Oppimishärpäkkeet ja kyky nähdä oppimisen maisemiin

Vanha totuus, että ei näe metsää puilta, pätee moneen, myös opetusteknologian ja oppisisältöjen maailmaan tässä ja nyt.

Teimme Harto Pöngän ja Tarmo Toikkasen kanssa kesällä 2010 asiantuntijahaastteluja aiheesta oppimisen kokeilu ja -kehittämisympäristöt. Mieleenpainuvaa itselleni oli, miten yhdenmukaisesti arvostetut asiantuntijat painottivat, että teknologian ja muun suunnittelun taustalta puuttuu vankka, tutkimukseen perustuva ymmärrys oppimisesta: oppimista tutkitaan toisaalla, oppimiseen liittyviä apuvälineitä, tiloja, palveluita ja muita ratkaisuja suunnitellaan toisaalla ja niin, etteivät nämä kohtaa: psykologit, pedagogit, insinöörit, arkkitehdit, ekonomit ja muut puhuvat eri asioista, kun puhuvat samasta asiasta.

Kiteytimme tuolloin alasta kiinnostuneille yrityksille ja muille toimijoille asiantuntijoiden viestin näin:

Selvityksessä nousi esiin haastateltujen vahva näkemys monitieteisyyden ja monialaisuuden avainroolista ja samalla vankka käytännön kokemus rajoja ylittävän toiminnan esteistä. Ne konkretisoituvat toimintakulttuurien kohtaamisissa, käytettävissä käsitteissä sekä toimintaa ohjaavissa teorioissa ja arvopohjissa.

Vaikka moniammatillisuus ja tieteenaloja ylittävää toimintaa kannatetaan periaatteessa, käytännön esteeksi muodostuu usein myös sopivien rahoitus- muotojen puuttuminen, kertovat haastatteluun osallistuneet.

Tämän hetken ongelmana nähdään muun muassa tieteellisen tutkimuksen hitaus. Oppimisen ja opettamisen alueella ei ole samanlaista perinnettä soveltaviin innovaatioihin kuin insinööritieteissä. Osaamisen jalostaminen jää kesken.

Perkasin tänään viikolla kasautunutta sähköpostisumaa. SlideShare, tuo mainio diaesitysten (ja pdf) jakelupalvelu, lähettää mukavasti harvakseltaan viestin sisällöistä, joita suosittelee minulle. Viesti on nopea silmäillä. Tämän viikon suosituksista tarttui heti silmään Jari Larun esitys "Mobiilioppiminen" – mitä se teknologia tahtoo? Tekijän tunnistin heti luotettavaksi ja kiinnostavaksi. Otsikointi houkutteli, varsinkin mobiilioppimisen laittaminen hipsujen sisään – ihan kuin itsekin tykkäisin laitella, jos hipsuttelu ei muuten olisi kieliopillisesti tuomittavaa.

Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.

Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:

• asettaa teknologian ja oppimisen liiton historialliseen kehykseen, teknologian sille kuuluvaan rooliin (Roschellea, 2002, lainaten: "Simple tools, rich pedagogical practises")
• kommentoi osuvasti rakennetun ympäristön roolia (diasarjalla mukana havainnollisia kuvia fyysisistä oppimisympäristöistä)
• korostaa oppimislähtöistä suunnittelua, jossa teknologian rooli on yksi, ei merkityksetön, mutta vain yksi osa muiden tärkeiden joukossa (suunnittelussa erityisesti painoa alkuvaiheen olosuhteille, kontekstille, tehtävänannoille, vuorovaikutukselle, tavoitelluille tuloksille, ohjaukselle, palautteelle, tämä minuutin 35 tienoilla)
• muistuttaa, ettei teknologia ei keskeisin edes mobiilioppimisessa (minuutin 29 kohdalla kommentoi härpätinhypeä)
• viittaa Sanna Järvelän mielenkiinnotoiseen tutkimustyöhön jaetun itsesäätelyn mahdollisuuksista (minuutin 40 kohdilla) ja
• noin minuutin 25 kohtalla ottaa myös erittäin osuvasti kantaa viime aikojen väärille raiteille ajautuneeseen eipäs-juupasteluun oppimateriaalien avoimuudesta ja jakamisesta. 

