille eli erottamaan työtä ja vapaata ja liittämään huvin ensisijaisesti vapaaseen (johtuu maatalous- ja yrittäjätaustastani).

Eilen kerroin, että tehtiin Minnan kanssa meidän koululle Twitter. Tänään on tullut analysoitua tapahtunutta työn ja vapaan näkökulmasta.

Tuo askartelutuokio oli keskellä yötä, minä tein kesätöitä täällä Kotijärven rannalla, Minna viettii vapaata kaukana siellä jossain mökillä, missä en ole koskaan käynyt. Hän tuli hitaalla mobiilikaistalla nettiin, bongasin G-Talkista. Kirjoittamisurakka kaipasi taukoa. Jotain luovaa tekemistä. Ja näin se alkoi:

10:39 PM me: hei, keksin tänään, että perustetaan aikuislukion twitter sinne voisi heittää myös eri kielillä viestejä ja syöte kotisivuille
Minna: hieno idea
10:40 PM me: välilehti aikuislukiossa tapahtuu onkohan jo monella koululla?

12:09 oli valmista ja Minna liittyi ensimmäiseksi seuraajaksi. Säätöjä toki tuli tehtyä vielä vähän tänään. Mutta siis me emme kysyneet lupaa kuin toisiltamme, ei ollut yhtään kokousta, palaveria, muistiota, suunnitteluseminaaria eikä varsinkaan mikään maksanut mitään.

Pari lukiota on jo tänään ilmoittautunut mukaan piiriin. Ryhdymme seuraamaan toisiamme ja saatamme siten bongailla puolin ja toisin kaikenlaista mielenkiintoista. Ai mistä tiedän, että pari lukiota? No Twitter-kommenteista. Ja meidän lukiollemme on heti ensimmäisenä päivänä kertynyt 10 seuraajaa, siis lomalauantaina.

Ideoimme myös Minnan kanssa opiskelijablogien koosteen, josta jutut tulisivat koulun Twitteriin ja sitä kautta esimerkiksi Verkkopenaalin etusivulle. Jo aikaa sitten perutettu koulun Facebook herätellään myös uuteen vireeseen.

Nyt jo tuonne Twitteriin tulee verkosta poimittua koulun Google Readerin jaettujen syötteiden kautta ja Minnan blogista kirjavinkkejä. Olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Minnan kirjavinkki ilmestyi koulun Twitteriin. Tästä lähin ne tulevat sinne automaattisesti Twitterfeedin kautta. Olen Minnan kirjavinkkien fani! Monipuolista, sopivasti lukemaan innostavaa, ei tiukkiskritiikkiä ja aina kiva kuva mukana.

Twitterin ulkoasun säätäminen oli hauskaa hommaa. Ehkä nykyinen leiska menee jo pian remonttiin, se on todella lennossa laitettu. Mutta, kuten aiemminkin kertoilin, visuaalisella on väliä.

Ulkoasua kehiteltiin Minnan kanssa chattäillen. Taustalle halusin jonkun Idan ottamista koulukuvista. Valokuvaaja-opiskelijamme otti keväällä koulun lehteä (pdf) varten kuvia, joista vain pieni osa päätyi lehteen. Ylijäämääkuvat olivat oikeastaan yksi kimmoke koulun Twitterin perustamiseen. Koska oli tuo loistava porraskuva, niin...

Sitten pähkäiltiin, että millainen profiilikuva? Koska taustakuva on koulun fyysisestä ympäristöstä, profiilikuvan pitäisi tuoda ihmiset ympäristöön. Jos kuvassa olisi yksi ihminen (kokeiltiin), syntyisi mielikuva siitä, että toi tyyppi tweettailee. Miten koulutunnelma tulisi profiiliin, siihen minipieneen kuvaan? No, minulla on satoja oppitunnilla otettuja kuvia. Kokeiltiin

Profiilikuvan säätäminen johti psykan tunnilla napattuun kuvaan, jossa ovat Pertti ja Galina, tänä keväänä ylioppilaiksi valmistuneet. Heissä kiteytyy paljon aikuislukiosta: miehiä, naisia, nuoria, varttuneempia, ammattiaan etsiviä, pitkän työuran tehneitä, perheettömiä, perheellisiä, uussuomalaisia, supisuomalaisia.

Olen nähnyt molempien aikuislukiouran alusta loppuun, alkutuskista onnelliseen loppuun. Jotenkin oma ihastukseni kiteytyy tuohon pikkukuvaan monin tavoin. Niin ihania ihmisiä! Ja siksi Twiterin profiilin kuvaus on suoraan sydämestä: "Lämminhenkinen ja vireä lukio keskellä Kotkansaarta."

Jos minun pitäisi laittaa koulun Twitterin profiilikuvalle otsikko, se olisi oppimisen ilo-into. Niitä kokee jatkuvasti aikuislukiossa. Vapautusta oppimiseen. Se, mitä kieltenopettajamme tämän syksyn lehdykässä tiivistävät, on nappiin: "Aikuislukion huippua ovat eri ikäiset ihmiset jakamassa tietojaan ja kokemuksiaan."

Kyllä tuonlaisen työpaikan vuoksi mielihyvin laittelee pieniä verkkovimpaimia heinäelokuun öinä. Saamapuolella olen. Ei mitään tajua, että oliko tämä nyt työtä tai viihdettä ja saiko lomalla puuhastella tämmöisiä.