Nettiä ikä kaikki – Ylen kamppis alkaa elokuussa

Kävin kesällä 2000 Helsingin yliopistolla Helena Tapperin vetämän kansainvälisen kesäkoulukurssin Information society as risk society. Osallistujia oli eri puolilta maailmaa. Omassa tiimissäni Koreasta ja Saksasta. Kurssilla tutustuimme Manuel Castellsin sosiologiseen ennakointiin, josta yksi kiteytymä oli: verkotu tai syrjäydy.

Kuulun ikäluokkaan, joka ei saanut minkäänlaista tietotekniikan oppia koulussa. Valmistuimme ylioppilaiksi keväällä 1981. Samana syksynä lukioomme saapuivat ensimmäiset tietokoneet. Kuljin pitkän ja mutkikkaan tien tietoteknisiin taitoihin. Yhtenä onnenani Asko-eno, joka on ollut todellinen pioneeri tietotekniikan ja netin opetuskäyttäjänä.

Teknologia herättää paljon tunteita. Se turhauttaa. Sen varjolla hypetetään. Teknologian oppimiskäyttöön liitetään perusteettomia myyttejä ja toisaalta ei tunnisteta erityisiä oppimisen tarpeita. Perusteettomia myyttejä ovat esimerkiksi luulot siitä, että tietyn ikäiset eivät enää voi oppia ja tietyn ikäiset oppivat kuin itsestään tai että teknologian käytön oppiminen vaatisi jotain tiettyjä henkilökohtaisia ominaisuuksia. Erityisiä oppimisen tarpeita ei tunnisteta esimerkiksi siinä, miten heikot taidot nuorilla voi olla teknologian käyttäjinä, koska heillä on vain kapean alueen vahvat taidot. Myös oman toiminnan säätelyn taidot jäävät huomaamatta. Tietoteknologian valtavirtaistumisessa viimeisen vuosikymmenen aikana lapset ovat usein olleet vanhempiaan nopeampia omaksujia. Aikuisten tukea oman toiminnan säätelyyn ei ole ollut (digiajan Summerhill). Teknologia koukuttaa ja vie aikaa. Se on moniteräinen miekka (kaksi terää ei riitä kuvaamaan).

Olen oman oppimispolkuni innostamana opettanut opettajia teknologian opetuskäyttöön jo 14 vuotta. Tämä blogi on ollut yksi osa avointa oppimista omia havaintojani jakamalla ja oikeastaan syntyi alunperin erään koulutustuokion oheistuotteena 12 vuotta takaperin. Äskettäin eräs netin kautta tuttu kysyi, miten ehdin näitä. Kerroin, että olen hahmottanut asian jotenkin tähän tapaan: Koska olen pienestä lapsesta alkaen tehnyt käsitöitä, olen oppinut hahmottamaan kaksiulotteisia ohjeita kolmiulotteisiksi toteutuksiksi. Netti toimii samalla logiikalla. Näen kuvaruudulla asiat kaksiulotteisesti, mutta asia itsessään on avaruudellinen, hypertekstuaalinen. Tästä syystä olen myös vankasti sitä mieltä, että lapsille pitää tarjoilla roppakaupalla kuvataidetta, musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä.

Osa meistä omaksuu nettitaidot nopeammin, osa hitaammin. Nopean oppijan oppijaminäkuva on kohdallaan. Hänellä on mielessään syvästi koettuna ajatus ja oivallus siitä, että minä voin oppia. Hahmottamiskyky on myös kohdallaan. Mentaalinen kartta syntyy mieleen, rakentuu ja täydentyy. Tärkeää on myös se, että emootiot eivät ole esteenä. Kyse on taidoista, joita ei opi kuin tekemällä. Nettitaidokkuus on tässä mielessä käsityön, kuvataiteen, musiikin tai liikunnallisen taidon kaltainen asia. Ketään ei voi myöskään pakottaa oppimaan digitaitoja, sillä ne ovat vahvasti ajattelun ja tiedonkäsittelyn taitoja, hyvin henkilökohtaisia ja sisäisiä.

Yle Oppiminen käynnistää elokuussa alkavaan kampanjan Nettiä ikä kaikki. Kuilut umpeen! Meistä nettitaitavista jokainen voi olla omalla tyylillään ja sopivasti aikaansa käyttäen tuki-ihmisenä jollekulle netin kanssa tuskailevalle ikäihmiselle (mun mielestä myös nuorelle). Noloa ei saa myöskään olla avun pyytäminen. Ikävintä on pudota läpi verkkojen ja syrjäytyä nettimaailmoista. Noloa on myös antaa niin käydä.

>> https://yle.fi/aihe/nettia-ika-kaikki
>> https://www.facebook.com/groups/Digitreenit/

Oikoteitä ei huomaa, jos tottuu kiertämään

Olemme viettäneet 8-vuotiaan kanssa mainioita hetkiä tietotekniikan äärellä. Mummon älykoulussa on opeteltu kaikenlaista elämässä tärkeää. Tietotekniikan ohella tiirailtu kasveja, leikattu paperihahmoja, alustettu taikinaa, keksitty uusi harrastus, polskuteltu järvessä – koska äly kasvaa monipuolisesta toiminnasta.

Olen opettanut opettajia 11 vuotta teknologian opetuskäyttöön. Ajattelin ottaa juniorin kanssa atk-jutut, kuten opettaisin itselleni, jos en mitään osaisi. Siis ei mitään matalaa kynnystä, vaan tähdellisiä asioita ja niin monimutkaisina kuin ne ovat. Lapset ovat aika nokkelia oivaltamaan. Ja kuinkas sitten kävikään. Joka kerta olen oppinut itse paljon ja juniori on hiffannut ihan kaiken.

Tietokoneiden ja mobiililaitteiden kanssa tarvitaan paljon sanoja. Samoille asioille on useita sanoja tai samalla sanalla useita ilmenemismuotoja. Otimme juniorin kanssa muun muassa monta käyttöjärjestelmää saman tien käyttöön. Kaikki mahdolliset taloudesta löytyvät, kaksi tietokoneen ja kolme mobiililaitteen käyttistä. Tämä ei ollut mikään ongelma.

Ensimmäisellä rupeamalla opettelimme mm. näppäinoikotiet ja sähköpostin suodatuksen. Kun ottaa huomioon, että juniorin pohjatiedot olivat olemattomat, oppimistulos oli verraton. Hän myös ymmärsi kertauksen merkityksen oppimiselle ja pyysi seuraavalla kerralla, että aloitetaan kertaamalla edellisen kerran jutut. Hän myös löysi mainion Jyväskylän yliopiston sivun näppäinoikoteistä siinä samalla, kun minä selittelin asiaa. Tuo sivu laitettiinkin heti selaimen kirjanmerkkeihin (mikä juttu opeteltiin siis myös).

Tänään ilmestyneessä Mikrobitissä kolumnisti Sami Kuusela kuuluttaa ATK-ajokorttia takaisin ja kirjoittaa siitä, miten tehottomasti monet tietokonetta työkseen käyttävät nykyään toimivat. Ei ole opittu oikoteitä ja sujuvaa käyttöä, kun ei sitä ole missään opetettu.

Jos saman rutiiniasian toistuvasti tekee hitaalla tavalla, pienestä asiasta kasvaa suuri. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, niin esimerkiksi Ctrl+ -komennot ovat monille tuntemattomia. Voin vakuuttaa, että ne ovat niin helppoja, että lapsikin oppii ne hetkessä. Harmi, ettei tuota Mikrobitin kolumnia löydy verkosta linkitettäväksi tähän. Siteeraan: "Esimerkkejä raivostuttavan tehottomista ATK-rutiineistä löytyy loputtomasti." Tähän ei kiinnitetä työpaikoilla huomiota, koska kyseessä on henkilökohtaiseen työtapaan liittyvä asia eikä kukaan myöskään tiedä toisten työtavoista. Tietokoneella näpyttely on aika intiimiä toimintaa.

Olisi hyödyksi silloin tällöin ottaa työkaveri olan taakse katsomaan omaa työntekoa ja jutella samaan aikaan työn tekemisen tavasta. Tai ottaa vaikka lapsi siihen viereen ja puhua ääneen, jutella siitä, miten asioita tehdään ja miksi tehdään kuten tehdään ja voisiko ehkä tehdä toisin. Totunnaiset rutiinit ovat mainioita, mutta jos rutiini ylläpitää kiertotietä, se on huono rutiini.

Opettajien kysymyksiä somen ja netin opetuskäytöstä

Olin jokunen aika sitten pitämässä isohkolle joukolle lukio-opettajia hyvin tiiviin tunnin mittaisen esityksen aiheesta sosiaalinen media opetuksen tukena. Työskentely jatkui aineiryhmissä ja yhtenä tehtävänä oli kommentoida esitystäni. Kommenteissa oli lukuisia kysymyksiä, joihin kävin vastaamassa.

Julkaisen vastaukset myös täällä, koska varmasti samat asiat askarruttavat monia. Vastaukseni ovat vain yhden asiaa eri puolilta kokeneen ihmisen vastauksia. Kun lähdin opiskelemaan, en osannut käyttää nettiä enkä sähköpostia. Kun aloitin opettajana, en osannut tehdä verkkosivuja, käyttää läppäriä tai tykkiä. Blogit ja wikit ilmaantuivat matkan varrella. Opetustehtäväni ei ollut kevyt, koska päätoimisuus oli koottu kirjavasta joukosta kursseja. Tiedän, että opettajan työ on intensiivistä ja päivät välillä tolkuttoman pitkiä. Ymmärrän hyvin, mistä nämä tuoreet kysymykset kumpuavat. Samoja kysymyksiä on kysytty minulta vuosikymmenen ajan.

Vertaispäivittäjän etäkurssilla olemme koulujen TVT-tukihenkilöitten kanssa pohtineet opettajaa oppijana. Opetusteknologian käyttötaitojen omaksuminen on minun mielestäni paljon helpompaa, kuin ne aineet, joita lukiolainen opiskelee koulussa eli siis mitä opettajat opettavat. Kuitenkin alati toistuu keskustelu siitä, miten aikaa vievää, vaikeaa ja mutkikasta on. Ja aina toistuu myös pyyntö siitä, että olisi tarjolla konkreettisia oman oppiaineen esimerkkejä eli pelkkä toimintaperiaatteen kuvaaminen ei avaudu kuten ei solun toiminta avaudu lukiolaiselle lukemalla kirjaa tai tekemällä muistiinpanoja opettajan kalvoilta.

Ymmärrän tämän hahmottamisvaikeuden niin, että katsomalla jotain verkossa näkyvää opetustoteutuksen jälkeä ei oikein pääse juttuun sisälle. Oppiminen on vuorovaikutusta ja toimintaa eikä työskentely avaudu katsomalla verkkosivuja. Ei luokkahuoneopetuskaan avaudu käymällä luokassa ja katsomalla monisteita. Oma kokemus ja tekeminen on tärkeää.

Tässä siis kysymykset ja vastaukset ryhmiteltyinä. Osa vastauksistani viittaa tiettyyn oppiaineeseen. Vinkkaan muutamia henkilöitä, jotka ovat aineverkoissaan tai omassa toimessaan olleet aktiivisia. Lihavoidut ovat opettajien kysymyksiä. Väliotsikointi minun.

Taloudellinen näkökulma

Miten on varaa tuottaa nettiin materiaalia?

Aikaresurssin puolesta: Sama suunnitteluaika käytettynä niin, että opetuksen tukiaineistot menevät suoraan digimuotoon, nettiin.

Ihmisresurssin puolesta: Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, jotain kollegan kanssa, jotain oppijoitten kanssa yhdessä, jotain valmiina netistä, sisältöjen löytäminen joukkoistettu nettiverkostoihin tai oppijaryhmälle. Verkon kautta saa kommentteja ihmisiltä ja voi parantaa omia tuotoksia. Virheiden ja puutteiden näkyväksi tulemisen voi ymmärtää hyötynä: jos joku huomaa sellaisia, tilaisuus korjata ja oppia.
 
Palvelujen käyttämisen puolesta: Somessa maksuttomien ja luotettaviksi havaittujen palvelujen käyttäminen, aika ajoin varmuuskopiot omalle koneelle ja oman koneen varmuuskopiointi kunnossa.