Erittäin kiinnostavaa luennolla oli kuulla, miten 70-luvun alussa Alan Keyn ryhmän protoili täppärin kaltaisesta laitteesta, jolla oppijat, pienet lapsetkin, tulisivat teknologian käyttäjiksi: he etsisivät tietoa ja työstäisivät sitä, loisivat omia tuotoksia. Ajatusta lasten tietokoneesta pidettiin tuolloin täysin mahdottomana. Tutkimushankkeen rahoittaja, Xerox lopetti vuosikymmenen lopulla alkujaan pohjattoman tutkimuskassan, kun valkeni uhka paperittomasta tulevaisuudesta. Alla video Alan Keyn Dynabookista.

Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.

Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.

Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:

1. valokuvaaminen suuntaa automaattisesti oppijan huomion kohteeseen, hän on läsnä, havainnoi, tarkkailee
2. kun oppija siirtää kuvia logiinsa, hänellä on kuvauslaitteessa automaattisesti kuvat oikeassa järjestyksessä
3. kuvien ja teorian sekä omien havaintojen liittäminen kertomukseksi pakottaa käsittelemään oppimisen kohteen omassa mielessä uudelleen, reflektoimaan, kertaamaan, jäsentämään
4. muistin toiminnasta tiedetään, että asiat eivät painu välittömästi pitkäkestoiseen muistiin, vaan pienellä viiveellä, jonka aikana herkästi tapahtuu muistivääristymiä (asiat unohtuvat, sekoittuvat, ydinasioihin jää aukkoja, sivuasiat saattavat korostua liikaa, väärinkäsitykset jäävät voimaan): bloggaaminen yksinkertaisesti vähentää muistivääristymän määrää
5. tiedonhaku yhdistyy kätevästi bloggaamiseen, tämä voi olla selväsanaisesti tehtävänä, ja kun oppijat edistyvät, he tekevät tätä myös omatoimisesti
6. katsomalla muiden blogeja, oppija voi peilata omaa selostustaan toisten selostuksiin ja havaita ehkä jotain puutteita tai väärinkäsityksiä tai vahvistaa omaa tulkintaansa
7. oman ajattelun tekeminen näkyväksi ja se, että tämä huomioidaan, antaa myönteistä palautetta, kohottaa itsetuntoa, bloggaaminen on havaittu alkuvaiheen jälkeen sujuvaksi, varsinkin, jos käsillä on sopivaa teknologiaa
8. blogi toimii myös portfolion koostamisen varastona, sen avulla oppija voi helposti koota myöhemmin työnhakua varten näytteen omasta osaamisestaan
9. blogi toimii myös ammatillisen identiteetin työstämisen paikkana, syntyy suhde itseen ja meihin tässä ammatissa (Pintakillan opiskelijablogeissa tästä on nähty hienoja esimerkkejä)
10. tekemällä näkyväksi ymmärrystään oppija antaa opettajalle tilaisuuden havaita asian osaaminen ja mahdolliset aukot... ja nuo aukot eivät siis ole pelkästään oppijan tiedoissa ja osaamisessa vaan myös opettajan omassa osaamisessa, kuten Jari Välkkynen mainiosti kuvaili:

"Unohdin koko varoituskuvakkeet, kunnes luin Emilian blogista itsellenikin uuden tiedon, hän oli ensin tutkinut samoja varoituskuvakkeita mitä maalipurkkien etiketeissäkin, MUTTA hän oli jatkanut asian tutkimista omatoimisesti ja löytänyt päivitetyt, uudet kuvakkeet jotka olin itse jotenkin onnistunut sivuuttamaan. Tämä uusi tyyli opettaa ja opiskella tuotti heti ensimmäisellä viikolla selkeästi alaa kehittävää tulosta ja herätti taas kerran itseni miettimään opettajan roolia... Oppilaat osaavat nykyisin käyttää hienosti hyväkseen netin valtavaa tietovarastoa"

Jos nyt joku sitten kysyy, että niin niin, tuo kaikki perustuu siihen, että oppijoita ylipäätään kiinnostaa oppia asioita. Kiltakouluilla on kiistatonta näyttöä siitä, että oppijoita todella kiinnostaa oppia asioita. He vain eivät jaksa istua kuuntelemassa. Asiat täytyy tehdä houkutteleviksi. Oppiminen pitää toteuttaa houkuttelevalla tyylillä, mielekkäästi. Oppija ei saa olla sivustakatsoja omassa oppimisessaan ja elämässään, mikä onkin sitten jo ihan uuden bloggauksen aihe.

Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.