Pyhää lehmää saa välillä potkaista ulkopaistiin

Kari Haakana tölväisi mennäviikolla opetushankkeiden iPad-hurmaa blogissaan. Aina on syytä kavahtaa todellisuutta, jossa ryhdymme olemaan kiitettävän yksimielisiä yhdestä autuaaksi tekevästä totuudesta. Haakana sai osakseen suitsutusta ja sättimistä. Molemmille on paikkansa, kun yksioikoistaa asioita. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuorein Voima-lehti muistutti siitä, miten vikkelään vanheneva ja kvartaaleittain vaihtuva tietoteknologia köyhdyttää metallivarantoja: "tietokone sisältää noin 700:aa eri ainetta, muun muassa lähes kaikkia teollisuuden käyttämiä metalleja".

Elämme tällä pallolla vauhtisokeuden aikaa. Loputon teknologiausko sokaisee kuin kevätlumi napapiirillä. Kun valitsemme luontoa kuluttavaa teknologiaa, meidän pitäisi myös valita pois jotain muuta luontoa kuluttavaa. Kun itse siirryin tekemään töitä kokonaan netin kautta, valitsin pois henkilöauton omistamisen. Pyrin myös välttämään lentomatkustamista, missä olen hyvin onnistunut, vaikka pienellä haikeudella, mutta onneksi on netti yhteyksineen rakkaaseen Itävaltaan.

Uusien tavaroiden hankkimisessa suomalainen sananlasku antaa hyvän suunnan: "köyhän ei kannata halpaa ostaa". Voima-lehden artikkelin viestissä murheellista oli karu totuus siitä, että nykyinen kuluttajaelektroniikka tehdään vanhentumaan nopeammin kuin se teknisesti vanhentuisi. Tässä eri laitevalmistajat ovat ottaneet erilaisia strategioita.

En halua mainostaa mitään, mutta ihailen tuoteperhettä, joka päivittyy virtuaalisesti, uutuuksien vuoksi ei tarvitse hankkia uutta fyysistä laitetta vaan päivittää vanha. Tässä taloudessa toimii vielä ensimmäinen kyseisen tuoteperheen hankintani. Laitteet kiertävät ja kestävät. Murheellista on, että ihmiskunnan tässä vaiheessa osattaisiin tehdä kestäviä, pitkäikäisiä ja toimivia laitteita. Mutta niitä ei tehdä, koska kestävä laite on huono bisnes. Tätä vastaan pitäisi nousta kapinaan!

No, tämän jutustelun kimmauttanut Haakanan bloggaus menee omasta mielestäni yhdessä perustavanlaatuisessa argumentissaan hutiin: "Lisäksi iPad on lähinnä sisällön kuluttamiseen tarkoitettu laite. Sillä voi toki luodakin asioita, mutta sen ytimessä on digitaalisen sisällön passiivinen kuluttaminen, ei uuden luominen."

Piirtelijänä en ole sitten lapsuusvuosien saanut mitään niin unelmaista käpäliini: ooh mikä ihana vempele. Katsokaa vaikka vain yhden ainukaisen sovelluksen tekijöitten tuotoksia (kannattaa selata). Omilla käpälilläni esimerkinomaisesti tuossa alla kyseisellä sovelluksella junassa piirreltyä junassa piirtelyn hauskuudesta. Ja mikä autuuden maailma pikkuisten videoitten tekijöille ja niin edelleen.

Silti olen sitä mieltä, että Haakana potkaisi mehevästi. Siitä vaan todistamaan käytännön teoilla puolesta ja vastaan!

Puolet hupia lisää lenkkeilyyn

Kevään tullen todettua: kaikki polkupyörät ajokunnottomina. Poikkesin perjantaina työpäivän päätteeksi oikeaan vanhan ajan pyöräliikkeeseen. Vilskettä ja suomi-venäjän sorinaa, kuten täkäläisissä liikkeissä tapaa olla. Käytetyn sijaan hankin kerrankin tuliterän, Helkaman 7-vaihteisen Kaunottaren. Ja että rullaa kevyesti. Oli kiva kuulla, että Helkaman on edelleen suomalaisomistuksessa ja ulkomaille siirrettyä tuotantoa on palautettu Suomeen. Laatu myy. Omaan pyöräilyhistoriaani kuuluu tietenkin Helkaman Volkkari, Jokaisen Polkupyörä eli Jopo.

Katselin Helkaman verkkosivuilta tylsän mainosvideon ja mietin, miten mahtavaa olisi katsella taitavien amatöörien valokuva- ja videokoosteita. Hyvään merkkipyörään kuuluu tunnesuhde. Jos some ja markkinointi jotenkin kivasti kuuluisivat yhteen, niin juuri tarinoina, sukupolvikokemuksien jakamisena.