Sisällöntuotannon osalta: Oppisisällöt sellaisena, kuin niitä opetuksen tukena käyttää, eivät ole (yleensä) kauppatavaraa, mutta julkaisemalla sisältöjä netissä voi saada hyvää kokemusta sisällöntuottajana, nettimainetta ja verkostoja. Monet opetuksen tueksi tuotetut sisällöt eivät ylitä teoskynnystä eivätkä ole mitenkään ainutlaatuisia. Enemmän opettaja hyötyy jakaessaan, jos verkosta löytyy edes kourallinen samoin tekeviä, kaikkien käytettävissä oleva sisältövalikoima kasvaa. Käyttöoikeuksia voi säädellä joko niin, ettei anna muille oikeuksia sisältöihin tai niin, että lisenssoi. Vain harvoilla oppialoilla sisällönmyynnillä saa mainittavaa tuloa. Jos tuloa on oletettavissa, ei tietenkään kannata julkaista avoimesti saataville. Toisaalta myös myytäviä oppisisältöjä voi markkinoida julkaisemalla maksuttomasti osan aineistoa.

Kuka maksaa tehdyistä materiaaleista?

Suunnittelutyö kuuluu työaikaan. Mitä enemmän aineistoa on digitaalisessa muodossa, sitä helpompi sitä on päivittää ja muokata uusille kursseille. Lisätyö kuuluu ainoastaan virtuaalisten ympäristöjen käyttöönottovaiheeseen. Kun siirryin tekemään oppisisältöjä wikiin ja lopetin monistamisen, wikin editointi vei suunilleen saman ajan kuin monistaminen kaikkine jonotuksineen ja kopiokoneen kanssa temppuiluineen. Olen dokumentoinut yhden tällaisen wikiprosessin yhden lukiokurssin osalta: http://psyka5.blogspot.fi/. Dokumenttiblogi pitää lukea lopusta alkaen, jos haluaa seurata, miten homma eteni. Ensimmäisen oppitunnin aloitin wikillä, jossa oli yksi sivu ja siinä ops. Wiki on karttunut usean vuoden ajan.

Mistä aika?

Millä ajalla tämän kaiken tai edes osan ehtii opiskelemaan ja sisäistämään ja valitsemaan olennaisen? (Se vuoden virkavapaa ei olisi hullumpi...)

Ihmiset oppivat asioita eri tahtiin. Alku voi olla TVT:n kanssa työläs, mutta homma helpottaa. Hyvin monissa ammaterissa edellytetään tänä päivänä teknologian käyttöä. Asiasta pitää keskustella työyhteisötasolla ja kehityskeskusteluissa. Ope.fi I -taitotason osaamisen saavuttaminen pitäisi hoitaa koulutuksen ylläpitäjän (työnantajan) toimesta.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että mikään järjestetty ja maksettu koulutus tai opintovapaa ei riitä, mutta jos oma kiinnostus on aito, näitä asioita oppii. Erityisesti pitää huomata, että opetusteknologia on hyvin paljon käytännön osaamista. Koulutusten opit valuvat hukkaan, jos opittua ei ota käyttöön.

Vertaisoppimisen piireistä ja kollegaopastamisesta on hyviä kokemuksia. Esimerkiksi muutamissa kaupungeissa käytetyt näytetunnit ovat saaneet kiitosta. Kun käytänteita avataan opettajalta opettajalle, turhat tekniset häiriötekijät jäävät pois ja mennään suoraan asiaan.

Käytimme omassa koulussa pitkällä tähtäimellä (useita vuosia) yhdessä oppimiseen opintokerhoa. Suunnittelimme askel askeleelta, mitä pitäisi oppia. Kerran kuussa kokoonnuimme tunnin verran opettelemaan porukalla niitä listattuja asioita.

TVT:n käyttöä ei tarvitse aina ajatella suurena massiivisena asiana, vaan pienenä rikastavana asiana. Alalla kuin alalla tänä päivänä esimerkiksi tiedonhaku on tärkeää ja siinä netti yksi keskeisistä lähteistä (tietosanakirjoja ei enää paineta).

Millä ajalla ehtii käyttää tunnilla mielekkäästi TVT:tä? Esim. solu- ja perinnöllisyystieteen kurssilla opettajajohtoista opettamista tarvitaan enemmän kuin esim. ympäristöekologian kurssilla.

Biologian opetuksessa Juha Kuusela Sipoon lukiossa on vuosien ajan käyttänyt käsitekarttatyöskentelyä (sähköisiä miellekarttoja). Juha varmasti kertoo mielellään metodeista ja tuloksista.

Opetusteknologia ei ole itsetarkoitus, jota pitäisi erikseen tunkea joka paikkaan. Mielekäs työskentely voi rikastua teknologian tuella, mutta sitä voi tehdä myös monin tavoin muutenkin.

Solubiologiassa oppijan ongelmana on dynaamisen mikromaailman hahmottaminen. Tässä esimerkiksi omien mallien rakentaminen eri tekniikoilla auttaa luomaan mentaalinen malli, johon sitten muu tieto ankkuroituu.

Simulaatioita löytyy, voivat olla apuna asioiden havainnollistamisessa. Esim. miljoonia LUMA-simulaatioita http://phet.colorado.edu/.

Opetus-tv:n videoitten kanssa http://opetus.tv/biologia/solubiologia-ja-perinnollisyys/ voi kokeilla vaikka Flipped Classroomia: kotitehtävänä videon katselu, oppitunnilla syvennytään tehtävien tekemiseen ja opettaja on apuna eikä siis päin vastoin (oppija yksin tehtävien kanssa kotona).

Hyöty

Oppimisympäristöä pitää laajentaa. Mitä hyötyä tästä on meille juuri nyt?

Ensisijaisena pitäisin oppijan motivaatiota, oppimista tukevaa työskentelyä, eväiden antamista jatko-opintoja ja työelämää varten. Sekä elinikäinen että elämänlaajuinen oppiminen ei ole pelkkää sanahelinää, vaan nyt ja jatkossa ihan jo pelkästään hyvän elämän ja arjesta selviämisen sekä itsensä ja mahdollisen perheensä elatuksen vuoksi ihmisen on osattava oppia asioita monilla tavoilla. Oppiminen ei rajoitu luokkahuoneisiin eikä muodolliseen koulutukseen. Oppimisen kyky ja halu on nuoren pääomaa elämää varten.

Helpottaako tvt:n käyttö todella tekemistä?

Ihmiset ovat erilaisia. Tekniset apuvälineet sulautuvat ihmisen työskentelyyn. Ihmisen toiminta muuttuu oppimisen ja harjoittelun tuloksena. Se, mikä nyt tuntuu vaivalloiselta, voi joskus olla sujuvaa arkea.

TVT:stä olisi tärkeää löytää niitä ominaisuuksia, jotka sopivat omaan työtapaan tai helpottavat yhteisöllistä työskentelyä. Tietty määrä kokeilua on paikallaan, jotta mahdollisuuksien avaruus aukeaa.

TVT:n mahdollisuudet erilaisten oppijoitten tukena on tärkeää muistaa. Teknologia joskus osittain korvaa aistivammojen rajoitteita. Eri tavoin oppijat voivat löytää omia vahvuuksia tukevia työtapoja. Jollekin teknologia on luontainen viestintäkanava.

Teknologian käytössä on omia hankaluuksia, joita olisi tärkeä myös oppia säätelemään, sillä teknologian oppimiskäyttö jatkuu korkea-asteella ja työelämässä. Hankaluuksia ovat muun muassa tekemiseen tarttuminen, keskittyminen tekemiseen, oman ajankäytön hallinta, yhteistyöskentelyn taidot, tietonhankinta- ja tiedonkäsittelytaidot.

Työn perustehtävä ei saa unohtua, tekniikka ei saa olla itseisarvo.

Lyhyessä esittelyssä, jonka pidin kysymykseen liittyvänä koulutuspäivänä, syntyy helposti vääristynyt kuva. Arjen työssä teknologian opetuskäyttö sulautuu työskentelyyn. Se mahdollistaa asioita, joitakin jopa niin, että muilla keinoin ei samallaista oppimiskokemusta voi saavuttaa. Asioita voi oppia hyvin monilla erilaisilla tavoilla.

Teknologian käytössä pitää olla aina harkintaa ja valikointia. Valikoinnin perusteita ovat esimerkiksi mielekkyys, merkityksellisyys, motivoivuus, tiedonalaan sopiva tiedonrakentelu, taitoaineessa taidon oppimista tukevat sisällöt ja apuvälineet, oppijan omaan maailmaan kiinnittyminen.

Miikka Salavuon Sosiaalisen median pedagogiikan miellekartta on hyvä apuväline valikointiin (ei haittaa, vaikka on jo useita vuosia vanha). (Sama jäsennys diaesityksenä.)

Ongelma: kuinka saada oppilaat tekemään sitä, mitä on tarkoitus tehdä?

Mielekkäiden asioiden tekeminen innostaa. Jos oppijoiden oma maailma tai omat tavoitteet ovat jollakin lailla mukana siinä, mitä tehdään, mielekkyys lisääntyy. Kielten opiskelussa maailman avartuminen kielen kautta herättää kiinnostusta.

Oppiainerajoja ylittävä ilmiöpohjainen oppiminen ja autenttiset aineistot voisivat antaa virikkeitä. Kannattaa kontaktoida esim. Twitterissä (tai muuten) Joanna Ovaska ja kysellä kuulumisia Helsingin ilmiöpohjaisen oppimisen projekteista sekä Tablet-koulun sähköisen, interaktiivisen oppimateriaalin käytöstä.

Teknologia välineenä

Onko väline tärkeämpi kuin itse asia?

Välineet ovat välineitä, mutta niillä on merkitystä. Opetuksen kehittämisessä ja opetusteknologian käytössä on hoettu: pedagogiikka edelllä. Toisaalta, kun teknisiä välineitä tulee, niiden haltuunotto vie aikansa ja siinä vaiheessa väkisinkin osa oppimisaikaa menee itse teknologiaan ja välineeseen. Myös kieli ja käsitteet ovat välineitä (vrt. Vygotsky). Ei ihminen pääse myöskään vieraalla kielellä kunnon vuorovaikutukseen ennen kuin näkee vaivaa ja opettelee edes jonkunlaisen sanaston, ääntämisen, kielenkäytön ja kieliopin.

Tarvitaanko vuorovaikutuksen "väliin" tietokone?

Tietenkään ei välttämättä tarvita. Tämän päivän kansalaistaitoihin kuuluu kuitenkin mm. asioitten hoitaminen verkkovälitteisesti. Nuoret joutuvat aikuistuessaan asioimaan monenlaisten viranomaisten kanssa verkkopalveluissa. Samoin omien opintojen hoitamiseen liittyy paljon verkkovälitteistä viestintää. Opetussuunnitelman eräs tavoite on taata tietoyhteiskunnan kansalaistaidot.

Silloin kun ihmiset ovat kaukana toisistaan, netti on korvaamaton Silloin, kun tehdään yhteisiä tekstejä tai muita esityksiä, jaetut dokumentit ovat todella hyödyllisiä

Kannattaa myös huomata, että hyvin useille ihmisille teknologian maisemat (netti) ei ole jotain, johon mennään erikseen, vaan jotain, joka on yhtenä todellisuuden osana läsnä (aina kun netti toimii). Siis ei erikseen mennä nettiin.

Toimiiko verkko aina?

Verkko ei toimi aina ja opettajalla voi olla äänihuulten tulehdus. Ammattitaitoinen opettaja selviytyy varmasti tilanteesta, jossa teknologia tökkii. Opetin itse 100 vuotta vanhassa jugendrakennuksessa, joka ei ollut mitenkään tietotekniikan osalta viimeisintä huutoa (nykyisin remontoituna kyllä). Verkon toimintaongelma tuli vastaan harvoin, kerran pari vuodessa. Kopiokoneen toimintahäiriöt olivat paljon tutumpia.

Miljoonien mahdollisuuksien ahdistus

Erilaisia mahdollisia ohjelma- ja alustaformaatteja on todella paljon: mistä tietää mikä on oikeasti hyvä ja missä on juuri itselle sopivia ominaisuuksia?

Lyöttäytyminen yhteen kokeneempien kanssa ja neuvon kysyminen auttaa.

Monelle voi riittää oppilaitoksen tarjoama sähköinen oppimisympäristö ominaisuuksineen. Jos avoin verkko aiheuttaa ahdistusta, mutta haluaa silti tarjota opiskelijoille mahdollisuuden rakentaa henkilökohtainen oppimisympäristö, kannattaa vinkata opiskelublogin perustamista: Blogger tai Wordpress. Oppilaitoksen sähköisen oppimisympäristön ongelma on (toivottavasti tämä ongelma poistuu), että se sulkeutuu, kun koulu loppuu. Varsinkin oppiaineesta innostunut opiskelija, joka aikoo jatkaa opintoja kyseisessä aineessa, hyötyy siitä, että tekee sähköiset muistiinpanot samaan paikkaan useita vuosia.

Materiaalin runsaus ahdistaa. Kuka neuvoisi noviisia? Mikä on helppo yksinkertainen ja pysyvä paketti opeteltavaksi?

Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kirja Sosiaalinen media opetuksessa on hyvä aloituspaketti. Siinä esitellään pitkään opetuskäytössä olleita sosiaalisen median palveluita (ensimmäisessä painoksessa vähän eri palveluita kuin toisessa painoksessa). Kirjassa on ryhmitelty somepalvelut kuuteen ryhmään: kirjoittaminen ja julkaisu, yhteistyö, multimedia, viestintä, sosiaaliset verkostot ja ajan tasalla pysyminen.

Jos oman palveluiden suosikkilistani laittaisin opetus- ja opiskelukäyttöön, se olisi: Blogger-blogi (mobiilikäytössä Wordpress-blogi), Wikispaces- tai Purot-wiki, Diigo-kirjanmerkit, Flickr-kuvanjako, YouTube-videonjako, SlideShare-diaesitysten jako, Prezi-esitykset, Etherpad-pikamuistiot, Googlen palvelut, Skype-puhelut ja chat, Twitter-mikroviestintä, Dropbox-tiedostojen jako, Yammer-viestintä, Edmodo-kollaboraatio. Kaikki tässä mainitut ovat toimineet useita vuosia. Silti pysyvää pakettia ei voi luetella.

Ensimmäisenä opettelisin Etherpadin, sitten Blogger tai Wordpress-blogin ja Google-dokumentit, sitten Wikispaces- tai Purot-wikin ja sitten käyttötarpeen mukaan muita. Jos olisin vasta-alkaja, laittaisin ensimmäisen vuoden tavoitteeksi Etherpadin ja Bloggerin (Wordpressin).

Suuri osa sometyöskentelystä on prosessointia. Some mahdollistaa toki aineistojen tuottamisen ja jakamisen, mutta oppimisen kannalta hyödyllisintä on juuri tuo työstäminen, prosessointi, matka alkutilanteesta lopputilanteeseen. Koska sometyöskentelyn opettavaisin osa tapahtuu matkan aikana, sitä on tavattoman hankala esitellä, koska se, mitä näkyy, on aina vain tilannekuva jostakin hetkestä. Emme voi luokkahuoneestakaan antaa nähtäville oppimistilannetta paitsi niin, että havainnoija tulee mukaan. Videolla toki voi välittää näkymän luokkatilanteesta, nettityöskentelyssä ei ole videoinnin kaltaista tallennusmahdollisuutta.

Moodle-koulutus oli kohdallani ontuva, opin juuri ja juuri käyttäjäksi, minkä jälkeen sainkin kuulla, ettei SITÄ versiota enää kannata käyttää, kun tulossa on uusi, Nyt on uusi Moodle, mutta yhtäkkiä meidän pitäisikin siirtyä pilvimaailmaan. Tästä syystä haluaisin tietää, mihin kannattaa satsata?

Kannattaa keskittyä digitaaliseen lukutaitoon. Loppujen lopuksi palvelu kuin palvelu netin tai sovellusohjelman kautta toimii samoilla periaatteilla. Lue ruutunäkymää kuin piru Raamattua. Siinä näkymässä on aina toimintavihjeitä sekä yleensä myös linkki ohjeisiin. Luo omaan hahmottamistapaasi sopiva mentaalinen malli verkkoympäristöistä, joita käytät. Et osaa suunnistaa vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa ummikkona. Toista ensin tuttua reittia niin kauan, että et eksy.

Pieni oppimäärä HTML-peruskoodeja ei ole pahitteeksi (eikä tarvi osata ulkoa, ainoastaan löytää ja käyttää). Se ei ole juuri sen mutkikkaampaa kuin kertolasku tai patalapun virkkaaminen. Alussa vähän kummallista, mutta selkeää, kun sen oivaltaa. Mutta siis HTML:stä ei tarvitse ymmärtää mitään nykyisiä verkopalveluita käytettäessä.

Rajoita. Käytä ensin vain vähän ominaisuuksia ja toimintoja. Mieti, mikä on opetuksesi kannalta ja opiskelijoillesi keskeistä. Esimerkiksi ohjeiden tallettaminen nettiin ja jakaminen linkillä on hyvä alku. Samoja ohjeita voi käyttää uudelleen ja uudelleen ja muokata. Minä laadin esimerkiksi portfolio-ohjeet nettiin ja käytin niitä samoja ohjeita sitten useita vuosia, aina hiukan parannellen. Ei hukattuja monisteita.

Jos vain mahdollista, älä tee yksin. Yritä löytää edes yksi kaveri. Nettiasioista saa paljon paremmin tolkkua kaverin kanssa. Pidä yllä ilmapiiriä, jossa saa kysyä samaa perusasiaa vaikka kymmenen kertaa. Toiset oppivat nettiasiat valitettavan nopeasti, toiset tarvivat runsaasti aikaa. Osittain kyse on visuospatiaalisesta hahmottamisesta ja vielä niin, että luonnollisesta maastosta poiketen pitää hahmottaa vähän kuin pimeässä, sillä näet kerrallaan vain yhden ruutunäkymän.

Se, mitä yhdellä ruudulla tapahtuu, ei somessa jää yhdelle ruudulle vaan leviää usein hyvinkin moneen verkkotilaan. Internet on sivujen verkosto ja sivut ovat keskenään tekemisissä kuiten neuroverkot ihmisaivoissa. Tämäkään ei riitä, vaan sivut ovat integroituneet keskenään niin, että kun kirjoitan tämän blogimerkinnän, se menee automaattisesti sekä Google+:aan että Twitteriin, josta sen voi kuka tahansa jakaa eteenpäin, siteerata, linkittää, twiittinä upottaa vaikka Storyfy-tarinaan tai lisätä Pinterest-tauluun, Scoop.it-leikekokoelmaan tai Diigo-kirjanmerkiksi, joista tämä juttu voi jälleen kulkea eteenpäin.

Nettiä ei voi hallita. Hallinnasta ei siksi kannata murehtia. Jos laitan nettiin tämän kaltaisen melko kuivan sisällön, jossa on mukana tekijätietoni eikä mitään epämääräisiä jorinoita kenestäkään ihmisestä, ei minun tarvitse tietää, minne tämä juttu leviää ja kuka tätä levittää. Jos jollakin on asiaa tähän yksittäiseen juttuun liittyen, hän voi lähettää minulle kommentin.

Linkkilistat vaativat jatkuvaa ylläpitoa, koska osoitteet muuttuvat koko ajan. Joskus on helpompaa etsiä sivu Googlesta tai syöttää muistista suora osoite.

On paljon suhteellisen pysyviä sivustoja ja jos sisällöt muuttavat paikasta toiseen, osa muutoista sisältää uudelleenohjauksen.

Sosiaalisten kirjanmerkkien eräs hyvä ominaisuus on, että linkkilistan hallinnointi tapahtuu yhdessä ainoassa paikassa. Samat linkit voivat kuulua useille listoille ja ne voi linkittää kurssiaineistoihin.

Linkkilista sinällään ei ole itsetarkoitus. Jos opiskelijalla on riittävä kyky itsenäisesti suodattaa Google-hakujen loputtomista tuloksista hyvät verkkolähteet, ei listoja kannata koota.

Oma kokemukseni on, että opiskelija noukkii Google-haun ensimmäisen sivun tulokset. Sosiaalisissa kirjanmerkeissä linkkin voi lisätä selityksiä. Opettaja voi kommentoida lähdettä ja sitä, mikä sisällön tausta ja kytkös muihin lähteisiin on. Lukiolaisille on hyvä tarjoilla myös vieraskielisiä lähteitä, joita he eivät välttämättä itsenäisesti löydä.

Ylioppilastutkinto ja TVT

Ylioppilaskirjoitukset säätelevät melko paljon oppitunteja ja ajankäyttöä.

Kun asiat opitaan hyvällä tavalla, yo-koekin sujuu. Yo-tutkinto on tärkeä etappi. Keskustelua on käyty ja käydään kuitenkin siitä, miten paljon sen olisi järkevää säädellä lukio-opetusta ja varsinkin luoda kiirettä ja ylläpitää läpikäymisen pedagogiikkaa? Yo-tutkinnon lähes ainoa merkitys on korkea-asteen porttien avaaminen. Missä yo-tutkintoa tarvitaan? Itse en ole tarvinut sitä elämässäni näinä 32 vuotena, kun minulla se on ollut, vielä kuin yhden kerran, yliopiston hakukelpoisuuteen.

Kun opiskelija innostuu, hän oppii asioita, joita haluaa oppia. Innostus voi tarttua opettajasta. Yo-tutkinnon ja useimpien kurssien välissä on niin paljon aikaa, että nuori, joka elää elämänsä hehkuvaa aikaa, ei välttämättä ulkomuistissaan muista kurssien sisältöjä. Tärkeää on, että hänellä on hyvät valmiudet valmistautua osoittamaan osaamisensa, oli tuo osoittamistilanne mikä tahansa. Osa hakeutuu jatko-opintoihin aloille, joihin ei valmenneta ollenkaan lukiossa.

Minulla oli aikoinaan saksan opettaja, joka oli innostunut saksan kielestä. Oppitunnit olivat eläviä. Juttelimme paljon. Sain loppuiäkseni aarteen. Olisin ollut kovin kovin murheellinen, jos nuo oppitunnit olisivat kuluneet yo-tutkinnon viitoittamaan treenaamiseen. Kaikkihan eivät edes kirjoita kieliä. Kielitaito on niin paljon muutakin. Kulttuuriavain, vuorovaikutuksen portti, tie ihmisten luo maailmalla.

En halua näillä kommenteilla pahoittaa kenenkään mieltä. Ymmärrän, että opettajat pyrkivät tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista – tässä järjestelmässä. Järjestelmä on aina tulkittavissa ja se voidaan nähdä eri kehyksissä. Minä yritän katsoa tässä asiaa ihmisen elämän mittakaavassa. Tiedän kyllä, että joskus yksikin tutkintopiste ratkaisee. Jos itse olisin käynyt abikeväänä biologian korotustentissä, olisin nyt arkkitehti. Ratkaiseva piste, vaikka ei tuo harmita.

Lukiossa on piilo-opetussuunnitelmana ylioppilaskirjoitukset. Pakollisilla ja syventävillä kursseilla on siitä syystä hankalaa ja uskaliasta kokeilla uusia juttuja. Kokeilut sopivat parhaiten soveltaville, - itse keksityille kursseille.

Asioita voi oppia monella tavalla tavoitteista tinkimättä. Mitä kompetensseja ylioppilastutkinnossa tarvitaan? Opitun näyttäminen on muutakin, kuin sisältöjen toistamista sellaisena, kuin ne ovat oppikirjoissa tai muistiinpanoissa. Ylioppilaskoe kulkee suuntaan, jossa se ei enää ole muistamiskoe.

Opetusteknologiaa on niin pitkään käytetty oppimisen tukena, ettei kyse ole pelkistä yksittäisistä riskialttiista kokeiluista. Aihe on ollut jo vuosikausia myös yliopistollisena oppiaineena. Väitöskirjoja löytyy lukuisia. Hyviä toimintamalleja on sekä koulutusta.

Aiheesta koottua tietoa mm. http://edu.fi/tvt_opetuksessa ja http://www10.edu.fi/kenguru/.

KIELA-hanke Helsingissä on esimerkiksi tuottanut käytännönläheisen menetelmäoppaan, jonka menetelmäviuhkan voi ladata sivuilta.

Osaava-ohjelmassa on kerätty menetelmäkortteja: ks. hakusanalla lukio.

OPH on julkaissut menetelmien keruuseen tietokannan Hyvät käytännöt: ks. hakusanalla lukio.

LeMill-verkkopalvelu kokoaa sekä työkaluja että menetelmiä opetukseen: ks. hakusanalla lukio.

Toisaalta sähköisten yo-kirjoitusten tulo (joiden todellisesta sisällöstä ja menetelmistä ei kellään vielä ole varmaa tietoa) pakottaa opettajat kursseillaan sähköisten välineiden ja alustojen käyttöön.

Olisi erittäin tärkeää päästä pakon ilmapiiristä eteenpäin. Opettajan ei pitäisi ottaa yksin raskasta taakkaa kaiken muun päälle, että tämäkin vielä, vaan liittoutua kollegoitten kanssa kehittämään ratkaisuja. Vastuuta ja mahdollisuuksien tarjoamista oppijoille, opettajan ei tarvitse tehdä edeltä kaikkea vaan luoda puitteet ja opastaa matkalle.

Opetus ja ohjaaminen

Kuinka käy kommunikatiivisuuden vieraissa kielissä, jos oppilaita pyritään innostamaan tekniikan käyttöön myös kielten tunneilla?

