Hui tätä ajan kiitoa. Tämä blogi vierähti toiselle vuosikymmenelle. Opeblogi alkoi 2006 etäesityksenä Tampereen seudulle ja samalla omana oppimispäiväkirjanani. Noihin aikoihin ei ollut oikein ketään, keneltä kysyä apua teknologian opetuskäyttöön. Arkistoja selaamalla saattaakin löytää hupaisia piipahduksia tuohon karun innokkaaseen lähihistoriaan, kuten vaikka se, kun opettelin blogisanastoa 15.4.2006.
Olen käyttänyt Googlen esitystä eli PowerPointia korvaava online-palvelua 2008 alkaen (silloin se oli vielä Google Docs Presentation). Nostalgista katsoa videolta Google Docs in Plain English. Nostalgista kaivella myös vanhoja esityksiä, kuten vaikka tätä Vaparetkestä, Vinkkiverkosta ja Sometusta kertovaa vuodelta 2008.
Arkistojen aarteita on ehtinyt kertyä. Vastaan tulee uusia kysymyksiä, joihin löytyy vanhoja vastauksia tai vanhalla maustettuja uusia vastauksia. Kevyesti noita menneitä selaillessani osui silmiin diapaketti vuodelta 2010, johonkin opettajien koulutukseen laadittu. Nimenä oli virtuaalisuus lukiossa. Siihen esitykseen olin listannut teknologialla rikastetun opetuksen etuja, jotka allekirjoitan edelleen (ja muistutan, että asia ei ole mustavalkoinen, vanhat keinot ovat myös hyviä):
Luomisen iloa
Opiskelijat mukana tuottamassa
Opin paljon opiskelijoilta
Jotain jokaiselle (myös eri tavoin oppiville)
Oppijalähtöisyys motivoi
Pedagogiset haasteet inspiroivat kokeilemaan
Mahdollisuus opettajien yhteistoimintaan ja jakamiseen
Rajojen yli loikkiminen
Tekniset taidot ja mediataidot kehittyvät huomaamatta
Kriittisen ajattelun ja informaation käsittelyn taidot kohteena
Oma ammattitaito kehittyy
Koskaan ei tule valmista
Kaikki on aina saatavilla ja järjestyksessä
Kaikki se paperinen, joka on tuolla vintissä kansioissa, on myös saatavilla ja järjestyksessä, mutta paljon hankalampaa löytää ja käyttää. Kun 9 vuotta työmatka oli edestakaisin 120 kilometriä, kotiin unohtuneet paperit olivat kaukana. Oli kätevää, kun kaikki aineisto oli aina saatavilla.
Aloitin opettelemaan teknologian opetuskäyttöä avoimesti. Jakamalla samalla kun opettelin. Vähän lennossa. Välillä hyvinkin luonnosmaisesti. Jokunen päätteli, että olen nettihypettäjä. Jaoin siksi, että kukaan ei neuvonut minua ja se oli hidasta. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin, miten kovan työn olen jaksanut tehdä. Jäin kouluaikana paitsi tietotekniikasta. Enoa seuraillen sain käsitystä, mikä ilo tietokoneista on. Ne tulivat kouluun 1981 syksyllä, kun keväällä olimme valmistuneet ylioppilaiksi.
Oman kokemukseni kautta olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka miten olisi opettaja kriittinen ja vastustaisi teknologiaa, niin lapset ja nuoret saavat sen opin ja osaamisen kevyesti koulussa verrattuna siihen, että oppi pitäisi hakea muualta. Siispä vinkkailen edelleen teknologian hyödyistä, vaikka niitä haittojakin on. Emme lakkaa käyttämästä puukkoja ja kirveitä, vaikka niissäkin on haittoja. Työkalut ovat semmoisia.
Tällä viikolla tuli vastaan erään opettajan käytännön pulma. Netti pätkii ja parakissa se ei toimi. On iPadejä ja läppäreitä, mutta miten siirtää kuvat ja videot iPadeiltä läppäreille. Päätin asiaa mietittyäni aloittaa sarjan Opeblogi vinkkaa. Ja tässä on nyt ensimmäinen vinkki sarjassa eli muistitikku iPadille. Alla vinkki SlideShare-palvelun kautta jaettuna ja tästä sen saa auki Google esityksenä. (EDIT: FB:n opetusteknologiaryhmässä tuli paljon hyviä vinkkejä tähän esitykseen liittyen. Poimin talteen ja päivitän joku ilta kevyesti esitystä, yritän pitää nuo vinkkipaketit lyhyinä ja ytimekkäinä.)
Olin eilen kurssilla. Visuaalista videokäsikirjoittamista. Siitä olisi vaikka mitä kertoa, mutta myöhemmin. Hauska silmiä avaava kokemus oli tajuta, miten minä-hömelö, en ollut tajunnut, että minulla on kaiken aikaa ollut samalla pöydällä kaksi toisiinsa yhdestettävää laitetta, jotka nostavat työskentelykomuksen uudelle tasolle.
Eli iPadiin saa liitettyä Macin langattomat näppäimet. Kun lähden kevyin kantamuksin työmatkalle, nyt riittää mobiilitoimistoon pelkkä olkalaukku repun sijaan, sillä näihin saakka olen huonon kirjoituspuolen vuoksi hyljeksinyt tablettia tekstien kanssa. Mobiilinäppikset eivät ole olleet kunnollisia (melko hyviä vain). Minulla on myös tuntumaa Surfaceen näppisten kanssa ja sekin on melko hyvä. Opin tänään Facebookissa kokemusta jakaessani, että myös Android-laitteille saa kunnon näppikset (suositeltu Rapoo E6700).
Vinkki:
Säilytän erilaisia mobiilityön apulaisia erinäköisissä ja sormiin erilailla tuntuvissa pusseissa ja yritän huolehtia, että kaikki laitteet on ladattu ennen työmatkoja. Mukana myös mobiilisähköä eli pari akkua, joista voi ladata mobiililaitteita. Kun eri tarvikkeet ovat omissa pussukoissaan, on helppo kontrolloida, että kaikki on mukana. Jokaisessa pussukassa on käyntikorttini ja laitteissa/johdoissa nimeni. Kun säilytyspussukat ovat erilaisia, pystyn tunnistamaan ne sormin, tuntoaistilla. Nimen ja yhteystietojen löytyminen on aivan kultaa. Espooseen unohtunut mokkula oli helppo kotiuttaa, kun yhteystietoni olivat laitteessa. Saati sitä kauhun hetkeä, kun mobiilitoimiston reppu jatkoi Hämeenlinnan rautatieasemalta omineen Jyväskylään. Repun yhteystiedot nopeuttivat palautusta muutamaan tuntiin päivien ja viikkojen sijaan.
Ja totta tosiaan, pieni juttu tehdä, kunhan muistaa: nimi ja yhteystiedot laitteisiin ja jopa reppuun tai kassiin.
Helsingin Sanomat uutisoi juuri ennen joulua podcastien tulevan ja valloittavan. Mikä ihmeen podcast? Mobiililaitteesi saattaa sisältää vakio-ominaisuutena podcast-sovelluksen. Mitä sillä tekee? Lyhyesti sanottuna: sillä kuuntelee (katselee) lähetyksiä.
Ennen vanhaa radiokanava (ja TV) tarvitsi radiotaajuuden ja luvan. Merirosvokanavat lähettivät ilman lupaa. Internetin aikana radiotaajuuksien rajoite poistui ja kuka tahansa saattoi perustaa oman kansalaismedian kanavansa, jonka sisältö saattoi olla tekstiä, ääntä, videota, kuvavirtaa ja näiden yhdistelmiä (web 2.0). Internetin vuorovaikutteinen teknologia mahdollisti julkaistujen sisältöjen tilaamisen syötteenä (RSS, feed, Atom).
Löysin itse blogit kesällä 2004, kun koostin eWSOY:lle digitaalisen oppimisen sisältökokonaisuutta (kokosin alkuvuodesta poimintoja blogihistoriastani Thinglinkiin, ks. keltaiset täpät). Suomen pioneereja blogimaailmassa oli Tuija Aalto. Hänen Tuhat sanaa -bloginsa ja samoihin aikoihin Marylka Yoe Uusisaaren kanssa syntynyt Sula Pinta podcast olivat edelläkävijöitä. Tuija ja Yoe haastattelivat minua Sula Pinnan lähetykseen toukokuussa 2009. Tallenne löytyy edelleen netistä (eikä ole ihan lyhyt... kuuntelen tallennetta juuri nyt toista kertaa, Sula Pinta -podcast-sarja sisältää paljon Suomi-somen historiaa).