Lenkille lähdettyä tuli mieleen, että kas kun ei ole matkamittaria tässä fillarissa, mutta hei, taskussa puhelin ja siihen ladattu vielä korkkaamaton Endomondo (jonka saa erimallisiin puhelimiin). Istahdin puiston penkille, kaivoin puhelimen, avasin Endomondon ja loin tilin, johon ei mennyt aikaa pari sekuntia kauempaa, ja saman tien sain käynnistettyä matkamittarin.

Hupaisaa yllätys, kun taskusta alkoi kuulua tiedotteita jokaisen kilometrin jälkeen: montako kilometriä, paljon meni aikaa, paljon edelliseen kilometriin meni. Väliaikatietojen huutelijan saa toki hiljennettyä, mutta minä siitä tykkäsin.

Reitti kulki Sunilasta Tiutiseen ja takaisin. Endomodo kirjasi reitin kartalle, piirsi graafin nopeudesta, laski kulutetut kalorit (joita havainnollistetaan hauskasti kulutettujen hampurilaisten mittayksiköllä). Ensimmäisellä lenkillä ei ollut Endomondon automaattinen paussi päällä, joten puhelu ja valokuvauspysäykset tulivat mukaan aikalaskuriin.

Endomondossa voi itselleen asettaa myös tavoitteita, kuten lenkkeillä Maan ympäri tai Kuussa ja takaisin. Puhelinmallista riippuen kaveriverkostoissa voi lähetellä viestejä ja kisailla eri tavoin. Endomondon voi yhdistää sykemittariin.

Ne, joita Facebook-statuspäivitykseen ilmestyvät lenkkeilyinfot innostavat liikkumaan lisää, voivat yhdistää Endomondon naamakirjaan. Suomalainen somepalvelu HeiaHeia on osoittanut, että jaettu liikuntasuoritustieto kannustaa liikkumaan, lieneekö ihmisen kilpailuviettiä vai mitä. Suosittelen niille, kelle sopii. Itse olen vierastanut kaikenlaista oman liikkumisen kirjaamista nettiin, vaikka onhan noita joitakin tullut kokeiltua. Persoonatyyppijuttu.

Itsestäni olen digi- ja kännykkäkamera-aikoina oppinut, että kamera taskussa inspiroi liikkumaan luonnossa. Kameran läpi maiseman katsominen luo meditatiivisia hetkiä, rentouttaa, vie toiseen todellisuuteen, johon pääsee kuvia katsellessa palamaan.

Paistetut vihreät tomaatit ja keskenjäämisen autuus

Kävelen kesäkuuman muistoja kaikuvalla pihalla. Tuvan nurkalla raikuu vielä korvissa kesälasten nauru piha-altaalla. Loiskis pärskis. Pelakuut kukkivat edelleen voimalla. Raparberi puskee uutta satoa. Kotijärvellä pesinyt laulujoutsenpari uittaa viisipäistä poikuettaan. Mustunut tomaatti pudottaa viimeisen vihreän saaliin syliini.

Kaikesta ei tule valmista. Joku jää kesken loputtomiin. Jotakin jatketaan seuraavalla kasvukaudella. Kivinavetan kupeelle istutettu villiviini on edelleen pieni ja vaatimaton. Takapihan vaahterasta on tullut jättiläinen. Poikii yllätyksiä ympäristöön. Hitaus on suhteellista. Jos on sinnikäs ja kasvattaa juuria vähä kerrassaan, joku päivä on vankasti kiinni ja köyhäkin maa riittää elannoksi. Myös poikimiseen ja versoiluun.

Syksyn layoutissa on lumoa. Harmaasävyjen seassa räiskyy väri-iloa. Syksy muistuttaa pitkämielisyydestä ja lempeydestä. Tämä oli tänä vuonna, tähän päästiin.

Jatkuu, valmistuu, jää kesken. Elämänkiertokulkukoulu piti taas tänään mieliinpainuvan luennon. Sanatta. Kaikille aisteille. Suosittelen lämpimästi pihalle menemistä.

Paistan vihreät tomaatit. Laitan viimeiset kasvilavalta kerätyt salotti- ja punasipulit kyytipojiksi. Muistan menneitä syksyjä. Syksyjen lumousta. EDIT: Sipulit jäivät vielä odottamaan käsittelyä, mutta vihreät tomaatit hurmasivat makuhermoja (Paa pataan).