Sitä teknologiaa olisi syytä käyttää nimen omaan kommunikaatioon. Teknologian käyttö ei ole vain sitä, että yksilö näprää laitetta. TVT on lyhenne sanoista tieto- ja viestintätekniikka. Jos opiskelijat tekevät yhdessä vaikkapa videon tai verkkolehden, niin aika paljon siinä pitää keskenään puhua, rakennella juttuja yhdessä. Monilla kielten opettajilla on tuttavia ulkomailla. Virtuaalivieraan saaminen Skypen kautta tai vaikkapa chatillä voi kummasti elävöittää kielten opiskelua. Samoin ystävyyskoulujen kanssa aito viestintä ja vaikka yhteisen blogin kirjoittaminen.

Miten muodostetaan sellaisia tehtävänantoja, että opiskelija löytää olennaisen kaiken tiedon joukosta?

Olen koonnut pienen vinkkilistan oppimistehtävien muotoilusta niin, että vastausta ei voi kopioida vaan se on prosessoitava.

Missä määrin opiskelijoita pitää / saa ohjata ja auttaa?

En oikein osaa vastata tähän. En tiedä, koskeeko kysymys opetusteknologian käyttöä vai opiskelua yleisesti. Oppijan olisi tietenkin hyvä oppia siihen, että hän kysyy ja pyytää apua, jos ei pääse eteenpäin. Koska tämä ei aina toteudu, opiskelutaidot voivat olla välillä tietoisesti tapetilla. Psykologian opetukseen tämä sopii ihan sisällöllisestikin. Riippuvuus muista pitäisi nähdä myönteisenä asiana. Apua voi pyytää ja sitä voi ottaa vastaan.

Oppimisen kannalta on myös tärkeää ymmärtää oppimisen vaatima aika. Vaivannäkö on välttämätöntä. Jos ei ole aikaa itse etsiä ratkaisuja ja oivaltaa, oppiminen jää ulkokohtaiseksi. Tämä pätee myös opettajan TVT-asioitten oppimiseen. Toisaalta on tärkeää turvautua muihin mutta toisaalta myös tärkeää itse kokea ja tehdä, olla epämukavuusalueella, oppimistilassa, kulkemassa matka hämmennyksestä kohti osaamista.

Miks toi noin? Emootiot kohtaamistilanteissa

Vertaispäivittäjän taitoihin kuuluu kohdata ihmisiä muutostilanteissa. Nämä kohtaamiset voivat olla joskus hyvinkin tunnekylläisiä. Muutos aiheuttaa ihmisissä erilaisia reaktioita ja toiminnan edetessä voidaan kulkea läpi hyvinkin laaja skaala erilaisia emootioita ja reaktiohetkiä.

Vertaispäivittäjällä tarkoitetaan tässä yhteydessä opettajakollegaa tai muuta tukihenkilöä, joka opastaa ja tukee toista päivittämään opetusteknologian käyttötaitojaan.

Tämä bloggaus on alun perin julkaistu Vertaispäivittäjä-blogissa 15.10.2013. Olemme työstäneet aihetta yhdessä kollegani Kaisa Honkonen-Ratisen kanssa. Juttu kuuluu Open Päivitys -koulutuksen tukiaineistoihin.

Käsittelimme aihetta Vertaispäivityksen toisella askeleella. Vaikka opettaja on oppimisen ammattilainen ja omalla alallaan asiantuntija, hän voi kokea teknologian käyttöönottovaiheen monin tavoin. Joku on utelias, toinen epäileväinen, kolmas aggressiivisen vastustava, neljäs ahdistuu. Tilanteen vastaanottoon vaikuttaa kovin moni asia: elämäntilanne yleensä, työuran vaihe, aiemmat kokemukset ja ilman muuta myös henkilön persoonallisuus ja tapa toimia vuorovaikutustilanteissa.

Vertaispäivittäjän on tärkeää olla tietoinen omista tunteistaan, kyetä erottamaan omat tunteet toisten tunteista ja siitä, että kyse ei ole valtataistelusta, siitä kenen näkemyksiä lähdetään toteuttamaan. Teknologian käytön suhteen opettajien lähtötaso ja motivaatio vaihtelevat hyvin paljon. Samassa opettajanhuoneessa voi olla kansallisen tason kehittäjiä, kansainvälisesti verkottuneita innovaattoreita ja teknologiaskeptikkoja, jotka näkevät enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia eivätkä halua käyttää omassa opetuksessaan teknologiaa.

Keskustelimme siitä, miten opastustuokioissa kohdata erilaisia tilanteita, ristiriitoja ja yllättäviä tunnereaktioita. Kyyneliä on nähty, samoin kädet tanassa en-koske-noihin-laitteisiin -vastarintaa. Opastajan on kyettävä sietämään erilaisia tilanteita ja sitä, että aina onnistu, vaikka ajattelee olevansa yhteisellä, yhdessä sovitulla asialla.

Osallistujat olivat myös kokeneet arvovaltojen kamppailua ja esimerkiksi sitä, että nuorena opastajana tai jotenkin sisäpiiriin kuulumattomana voi kohtaamistilanne olla vastakarvainen. Sitäkin oli koettu, että ensimmäisestä vastakarvaisesta kohtaamisesta jäi pitkäksi aikaa päälle ikävä varautuneisuus, josta oli työlästä edetä avoimeen luottamuksen ja yhteistyön suhteeseen.

Perustieto ihmisen emotionaalisuudesta auttaa tukihenkilöä suhtautumaan. Kun esimerkiksi ymmärtää antaa aikaa muutoskäyrällä etenijälle, voi rauhoittua ja luottaa, että asiat etenevät. Tästä syntyy tietynlainen turvallisuuden tunne, joka välittyy myös kollegoille. Kaikkea ei tarvitse oppia hetkessä, ei olla samaa mieltä kaikesta vaan jokaisella on oma tulokulmansa ja oma etenemistahtinsa. Toki on myös tärkeää, että työyhteisötasolla suunta ja rytmi selkiytyvät. Vuosikausia ei voi odottaa ja kovin poikittainen tahtotila syö koko työyhteisöä. Tässä kohdalla astuu kuvaan mukaan koulun tietoyhteiskuntakehityksen johtaminen, josta on juuri ilmestynyt hyvä teos, toimittanut Pasi Silander: Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen – tietoyhteiskuntakehitykseen kouluissa ja opetustoimessa (2013).

Koolla olijat muistuttivat toinen toisiaan: Pitää miettiä, miten lähestyä ihmisiä kouluissa. He ovat osaavia ja älykkäitä. Ei pidä arvioida ihmisiä sen mukaan, millaiset tietotekniset taidot heillä on. Arvostava kohtaaminen ohjenuorana. Toiset nostavat itseään esille, toiset menevät lukkoon. Joitakin helpottaa, kun sanotaan ääneen, että osaat! Jos opettaja kokee, että oma ammattitaito on uhattuna, hän menee puolustusasemiin.

Todettiin myös ongelmana se, että hyvin usein tukihenkilöt itse työskentelevät omassa organisaatiossaan yksin. Myös tukihenkilöt kaipaavat tankkauspisteitä ja vertaisvoimaa. Jos vain mahdollista, olisikin alusta alkaen luotava verkosto TVT-tuen järjestelyin. Tästä oli esimerkiksi Porissa hyviä kokemuksia. Tvt-tukihenkilön on tärkeää myös oppia tuntemaan oman organisaationsa ja siinä työskentelevät ihmiset. On siis oltava itselleen armollinen tukihenkilöroolin alkuvaiheissa.

Tapaamisen johdanto-osassa piipahdettiin vähän psykologian lähteillä. Kirjasuositukset löytyvät tuosta diaesityksen alta. Jokaista teosta on kuvailtu lyhyesti. Jos sinulle tulee mieleen lisää hyvää luettavaa (tai katsottavaa, kuunneltavaa), niin kommentoi ja kerro vinkkisi.

Tähän diaesitykseen kuuluu äänitallenne (6 min), käynnistä ääni alaosan toimintopalkin keskellä olevalla nuolipainikkeella, diat vaihtuvat tällöin automaattisesti selostuksen edetessä (jos esitys ei toimi, kokeile toisella selaimella, teen tästä vielä YouTube-videon):

Emootiot ja vuorovaikutus from arongas

Suositeltavaa kirjallisuutta (lista löytyy myös Vertaispäivittäjä-kurssisivulta)

• Daniel Goleman: Tunneäly, 1997, Tunneäly työelämässä, 1999 sekä Sosiaalinen äly, 2007 (yleistajuisia ja suosittuja teoksia aiheesta)
• Jane Hart: Social Learning Handbook, 2011: (käytännönläheinen opas somen valjastamisesta sosiaaliseen oppimiseen)
• Chip Heath & Dan Heath, 2010: Switch: How to Change Things When Change Is Hard (kertoo hyvien esimerkkien avulla muutostilanteista)
• Markku T. Hyyppä: Me-hengen mahti, 2005 sekä Elinvoimaa yhteisöstä, 2002. Sosiaalinen pääoma ja terveys (Kelan tutkijalääkärin laajaan elämäntyöhön perustuvia, tiedeperustaisia ja yleistajuisia kirjoja yhteisöllisyyden suhteesta terveyteen)
• Juha Hämäläinen & Leena Kurki, 1997: Sosiaalipedagogiikka (ensimmäinen suomenkielinen alan yliopistotasoinen perusoppikirja)
• Tia Isokorpi, 2004: Tunneoppia – parempaan vuorovaikutukseen (tunneälytaidoista ja yhteisöllisestä oppimisesta väitelleen kirjoittajan käsikirjaksi sopiva perusteos)
• Esko Jalovaara, 2005: Tunnetaidot tiedon rinnalle kasvatuksessa (kokeneen opettajan viisas puheenvuoro aiheesta)
• Lauri Järvilehto, 2012: Tee itsestäsi mestariajattelija ja blogi Ajattelun ammattilainen (mielenfilosofin inspiroiva teos ajattelusta, mukana myös yhteisöllisyyden ja hyvinvoinnin ulottuvuus, kirjan myyntihenkisestä nimestä ei kannata välittää)
• Liisa Keltikangas-Järvinen, 2010; Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ja koko muu tuotanto (psykologian professori, joka on tehnyt mittavan työn temperamenttitutkimuksen saralla ja opastaa lukijoitaan lempeän jämäkästi ymmärtämään itseä ja muita monella tasolla, on pitkään korostanut sitä, miten saatamme kasvatuksessa ja työelämässä ymmärtää väärin introvertteja ihmisiä)
• Leena Kurki, 2000: Sosiokulttuurinen innostaminen (sosiaalipolitiikan ja sosiaalipedagogiikan tutkijan tieteellinen perusteos aiheesta)
• Antti S. Mattila, 2006: Näkökulman vaihtamisen taito (lastenpsykiatrian erikoislääkärin ja filosofin viisas kirja, joka siirtää lukijan horisonttia uuteen tulokulmaan, tutkimuspohjainen ja yleistajuinen teos, perustana reframing, selkänäja antiikin filosofia)
• Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.), 2009: Meitä on moneksi – Peroonallisuuden psykologiset perusteet (persoonallisuuspsykologian ensimmäinen kotimainen yliopistotasoinen perusteos)
• Lauri Nummenmaa: Tunteiden psykologia, 2010 :(aivotutkimusyksikön tutkijan yleistajuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja, joka avaa emootioiden biologista perustaa ja suhdetta sosiokulttuuriseen vuorovaikutukseen, mm. luku tunteiden tarttumisesta)
• Jarkko Rantanen: Tunteella! Voimaa tekemiseen – Uudenlainen näkökulma ihmisten suorituskykyyn, 2011: (ekonomimaailmassa toimivan psykologin ajankohtaiseen tunnetutkimukseen perustuva teos, jossa peilataan emootioita työelämän ja arkisen elämän suoriutumisen kannalta, teoksessa eritellään erityyppisiä tunteita ja käydään läpi emootioiden voimaa ja vaikutuksia sekä sitä, miten nämä olisi hyvä ottaa huomioon tavoitteellisessa yhteistyössä ja kohtaamistilanteissa)
• Christiina Salmivalli, 2005: Kaverin kanssa. Vertaissuhteet ja sosiaalinen kehitys (psykologian professori kuvaa lapsen ja nuoren vertaissuhteiden merkitystä ja sosiaalisten suhteiden vaikutusta lapsen ja nuoren kehitykseen)
• Lea Pulkkinen, 1996: Lapsesta aikuiseksi (suomalaisprofessorin kansainvälisestikin merkittävän tutkimuksen yksi etappi, jossa kuvataan persoonallisuutta ja sosiaalista käyttäytymistä, elämänpolkuja ja signaaleja, jotka voivat kertoa ennakoitavista ongelmista)

Mistä opetusteknologia jumittaa?