Valmiina lenkille lempipodcastin kanssa.
Kokosin vuosina 2005-2006 muutamia muistiinpanoja podcasteista blogiin. Olen tunnistanut itse jo varhain oppivani helposti kuulemalla. Vaikka olen aina ollut himolukija, korvat ovat silti yhtä lailla mainio ja rakas tapa oppia. Miksi radio levisi aikanaan niin nopeasti? Miksi olemme nuotiopiireistä alkaen oppineet tarinoista? Tarinat houkuttelevat. Hyviä tarinoita on viihdyttävää ja opettavaista kuunnella.
Kuuntelen lenkkeillessäni ulkomaalaisia podcasteja. Niiden ansiosta esimerkiksi saksan kielen kielitaitoni on pysynyt elossa. Matka taittuu kuin huomaamatta ja kuunteluun uppoutuu tarkkaavaisena. Podcastien hauskuus on siinä, että kädet jäävät vapaiksi. Videoitten katsominen vaatii paikallaan olemista (jos ei viritä kuntopyörään tai juoksumatolle videonäyttöä). Podcast voittaa myös automatkoilla tylsät soittolistat.
Olen vuosien saatossa kokeillut podcastien tekemistä monilla eri tavoilla. Aiemmin se oli melkoisen kinkkistä, mutta nyt helpoimmilla sovelluksilla tuotos on valmis hetkessä ja siirto omalle podcast-kanavalle vaivatonta. Olen päivittänyt koostamani diapaketin, jossa vinkkaan podcastien kuunteluun sekä tekemiseen. Diapaketti löytyy myös SlideShare-palvelusta (korjaukset ja päivitykset tulevat sinne hitaammin kuin alla olevaan Google-esitykseen).
Osallistuin vuonna 2006 kahdelle mobiilipedagogiikan kurssille. Paikka oli Heinola, ja opettaja Pasi Silander. Kevään kurssilla syttyi liekki, syksyn kurssille oli pakko päästä syventämään: maksoin itse, koska koulun koulutusrahat oli siltä vuodelta käytetty (ne kaikki noin 200 € per pää). Nälkä oli suuri ja siihen aikaan tieto oli kortilla … ei ollut juuri minkäänlaisia avoimia verkostoja oppimiseen. Jaiku keräili syksyllä 2006 uuden nuuskijoita. Bloggaajia oli Suomessa kourallinen, blogien opetuskäyttöä oli orastavasti Helsingin Yliopistolla Lokari-blogi, YLE:llä Tuija Aalto kuin lumiaura raivasi oppivan organisaation liikkumakenttää web 2.0 -maisemiin, Sun äitis ja Rautasilta olivat mobiilin mediapedagogiikan äärellä.
Digikamera oli mullistava kaveri. Sitä mullistusta ei nykyisin voi kuvitella. Kun 24 tai jopa 36 kuvan filmin kehittäminen vei aikanaan aikaa viikon ja rahaa järjettömän paljon, oli käsittämätöntä, että pienellä kameralla saattoi kuvata ihan mitä vain ja ladata heti kuvat omalle koneelle ja tulostaa, mitä huvitti milloin vain. Mobiili valokuva oli niin radikaali, että nyt sitä ei kyetä ymmärtämään. Ja sitten tuli video. Puhelimen ja kameran video. Ensin oli hirveästi tiedostomuotoja ja syksyn 2006 kurssillakin konvergoitiinkin urakalla, että saatiin tiimien mobiilivideot pelittämään.
Vuoden 2005 alussa aloitin opetyön ohella maakunnallisen verkko-opetuksen kehittämishankkeen koordinaattorina ja sain töistä kannettavan tietokoneen, ensimmäiseni. Ei siitä ollut mitään iloa ja hyötyä ja palautin sen koululle. Sillä ei nimittäin päässyt nettiin kuin koulun tiloissa. Soitin IT-tukeen ja neuvottelin, mutta ei, ei mitään mahdollisuuksia. Luovutin. Onneksi voitin huhtikuussa 2005 Microsoftin Innovatiivinen opettaja kisassa ihan mahtavan Fujitsun kosketusnäytöllisen tietokoneen (joka muuten on toimintakunnossa edelleen, vaikka ei sitä enää nettiin voi laittaa virussuojattomana). Kunnollinen työväline on avainasemassa, jos halutaan, että muutos tapahtuu. Edelleenkään kaikilla opettajilla ei ole henkilökohtaisia tietotyön välineitä.
Mobiilipedagogiikan kurssilla syksyllä 2006 olin tulisia hiiliä Nokia 3110:n kanssa. Huimat 8,5 vuotta palvellut kapula sai väistyä. Vielä heinäkuussa olin sinnitellyt, mutta vääjämätön hyppy matopeliä edeltävältä kivikaudelta mobiilibloggaukseen oli huumaava. Sillä Sony Erikssonilla pystyi bloggaamaan! Hauskaa näin vuosien jälkeen selailla vanhaa valokuvablogia, se oli aikaa ennen Instagramia.
Perustimme 2006 mobiilipedagogiikan kurssilla yhden pöytäryhmän kanssa Vaparetki-blogin, sen oheen wikin, Jaiku-ryhmän, Flickrissä kokeiltiin valokuvalla oppimista. Blogi on mainio muisto ja osoitus myös siitä, että aika hyvin oltiin kartalla. Vuosien vieriessä huomaa myös hyvin, miten mainiota on, että muistiinpanot on tehty avoimeen verkkoon. Kurssin Moodle on hävinnyt.
Digikameroitten, kannettavien tietokoneiden ja puhelinten rinnalle nousivat muutamiksi vuosiksi minikannettavat. Nyt elämme tabletlaitteiden kultakautta. Tulevatko sähköpaperilaitteet muuttamaan taas kerran mobiilioppimisen arkea?
Avointa oppimista ja aktiivista kansalaisuutta edistäneet hankkeet päättyvät. Itse olen ollut töissä AVO Avoimuudesta voimaa oppimisverkostoihin -hankkeessa. Sen sisarhankkeen päättöseminaariin Inariin piirtelin mukana kulkevasta teknologiasta ja mobiilioppimisesta etäesityksen. Kokosin kuviin niitä asioita, joiden kanssa edelleen painitaan, vaikka vuosikausia näitä ollaan kehitetty. Asiat menevät välillä eteenpäin hitaasti, vaikka samaan aikaan jotkin asiat loikkivat ja hyppäävät suorastaan uskomatonta vauhtia kehitystasolta toiselle.
Mieleeni tuli tietokoneelle aikanaan keksitty suomennos, rautainen konttoristi, kun löysin sujuvan ja toimivan digitaalisen yksityissihteerin lukemaan minulle työhön liittyviä raportteja. Kyllähän näitä tekstistä puheeksi -sovelluksia on ollut aikapäiviä ja näkövammaisille kehitettyjä erityisesti. Mutta nyt vasta osui omalle kohdalle sellainen apulainen, joka toimii kännykällä ja on helppo käyttää.
Kyse on Voice Dream -sovelluksesta. Se ei ole maksuton, mutta hinta on kolmen suklaalevyn verran ja karkkiaskin hinnalla siihen saa ostettua vielä Acapellasta miellyttävä-äänisen Sannan. Vieraille kielille pitää hankkia omat äänimoottorit (iOS:lle on nyt olemassa 36 maksutonta kielipakettia), englanti ja suomi tulivat valmiina. Äänipaketit ovat aika isoja tiedostoja, mikä voi rajoittaa useiden kielten käyttämistä. Toki ääni on kuin rautaisella konttoristilla, hieman tökkivä. Mutta edut lieventävät haittoja.
Minulle on jäänyt roikkumaan useita tärkeitä raportteja ja selvityksiä, joita ei työpäivän aikana ole ehtinyt lukemaan. Kuulo on aina ollut lempiaistini (minkä vuoksi pakenen kaupungeista niin pian kuin voin). Muistan hyvin kuulemani asiat ja olen aina oppinut kuulemalla. Minulle tämä siis sopii kertakaikkisen hyvin.
Kun töissä lähes koko ajan kirjoitan, luen tai puhun, niin tuota ekstraluettavaa on kertynyt – nimen omaa PDF-muodossa. Tavallisia kirjoja on erilaista lukea, samoin e-kirjoja. En halua tulostaa paperinippuja, varsinkin, kun kyseessä on kymmenien raporttien ja selvitysten kahlaaminen niin, että noukin helmet tiettyihin tarpeisiin. Nyt selvitin jonosta jo kaksi raporttia ihan kevyesti Voice Dreamin kanssa.
