"Missäs sit on ne olohuonesakset?"

Välillä pitää ihmetellä oikein urakalla, missä vaiheessa me ihmiset kadotamme luontaisen oppimistaidokkuutemme. Meillähän on ilman opettamista täysi viisaus siihen, miten juttuja opitaan tehokkaasti. Päivän kun viettää kolmivuotiaan kanssa, oikein kuulee, miten synaptiset kytkennät syntyvät surisemalla ja tuoreita kytkentöjä hyötykäytetään.

Täkäläinen 3v-viihdytysyksikkö kysyy solkenaan miksi-kysymyksiä. Harva lause päättyy muuhun kuin kysymysmerkkiin. Ja analogioita pikkupää johtaa lennossa. "Mitkä sakset nää on?" "Ne on miun keittiösakset." "Missäs sit on ne olohuonesakset?"

"Mummo, miks siulla on esiliina päällä?" "Ettei miun hame likaantuis keittiöhommissa." "Miulla on tää pitkähihanen, ettei T-paita likaantuis."

Kielellinen säveltapailu toimii nokkelasti. Kaulinta käytettiin aiemmin, löytyi pikkukaulin, mutta työvälineen nimi oli sen verran outo, että muistijälki oli vielä hatara. Arvaus oli kuitenkin looginen: leivoin.

Kolmivuotias osaa skaalata asioita hämmästyttävän tarkasti, johtaa uusia asioita tutuista, luo geneerisiä toimintoja ja ilmaisuja, toistaa asioita, jäljittelee, mallintaa... pysähdyin kuuntelemaan, miten oivaltavia kysymyksiä kolmivuotias esitti tädilleen, joka hoiteli Facebook FarmVille-tiluksiaan. Käytettävyys- ja konseptointisuunnittelijan topten kysymyslista tuli napakasti kuin akateemiselta ammattilaiselta.

Opetan psykologiaa lukiossa enkä ole edelleenkään lakannut innostumasta ihmisaivoista. Yksinäisistä aivoista ei ole juuri minnekään. Me ihmiset olemme monissa asioissa alikehittyneitä. Suurin heikkoutemme on kuintenkin suurin voimamme. Jotta meistä tulisi ihmisiä ja jotta saisimme aivokapasiteettimme parhaaseen mahdolliseen toimintakuntoon, tarvitsemme toinen toisiamme.

Kirjoittelen kaakkoismurrepakinoita ja tässä äskettäin mietiskelin leikkimisen merkitystä, sitä, miten lapsesta tulee leikkitaidoton. Pakinassa muistelin ystäväni kouluavustajakokemusta seitsenvuotiaasta, joka ei tunnistanut värejä eikä osannut leikkiä. Kyse ei ollut vammaisesta lapsesta vaan normaalista pikkuisesta, jolta oli kuihdutettu into ja ilo oppia. Kukaan ei ollut vastannut miljooniin kysymyksiin.

En saa silmistäni viimeviikkoista lehtiotsikkoa Kotkasta, parikymppinen isoveli tappoi 18-vuotiaan pikkuveljensä. Kännissä riitaa. En voi unohtaa, miten Kotkassa mustasukkaisuusdraama johti siihen, että nuorukainen surmasi toisen Isossa puistossa leipäveitsellä kaveripiirin nähden. Miten veli tappoi Kotkanssa molemmat siskonsa, kaikki alle 20-vuotiaita. Mitä tapahtuu matkalla kolmivuotiaan innosta ja ilosta kohti aikuista elämää? Missä ovat valeportaan, missä ansa, missä viertotie?

Meillä ihmisillä on mahdollisuus oppia joustamaan ja sietämään. Siihen antaa siipiä mielikuvitus. Jos leikki-iässä matkalaukku ei muutu autoksi, jos palikka ei kykene esittämään silitysrautaa, jos pehmolelu ei kykene ikävöimään ja ilahtumaan jälleentapaamisesta, ei ihme, ettei nuoruusvuosina ole jäljellä muuta kuin B-luokan jenkkileffojen ratkaisumalleja.

Avaimet ovat meissä ihmisissä, siinä, että teemme yhdessä, olemme yhdessä, huolehdimme toisistamme, olemme me.

Kohtuus ja mistä voi olla onnellinen?

Epikurolaisuus on viehättänyt minua siitä saakka, kun Heikki Kanniston filosofian historian kurssilla kuuntelin kertomuksia Epikuroksesta ja hänen seuraajistaan (käsityksen saa Wikipediasta).

Mitä pienemmistä asioista iloitsee, sitä enemmän ilon aiheita. Ystävyyden merkitys onnellisessa elämässä on keskeinen. Puutarha mentaalisena ja konkreettisena tilana. Ja nautiskelu, kohtuullisesti. Kun osaa nautiskella pienistä vivahteista, yksinkertaisetkin eväät tuottavat onnea elämään.

Näitä mietin monesta syystä, luin Tere Vadénin Kymmenen kohtuullista vaatimusta ja kuuntelinen hänen pohdiskeluuaan siitä, kuinka Kohtuus on vaarassa. Vähemmän on enemmän, kun sen ymmärtää.