Pitkään on tipahdellut tiedonmurusia EU:n tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön vertailututkimuksesta, jossa Suomi ei loista mallioppilaana. Nyt tutkimus on julkaistu ja vilkas poruhan siitä syntyi.

Koulu on muutenkin kuuma peruna ja voi ihme, 2016 ylioppilaiden pitäisi kyetä kirjoittamaan kokeensa lankanetissä olevilla koneilla ja systeemillä, josta vielä ei tiedetä oikein mitään. Joissakin kouluissa kerätään teknologia päiväksi pois. Joissakin tyrkätään jokaiselle käpäliin tablet-laite, täppäri, pädi, läppäri, kannettava, älylaite, hypridi... on Nokiaa, Microsoftia, Linuxia, Applea, iOSää, Androidia, Windowsia.

Tutkimuksen yhteenvedosta:

"Oppilaiden mielestä mahdollisuus hyödyntää tietotekniikkaa oppitunneilla on Suomen peruskoulussa alhaisin, lukioissa neljänneksi alhaisin ja ammatillisissa oppilaitoksissakin alle keskitason. "

"Suomalaiset peruskoulujen rehtorit uskovat tieto- ja viestintätekniikan hyötyihin vähemmän kuin eurooppalaiset kollegansa. Lukion ja ammatillisten oppilaitosten rehtorien luottamus on keskitasoa parempaa. Kahdeksannen luokan opettajien luottamus omiin tietoteknisiin taitoihinsa on heikoimpien joukossa. Myös lukion ja ammatillisten opettajien luottamus on alle keskitason. "

Elämme aikaa, jossa keskusjohtoisesti valitaan vain osittain järjestelmät, joita käytetään. Elopelto vihertää. Mahdollisuuksia on villisti. Mutta entäs, kun kaikki rehottaa ja muuttuu alati? Tarvitaan metatason käyttötaitoja. Kyse on siis samanlaisesta ilmiöstä kuin autolla ajaminen. Samoilla periaatteilla ajetaan erimerkkisiä henkilöautoja, pakettiautoja, linja-autoja, kuorma-autoja. Jokainen ei osaa ajaa kaikkia, mutta voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Jopa lentokonetta, helikopteria ja kuurakettia ihmiset osaavat kuljettaa paikasta a paikkaan b.

Toisena vertauskuvana voisin käyttää sitä, että koulussa opetetaan kieliä, kuten ruotsia, englantia, ranskaa tai matematiikkaa. Kielten oppiminen ei ole mahdotonta. Heikollakin kielitaidolla pärjää maailmalla ja lisää voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Opettaja voi muuttaa Mexico Cityyn töihin. Varmasti aluksi on vaikeaa. Mutta ihminen oppii ja sopeutuu. Jos halua ja motivaatiota löytyy.

Mistä sitten halu ja motivaatio? Osa opettajista kokee oman ammattitaitonsa ajan tasalla pitämisen omaksi eduksi eikä laske jyrkkää rajaa työn ja vapaan välille. Osa oppii nopeasti ja vaivattomasti. He ovat jo liikkeessä. Mutta entä muut. Työn puristuksissa tuskailevat, kiireiset, ne, joiden mielestä vanhatkin keinot riittävät hyvin, ne, jotka näkevät teknologian uhkapuolet, ja ne, jotka opettelevat uutta vain työajalla?

Suomessa on hienosti laadittu 1997 alkaen tvt-strategioita oppilaitossektorilla. Koulutusta on järjestetty, vaikka sen puutetta valitetaankin. Koulutuksen ongelmia ei olla nähty, vaikka ollaan oppimisen ja kouluttamisen asiantuntijoiden kanssa sitä tekemässä.

Ensimmäinen tietoteknologian askel koulumaailmaan heitti vinouman, jonka varjot olivat ilmassa vielä 2001, kun itse aloitin opettajana. Hötömölökieli, koodaaminen, humanistien pois sulkeminen. Monella opettajalla on vieläkin arka paikka, kun kieli ei ole yhteinen ja kuorma-auto pitäisi saada käyntiin polkupyöräilijän kokemuksella.

Pahasti metsään osuu analyysi siitä, että pedagogiikka puuttuu. Tätä mieltä olen ja voin perustella. Pedagogiikkaa on, metatason soveltamisessa ongelmia. Tilanne on kuin se, että Mexico Cityssä ei voi natiiveja opettaa suomeksi eikä Suomen malliin. Pitää oppia paikallinen kieli ja kulttuuri. Jos sitä voi tehdä kaverin kanssa, jolla molemmat ovat hallussa, voi sitä säkenöntiä.

Suomalaiset opettajat ovat taitavia pedagogeja, olen nähnyt lukuisia ja olen vakuuttunut (tietenkin joukkoon mahtuu, mutta yleistän nyt kuitenkin). Hyviä juttuja syntyy, kun yhdistetään osaamista, tehdään porukalla, oppijatkin mukana hommassa (esimerkiksi Kiltakoulut ovat oivaltaneet kielen, kulttuurin ja oppimisen yhteisöllisyyden, oppijat mukana ytimessä).

Teknologian opetuskäyttö johtaa avoimuuden lisääntymiseen, opetus tulee näkyväksi uudella tavoin. Opettajuus on murroksessa. Yksin tekemisen aika alkaa olla ohi. Luokan ovet avautuvat. Samaan aikaan pitää oppia elämään epämääräisyydessä: järjestelmät päivittyvät, teknisten härveleitten elinkaaret lyhenevät, mahdollisuuksien kirjo lisääntyy, vilske on kuin Mexico Cityn kuumeisessa helteessä. Kadunnimet puuttuvat, reitit outoja, oppaat ja tulkit harvassa.

Ja sitten toisaalta. Eihän tuo nyt niin vaikeaa ole. Päin vastoin. Kun teknologian kielikynnyksen ylittää ja ajokortin saa plakkariin, tutkimusmatkailun maailma avautuu. Koko maailma on oppimisympäristö. Eikä sitä maailmaa tarvitse ottaa haltuun yksin. Apu saapuu taskuun.

Paljon saadaan aikaan vähäiselläkin teknologialla, kun ideoita riittää, kun ideat jalostetaan pedagogisella otteella, kun erilaista osaamista saadaan yhteen, kun johto mahdollistaa ja tukee. Vikaan mennään, jos syyllistetään opettajia näistä tutkimustuloksista.

Kyse on järjestelmätason häiriöstä. Tässä on silmien avaamisen paikka. Joku Muu ei saavu taikaviitta harteillaan. Nämä asiat pitää tehdä porukalla. Halu ja motivaatio eivät syty pakosta. Edes raha ei riitä. Asennetta kehiin. Kyse on lastemme ja nuortemme tulevaisuudesta. Meistä ja maailmasta. Elämästä. Osaamista on paljon. Koulut ovat osaamisyhteisöjä. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon.

Mistä jumittaa? Luettelo on pitkä. Järjestelmätasolla kumminkin.

Olen odottanut, milloin nuoriso nousee barrikadeille ja puhaltaa henkeä. Ehkä sekin aika tulee. Ehkä tämä ei vielä kiinnosta riittävästi tai latistuksen mankeli on käynyt kierroksilla.

Jos joku vielä ajattelee tässä kohdassa, että entäs jos jarruttelevat opettajat ovat oikeassa. Etteihän se tvt mikään itsetarkoitus. No ei. Mutta näytähän kansalaisen elämä, työelämä, viestintäelämä, jossa nyt ja tulevaisuudessa tieto- ja viestintätekniikka on toisarvoista. Kansalaisen perustaitoja.

Aiheesta kirjoittivat myös:

• Vesa Linja-aho: Suomi on virallisesti hännänhuippu tietotekniikan opetuskäytössä – ja miksi?
• Tarmo Toikkanen: Suomessakin keskusjohtoiseen opetukseen, opetusteknologia Troijan hevosena?

Pyhää lehmää saa välillä potkaista ulkopaistiin

Kari Haakana tölväisi mennäviikolla opetushankkeiden iPad-hurmaa blogissaan. Aina on syytä kavahtaa todellisuutta, jossa ryhdymme olemaan kiitettävän yksimielisiä yhdestä autuaaksi tekevästä totuudesta. Haakana sai osakseen suitsutusta ja sättimistä. Molemmille on paikkansa, kun yksioikoistaa asioita. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuorein Voima-lehti muistutti siitä, miten vikkelään vanheneva ja kvartaaleittain vaihtuva tietoteknologia köyhdyttää metallivarantoja: "tietokone sisältää noin 700:aa eri ainetta, muun muassa lähes kaikkia teollisuuden käyttämiä metalleja".

Elämme tällä pallolla vauhtisokeuden aikaa. Loputon teknologiausko sokaisee kuin kevätlumi napapiirillä. Kun valitsemme luontoa kuluttavaa teknologiaa, meidän pitäisi myös valita pois jotain muuta luontoa kuluttavaa. Kun itse siirryin tekemään töitä kokonaan netin kautta, valitsin pois henkilöauton omistamisen. Pyrin myös välttämään lentomatkustamista, missä olen hyvin onnistunut, vaikka pienellä haikeudella, mutta onneksi on netti yhteyksineen rakkaaseen Itävaltaan.

Uusien tavaroiden hankkimisessa suomalainen sananlasku antaa hyvän suunnan: "köyhän ei kannata halpaa ostaa". Voima-lehden artikkelin viestissä murheellista oli karu totuus siitä, että nykyinen kuluttajaelektroniikka tehdään vanhentumaan nopeammin kuin se teknisesti vanhentuisi. Tässä eri laitevalmistajat ovat ottaneet erilaisia strategioita.

En halua mainostaa mitään, mutta ihailen tuoteperhettä, joka päivittyy virtuaalisesti, uutuuksien vuoksi ei tarvitse hankkia uutta fyysistä laitetta vaan päivittää vanha. Tässä taloudessa toimii vielä ensimmäinen kyseisen tuoteperheen hankintani. Laitteet kiertävät ja kestävät. Murheellista on, että ihmiskunnan tässä vaiheessa osattaisiin tehdä kestäviä, pitkäikäisiä ja toimivia laitteita. Mutta niitä ei tehdä, koska kestävä laite on huono bisnes. Tätä vastaan pitäisi nousta kapinaan!

No, tämän jutustelun kimmauttanut Haakanan bloggaus menee omasta mielestäni yhdessä perustavanlaatuisessa argumentissaan hutiin: "Lisäksi iPad on lähinnä sisällön kuluttamiseen tarkoitettu laite. Sillä voi toki luodakin asioita, mutta sen ytimessä on digitaalisen sisällön passiivinen kuluttaminen, ei uuden luominen."

Piirtelijänä en ole sitten lapsuusvuosien saanut mitään niin unelmaista käpäliini: ooh mikä ihana vempele. Katsokaa vaikka vain yhden ainukaisen sovelluksen tekijöitten tuotoksia (kannattaa selata). Omilla käpälilläni esimerkinomaisesti tuossa alla kyseisellä sovelluksella junassa piirreltyä junassa piirtelyn hauskuudesta. Ja mikä autuuden maailma pikkuisten videoitten tekijöille ja niin edelleen.

Silti olen sitä mieltä, että Haakana potkaisi mehevästi. Siitä vaan todistamaan käytännön teoilla puolesta ja vastaan!

Miltä tietokoneesi työpöytä näyttää?

Olen tehnyt ensimmäistä opinnäytettäni (G) pienyritysten etäyhteistyöstä. Tutkimuksen tiimoilta seurasin kahden yrittäjän työpäivää kokonaisen vuorokauden. Havainnoin kaikkea mahdollista. Eräs kiintoisimpia asioita oli seurata tietokoneen käyttöä: miten henkilökohtainen käyttöliittymä tietokoneen tarjoamassa mahdollisuusavaruudessa rakentuu. Työpöytä ja resurssienhallinnan hakemistopuu yhdistyvät käyttäjän muistiin ja ajatteluun.

Selailin äskettäin vanhoja diasarjojani. Mukana oli ruutukaappauksia niiltä ajoilta, kun osasin tehdä selaimelta kaappauksia vain Print Screen -menetelmällä. Mukana näkyi selain kaikkine virityksineen. Virittämättömällä selaimella vähän kuin oikeakätisenä kirjoittaisi vasurilla. Chrome on ratkaissut ongelman synkronoinnilla eoli jos kirjaudut Chromeen ja annat palvelun synkronoida selaimesi, se aukeaa miltä tahansa koneelta kirjautumalla samanlaisena.

Olen huomannut itse käyttäväni tietokoneen työpöytää kuin konkreettista työpöytää. Vireillä olevat asiat ovat työpöydällä ja siitä niitä sitten napsitaan paikoilleen, kansioihin tai roskikseen.