Voice Dreamin ominaisuuksiin kuuluu, että se näyttää korostettuna kohdan, jossa mennään. Näytön voi asentaa myös niin, että luettava rullaa muutaman rivin suurennoksena, jos haluaa myös katsoa tekstiä yhtä aikaa (sopii varmaan hyvin kieleen, joka ei ole hyvin hallussa).
Tekstejä voi noutaa luettavaksi monella tavalla. Itse latasin PDF:t suoraan verkko-osoitteella. Palvelu yhdistyy mm. Dropboxiin ja Google Driveen.
Tekstiin voi lisätä kirjanmerkkejä. Puhetta voi nopeuttaa ja hidastaa. Tekstiä voi kelata pikana eteenpäin tai loikkia yli vähemmän tärkeiden kohtien. Taulukot ja muut oheissisällöt aiheuttavat kikkaireita lukemiseen, mutta ne voi hypätä yli. Itse muistan hyvin numerot, joten eilen esimerkiksi painoin mieleen sivunumerot, jonne kannattaa palata.
Mikä parasta, samalla kun lukee, voi puuhailla kotiaskareita, kävellä, loikoilla rentona tai tehdä jotain muuta rutiinimaista. Monille suuri apu on myös siitä, että silmät eivät rasitu.
iPhonella saa helposti kuvia Evernoteen / Postachioon.
Tee kuten opetat ja tavoittele uuden oppimista. Näillä aatoksilla lähdin verkko-opiskelemaan Ouluun Jari Larun vetämälle avoimen yliopiston kurssille Digitaalinen media opetuksessa ja oppimisessa 2 op. Opetan olemaan aktiivinen oppija, tekemään itse, kokeilemaan, arvioimaan, olemaan utelias – että sellainen pitäisi sitten itsekin olla.
Kurssi sisällöltään on minulle tuttua asiaa, mutta tiedän, että tutusta asiasta saa aina irti lisää. Hektisen työtahdin keskeltä vain on ollut tuskaisaa löytää koloa todelliselle opiskelulle. Vihdoin löytyi yö, jolloin en nukahtanut iltauutisiin. Ahkeroin ensimmäistä osiota aamuyölle saakka ja yllätys, heräsin pirteänä jatkamaan.
Kurssilla on minulle sopivaa pelillisyyttä. Rakenne on hyvä: on kunnolliset luennot (tallennetut online-luennot), on tehtävät ja sosiaalista juttelua. Tehtävät on muotoiltu niin, että voin luoda itse oman polkuni. On aiheita, joista voin valita suorituspisteiden keräämisen.
Voin siis ohittaa mennen tullen tutut asiat ja asettaa sopivan riman. Tutuissakin asioissa voi olla pahoja aukkoja. En esimerkiksi ollut koskaan täyttänyt valmista Opeka-kyselyä, vain testijakson version. Se oli iloinen yllätys: toimi hyvin ja pani ajattelemaan (valitsin vapaan sivistystyön, kun kerran aikuisten henkilöstökoulutusta enimmäkseen nykyisin teen).
Olen aina silloin tällöin opetellut Evernoten käyttöä, erilaisia ominaisuuksia (ks. Opi Evernote -blogi). Jokunen aika sitten kokeilin Evernoteen yhdistyvää bloggauspalvelua, Postachiota. Postachio toimii niin, että Evernoten muistikirja ja Postachio-blogi linkitetään keskenään ja sen jälkeen kaikki muistiinpanot, jotka täggään kyseisessä muistikirjassa 'published', julkaistuvat automaattisesti blogiin.
Opiskelussa on hyötyä siitä, että kaikki sisällöt ovat Evernotessa, koska sisältöjen hakeminen on helppoa, tekstejä voi yhdistellä mahdolliseen lopputyöhön ja ne ovat kaikenlaisilla laitteilla helposti saatavilla. Pilvessä siis.
Maksutta voi olla yksi Evernoteen kytketty Postachio-blogi. Kurssiblogini löytyy osoitteesta http://digimedia.postach.io/.
Valokuvaus on aikojensa alusta kuljettanut rinnallaan halun muokata kuvia hyviksi, esteettisesti miellyttäviksi, sopiviksi sisältönsä puolesta tai muuten ajan, paikan ja kulttuurien arvon mukaisiksi. Hupaisia esimerkkejä leviää netissä siitä, miten tämä ihanteen tavoittelu on jopa photoshoppauksen ammattilaisilla välillä lähtenyt käsistä, kuten silloin, kun mallilta katosi käsi.
Tavallisen valokuvaajan kuvankäsittely rajautui pitkään rajauksen voimaan. Retusointi eli kuvien jälkikäteinen korjailu oli vain valokuvaamojen ja itse kuviaan kehittäneitten mahdollisuus. Vielä digikuvauksen alkuvuosina ainoita laajemmin saatavilla olleita keinoja oli punasilmäisyyden poistaminen, johon oli tarjolla ensin korjauskyniä, sitten lisäsalama kameraan, sitten digitaalisia apulaisia ja kuvankäsittelyohjelmien ominaisuuksia.
Photosphop oli kallis, aivan järkyttävän kallis tavalliselle valokuvaajalle – ja maailman paras kuvankäsittelyohjelma (hintaluokka markka-aikana kymppitonnin tienoilla). Hyvien kavereitten kautta siitä toki saattoi saada laittoman asennuksen koneelleen. Photoshop Express oli kohtuullisempi hinnaltaan (pari tonnia) ja sillä sai paljon aikaan. Avoimen lähdekoodin Gimp tarjosi hiukan kimurantin käyttöliittymän kautta samoja ominaisuuksia, mutta kyllähän nämä kaikki vaativat kärsivällisyyttä ja perehtymistä.
Ja sitten kuvankäsittelyn maailma muuttui. Muistan hyvin sen hetken, kun Jere Rinne kertoi minulle 8.10.2010 MindTrek-konferenssissa iPhone-sovelluksesta PS Express. Kosketusnäyttö on mullistavaa kuvanmuokkaajalle. Kryptiset asiat muuttuvat hipaisukokeiluksi, jossa voi helposti yrittää yhtä, ottaa pakkia, yrittää toista, käyttää automaagia ja nappailla lukemattomia versiota. Se, mikä filmin kehittämisen ja retusoinnin aikaan oli hidasta, hankalaa ja kustannuksiltaan tavallisen harrastajan ulottumattomissa, muuttui digitaalisen valokuvauksen myötä leikiksi, huvitteluksia ja loputtoman kekseliäisyyden ihmemaaksi.
Mobiililaitteiden suosituimpia sovelluskategorioita on valokuvaus ja heti kylkeen myös videokuvaus ja nämä kaikkine muokkausominaisuuksineen. Videon muuntaminen 1920-luvun mykkäfilmiin muotoon käy kädenkäänteessä. Valokuvasta saa hetkessä 1970-luvun Polaroid-tyylisen.
Kuvien säätäminen ja muokkaaminen kosketuksella on sanan täydessä merkityksessä intuitiivista. Ei tarvitse opetella pitkien ja kalliiden kurssien avulla sovelluksen käyttöä: sen kun kokeilee. Lukuisat sovellukset ovat maksuttomia ja hyvät maksulliset purkkapussin hintaluokkaa.
Kuvaamiseen ja videointiin liittyviä sovelluksia on lukemattomia. Hyvien löytäminen ja muistaminen on oma taiteen lajinsa. Kertakokeilu voi tehdä suuren vaikutuksen, mutta kun hyviä on kymmenittäin. Siksipä laitoinkin alulle taulukon, johon keräillä hyviä, toimiviksi havaittuja sovelluksia. Voit ilmoittaa myös lomakkeella omat suosikkisi (taulukon suora muokkaaminen ei ole kovin helppoa mobiililaitteilla ja tulipa samalla havaittua, että aiemmin toiminut erittäin hyvä luettelonäkymä on poistettu Google-laskentataulukosta)!
Tämän bloggauksen innostajana oli se, millaisen peukutusvyöryn sai eilen sohvalla lojuessani värkkäämäni kuva (ja sama Instagramissa). Sovellus, jolla sen tein, Union, osui silmiini puoliunissaan kännykkäsurffaillessani. Teki heti vaikutuksen. Kokeilin. Kokeillessa tuli mieleen väsätä sisällöltään omannäköinen kuva, tähän paikkaan, tilanteeseen ja jotenkin tyypillisesti omaksi kokemani omasta mielen maisemastani. Taustakuva on kotirannasta napattu viime viikon tiistaina (15.4.2014) ja naamakuva tämän vuoden loppiaisena olkkarin ikkunan äärellä, siinä, minne tuo järvinäkymä näkyy. Alkukuvat ja kooste siis puhelimella värkätty ja kömpelöllä sormella. Taika syntyy kokonaisuudesta. Kaiken ei ehkä edes tarvitse olla täsmälleen, siksi puhelimen kamera riittää. Elämäkään ei ole täsmälleen ja täydellisesti.