Aikamatkailua ja maisema-ajatuksia

Aikainen kesäaamu on suloinen matkakohde. Tai aamuyö. Ei aina tarvitse matkustaa eri maisemiin erilaisilla menopeleillä. Oma maisema erikoisempaan vuorokaudenaikaan eri valaistuksissa, eri keleillä, eri mielialalla, eri päivinä. Siinä on loputtomiin vivahteita ja aina vain uutta.

Keväällä juttelin erään ihmisen kanssa, joka totesi, etteivät kaupunkielämään tottuneet nuoret näe täällä maalla muuta kuin muuttumattomuutta, tapahtumattomuutta, koiranputkia. Niinhän se on. Ei ole juuri mitään erikoista. Ja juuri se on erikoista. Pientä suurta. Luonnon tuoksuja, ääniä ja kuten tällä viikolla opin, metsän lukemattomien lehtien kirjasto. Sama on joka päivä uusi, koska oma ajatusmaailmani on huomenna tämän päivän rikkaampi. Tänä juhannuksena luen spiraaliajattelusta ja katselen samoja maisemia, uudelleen, uudelleen.

Aamu takapihalla:

Miten vaikeaa havaita arjen erikoisuuksia? #tv0

Eilen poimin lenkkipolun varrelta kaksi pientä ja huomaamatonta erikoisuutta. Mietin samalla sitä, miten vaikeaa on havaita arkista, tuttua ja silti erikoista. Vasta, kun joku ulkopuolinen kertoo, miten ihmeellistä tuttu on tai vasta, kun jokin tuttu häviää, arjen ihmeellisyyden huomaa. Erikoisuudet eivät aina ole edes harvinaisuuksia, ne ovat vain jotain, jonka ohi kuljemme huomaamatta.

Kävelemisen, hölkkäämisen, pyöräilyn ja uimisen erikoisuus on etenemisen hitaus. Ehtii katsella ja ehtii havaita.

Näillä seuduilla on aikoinaan ollut venäläisaatelin lahjoitusmaita ja linnuntietä vajaan kahden kilometrin päässä oli hirsihuvila, jossa venäläiskreivi seurueineen vietti aateliselämää. Puurakennukset ovat jo hävinneet, mutta kasvikuntaa on edelleen jäljellä. Liekö sitä perua seudulla erityisen kauniita lemmikkikukintoja. Ja vaikkei harvinaisia, niin kuitenkin erikoisia valkoisia lemmikeitä. Lemmikkejä on Suomessa muuten yhdeksän eri lajia.

L-kirjamen mukaan toisena arjen pienenä ihmeenä lehmät laitumella. Ne ovat katoamassa. Miten nopeasti muistikuvat laukkasivatkaan lapsuuteen lemien tallaaman laidunportin luona, rehevän heinän sijaan siinä kasvoi matalaa en-nyt-just-muista-mitä. Ja se tuoksu, lannan ja mullan ja kostean rehevän ruohon pistävän leveä hiukkasen makea leuhahdus.

Molemmin puolin kotitien vartta naapureissa vielä ainakin tämän kesän lehmät laiduntavat pellolla. Karjatilat keskittyvät, suurilla lehmätiloilla pihattonavetoissa lehmät pääsevät jaloittelemaan ja liikkumaan vuoden ympäri, parsinavetoissa majailevia lehmiä pitää ihan virallisten määräysten mukaan paimentaa laitumille vähintään parin kuukauden ajan. Karjatilojen vähentyminen on ollut huimaa. 20 vuotta sitten 1990 karjatiloja (siis lypsykarjaa, nauta- eli lihakarjatilat lasketaan erikseen) oli Suomessa yli 55 000. Nyt niitä on enää 17 000 kieppeissä. Lehmämäärä ja maidontuotanto eivät ole vähentyneet yhtä rajua tahtia, siis keskittymistä keskittymistä. Tälläkin kylällä tyhjenneitä navetoita on toistakymmentä. Täysiä enää muutama.

Sarvipäälehmätkin ovat harvinaistumassa. Nupopäitä lehmiä on ihan luonnostaankin, mutta nykyisin nupoutusta tehdään myös tarkoituksella, yleensä vasikoille, koska heiluvilla sarvilla on omat hankaluutensa, niin hoitajia kuin nautakavereita kohtaan. Ruokinta-automaatit ja pihatot ovat lisänneet nupouttamista. Nupopäät ovat tutkimusten mukaan rauhallisempia. Naapurin äpylit ovat ayrshire-rotua.