Tänä syksynä pääsin opettamaan paikassa, jonka tietokoneilla ei voinut tallentaa mitään työpöydälle. Kokemus oli erikoinen. Huomasin, että moni osallistuja oli yhtä hämillään. Minne nyt tallennan, mistä löydän?

Vaihdoin Maciin muistaakseni 09. Tuntuma Windowsiin on kuitenkin hallussa uusinta 8:aa lukuunottamatta. Vistasta alkaen Windows kaltaiseni taviskäyttäjän näkökulmasta hukkasi hienon logiikan omalle koneelle verkosta tallentamisen kanssa. Olen vierestä opastanut vuosien aikana monia ja aina vain XP:n selkeyttä kaivataan.

Mac on helppo. Jos lataan jotain netistä, juttu löytyy Lataukset -nimisestä kansiosta (jos en ehdoin tahdoin muualle lataa). Loogista ja helppoa. Jos muistan yhdenkin sanan siitä, mitä latasin, klikkaan oikeasta ylänurkasta suurennuslasia eli Spotlightia. Kirjoitan hakusanan tai -sanat siihen ja haku salamannopeasti esittelee kaiken koneeltani kauniisti luokiteltuna formaatin mukaan. Haku ulottuu sisältöihin. Macin kanssa kansiointi ei ole koskaan kovin kriittistä. Asiat löytyvät.

Ensikko-macistinä muistan pienen kertomuksen pätkän, jossa kuvailtiin sitä, miten osa Macin käyttäjistä kuuluu Clear Desktop -porukkaan. Huomaan kuuluvani jengiin. Käytän työpöytää ruutukaappauksien tallentamiseen ja joidenkin vireillä olevien asioiden käsittelyssä pitämiseen. Lataukset kansio nappaa nettitallenteet ja oikein tärkeät sijoitan heti oikeaan kansioon. Kansiointi ei kuitenkaan ole kovin tärkeää eikä kuluta aikaa.

Miltä työpöytäsi näyttää vieraskoreasti siivottuna? Tallenna nettikulttuurin historiaa. Linkkaa vaikka kommenttiin. Nämä ovat hauskaa katseltavaa jo muutaman vuoden kuluttua! (Klikkaa alla olevaa kuvaa, niin näet sen suurempana.)

Somen rooli oppilaitoksissa

>> Kirjoitus on alunperin julkaistu LUOTI-blogissa.

Oppilaitosjohdon LUOTI-kesäseminaari käynnistyi. Kesäseminaarissa puhutaan kattavasti tvt:n ja sosiaalisen median roolista oppilaitoksissa. Osallistujilla on laaja kokemus ja näkemys aihepiiristä. Yhteisissä keskusteluissa haetaan avaimia toimintakulttuurimurrokseen ja pedagogiseen johtamiseen.

Oppimisessa korostuu nykyisin entistä enemmän suunnitteluosaaminen ja oppimisen muotoilu eli voidaan tietyssä mielessä puhua oppimisen designista. Lukuisissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa on asiaa edistetty. Strategioita on laadittu pitkälti toista vuosikymmentä. Tietyssä mielessä tuntuu, että edistyminen on ollut hidasta. Toisaalta monissa asioissa on menty paljonkin eteenpäin – varsinkin rautaa on tullut, käyttöliittymät ovat helpottuneet, yhteydet parantuneet ja vapaa-ajan tvt-käyttö lisääntynyt.

Jokapaikan ubiikki tenologia, sähköistyvät oppisisällöt, mobiili teknologia ovat jo arkea monessa paikassa – eivät toisaalta vielä tasapuolisesti ja kaikkialla. Kaiken muun kehittämisen keskellä teknologian oppimiskäyttöön liittyvien asioiden jäsentäminen, vaiheistaminen, siirtymä edeltävistä teknologioista tuoreempiin, teknologian sulauttaminen lähityöskentelyyn, oppimisen avaaminen, oppimisympäristöjen rikastaminen. Kaikki tämä erilaisten säästöpaineiden kanssa.

LUOTI someosaaminen

View more presentations from arongas

Ohitetaan työvaiheita

Muistan ällistykseni, kun ensikerran skannasin A4-paperin kännykälläni. Samoin sen, kun ensi kerran samalla laitteella editoin valokuvaa. Kosketusnäytöllisyys ja notkeat appsit muuttavat toimintareittejä.

Kun silloin ennen vanhaa halusin havainnollistavan kuvan netitse saataville, piti ensin piirtää se kuva paperille. Tietokoneella piirtäminen oli tuskallisen hidasta ja hankalaa, eikä omaa kädenjälkeä saanut kuviin. Usein piirsin ensin ääriviivat käsin ja väritin tietokoneella. Kuvan saaminen tietokoneelle vaati skannaamista. Usein skannerin jälkeä piti korjailla: poistaa roskia ja värivirheitä valkoiselta alueelta. Viivapiirroksissa usein kontrastia piti säätää. Skannattu kuva piti vielä muuttaa verkkojukaisuun sopivaan kokoon. Hommaan vaadittiin hyvää kuvankäsittelyohjelmaa. Myöhemmin löytyi sopivahkoja selaimella toimivia nettipalveluita. Aikaa meni, ennen kuin kuva oli kynänkäytön jäljiltä perillä netissä.

Usein kävi opetustilanteissa niin, että piirrokset jäivät odottamaan skannaamista. Skanneri oli milloin rikki, milloin se ei ollut lähettyvillä, kun kuvan siirtäminen oli mielessä ja kuva mukana. Moni kuva jäi skannaamatta. Osittain korvasin asiaa valokuvaamalla taulumuistiinpanoja ja siirtämällä valokuvat kuvanjakopalveluun. Kuvanjakopalvelusta ohjasin valokuvat syötteenä kurssisivuille.

Toisin ovat asiat nyt. Piirrän kuvan täppärillä, hipaisen piirtopintaa kahdella sormella ja napautan yhtä painiketta. Kuva on verkossa. Alla oleva kuva on tehty kuvatulla menetelmällä. Lisää aiheesta aamupäivän bloggauksessani. (Kuvassa käytetty ohjelma Paper 53.)

Huomio: Tämä bloggaus on alunperin julkaistu Hämeenlinnan Open Päivityksen blogissa.

Jos oppisi lapsen lailla

Toimintaamme sulautuva teknologia muuttuu jatkuvasti helpommaksi ja huomaamattomammaksi. Silti käyttöönottovaihe vaatii toimintaa ja vaivannäköä. Kuin uutta kieltä oppisi ja samalla siihen oppimiseen liittyisi pyörällä ajamisen kaltainen motorinen taito. Pelkkä äly ei riitä.

Miten aikuisia turhauttaakaan nykyään lasten vikkelä oppiminen uuden teknologian hallinnassa. Viisivuotias lapsenlapseni osaa ilman apua soittaa Skypellä minulle. Lukutaidoton lapsi. Kun samaa parin napauksen toimintoa tarjoilin äidilleni, jo pelkkä ajatus herätti ei-ei-ein. Katsotaan ja ihmetellään lapsen asennetta näiden asioiden oppimiseen. Kokeilua, eläytymistä, wau-tunteita, iloa. Näitä laitteita on vaikeaa saada käyttämällä rikki.

Turhauttavaa aikuisista on se, että kaikkea on liikaa. On liikaa uusia asioita, laitteita, laitemerkkejä, sovellusohjelmia, ihan kaikkea. Mutta maailmassahan on aina kaikkea ihan liikaa yhdelle ihmiselle, eihän tämä moninaisuus sinänsä ole uutta. Uutta toki on se, että maailman moninaisuus tulee omille kämmenille, silmien eteen, sinun valittavaksesi. Aiemmin suodattimet ja seulat päästivät yksittäisen ihmisen saataville niukan valikoiman mahdollisuuksia.

Oman varhaislapsuuteni kodissa oli kaksi sähköllä toimivaa asiaa: lamput katossa (yksi jokaisessa huoneessa) ja putkiradio. Nyt aamulla kurkkasin silmät avattuani kännykällä Facebookia, josta silmiin osui Mashablen viesti blogijuttuun, jossa kerrottiin jänskästä iPhone appsista (Flixel), jolla saa kuvat eloon. Latasin sen puhelimeeni ja voi hassua, mitä jännää saattoi tehdä, valokuvasta eloisan ja liikkuvan (animoitu gif, hipaisten).

Kokeilin ja hihittelin lapsen lailla lelun kanssa. Eipä siinä pitkää tovia vierähtänyt, muutama minuutti. Piti ulkorapulla käydä kuvaamassa pyykkiä huhuilevia poikia. Kuten kuvasta huomaa, en aamutuimaan ja ensimmäisen kuvan kanssa ollut vielä kovin taitava. Mutta jee, helppoa ja hauskaa, hyödystä en tiedä (kyllä nämä ärsyttävät ihan totta, mutta silti tekeminen on yhtä hauskaa kuin lapsena torvella soittaminen).

Ilo ja ahdistus kulkevat käsikkäin, ihan sormenpäissä, näiden uusien teknologioiden kanssa. Torjunta ja vastaan argumentointi kampittaa hypettäviä hörhöjä. Ehkä löydämme vielä balanssin tässä. Minusta näyttää siltä, että sulautuva teknologia paljastaa aika pitkälle meidän ihmisten temperamenttipiirteitä. Olemme erilaisia ja sellaisina meidät tulee hyväksyä. Kukin tyylillään.

Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?

Harto Pönkä pohdiskeli eilen blogissaan aihetta, jota itsekin olen miettinyt vuosikausia ja tänne blogiinkin kirjoittanut siksi. Kyse on teknologian opetus- ohjaus- ja oppimiskäytöstä. Miksi kouluissa erot kasvavat? Miksi joissakin kouluissa lasten ja nuorten saamat valmiudet eivät riitä jatko-opinnoissa ja työelämässä?

Arvopohdiskelua liidulla. Älykännyllä nettiin. Vanha teknologia toimii uuden kanssa.

Olen kuullut paljon hyviä perusteluita, mutta asia pohdituttaa edelleen. Oma suhteeni tieto- ja viestintätekniikkaan perustuu pitkälti maanviljelijätaustaani. Maanviljelijä joutuu alati tunnustamaan vallitsevat olosuhteet. Vaikka kuinka haluaisi, että asiat säilyvät sellaisina, kuin minä itse haluan, ne eivät säily. Hyvin harva enää kaskeaa tai raivaa suota kuokalla.

On totta, että kaikessa maailman kehityksessä ei ole todellista kehitystä ja oikeastaan edistys vie taakse päin (kuten teollinen maatalous). On totta, kuten moni opettaja miettii, että se nuoriso on jo muutenkin ihan liikaa koneilla. Mutta kun he eivät koneilla opi kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, tiedonkäsittelytaitoja, yhteisöllisen oppimisen ja työskentelyn taitoja, ongelmanratkaisutaitoja... välttämättä (monet nimittäin oppivat).

Kommentoin Harton bloggausta:

Eräässä Opetushallituksen tilaisuudessa jokunen aika sitten lounastin suuressa suomalaisessa yrityksessä henkilöstöpuolella johtajana työskentelevän kanssa. Hän itse edusti iältään itseäni vanhempaa ikäluokkaa. Ja mikä hänen keskustelunavauksensa oli: "Ylioppilastutkinnossa pitäisi olla ryhmäkokeita ja netti käytössä." Ja samaa rataa muusta kouluoppimisen kuilusta tämän päivän työelämään. Siis ei tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ja tulevaisuuden kouluihin.  

Kouluissa opitaan paljon oikeita asioita, mutta paljon jää oppimatta. Ops ei nytkään rajoita. Jos sen lukee huolella, se nimen omaa antaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sitä opetusta ja oppimista, joka antaa parhaat eväät nuorisollemme elämässä eteenpäin. 

Mutta kuten toteat, kun tiukka ohjaus puuttuu, asiat eivät etene. Itse olen tätä samaa miettinyt, sillä on päivän selvää, että nämä tekniset asiat eivät ole vaikeita. Ne oppii jopa lukutaidoton lapsi, joten ne oppii myös akateemisesti koulutettu opettaja. On kyse muusta kuin teknisistä kynnyksistä, mutta niihin vedotaan, vuodesta toiseen.

Tekniikka sulautuu meidän ihmisten toimintaan. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se auttaa säästämään luontoa (vaikka se samalla myös tuhoaa). Voimme helposti tehdä paljon hyvää sekä yksilön että yhteisön oppimisen ja toimintakyvyn hyväksi teknologian avustuksella. Enkä tässä todellakaan julista mitään teknologiauskovaisuutta. Tämän päivän paras tekniikka vapauttaa meitä tämän päivän huonoimmasta tekniikasta. Koska minulla on hyvät nettiyhteydet ja vempaimet, yksityisautoilen radikaalisti vähemmän kuin ennen. Suurimman loven haluan lentomatkailuun. Se on tuhoisin tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaroita. Silti emme hannaa näitä teknologioita vastaan. Miksi?