Mustiala kutsuu jälleen oppimaan mobiilisti. Ensi toukokuussa 21.-22.5. kokoonnutaan Tammelaan Mustialan vehmaisiin maisemiin Mobiilikesäkouluun oppimaan tekemällä nyt jo viidettä kertaa.
Ensimmäisellä kerralla osallistujilla ei ollut vielä kovinkaan paljoa omia laitteita. Nyt laitteita ja kokemusta on kertynyt, mutta samalla myös paljon jaettavaa, pedagogisia ideoita, uusia mahdollisuuksia.
Mobiilikesäkoulun taustalla on huima ponnistus. On ihan erilainen mittakaava saada satakunta osallistujaa toimeliaaseen oppiin pitkin puistoa, pihaa ja useaan rakennukseen kuin koota ihmiset istua tönöttämään seminaariin kuuntelemaan, kun toiset kertovat omista kokemuksistaan.
Mobiilikesäkoulun suoma oppi on myös istumisseminaareihin verrattuna moninkertainen. Mobiili pedagogiikka avautuu oman kokemuksen kautta. Yksikseen ei voi millään löytää sitä, mitä yhteen kokoontuneitten kesken yhdessä löydetään.
Mobiilikesäkoulun ohjelma on hauska. Jopa niin hauska, että sen antia on epäilty vähäiseksi ja viihdyttäväksi. Voi tätä suomalaista järkevyyttä! Virallinen ja tylsä vakuuttaa edelleen, varsinkin, jos sitä vielä perustellaan käsittämättömillä käsitteillä.
Rahahanat ovat tiukilla eikä mobiilikesäkoulua saada millään maksuttomaksi. Silti yllytän kaikkia, joita valtakunnallinen oppimisalan kärkitapahtuma kiinnostaa, riipimään jostain aikaa ja budjettia. Kyllä kannattaa, sanon kokemuksen syvällä vakavuudella.
Ja sitä hauskaa! Eikö oppimiseen innostuminen ole elinikäisen oppijan suuri ilo, hyvinvointia mielelle? Erikoisagentti Laakso esittelee Mustialan mobiilijumppaa: Shake your life!
Litteroin äsken läjän post-it -lappuja ilahduttavan kätevällä tavalla. Kerran jos toisenkin on jäänyt vaiheeseen fläppien tai lappujen vieminen digitaaliseen muotoon. Valokuvaaminen on ihan jees, mutta monesti olisi käyttöä tekstille eikä suomenkielistä käsinkirjoitettua tekstiä vielä taida saada kuvasta tekstiksi. Kirjoitin puhumalla. Olen aiheesta kirjoittanut tähän blogiin jo aiemmin.
Käytin ilmaista Dragon Dictation -sovellusta (iOS). Dictation osaa lisätä myös välimerkit sekä rivi- ja kappalevaihdot. Android-laitteissa on vastaava toiminto käyttöjärjestelmään kuuluvana ominaisuutena, mutta se ei tottele välimerkkikomentoja. Dictationille vain yksinkertaisesti sanotaan: "piste", "kysymysmerkki", "kauttaviiva", "uusi kappale" jne (ks. yleiset komennot).
Sanelin yhden lapun kerrallaan ja tarkistin, että meni oikein. Hyvin vähän piri tehdä korjauksia ja niissäkin ohjelma avustaa eli jos se oli kirjoittanut väärin, se saattoi ehdottaa muita kirjoitusmuotoja. Jännää oli, että Dictation kirjoitti myös TVT:n oikein, kun sen lausui napakasti teeveetee (lapuissa oli tuota asiaa paljon).
Nyt kun purin nelisenkymmentä post-it -lappua, jouduin korjaamaan tekstiä noin 10 kertaa, ja korjaaminen oli hyvin sujuvaa. Olin todella yllätynyt, miten oikein sovellus kirjoitti. Korjaamista voi isommalla tekstimassalla hoitaa myös niin, että ensin vain sanelee, vie tekstin sitten oikoluvulla varustettuun tekstinkäsittelyyn ja hoitelee oikoluvun siellä.
Dictationia voi suositella myös LUKI-ihmisille tai sellaisille, joilla kirjoituskäsi on kipsissä, jännetuppitulehduksessa tai muuten kirjoittaminen on hankalaa. Ennen puhumalla kirjoittamista, kirjoitettavasta asiasta voi tehdä vaikka jonkinlaisen ajatuskartan, ranskalaiset viivat tai muun, itselle luontaisen muistiinpanon ja suunnitelman (mieleen muistipalatsin, jos kynän käyttö ei onnistu). Sitten puhuu tekstin, ottaa siitä kopion, vie sovellukseen tai lähettää tekstin itselle sähköpostilla. Dictationin voi myös yhdistää Twitteriin ja Facebookiin.
Viime vuoden Mobiilikesäkoulussa eräs opettaja kertoi kollegansa oivalluksen. Tämä englanninopettaja oli antanut sanalistan ja Dictation oli vaihdettu englannin kielelle. Sanalistaa piti käydä niin kauan läpi, kunnes Dictation kirjoitti sanat oikein eli oppija äänsi sanat riittävän selkeästi oikein. Myös Googlen Kääntäjällä kielten opettajat ovat keksineet loistavia harjoituksia mm. virheellisten tekstien korjaamisesta.
(Rautainen konttoristi on eräs niistä käännöksistä, joita Computer-sanalle annettiin aikoja sitten.)
Tekstin voi lähettää sopivaan paikkaan tai kopioida leikepöydälle.
Kun kielen vaihtaa, voi harjoitella ääntämistä. Jos sallit nimien tunnistamisen, sovellus kirjoittaa kaveriesi nimet oikein.
Muutamalta tuttavalta on lähiaikoina varastettu mobiililaite. Halju tunne. Ystävän kehotuksesta muistutan nyt muutaman turva-asian.
Ensimmäiseksi: jos ei laite kökötä tiiviisti kotona (tai ehkä silloinkin), kannattaa aina muistaa kytkeä päälle näytön lukitus.
Toisekseen iLaitteilla ja Maceillä on pitkään ollut käyttöjärjestelmän ominaisuutena etsi-toiminto laitteen paikantaminen. Muille laitteille saa tietoturvaohjelmia, joissa on samoja ominaisuuksia. Kuvailen tässä iLaitteiden etsi-toiminnon, koska sitä osaan itse käyttää. Selkeät ohjeet löytyvät Applen sivuilta.
iLaitteiden osalta voit tarkistaa Asetukset > Tietosuoja > Sijaintipalvelulaitteesta, onko Find my iPhone/iPod/iPad / Etsi iPhoneni päällä. Macillä ja iMacillä saman voi tarkistaa Omppuvalikko > Järjestelmäasetukset > iCloud ja Etsi Macini.
Kun etsintä on kytketty päälle, verkkoselaimella laitteet paikannetaan iCloud-palvelussa http://www.icloud.com, jonne kirjaudutaan omalla AppleID:llä. Sieltä löytyy Etsi-toiminnon kuvake ja jos palvelu on otettu käyttöön ja laite on päällä, palvelu näyttää laitteiden sijainnin kartalla. Laitteen voi käskeä antamaan äänimerkin, sen voi lukita tai tyhjentää.
Kolmanneksi: muista varmuuskopiointi!
Neljänneksi: kannattaa myös laittaa tarralla nimi ja yhteystieto laitteeseen. Joskus voi itse hukata laitteensa ja sen saattaa löytää joku rehellinen ihminen.
Vinkkinä vielä: useissa somepalveluissa (tai pilvipalveluissa) on mahdollisuus kirjata laitteet ulos verkkopalvelun kautta eli jos esimerkiksi Gmail on auki hukkuneessa mobiililaitteessa, palvelun voi sulkea selaimen kautta kyseiseltä laitteelta.
Opetushallituksen oppimisympäristörahoituksella on tuotettu Android-sivusto, jossa selkeästi neuvotaan Android-laitteiden opetuskäyttöön liittyvissä asioissa. Kokonaisuuden yhteyshenkilönä on Helsingin Mediakeskuksesta Juhani Kärki. Taustahankkeet ovat Sormet ja Mobiilisti maailmaan. Tästä kaikki hankkeet mallia! Kun vielä lisättäisiin mukaan jatkokäyttöä ohjaava CC-lisenssi, hipoisi täydellisyyttä.