Tänään tulee viimeinen osa Lehmän vuosi -tv-sarjaa, joka on näin maalaissilmin mainiosti tehty. Siinä ei eletä idyllisessä menneisyydessä vaikka maalaiselämän ja ihmisten moninaisuus onkin mukana. Suosikkini, peräkammarin pojilta vaikuttavat Väkeväiset keittävät pontikkaa, mutta ovat myös villisian kasvattajia ja monipuolisia taidoiltaan, Seppo laulaa, Ahti maalaa tauluja ja herkkyyttäkin löytyy molemmilta. Tämän illan lenkki jääkin myöhäiseen, satakielten aikaan, Lehmän vuoden loppumisen jälkeiseen. EDIT: Ääh, se viimeviikoinenhan olikin jo sarjan viimeinen jakso tällä erää.

Vuodenvaihteessa hyviä lupauksia

Elämme vuodenvaihdetta. Kouluvuoden kalenterissa viimeisiä päiviä luetaan enää yhden käden sormin. Vuodenvaihteeseen liittyy aina hyviä lupauksia. Lupasin tänään tehdä joka päivä 5 km lenkin, kelillä kuin kelillä. Otan joka kerran kaksi valokuvaa ja mietin asioita. Kirjoitan mietteitä tänne. Syntyy toisto ja rytmi.

Matti Mäkelä puhuu Sääkirjassaan huoneihmisestä. En ole kirjaa lukenut, aion lukea. Olen kuullut Mäkelän puhuvan radiossa huoneihmisestä. Miten helposti me huoneihmiset lösähdämmekin mukaviin nojatuoleihimme, sohvan pohjalle, katselemme ikkunoistamme ulkoilmaa. Huoneihmiset ovat kehittäneet hienoja liikkumishuoneita, -halleja ja -altaita. Niihin siirrytään turvallisesti auton avulla, sisätilasta sisätilaan. Tuoksutonta, hajutonta, luonnonäänetöntä on huoneissa.

Vaan entä, kun uskaltautuu ulos huoneesta? Kehon liike liikuttaa myös ajatuksia. Oman lenkkimatkani varrella oli lukuisia kuulo-, näkö- ja hajuelämyksiä. Kurjet töräyttelivät mahtipontisesti koko illan, pienempien lintujen laulu loihti taikametsän tunnelmaa. Kaikki kukkii ällistyttävästi, pihlajat, sireenit, kielot, kurjenpolvet, ahomansikat (uskomattoman suuria ja terhakoita kukkia), lemmikit (lenkkireitin varrella harvinaisia valkoisia lemmikkejä ja kun osaa etsiä, myös vaaleanpunaisia). Pellot orastavat. Kuusen kerkät nuokkuvat pehmeinä ja vihantina. Voi autuutta.

Mietin matkan varrella kynnysten madaltamista, kohteena sosiaalisen median yhteiskehittelyverkostot. Aihetta pohdimme Sometime2010-laivajatkoilla. Kotiin palattuani odotti Ruohiston Jannen tuore bloggaus ja siinäpä sitä, kynnysten madaltamista, innostamista ja innostumista. Uutispäivä on ollut musta, lohduttoman öljynsotkuinen kaiken lisäksi. Ihmisiksi oleminen tuntuu olevan välillä niin mahdotonta. Ahneuden loppua ei häämötä.

Mutta mitä auttaa synkistely? Vie loputkin tarmot. Ryhdyn lukemaan kirjaa The Necessary Revolution - Working Together to Create a Sustainable World. Kirjan perusviesti on heti alkulehdellä: me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. Juuri siksi keskinäisten yhteyksien luomisella on merkitystä. Näyttää siltä, että olemme turhan myöhään liikkeellä. Kirja rohkaisee: meillä tällä pikkupallolla asujilla on kuitenkin kaikesta huolimatta myös hyödyntämätöntä yhteisluovuuden potentiaa. Jos meiltä kysytään, onko enää riittävästi aikaa, on paras vastata: meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Toiminnan aika.

Haastekampanja: Ilma vaivaa!