Vähälläkin voidaan tehdä paljon, kun keksitään yhdessä ja toimitaan yhteen. Kyse ei ole aina siitä, että pitäisi ensin olla suuret investoinnit ja valtavat resurssit. Kyse on miltei aina siitä, että meidän pitäisi tunnustaa tosiasiat ja sopeutua yhteisvoimin siihen, missä nyt olemme ja minne matkamme kulkee. Ihmiskunnalla on edessään suuria ongelmia. Miksi ihmeessä edelleen räpiköimme tätä totuutta vastaan? Meidän on kyettävä maailmanlaajuiseen ongelmanratkaisuun ja yhteistyöhön, jos haluamme, että tämä pallo hengittää. Emme me voi tätä työtä tehdä ilman tieto- ja viestintätekniikkaa.

Kuten Teemu Arina niin osuvasti kiteytti MindTrek-konferenssissa pari viikkoa sitten: Olemme tavoitelleet itsenäisyyttä ja itsellisyyttä (independence). Nyt olisi aika tavoitella keskinäistä riippuvuutta (interdependence). Tai kuten Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa pohdimme: kohti vertaisaikaa.

Kyse on jatkossakin työstä ja toimeentulosta, mutta myös toinen toistemme ja Maan huolehtimisesta. Teknologian kestävä käyttö pitäisi liittää kouluissa muihin aktiivisen ja vastuullisen kansalaisuuden taitoihin. Tiedän, että tehtävä on hankala ja nykyisin kaikkea arvopohjaista ja eettistä varotaan, ettei loukata ketään. Varoessamme menetämme intomme, ilomme, ideamme, innovoimamme.

Omissa mietteissäni olen päätynyt siihen, että suuri syypää vastahangan vuoreen ja esteiden suohon on se, että koulussa opettaja tekee työtään yksin ja opiskelija opiskelee yksin. Yksin suuressa joukossa. Vertaisuus ja verkostot puuttuvat. Kaikilla on taakka selässään ja vielä kivireki päälle.

Se, mistä Harto puhui paljon, yhdessä tekemisen mullistus, ei ole laajassa mittakaavassa edelleenkään totta. Pelätään, varotaan, ei jakseta. Syy ei ole kenenkään yksittäisen opettajan vaan koko rakenteen. Siksi muutos on niin hidas ja vaikea. Suomessa toteutettiin peruskoulu, suuri rakenteellinen uudistus. Kyllä meillä on mahdollisuuksia tehdä jälleen jotain samaa, jos vain tahdomme. Rakenteita on uudistettava – Karthago on tuhottava.

Äly-aktiivi-kosketus eli pedateknologiaa kiitos

Yritän jatkuvasti muistella, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Opetushallitus taitaa suosittaa kosketustaulua, vaikka heidän sivuillaan esitelläänkin European Schoolnetin interaktiivisten esitystaulujen tehokkaan opetuskäytön ohjeet. Nimipulmaa kuvaa edellä mainitus julkaisun suomennoksen saatteen aloituskappale: "Kaikkialla Euroopassa kaikilla tasoilla toimivat kasvattajat ovat interaktiivisten esitystaulujen eli äly- tai aktiivitaulujen käyttöönoton eri vaiheissa."

Paras nimitys oli Hesarilla syksyllä 2009, kun uutisoivat Helsingin hankkivan interaktiiviset valotaulut kaikkiin kouluihinsa, siis luokkien seinälle, ei koulujen katolle. Uutinen korjattiin samana päivänä, mutta toimittaja käytti systemaattisesti valotaulua, joten kirjoitusvirhe se ei ollut.

Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogissa pohdiskellaan mukavasti taulun nimitystä ja otetaan kantaa aktiivitaulun puolesta. Ja erityisesti jakamisen kulttuurin puolesta. Hankalaa aloittaa, jos ei ole edes yhteiastä sanaa, jolla puhua uudesta vempeleestä.

Nimitykset vakiintuvat hiljalleen. Mielikuvat kiinnittyvät nimiin ja vaikkei nimi miestä pahenna tai taulua, mielikuva kuitenkin virittää aivojamme. Ensisijaisesti soisi nyt pedagogisten kollegaverkostojen luovan ja levittävän viisautta äly-aktiivi-kosketus-interaktiivi-esitys-jakamis-taulujen kanssa toimimiseen. Siihen olisi mainiot edellytykset ja kaikki hyötyisivät. Luovuutta, oivalluksia, arjen puurtamista, yritys-erehdys-oppimista. Jakoon vaan. Hatunnosto Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogille. Tietääkö kukaan lisää aiheesta nettiin jakavia?

EDIT: via EduCOSS-blogi: "Opinsys on käynnistänyt tiedonkeruutalkoot äly- eli kosketustaulujen Linux-yhteensopivuuden kartoittamiseksi. Opinsys kerää tietoja ja julkaisee ne suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi."

Sokratinnan puolustuspuhe

Sometu-verkostossa on elellyt muutamia kuukausia keskustelu kouluista, tietotekniikasta, koulumaailman muuttumisen hitaudesta, kouluinstituution vanhakantaisuudesta. Keskustelu on kiinnostavaa ja pontimet tuntuvat läheisiltä ja tutuilta.

Kuitenkin haluan kyseenalaistaa yksinkertaistamista ja sitä stereotypiaa, jonka mukaan koulu ja koko koululaitos kaikkine toimintoineen olisi menneestä maailmasta.

Näin vastasin juuri yhteen kommenttiin tuossa keskustelussa:

Vaikka kaikenlaista parannettavaa riittää, niin kyllä paljon hyvääkin löytyy. Kaikki muuttuminen ei aina ole viisasta ja hyvää, ei muutosta muutoksen vuoksi. Ihmiset oppivat monin tavoin. Uusi sukupolvi ei välttämättä ole intohimoinen työelämän kehittämisen suhteen vaan yksilöllisen ja hyvän elämän suhteen.

Silloin kun olin maanviljelijä, maanviljelijöitä haukuttiin kollektiivisesti ja mustavalkoistettiin kaikkea maatalouteen liittyvää (iltalypsäjät veronmaksajan taskulla). Nyt kun tässä on tullut seurattua tätä koulumaailmaa ja siitä käytävää keskustelua, tuntuu vähän samanlaiselta. Kovin mustavalkoiselta.

Instituutio ei ole itsenäinen entiteetti, vaikka toki sillä on tietty olemus. Ihmiset ovat ne, jotka muodostavat näitä instituutioita. Muutoksissa on hitautta, mutta parin viime vuoden aikana koulumaailmassa pinnan alla on tapahtunut suurempi muutos, kuin ehkä osaamme vielä hahmottaa. Todellistuminen vie aikansa, mutta nyt ei ole enää kyse heikoista signaaleista.

Sitten vielä huomautan, että nykyisellään kaikilla opettajilla kaikilla asteilla on instituution puolesta mahdollisuus toteuttaa erittäin rikasta, oppijalähtöistä ja aktivoivaa opetusta. Hallinnollisesti tätä ei rajoiteta. Vaikka sitten vastassa on joitakin vanhamuotoisia jäänteitä, kuten yo-kokeet (joissa sielläkin on sisällöllistä ja muodollista muutosta tapahtunut), niin ymmärtävä ja syvällinen oppiminen ei niihin kilpisty. Yo-koe voi olla joillakin toimintaa ohjaava päämäärä, mutta vain harvoilla.

Tunnen lukuisia opettajia, joilla on a) värikäs tausta ja b) sydäntä myös 8-16 ulkopuolella.

Tästä edeltävästä huolimatta olen toki sitä mieltä, että töitä on paljon ja intohimoista sekä viisasta otetta koulumaailman kehittämisessä tarvitaan edelleen.

Tuskaa ja hurmaa someen solahtamisessa

Mäkelän Pauliina (Kinda Oy) vinkkasi tänään naamakirjassa Tvt-opetuksessa blogiin, jossa Jarkko Sairanen kuvaili omia ja ryhmän kokemuksia sosiaalisen median opetuskäytön alkumetreiltä. Hänen vinkkinsä ovat rautaa: Älä hätäile ja

1. Kenenkään ei ole pakko osallistua sosiaaliseen mediaan vaikka sitä teemmekin huomaamattamme joka päivä perussurffauksessa.
2. Kaikkia palveluja ei tarvitse osata ja käyttää.Voi ottaa käyttöönsä vaikka yhden itseä kiinnostavan palvelun. Ja sitten sen kautta tulee puolivahingossa tutustuttua toiseen, jossa joku vinkkaa kolmanteen…
3. Sosiaalinen media ei kouluta opiskelijoita aineissamme. Se voi toimia yhtenä välineenä oppimiseen. Voi myös miettiä kuinka moni meistä tunteja suunnitellessaan käyttää pelkästään painettua kirjallisuutta. Vai käymmekö sittenkin hakemassa tietoa internetistä koska sitä on siellä helposti saatavilla? Miksi opiskelijoiden ei tulisi oppia hakemaan tietoa samalla tavalla? Olemmeko pitämässä heille tunteja vielä silloin kun he eivät ole koulussa?
4. Oppiminen ei muutu sosiaalisen median myötä. Samat inhimilliset tekijät ovat yhä voimassa. Tarvitaan paljon myös perinteisiä keskusteluja, ryhmätöitä, esitelmiä, luku-urakoita, harjoitustöitä. Joskus näitä voi tehdä myös netissä.
5. Ihminen tulee kohdata ihmisenä. Usein haksahdan kuitenkin puhuvaksi pääksi. Yhteistoiminnallisessa oppimisessa ja ohjaajan roolissa kohtaamisia voisi tulla useammin.

Itse kirjoittelin tänään erään koulutuksen ryhmäkeskusteluun ja erääseen lehtijuttuun someopetuskäytön alkumatkasta näin:

Harva saa sosiaalista mediaa tuskatta työkäyttöön kelpo välineeksi. Aina jostain löytyy tuskan kohde.

On kimurantteja käyttöönoton polkuja (kuten muuten kelpoisassa sosiaalisten kirjanmerkkien Delicious-palvelussa Yahoo-käyttäjätilin luominen tai LinkdIn-palvelussa jatkuva pommitus päästää palvelu omaan sähköpostiin). On epäluotettavia palveluita (kuten Facebook kaikkine käyttöehtoineen, Googleakin moni kriitikko epäilee).

Hyvät käytänteet eivät nekään ole noin vain levitettävissä, kun aina on mietittävä erikseen kohderyhmä, tarpeet, tavoitteet, resurssit, oman oppimisnäkemyksen ja opettajapersoonan sopiminen toteutustapaan. Virikkeistä on silti aina iloa.

Aikapula on suurin este uusien toimintatapojen omaksumisessa.

Olen nähnyt kouluttajaurani varrella kuitenkin niin hienoja tuskien läpi menemisiä, että rohkaisen kaikkia luottamaan. Kyllä ne omat oivallukset ja itselle sopivat jutut avautuvat. Ne ovat eri ihmisille erilaisia. Omaksumisen reittikin vaihtelee paitsi kokemuksen myös mm. tiedonkäsittelyyn liittyvien henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi.

Kirjoitimme juuri Elias Aarnion kanssa artikkelin aiheesta. Muun muassa tällaiset piirteet ovat vaikuttamassa siihen, millainen omasta somepulahduksesta muodostuu, nopea vai hidas, miellyttävä vai vähän hankalampi (kärjistimme ääripäät piirteistä, suuri osa sijoittunee liukumolle tuolla välillä emmekä pidä mitään pulahtajaprofiilia toista arvokkaampana):

NOPEA PULAHDUS – HITAAMPI PULAHDUS
teknisesti orientoitunut – humanistisesti orientoitunut
aiempaa kokemusta vuorovaikutteisista verkkoympäristöistä – ei juuri aiempaa kokemusta vuorovaikutteisista verkkoympäristöistä
kehittynyt teknologian lukutaito – vähäinen teknologian lukutaito
avaruudellinen hahmottamiskyky hyvä – avaruudellinen hahmottamiskyky heikko
tilaisuus käyttää aikaa opetteluun – vähäisesti käytettävissä olevaa aikaa opetteluun
hyvä kyky hahmottaa rakenteita ja analogioita verkkoympäristöissä – vähäinen kyky hahmottaa rakenteita ja analogioita verkkoympäristöissä

Tätä blogijuttuja kootessani mietin sitä, että tykkään teknologiaänkyröistä vaikka itse olenkin tälläinen hillerihiiri kaikkien hörhöilyjen perään. Kaikkien ei todellakaan tarvitse olla teknologiavälitteisesti kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Nyt tuntuu, että ICT:llä Suomi nousuun puheissa vedetään hommasta ilo pois. Rovion Angry Birds tai Paola Suhosen Ivana Helsinki eivät olisi yhtään mitään ilman tiettyä vapautunutta kaistapäisyyttä, omia ihanteita, villiä sisäitä intoa. Että Älä hätäile. Ole vaan.