Toinen vaikuttava ja malliksi sopiva opastesivusto antaa vihdoin tuoretta apua Wordpressin käyttäjille. Wordpress on blogisysteemien kunkku, mutta ensikokemuksena hieman kimurantti (tosin mobiiliversio on huomattavan käyttäjäystävällinen). WP-oppaan toteutuksesta vastaa Timo Leiniö, Sofokus Oy. Sisältöjä saa linkittää ja upottaa ja opasvideoita käyttää YouTube-käyttöehtojen mukaan eli aineisto sopii itseopiskeluun sekä tukiaineistoksi, ilman lupaa sitä ei saa käyttää opetustilanteissa.
Bloggasin tänään ensimmäistä kertaa blogiin puhumalla. En tarkoita audiobloggausta vaan puhumalla kirjoittamista. Puheentunnistuksella pystyy nykyisin tekemään jo kaikenlaista, varsinkin mobiililaitteilla.
Valmistelen parhaillaan rastipistettä Mobiilikesäkouluun. Olen lupautunut johdattamaan ihmisiä mTarinointiin. Mobiililaitteilla voi kerätä monin tavoin havaintoja kentältä. Havainnot voi yhdistää paikkatietoon ja kartalle. Niitä voi jakaa ja koostaa. Mobiilitarinoista voi tehdä juonellisia tai kollaaseja.
Huomasin aamulla, että tuoreella mobiililaitteellani voi kirjoittaa puhumalla (Asus Nexus 7, Android-laite). Olin perustanut mTarina-rastia varten Mobile Storytelling -blogin. Latasin Nexukseen Wordpressin sovelluksen ja kokeilin, josko bloggaaminen puhumalla onnistuisi. Ja sehän sujui kuin tanssi. En muokannut tekstiä yhtään käsin vaan julkaisin sen sellaisenaan. Ainut, mitä tein, oli kappalevaihtojen klikkaaminen.
Kirjoitusvirheitä tuli eniten siihen osaan tekstiä, jossa innostuin vähän nopeampaan puhetahtiin juttelemaan. Yllättävästi ohjelma korjasi puhekieltä kirjakieleksi, sanan 'miä' se kirjoitti 'minä' ja sanan 'omenapuitten' korjasi muotoon 'omenapuiden' (vaikka molemmat ovat oikein).
Tältä näyttää blogin kirjoittaminen puhumalla. Napautetaan oikeaa kenttää (otsikko, artikkeli, avainsana) ja sen jälkeen mikrofonipainiketta. Kun puheeseen tulee tauko, mikrofoni sulkeutuu automaattisesti. Teksti ilmestyy nopeasti näkyville puheen aikana.
Blogiviestini kommentissa Tarja Ollas kommentoi, miten Google-kääntäjäkin toimii nykyään sujuvasti. Hauskutusta syntyi puheentunnistuksen väärin kirjoittamasta kappaleesta. Itselleni tuli mieleen taideprojekti, jossa ensin puhun tajunnanvirtaa, en välitä virheistä. Sen jälkeen käännän useaan kertaan kääntäjäohjelmalla tekstin ja viimeiseksi käännän sen uudelleen alkukielelle.
Keskusteluissa todettiin myös, että iOS-laitteilla toimiva Dragon Dictation on verraton. Se osaa jotain, mihin Androidin puheentunnistus ei vielä pysty, kuten erikoismerkkien kirjoittamisen, ison alkukirjaimen keskellä lausetta olevaan sanaan, rivinvaihdon ja uuden kappaleen aloittamisen. Merkit saa aikaan sanomalla: piste, pilkku, kaksoispiste, tavuviiva, ajatusviiva, huutomerkki, miukumauku jne. Joidenkin merkkien komennon keksiminen vaatii kokeilua. +-merkki syntyy sanomalla plusmerkki, ei plus tai plussa. Rivinvaihto syntyy sanomalla vaihda rivi ja uuden kappaleen sanomalla yksinkertaisesti uusi kappale. Löysin englanninkieliset vinkit Dragonin käyttämiseen ja virallisilta sivuiltakin löytyy ohjeita. Suomeksi piti vähän kokeilla, mikä komento toimii.
iOS-laitteilla ei voi kirjoittaa suoraan blogisovellukseen puhumalla, kuten Android-laitteella. Dragon Dictationista voi kuitenkin lähettää tekstin sähköpostina blogiin. Sähköpostiosoitteen saa Bloggeriin ylläpidossa Asetukset > Mobiili ja Wordpressiin ohjeen avulla. Eli hieman kiertotietä sama onnistuu. Kuvan lisääminen ei kuitenkään tällä keinolla käy. Posterous-blogiin sekin olisi onnistunut lisäämällä kuva liitetiedostoksi, mutta Posterous on mennyttä.
Tekstiviestin lähettäminen onnistuu myös Dragon Dictationilla. Sanellaan ensin viesti ja sitten napautetaan jakopainiketta. iOS 4-versiosta alkaen viesti siirtyy suoraan tekstiviestiksi. Tämä helpottaa sekä jänetuppitulehdusihmisten että kirjoitustaidottomien elämää ja voisi kuvitella muutaman lukihäiriöisenkin ilahtuvan.
Näin tekstiviesti lähtee iPhonella: ensin puhutaan viesti, sitten napautetaan jakopainiketta ja sms-kuvaketta (vanhemmissa puhelinmalleissa kopioi-toiminnolla leikepöydälle ja siitä tekstiviestikenttään):
Virtuaalinen hipaisee oppimista. Ohjaaminen sujuu siellä, missä oppija kulkee. Maailma on oppikirja. Suomalaiset mobiilin pedagogiikan kehittäjät tuottavat neljättä kertaa toiminnallisen ja innostavan tapahtuman Tammelassa, Mustialan maisemissa (Hämeen ammattikorkeakoulussa).
Hehkutan tätä tapahtumaa vakavissani, suu korvissa ja täydellä sydämellä. Mobiilikesäkoulu tarjoaa paljon sekä mobiilipedagogiikan noviisille että syväosaajalle. Kesäkouluun voi osallistua ilman pohjatietoja. Asioita tehdään käytännössä ja pienryhmissä. Tapahtuman henki on kannustava ja auttava.
Mobiiliin oppimiseen sukelletaan kokemuksen kautta maastossa ja liikkeessä. Reittejä on suunniteltu eri tulokulmasta aihetta tutkaileville: pedagogiikka, teknologia, havainnointi ja havaintoaneiston keruu, paikkatieto, sisällöntuotanto, rikastettu ja lisätty todellisuus, kolmiulotteisuus, pelillisyys, johtaminen ja yhteisöllinen työskentely.
Miksi pedagogin kannattaisi ottaa tuntumaa mobiiliin? Siksi, että oppiminen tapahtuu siellä, missä oppija liikkuu. Mukana kulkeva teknologia auttaa oppimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa oppisisältöihin, opettajaan, ohjaajaan, opiskelijakavereihin. Mobiili liittyy oppimisen prosessiin: oppiminenhan ei pilkkoudu luokkahuoneissa vietettyihin hetkiin.
Äärimmäisen tärkeää on eläytyminen, kokemuksellisuus ja näiden rinnalla motivaatio. Emootioiden ja motivaation osuus on jäänyt harmillisen varjoon viime aikojen oppimiskeskusteluissa. Puhe on usein kääntynytteknologioihin, sisältöihin, kontorolliin, hallintaan, järjestykseen. Näilläkin on oma paikkansa. Mutta nämä eivät sytytä kipinää ja oppimisen vimmaa, joka puskee läpi esteiden. Katsahdus alle kouluikäisen oppimisriemuun todistaa, että tätäkin on olemassa.
Kun oppija saa aktiivisen roolin omassa oppimisessaan, hän kiinnostuu, motivoituu, innostuu, on läsnä, kantaa vastuunsa.
Otavan Opiston Apaja on tänän talvena kuljettanut Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen voimin pientä, mutta innokasta joukkoa aikamatkalle oppimisen ja koulun tulevaisuuteen. Tuossa ryhmässä olemme yhä uudelleen puhuneet luottamuksesta.
Mobiili oppiminen ja erilaiset avoimet oppimisympäristöt sekä teknologian sulautuminen saumattomasti oppimisen arkeen aiheuttavat hämmennystä. Opettajan mahdollisuus kontorolloida oppimiselle rajattua tilaa ja siinä toimivia ihmisiä muuttuu radikaalisti. Vai muuttuuko? Eihän luokkahuoneopetuksessakaan kukaan voi hallita päänsisäistä maailmaa. Oppija voi olla fyysisesti paikalla, mutta mentaalinen läsnäolo on toinen juttu. Mobiili teknologia ja digitaalinen näkyvyys tekevät mentaalisen läsnäolon tai poissaolon havaittavaksi. Ja tämä hämmentää.