Somus-tutkimushanke on luonut mainion työvälineen nuorisolle herättää ideointia ja ajatuspysähdyksiä ilmastoteeman äärellä. Ilma vaivaa. Ota koppi! Mitä arjen ekotekoja sinä olet tehnyt ja voisit jakaa vinkkinä muille? Haasta kaverisi mukaan. Kas näin tiedottavat ilmavaivaajat:

"Me Messukylän ja Koillis-Helsingin lukioiden viestinnän projektikurssille osallistuneet sekä Somus-projektin tutkijat haastamme sinut mukaan pieniin tekoihin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Oppilaat ovat jakautuneet tiimeihin, joista kukin vastaa yhdestä haastekategoriasta. Messukylän lukion oppilaat valitsivat haasteidensa kohteiksi joukkoliikenteen ja kasvissyönnin, Koillis-Helsingin kurssilaiset kierrätyksen ja pakkausmateriaalin vähentämisen. Tiimit kilpailevat keskenään, mikä haaste saavuttaa eniten suosiota ja laajimman kuvapeiton. Haastekampanja päättyy Pohjoismaisena ilmastopäivänä 11. marraskuuta 2010. Tavoitteenamme on tuohon mennessä kerätä runsaasti ilmastotalkoisiin haastavia tai sivuilla jo oleviin haasteisiin vastaavia kuvia. Kuvat tallennetaan myös Flickr-palveluun tunnukselle Ilma vaivaa?. Näin lähetetyt haastekuvat jäävät galleriaksi varsinaisen haastekampanjan päätyttyä."

Kuluttajana tekniikkalelujen viidakossa

Tietotekniikka vähentää matkustamista ja säästää luontoa. Tietotekniikka välittää tekstiä, kuvia, ääntä ja videoita ilman fyysisiä erillistuotteita ja siten säästää luontoa. Mutta toki tietotekniikka on rautaa ja energiaa ja siten kuluttaa luontoa.

Olen päätellyt niin, että on paras hankkia parhaita ja siten myös kestävimpiä laitteita. Vaihdan puhelinta harvoin. Edellinen Nokia 3110 kesti vuodesta 1998 vuoteen 2006 eikä ollut kertaakaan korjattavana. Nykyinen Sony Ericsson 800i vaatii pientä korjausta nyt ensimmäistä kertaa, ohjausnappula on kulunut eikä yhdistä alaspäin kunnolla. Pidän puhelimen aina suojapussissa käsilaukussa.

Monimutkaiset älypuhelimet ovat hienoja ja niillä voi tehdä kaikenlaista. Omaan käyttööni tarvitsen puheluiden ja viestien lisäksi kohtuullisen kameran ja helpon keinon lähettää kuvia nettiin. Nykyistä en siis pienen vian vuoksi käy vaihtamaan. Tai sen vuoksi, että on uusia hienompia malleja.

Vastuullista toimintaa -blogissa on hyvää mietiskelyä ja laskelmia elektroniikan hiilidioksidipäästöistä.

Vallitsee edelleen ikävä noidankehä. Yritykset haluavat tietenkin saada jatkuvaa myyntiä. Jos myydään kestäviä tuotteita, niiden markkinat hiipuvat. Tätä harmittelin, kun miniläppäri ei lähtenyt käyntiin. Pieni (ja sinänsä vähemmän tuhlaava) laite on tehty mahdollisimman halvaksi. Kätevä kyllä ja helppo kuljettaa mukana, mutta mitä sille tehdään, kun se hajoaa?

Vaikutuin vuosi sitten, kun lainasin tyttärelle hetkeksi koekäyttöön ystäväni vanhaa Macbookia. Kone oli vuodelta 2005, yhtä vanha kuin hiiiiidas, mutta edelleen muuten toimiva Fujitsu Tablet PC. Mac toimi notkeasti, noin viisi kertaa nopeammin kuin saman ikäinen Windows-laatuläppäri.

Harvat ihmiset edelleenkään silti hankkivat Macintoshin koneita. On pelisyitä ja muita. Ymmärrän. Nämä ovat henkilökohtaisia asioita. Kun nyt opiskelua varten mietin kevyen kannettavan hankintaa, päätin, että ei mitään puhelimen ja tietokoneen väliltä, ei minikannettavaa vaan kestävä pikkumac. Sen hinnalla olisi toki päässyt lentokoneella lomamatkalla, mutta päätin senkin jättää väliin (tosin hiukan kaihoisasti).

Macin ympäristöystävällisyyttä on moitittu ja yritys on tehnyt jotain asian eteen. Mutta kyllä pitää miettiä tuota elinkaarta. Ennemmin hintavampi laite, joka kestää kaksi kertaa niin kauan kuin huokeampi. Ja huoltaminen kunniaan.

Ostamisen vuoksi ei nykyään tarvitse matkustaa. Chatillä kontakti tuttavan kautta hyvään myyjään, joka soitti, sovimme kaupan, lasku tuli heti sähköpostiin, maksoin verkkopankissa ja nyt odotellaan postista pakettia. Ja tämän liikkumattomuuden vastapainoksi hippasen varpasillaan hiekkatielle, paljasjalkajuoksu on hittijuttu.