(Olen ollut opintojen parissa ja työsumassa, jos joku sattui ihmettelemään blogihiljaisuutta. Perästä kuuluu piakkoin.)

Opetuksen kehittäminen – suuntaa ja realismia

Olen kahlannut läjän opettamisen ja oppimisen tulevaisuutta luonnostelevia ja suuntaa näyttäviä papereita ja verkkolähteitä. Erityisenä helmenä nostaisin esille Helsingin kaupungin Mediakeskuksen Pasi Silanderin ja Jukka Oravan tekemän Osuke-wikin. Siinä on poimittu terveellä järjellä ja tieteellisellä viisaudella taustateorioista ja -visioista sovellettavat kohteet. Asiat on konkretisoitu työpaperien muotoon ja esitetty ohjauksellisesti, portaittain ajassa etenevänä prosessina.

Taitotasojen kansallinen kuvaus on työn alla. Sometussa on jo 2008 Tarmo Toikkasen aloittama aihetta käsittelevä Web.ope.fi-keskustelu, jota kannattaisi jälleen elvytellä.

Itse olen vuoden vaihteen jälkeen miettinyt kovasti tulevaa tilannetta lukutaidon näkökulmasta. Osaammeko avata ja ymmärtää oppisisältöjä? Osaammeko tuottaa sisältöä? Teknologia suo loistavia mahdollisuuksia, erityisesti oppimiseen autenttisissa tilanteissa sekä erilaisille oppijoille. Mutta samalla oppimista tukevien sisältöjen formaatit lisääntyvät ja laitteiden määrä kasvaa. Entä kotien rooli? Jos vanhemmat eivät osaa osallistua vierestä lastensa oppimistilanteisiin?

Laajennetusta lukutaidosta alullaan oleva wiki ja blogi (seuraa Twitterillä). Tunnistat nämä pohdinnat nimestä Nettikettu. Kirjastoilla on merkittävä rooli laajennetun lukutaidon kohdalla.

Kirjoitin otsikkoon sanan realismia siksi, että kaikessa pitäisi muistaa, miksi kehitetään. Ensi sijassa ideana on tukea parhaalla mahdollisella tavalla lapsia ja nuoria sekä tässä ja nyt että antamalla heitä eväitä tulevaisuutta varten.

Kokoelma ajankohtaisia lähteitä opetuksen kehittäjille

Mielelläni otan vastaan täydennyksiä. Eivät ole missään järjestyksessä.

Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen 2020. Parempaa laatua, tehokkaampaa yhteistyötä ja avoimempaa vuorovaikutusta, OKM 2010
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Koulutuksen_tietoyhteiskuntakehittaminen_2020.html
Kriittinen arviointi Martti Hellström http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/12/tietoyhteiskuntaa-kehittamaan.html

Lukiokoulutuksen uudistusmuistio ensimmäinen kierros http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2010/11/lukio.html?lang=fi

Tuottava ja uudistuva Suomi – Digitaalinen agenda vuosille 2011–2020 Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle http://www.lvm.fi/web/fi/julkaisu/view/1213693 LVMN:n tiedote http://www.valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=313376

Opetustoimen henkilöstökoulutuksen neuvottelukunta http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/aikuiskoulutus_ja_vapaa_sivistystyoe/opetustoimenkoulutus/?lang=fi

Opettajien työhyvinvointi − Katsaus opettajien työhyvinvointitutkimuksiin 2004−2009 http://www.oph.fi/julkaisut/2010/opettajien_tyohyvinvointi

Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta 2010: Kansallinen tieto-ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma http://blogs.helsinki.fi/oppiailoakouluun/2010/12/01/kansallinen-tieto-ja-viestintatekniikan-opetuskayton-suunnitelma/
Kriittinen arviointi Martti Hellström http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/12/tietoyhteiskuntaa-kehittamaan-osa-2.html

UNESCO:n Information and Communication Technology Competency Framework for Teachers (ICT-CFT)
http://www.unesco.org/en/migrated/cairo/crosscutting-mainstreaming-principal-priorities-and-special-themes-of-the-unesco-cairo-office/ict-competency-framework-for-teachers-ict-cft/

Helsingin kaupungin mediakeskus Jukka Orava ja Pasi Silander 2009: Työkalupakki tvt-opetuskäytön arviointiin ja kehittämistavoitteiden asettamiseen http://osuke.meke.wikispaces.net/

Minna Taivassalo-Salkosuo muistiinpanot Online Educa Berliini UNESCO:n ICT-CFT -foorumista http://matkaraportit.wikispaces.com/Opettajien+osaaminen

Minna Taivassalo-Salkosuo, Pasi Silander ja Jukka Orava: Millaista osaamista? Luonnostelua tvt-taitotasoihin http://typewith.me/M7ccBdpzz2

Oppimisen tulevaisuus 2030 Linturi, Laitio, Rubin, Sirén, Linturi 2010, http://www.edelphi.fi/fi/groups/ot/content/index

Autenttisen verkko-oppimisen kriteerit
http://opettajatv.yle.fi/kurssit/Sosiaalinen_media_oppimisen_ja_opetuksen_valineena_osio6_autenttisuus_arviointi
Arviointilomake: Elements of authentic learning as evaluation criteria (based on Herrington & Oliver 2000). Suom. (osin soveltaen) L. Vainio ja I. Leppisaari: http://www2.amk.fi/esitykset/Autenttisen_verkko_oppimisen_arviointi.pdf

Sometu-verkostossa huhtikuussa 2008 Tarmo Toikkasen aloittama Web.ope.fi-keskustelu uudistuksista opettajien taitotasoihin (keskustelussa esille nousivat myös oppijan taitotasot) http://www.sometu.fi/group/opetuskaytto/forum/topics/1404780:Topic:12926

Vanha tvt-virsi, mikä tästä tekee niin hidasta?

Luin päivällä OKM:n tuoreen muistion Koulun tietoyhteiskuntakehittäminen 2020 ja mietin, että miten tämä teksti on niin tuttua. Toki asiat ovat tuttuja, mutta oli siinä muutakin. Nimittäin kirjoitin ihan samoista asioista keväällä 2007, siis himppusen vaille 4 vuotta sitten, alueellisen verkko-opetuksen kehittämishankken päättyessä.

Tällaista tekstiä esimerkiksi:

Verkko-opetuksella saavutetaan kaksi nykyisin tärkeänä pidettyä koulutuksen tavoitetta: oppimisen henkilökohtaistaminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen eli yhteistyö- ja ryhmätaitojen kehittäminen. Verkko-opetuksen kehittäminen on aina samalla kokonaisvaltaisesti koulun toimintakulttuurin ja opetustyön kehittämistä. Hyvin järjestetty verkko-opetus ohjaa luontevasti aktiiviseen oppimiseen ja tukee myös eri tavoin oppivia

Koulujen välillä on suuria eroja tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Myös opettajien taidot vaihtelevat. Kehittäjäkouluissa ollaan pitkällä, kun samaan aikaan toisissa kouluissa tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä juuri ollenkaan. Tästä syystä opettajien täydennyskoulutus on erityisen tärkeää. Alueellinen tvt-strategia ja yhteiset päätökset edistävät oppijoiden tasa-arvoa ja tukevat koulujen hallinnollista kehittämistä.

Kirjoitin silloin aikoinaan neljä opasta: oppijalle, opettajalle, opolle ja päättäjälle. Kaikki ovat ladattavissa muinaiseen blogimerkintään sijoitetusta Boxnetistä ja päättäjäopas myös hieman varhemman bloggauksen liitteenä. Julkaisin nyt tuon päättäjäoppaan tekstin ja osia kuvituksesta Scribdiin, jos ketä kiinnostaa.

Tvt opetuksessa – opas päättäjille, kevät 2007

Kuka itkee tosikyyneliä koulutuksen tasa-arvon puolesta?

Olen pitkän aikaa jupissut hiljaa mielessäni, kun olen kuunnellut opetuksen uudistamisesta käytyä keskustelua. Kriittisten äänien joukossa on ollut ihailtavaa argumentointia, kuten professori Kari Uusikylältä. Hänen painotuksensa ovat tärkeitä (en väitä osaavani poimia oleellisimpia esiin, mutta nämä puhuttelevat itseäni): oppimishalun ja -ilon puolesta sekä pohjoismaisen tasa-arvon puolustaminen (sillä peräkaneetilla että tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, kun se hyvin toteutetaan). Uusikylä on antanut näppäimistönsä syytää tiukkaa kritiikkiä tehostamis- ja tuotteistamisajatuksia vastaan, varsinkin koulutusvientihaaveiden osalta.

Millaista tasa-arvoa koulussa pitäisi olla? Kenen näkökulmasta? Tuore väitöstutkimus erityislukiolaisista kertoo, että liian varhainen tuloskeskeinen lapsuus ja nuoruus uuvuttaa (Aamulehti uutisoi). Minne katoaa oppimisen ilo? Oppisisältökauha on liian iso ja liian vähän on sosiaalista tila-aikaa. Kukaan ei uskalla hellittää. Jos asiasta puhuu kenelle tahansa lukio-opettajalle, vastaus on välittömästi: kyllähän muuten, mutta kun on se ylioppilaskoe. Tässä järjestelmässä on nyt jotain pahasti nyrjällään.

Julkisessa keskustelussa arvoisat asiantuntijat Arkadianmäellä ovat valittaneet ihan oikeansuuntaisesti, että ei kiusata lapsia liikaa ja liian varhain. Mutta vailla parempaa tietoa heidän kritiikkinsä kohdistuu mielestäni omituisesti. Kun nyt ehdotetaan kieltenopiskelun varhentamista, sitä vastustetiin, koska lapset eivät osaa edes äidinkieltään kunnolla. Eivät kaikki aikuisetkaan osaa äidinkieltään kunnolla, jos kyse on kieliopillisesta ilmaisusta. Mutta tiesittekö, että kieltenopiskelumme alkaa silloin, kun lapsen luontainen kyky omaksua kieliä alkaa olla ohi? Lapsi oppisi siis vieraita kielia vaivatta varhain, leikiten. Eikä alakoulun kieltenopiskelussa nykyisten taitavien pedagogien aikana olisi tulossa samaa tankkausta kuin muinoin (eihän?).

Koulutuksellisen tasa-arvon suhteen meillä on parhaillaan meneillään isojako, eikä siitä tunnu juuri kukaan huolehtivan, paitsi muutamat tutkijat korvessa huutavina ääninä. Lainaan tuoretta OKM:n selvitystä: "Koulujen väliset erot ovat erittäin suuria puhuttaessa tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisestä. Orastava koulujen eriytyminen uhkaa toteutuessaan heikentää perusasteella saatuja hyviä oppimistuloksia." Tämä on mahdollistettu ilman suurta depattia.

En ole nyt millään muotoa väittämässä, että tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat sellaisenaan tekisivät ketään autuaaksi. Lapsille on äärimmäisen tärkeää ensisijaisesti laulaa, leikkiä ja ilakoida. Siihen oheen mahtuu kuitenkin luontevasti kasvu informaatioylikylläiseen aikaan, medioituneeseen todellisuuteen ja ubiikkiin, jokapaikan teknologiaan. Ja nimen omaa tuettu kasvu, jossa on mukana sosioemotionaalinen tuki, turvallisuus ja kasvatusarvoihin pohjautuva huolenpito. En soisi pientä jälkikasvuani yksin nettisyövereihin ja someverkostoihin.

Teknologia mahdollistaa irtoamisen pulpetista, autenttisissa tilanteissa oppimisen, tutkivan ja ilmiöihin kiinnittyvän oppimisen, luovan toiminnan ja iloisen oppimisen, jossa aina on vertaisia apuna.

Teknologia on osa työtä nyt ja veikkaan, että lähitulevaisuudessakin. Valmiuksia tarvitaan. Onko oikein, että juuri tässä kohdassa meillä tupajumin lailla etenee epätasa-arvo eikä (juuri) kukaan edes piittaa. Aiheesta ei kai saa palstatilaa ja irtopisteitä.

Lukekaa ihmeessä tuo OKM:n julkaisu!

Ugh. Olen saarnannut (ja muistin, että viikon takainen työankeutta käsittelevä pauhaus jäi vielä tuomatta Facebookista tänne, sen vielä teen).