Otavan Opiston Osuuskunta järjesti viime viikonloppuna, liittyen edellä mainittuun aikamatkaankin, Mobiilioppimisen työpajan, jota veti Michael Gallagher. Mobiilioppimisessa teknologia ei ole keskeisintä. Se toki auttaa ja mahdollistaa. Gallagher lähestyy mobiilioppimista habitus-käsitteen kautta. Teknologia ei ole irrallinen ja itsenäinen entiteetti, jollaisena monet teknologiaa kammoksuvat sen näkevät. Heidän huomionsa on koneissa ja laitteissa. Habituksen kautta ymmärrettynä teknologia on mukana siinä, mitä olemme – sekä yksilöinä että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Mobiilioppiminen on tietyllä tavalla intiimiä: osa ajatteluani toimii teknologian ja sen kautta avautuvien sosiaalisten verkostojen kautta. Vaikka se on tällä tavoin intiimiä, se on myös samalla avointa ja luo tarttumapintoja toiselle.
Pekka Ihanainen puhuu paljon kollaasin merkityksellisuudestä. Gallagherin työpajassa tuotimme kenttähavainnoista kollaaseja. Yhteistyössä luotu kokoelma ja kiteytys oppimisprosessista vaatii paljon ajattelua ja asian käsittelyä. Asioita ei toisteta valmiiksi suunniteltuina, vaan rakennetaan jotain uutta. Tällaiseen prosessiin ei voi päästää kontrollin ja hallinnan kautta. On luotettava oppijaan, hänen motivaatioonsa ja innostukseensa.
Mobiilioppimisen käänteentekevyys vaatii omaa valaisevaa kokemusta. Mobiilikesäkoulussa on loistotilaisuus hankkia sellainen. Itse olen vetämässä siellä pientä tapahtumapistettä, jossa koetaan, miten mobiili tarinankerronta voi liikauttaa oppivaa mieltä. Aiheesta piakkoin lisää blogissa http://mobilestorytelling.wordpress.com/. Voit myös seurata Twitterissä @mStorytell jahttps://twitter.com/mStorytell #mStorytell.
Mobiililaitteet ovat käyttökelpoisia työn keskellä. Pienimmät laitteet mahtuvat taskuun, suurempia taas on läppäriä helpompi toiminnan ohessa käyttää tiedon etsintään internetistä tai vaikkapa käyttöoppaiden ja ohjeiden lukemiseen. Mobiililaitteissa on vähän liikkuvia osia ja herkkää kosketusnäyttöäkin voi suojata suojakalvoilla, koteloilla ja kansilla.
Kirjoittamiseen mobiililaitteet eivät ole kovin näppäriä, varsinkaan työn
keskellä. Tähän hyvänä apuna ovat QR-koodit, kaksiulotteiset merkit,
joita voidaan lukea mobiililaitteen kameralla. QR-koodin avulla saadaan
auki verkkosisältö ilman tekstin kirjoittamista. Sisältönä voi olla
esimerkiksi verkkosivu, video tai äänitiedosto.
Tämän blogin QR-koodi on vasemmalla. Blogger-blogin ylläpitopuolelta saa koodin reittiä:
Malli > Mobiililaite > Asetukset, hiiren 2-näppäimellä: Tallenna
kuva nimellä. Tässä vielä opastuskuvat (jos haluat lisää, AVO-hanke on tuottanut ohjeita Bloggerin käyttämisestä):
Jos haluat luoda itse QR-koodeja, voit käyttää verkkopalveluita, kuten QRHacker. Myös Googlen linkinlyhentäjällä, goo.gl-palvelulla, saat helposti luotua QR-koodin: koodi löytyy linkin lisätiedoista Jos sinulla on Googlen käyttäjätunnus, pääset seuraamaan QR-koodin käyttöä. Alla ohjekuva, kuinka löydät QR-koodin goo.gl-palvelulla. Lisää ensin linkki ja klikkaa Shorten URL. Katso sitten lisätietojen sivu ja tallenna sieltä QR-koodi (nimeä kuvatiedosto tallennusvaiheessa niin, että tiedät itse, mihin koodi osoittaa).
QR-koodeja käytetään nykyisin monissa paikoissa. Esimerkiksi Rautian tuoreessa mainoslehdessä löytyy useita QR-koodeja – vaikkapa koodi, jolla saa älypuhelimeen asennettua Rautian sovelluksen, josta löytyy esimerkiksi rakennusvinkkien videoita.
Maastoon ja rakennuksiin voidaan luoda hotspotteja, joista avautuu sopivalla sovelluksella lisäaineistoja. Tunnistus voi tapahtua myös esineen muodon tai jonkin tunnusmerkin perusteella tai GPS-paikannuksella. Onpa jo tehty auton tuulilasi, joka näyttää tietoa ympäristöstä ja ohjaa havainnollisesti ajajan kohteeseen tai viihdyttää matkustajia.
Lisätty todellisuus näyttää esimerkiksi tällaiselta: Pystyn omalla puhelimellani tarkistamaan, mitä planeettoja, tähtikuvioita ja satelliittena taivaalta löytyy ja mistä. Kuvassa näkyy työhuoneeni ikkunasta ISIS-niminen satelliitti. Näkymän linkistä pääsen noutamaan lisää tietoja kohteista.
PS: Koulutuskeskus Salpauksessa on tarjolla ilmainen päivän mittainen Mobile AR-passi -koulutus, jossa tutustutaan lisätyn todellisuuden oppimissovelluksiin. Koulutukseen tarvitaan oma mobiililaite. Koulutuksia järjestetään neljä kertaa tämän vuoden aikana.
Vanha totuus, että ei näe metsää puilta, pätee moneen, myös opetusteknologian ja oppisisältöjen maailmaan tässä ja nyt.
Teimme Harto Pöngän ja Tarmo Toikkasen kanssa kesällä 2010 asiantuntijahaastteluja aiheesta oppimisen kokeilu ja -kehittämisympäristöt. Mieleenpainuvaa itselleni oli, miten yhdenmukaisesti arvostetut asiantuntijat painottivat, että teknologian ja muun suunnittelun taustalta puuttuu vankka, tutkimukseen perustuva ymmärrys oppimisesta: oppimista tutkitaan toisaalla, oppimiseen liittyviä apuvälineitä, tiloja, palveluita ja muita ratkaisuja suunnitellaan toisaalla ja niin, etteivät nämä kohtaa: psykologit, pedagogit, insinöörit, arkkitehdit, ekonomit ja muut puhuvat eri asioista, kun puhuvat samasta asiasta.
Kiteytimme tuolloin alasta kiinnostuneille yrityksille ja muille toimijoille asiantuntijoiden viestin näin:
Selvityksessä nousi esiin haastateltujen vahva näkemys monitieteisyyden ja monialaisuuden avainroolista ja samalla vankka käytännön kokemus rajoja ylittävän toiminnan esteistä. Ne konkretisoituvat toimintakulttuurien kohtaamisissa, käytettävissä käsitteissä sekä toimintaa ohjaavissa teorioissa ja arvopohjissa. Vaikka moniammatillisuus ja tieteenaloja ylittävää toimintaa kannatetaan periaatteessa, käytännön esteeksi muodostuu usein myös sopivien rahoitus- muotojen puuttuminen, kertovat haastatteluun osallistuneet. Tämän hetken ongelmana nähdään muun muassa tieteellisen tutkimuksen hitaus. Oppimisen ja opettamisen alueella ei ole samanlaista perinnettä soveltaviin innovaatioihin kuin insinööritieteissä. Osaamisen jalostaminen jää kesken.
Perkasin tänään viikolla kasautunutta sähköpostisumaa. SlideShare, tuo mainio diaesitysten (ja pdf) jakelupalvelu, lähettää mukavasti harvakseltaan viestin sisällöistä, joita suosittelee minulle. Viesti on nopea silmäillä. Tämän viikon suosituksista tarttui heti silmään Jari Larun esitys "Mobiilioppiminen" – mitä se teknologia tahtoo? Tekijän tunnistin heti luotettavaksi ja kiinnostavaksi. Otsikointi houkutteli, varsinkin mobiilioppimisen laittaminen hipsujen sisään – ihan kuin itsekin tykkäisin laitella, jos hipsuttelu ei muuten olisi kieliopillisesti tuomittavaa.
Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.
Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:
asettaa teknologian ja oppimisen liiton historialliseen kehykseen, teknologian sille kuuluvaan rooliin (Roschellea, 2002, lainaten: "Simple tools, rich pedagogical practises")
kommentoi osuvasti rakennetun ympäristön roolia (diasarjalla mukana havainnollisia kuvia fyysisistä oppimisympäristöistä)
korostaa oppimislähtöistä suunnittelua, jossa teknologian rooli on yksi, ei merkityksetön, mutta vain yksi osa muiden tärkeiden joukossa (suunnittelussa erityisesti painoa alkuvaiheen olosuhteille, kontekstille, tehtävänannoille, vuorovaikutukselle, tavoitelluille tuloksille, ohjaukselle, palautteelle, tämä minuutin 35 tienoilla)
muistuttaa, ettei teknologia ei keskeisin edes mobiilioppimisessa (minuutin 29 kohdalla kommentoi härpätinhypeä)
viittaa Sanna Järvelän mielenkiinnotoiseen tutkimustyöhön jaetun itsesäätelyn mahdollisuuksista (minuutin 40 kohdilla) ja
noin minuutin 25 kohtalla ottaa myös erittäin osuvasti kantaa viime aikojen väärille raiteille ajautuneeseen eipäs-juupasteluun oppimateriaalien avoimuudesta ja jakamisesta.
Erittäin kiinnostavaa luennolla oli kuulla, miten 70-luvun alussa Alan Keyn ryhmän protoili täppärin kaltaisesta laitteesta, jolla oppijat, pienet lapsetkin, tulisivat teknologian käyttäjiksi: he etsisivät tietoa ja työstäisivät sitä, loisivat omia tuotoksia. Ajatusta lasten tietokoneesta pidettiin tuolloin täysin mahdottomana. Tutkimushankkeen rahoittaja, Xerox lopetti vuosikymmenen lopulla alkujaan pohjattoman tutkimuskassan, kun valkeni uhka paperittomasta tulevaisuudesta. Alla video Alan Keyn Dynabookista.
Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.
Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.
Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:
valokuvaaminen suuntaa automaattisesti oppijan huomion kohteeseen, hän on läsnä, havainnoi, tarkkailee
kun oppija siirtää kuvia logiinsa, hänellä on kuvauslaitteessa automaattisesti kuvat oikeassa järjestyksessä
kuvien ja teorian sekä omien havaintojen liittäminen kertomukseksi pakottaa käsittelemään oppimisen kohteen omassa mielessä uudelleen, reflektoimaan, kertaamaan, jäsentämään
muistin toiminnasta tiedetään, että asiat eivät painu välittömästi pitkäkestoiseen muistiin, vaan pienellä viiveellä, jonka aikana herkästi tapahtuu muistivääristymiä (asiat unohtuvat, sekoittuvat, ydinasioihin jää aukkoja, sivuasiat saattavat korostua liikaa, väärinkäsitykset jäävät voimaan): bloggaaminen yksinkertaisesti vähentää muistivääristymän määrää
tiedonhaku yhdistyy kätevästi bloggaamiseen, tämä voi olla selväsanaisesti tehtävänä, ja kun oppijat edistyvät, he tekevät tätä myös omatoimisesti
katsomalla muiden blogeja, oppija voi peilata omaa selostustaan toisten selostuksiin ja havaita ehkä jotain puutteita tai väärinkäsityksiä tai vahvistaa omaa tulkintaansa
oman ajattelun tekeminen näkyväksi ja se, että tämä huomioidaan, antaa myönteistä palautetta, kohottaa itsetuntoa, bloggaaminen on havaittu alkuvaiheen jälkeen sujuvaksi, varsinkin, jos käsillä on sopivaa teknologiaa
blogi toimii myös portfolion koostamisen varastona, sen avulla oppija voi helposti koota myöhemmin työnhakua varten näytteen omasta osaamisestaan
blogi toimii myös ammatillisen identiteetin työstämisen paikkana, syntyy suhde itseen ja meihin tässä ammatissa (Pintakillan opiskelijablogeissa tästä on nähty hienoja esimerkkejä)
tekemällä näkyväksi ymmärrystään oppija antaa opettajalle tilaisuuden havaita asian osaaminen ja mahdolliset aukot... ja nuo aukot eivät siis ole pelkästään oppijan tiedoissa ja osaamisessa vaan myös opettajan omassa osaamisessa, kuten Jari Välkkynen mainiosti kuvaili:
"Unohdin koko varoituskuvakkeet, kunnes luin Emilian blogista itsellenikin uuden tiedon, hän oli ensin tutkinut samoja varoituskuvakkeita mitä maalipurkkien etiketeissäkin, MUTTA hän oli jatkanut asian tutkimista omatoimisesti ja löytänyt päivitetyt, uudet kuvakkeet jotka olin itse jotenkin onnistunut sivuuttamaan. Tämä uusi tyyli opettaa ja opiskella tuotti heti ensimmäisellä viikolla selkeästi alaa kehittävää tulosta ja herätti taas kerran itseni miettimään opettajan roolia... Oppilaat osaavat nykyisin käyttää hienosti hyväkseen netin valtavaa tietovarastoa"
Jos nyt joku sitten kysyy, että niin niin, tuo kaikki perustuu siihen, että oppijoita ylipäätään kiinnostaa oppia asioita. Kiltakouluilla on kiistatonta näyttöä siitä, että oppijoita todella kiinnostaa oppia asioita. He vain eivät jaksa istua kuuntelemassa. Asiat täytyy tehdä houkutteleviksi. Oppiminen pitää toteuttaa houkuttelevalla tyylillä, mielekkäästi. Oppija ei saa olla sivustakatsoja omassa oppimisessaan ja elämässään, mikä onkin sitten jo ihan uuden bloggauksen aihe.
Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.
Rutiinien luominen vähentää tiedonkäsittelyn tuottamaa kognitiivista kuormaa. Perinteinen tietokonetyöskentely sujuvoitui oman koneen asetuksilla: työpöydän kuvakkeet, kansiorakenne, selaimen viritykset. Nyt yhä useampi meistä seilaa monen laitteen kautta netissä. Synkronoituvat pilvipalvelut mahdollistavat sujuvien rutiinien luomisen. Palvelut jakautuvatkin jo karkeasti kahteen luokkaan sen mukaan, toimivatko ne kätevästi laitteesta riippumatta vai eivät.
Kesän kaivattu tauko työhön ja opiskeluun siivosi mieleni työpöytää ja innosti organisoimaan oman opiskeluarjen rutiineja uuteen uskoon. Olen havainnut hoitavani työasioita sujuvasti yhä enemmän mobiililaitteilla. Opiskeluakin... mutta bussissa istuessa on ollut työlästä hitaalla yhteydellä etsiä pitkää reittiä kaikkia tarvittavia linkkejä. En todellakaan muista kaikkea verkko-osoitteita ulkoa. Niinpä mietin, että voisin koota kaikki tarpeelliset linkit yhteen aloituspisteeseen.
Aikoinaan ylläpidin ajankohtaisia opiskelulinkkejä omalla kotisivullani, mutta tuo portaalisysteemi on nykymittapuulla ylen hankala ylläpitää enkä olekkaan päivittänyt sivua vuosikausiin. Toisaalta en myöskään ole sitä hävittänyt, koska esihistoriallisilla jäänteillä on oma retroarvonsa. Niin paljon opettelin HTML-kieltä, että opin tekemään kotisivuja. Tunnelmaksi jäi tosiaan kielenopiskelu.
Halusin siis organisoida omat opiskeluasiani niin, että voisin laitteesta riippumatta kätevästi tavoittaa oleelliset verkkopalvelut. Mietin, että Googlen henkilökohtainen työpöytä iGoogle voisi olla oikein hyvä, onhan sille annettu PLE-arvonimi monissa yhteyksissä - siis Personal Learning Environment. Yllätys odotti iGooglessa. Tiedote kertoi, että palvelu lopetetaan 1.11.13 ja mobiilipalvelu jo ensi viikolla 31.7.12.
"iGoogle poistuu käytöstä 16 kuukauden kuluttua 1. marraskuuta 2013. Mobiiliversio poistuu käytöstä 31. heinäkuuta 2012. Mistä tämä johtuu? iGoogle käynnistettiin alun perin vuonna 2005. Verkko- ja mobiilisovellukset ovat kehittyneet sen jälkeen huimasti, ja kaikki saavat nyt räätälöidyt tiedot reaaliajassa hyppysiinsä. Uudenaikaiset sovellukset, jotka toimivat esimerkiksi Chrome- ja Android-alustoilla, ovat tehneet iGooglesta tarpeettoman. iGoogle poistuu käytöstä 1. marraskuuta 2013, joten sinulla on 16 kuukautta aikaa sopeutua muutokseen tai viedä iGoogle-tietosi."
Seurailen someuutuuksia sillä silmällä ja säilön Diigooni. Muistin, että iGooglen kaltainen Netvibes voisi toimia virtuaalityöpöytänä, mutta sen keskeisin ominaisuus on yhdistää samaan näkymään syötteitä eri lähteistä. Tällä kertaa en kaivannut sellaista.
Kuvamuistissani oli Windows 8:aa muistuttava virtuaalinen henkilökohtainen työpöytä, johon voi muokata omia painonappeja. En millään muistanut palvelun nimeä. Somepalveluitahan virtaa kymmenittäin kaikilta asiaan liittyviltä kanavilta. Mutta voi miten kätsyä. Olin bongauksen arkistoinut Diigooni mm. tunnisteella henkilökohtainenetusivu. Ja sehän löytyi, siis Symbaloo. Kun tutustuin palveluun tarkemmin, siitä löytyi useita houkuttelevia ominaisuuksia, kuten:
hollantilainen alkuperä, jee Eurooppa!
mahdollisuus lisätä omia kuvia painonappeihin
yksityisten ja julkisten verkkokarttojen (webmix) mahdollisuus
sujuva synkronointi mobiilisovelluksen ja verkkosovelluksen välillä
Välilehdille voi lisätä toisten tekemiä verkkokarttasivuja tai tehdä itse lisää. Sivuja (tai mitä nuo painonappinäkymät nyt ovatkaan) voi pitää yksityisinä, jakaa kavereille tai koko nettiväelle. Niitä voi myös upottaa verkkosivuille. Palveluun voi luoda oman profiilin ja linkittää sen Twitterin ja Facebookin kanssa. Symbaloon blogissa vertaillaan palvelua iGoogleen (tulossa siirtoapuri iGooglesta Symbaloohon). Minut löytää tästä Symbaloo-osoitteesta ja oheinen opiskelusivustoni on vapaasti nähtävissä.
Mobiilikäyttö on tärkeää. Symbaloo valloitti juuri mobiilikäyttöliittymällään. Tukee mainiosti myös surffailun alkupisteen laatimista lukutaidottomille, vanhuksille tai vammaisille. Puhelimen käyttöliittymä on selkeä ja surffailu luonnistuu mukavasti.
Muistan ällistykseni, kun ensikerran skannasin A4-paperin kännykälläni. Samoin sen, kun ensi kerran samalla laitteella editoin valokuvaa. Kosketusnäytöllisyys ja notkeat appsit muuttavat toimintareittejä.
Kun silloin ennen vanhaa halusin havainnollistavan kuvan netitse saataville, piti ensin piirtää se kuva paperille. Tietokoneella piirtäminen oli tuskallisen hidasta ja hankalaa, eikä omaa kädenjälkeä saanut kuviin. Usein piirsin ensin ääriviivat käsin ja väritin tietokoneella. Kuvan saaminen tietokoneelle vaati skannaamista. Usein skannerin jälkeä piti korjailla: poistaa roskia ja värivirheitä valkoiselta alueelta. Viivapiirroksissa usein kontrastia piti säätää. Skannattu kuva piti vielä muuttaa verkkojukaisuun sopivaan kokoon. Hommaan vaadittiin hyvää kuvankäsittelyohjelmaa. Myöhemmin löytyi sopivahkoja selaimella toimivia nettipalveluita. Aikaa meni, ennen kuin kuva oli kynänkäytön jäljiltä perillä netissä.
Usein kävi opetustilanteissa niin, että piirrokset jäivät odottamaan skannaamista. Skanneri oli milloin rikki, milloin se ei ollut lähettyvillä, kun kuvan siirtäminen oli mielessä ja kuva mukana. Moni kuva jäi skannaamatta. Osittain korvasin asiaa valokuvaamalla taulumuistiinpanoja ja siirtämällä valokuvat kuvanjakopalveluun. Kuvanjakopalvelusta ohjasin valokuvat syötteenä kurssisivuille.
Toisin ovat asiat nyt. Piirrän kuvan täppärillä, hipaisen piirtopintaa kahdella sormella ja napautan yhtä painiketta. Kuva on verkossa. Alla oleva kuva on tehty kuvatulla menetelmällä. Lisää aiheesta aamupäivän bloggauksessani. (Kuvassa käytetty ohjelma Paper 53.)
Toimintaamme sulautuva teknologia muuttuu jatkuvasti helpommaksi ja huomaamattomammaksi. Silti käyttöönottovaihe vaatii toimintaa ja vaivannäköä. Kuin uutta kieltä oppisi ja samalla siihen oppimiseen liittyisi pyörällä ajamisen kaltainen motorinen taito. Pelkkä äly ei riitä.
Miten aikuisia turhauttaakaan nykyään lasten vikkelä oppiminen uuden teknologian hallinnassa. Viisivuotias lapsenlapseni osaa ilman apua soittaa Skypellä minulle. Lukutaidoton lapsi. Kun samaa parin napauksen toimintoa tarjoilin äidilleni, jo pelkkä ajatus herätti ei-ei-ein. Katsotaan ja ihmetellään lapsen asennetta näiden asioiden oppimiseen. Kokeilua, eläytymistä, wau-tunteita, iloa. Näitä laitteita on vaikeaa saada käyttämällä rikki.
Turhauttavaa aikuisista on se, että kaikkea on liikaa. On liikaa uusia asioita, laitteita, laitemerkkejä, sovellusohjelmia, ihan kaikkea. Mutta maailmassahan on aina kaikkea ihan liikaa yhdelle ihmiselle, eihän tämä moninaisuus sinänsä ole uutta. Uutta toki on se, että maailman moninaisuus tulee omille kämmenille, silmien eteen, sinun valittavaksesi. Aiemmin suodattimet ja seulat päästivät yksittäisen ihmisen saataville niukan valikoiman mahdollisuuksia.
Oman varhaislapsuuteni kodissa oli kaksi sähköllä toimivaa asiaa: lamput katossa (yksi jokaisessa huoneessa) ja putkiradio. Nyt aamulla kurkkasin silmät avattuani kännykällä Facebookia, josta silmiin osui Mashablen viesti blogijuttuun, jossa kerrottiin jänskästä iPhone appsista (Flixel), jolla saa kuvat eloon. Latasin sen puhelimeeni ja voi hassua, mitä jännää saattoi tehdä, valokuvasta eloisan ja liikkuvan (animoitu gif, hipaisten).
Kokeilin ja hihittelin lapsen lailla lelun kanssa. Eipä siinä pitkää tovia vierähtänyt, muutama minuutti. Piti ulkorapulla käydä kuvaamassa pyykkiä huhuilevia poikia. Kuten kuvasta huomaa, en aamutuimaan ja ensimmäisen kuvan kanssa ollut vielä kovin taitava. Mutta jee, helppoa ja hauskaa, hyödystä en tiedä (kyllä nämä ärsyttävät ihan totta, mutta silti tekeminen on yhtä hauskaa kuin lapsena torvella soittaminen).
Ilo ja ahdistus kulkevat käsikkäin, ihan sormenpäissä, näiden uusien teknologioiden kanssa. Torjunta ja vastaan argumentointi kampittaa hypettäviä hörhöjä. Ehkä löydämme vielä balanssin tässä. Minusta näyttää siltä, että sulautuva teknologia paljastaa aika pitkälle meidän ihmisten temperamenttipiirteitä. Olemme erilaisia ja sellaisina meidät tulee hyväksyä. Kukin tyylillään.
Ei se aina niin helppoa ole. Mobiilikäyttöliittymien kanssa nimittäin. Eilen yritin jakaa täppäriltä Google-dokumentin kaverille. Mobiilikäyttöliittymään ei kuulu dokumentin jakaminen. Dokumentin voi avata kuitenkin myös tietokonenäkymään, mutta sepä ei onnistunut.
Tietotekniikan kanssa kannattaa aina kokeilla uudelleen. Niinpä avasin saman dokumentin puhelimella (tietokone ei ollut matkassa) ja vaikka se oli saman valmistajan mallia, sain kikkailtua puhelimella dokumentin jaon.
Tosin kikkailu oli vähän kuin mysteeripeliä olisi ratkaissut: Avasin Google-dokumentin tietokonenäyttöön. Se onnistuu dokumentin allareunassa olevalla painikkeella. Klikkasin auki Jaa-painikkeen. Jakamislaatikkoon ei päässyt suoraan kirjoittamaan, mutta siihen saattoi lisätä osoitekirjasta osoitteen ja sillä konstilla jakaminen onnistui. Tosin vain henkilöille, jotka löytyivät Gmailin osoitekirjasta.
