Turha väittää, ettei ehdi ylös, ulos ja lenkille

On niin kiire, niin kiire. Ja sitten ei jaksa, kun ei jaksa nousta sohvalta. Kissan viikset. Meistä yhä useampi tekee istuvaa työtä, joko jossain ohjaamossa, valvomossa, toimistossa tai tietokoneitten äärellä. Ihmisen runko on luotu liikkumaan eikä koskaan ole liian myöhäistä jatkaa iloista liikuntaa, vaikka korvien heiluttelua. Tärkeää, että keskeyttää staattisen lihasjännityksen ja tekee jotain muuta kehollaan. Mieli seuraa mukana.

Meillä etä- eli oman kielenkäyttömme (ja Jyrki J. Kasvin) mukaan lähityöläisillä ei arkiliikuntaa synny työpaikalle pyöräilystä ja koirattomilla välttämätön lenkittäjäkin puuttuu. Syyskauden alkaessa otin tavaksi kirjata samaan näkymään työtuntien kanssa omaa liikuntaharrastusta. Kovin helposti hupsahtaa päivä ilman jumppaa tai lenkkiä. Ja voi voi sentään, motkotin itselleni, se on vain lähtemisestä kiinni, ei ajasta.

Huomasin, että jo pelkkä itselle kirjaaminen tsemppaa. Ällistyy, että ei kääk, viimeksi kävin lenkillä maanantaina ja nyt on jo torstai. Eilen illalla luin tanskalaistutkimuksesta, jossa lihavia miehiä oli seurattu ja todettu, että puoli tuntia päivässä riittää painonpudotukseen. Toisessa jutussa kerrottiin, että luut vahvistuvat aika pienellä panoksella ja lyhyessä ajassa (liikuntaa 4 kertaa viikossa 2 kk ajan). Ajattelin, että siinä on myös selkeä tavoite taukojumppaan, istumatyön vastapainoon.

Juteltiin viikonavaus-hangoutissa, että perustetaanpas kannustuskerho meidän työporukalle. Ei mitään ryppyotsakilpailua vaan just sitä, että muistetaan toisillemme, että vois nousta välillä koneen äärestä. Keksitään erilaista liikuntaa. Hauskutusta. Työhyvinvointia ja työkykyä. Ajatuksetkin jalostuvat liikkumalla, joten tietotyö jopa nopeutuu, kun ei kökötä paikoillaan.

Siinäpä sitten kollega ehdotti HeiaHeiaa, suomalaista keksintöä, jolla liikuntaan sulautuu teknologiaa ja sosiaalista media. Palvelussa voi oman profiilin lisäksi perustaa ryhmiä ja meillä on nyt oma AVO-hankkeen liikkakerho.

Mobiileja seurantapalveluita on useita. Aiemmin esittelin tässä blogissa Endomondon. Myös Sports Tracker on monen suosima lenkkikaveri. En täällä korvessa ole perustanut noista träkkereistä, kun ne samaa reittiä lenkkeilevät osuu kohdalle ihan livenä eikä reittejä ole pilvin pimein.

Heia tracker toimi terävästi. Vaikka ollaan 3G:n rajamailla, piirsi kartan tarkasti (koska käyttää GPS:ää eli satelliittiyhteyttä). Yllätyin kolmesta asiasta: lenkin mitta oli 5,5 km, kun olin luullut summamutikalla sen olevan 5 km. Aikaa meni paljon vähemmän kuin (kellotonna) olin koskaan ajatellut (toki nuorena tuollainen lyhyt hujaus meni puolet nopeammin). Suurin ylläri oli lenkille osuvan nousun mitta 407 m. Sen kyllä tuntee hapenoton nousuna, mutta olisin veikannut vähemmän.

Asetin tavoitteeksi puoli tuntia hikiliikuntaa päivässä. Pyörälenkistä jäi vielä jumppaan 10 minuuttia. HeiaHeia näyttää havainnollisesti oman viikkotavoitteen edistymisen. Nolottaa ihan, miten vähän tosissaan aikaa menee. Selityksille ei jää suun vuoroa. Sillä on merkitystä, että kaveriporukka tietää tavoitteeni ja lempeä silmä valvoo.

Innostamisen herkkä taito

Luin somefoorumilta pienenpienen vuoropuhelun, jossa lyhyin lausein sammuteltiin innostusta. Turhaa vaahtoamista asioilla, joita on maailman sivu keksitty. Ajatukseni kulki keittiööni, tuoksupielikkiin: pelargonien joukkoon kuuluva, aikoinaan ilmanraikasteena suosittu ja helppohoitoinen kodin viherkasvi, jolla on heiveröiset juuret ja jonka pistokkaat kehittävät juuria vain tiettyyn aikaan vuodesta, herkkyyskaudellaan.

Tuoksupielikkini verhoaa koko keittiön ikkunan. On tehnyt sitä jo vuodesta 1989 ja sitä ennen kulkenut matkassani keväältä 1982, täytti siis äsken 30 vuotta. Sen voin tuoksupielikin hoidosta kertoa, että varttuneen kasvin multaa ei kannata vaihtaa turhan usein. Leikkaaminen innostaa kasvia versomaan. Tutuista kukkivista pielikeistä poiketen tuoksupielikin voi pitää koko talven ikkunalla. Vaikka se kärsii pimeimmästä vuodenajasta, ei huolta, se kestää ja virkistyy valon lisääntyessä.

Tuon vaatimattoman ja helppohoitoisen kasvin ainut vaikea puoli on lisääminen. Hentojuurisena juuripaakun jakaminen on mahdotonta, ainakin vanhan kasvin kanssa. Monena keväänä olen laittanut leikkaamani latvat maljakkoon. Vaikka ne viheriöitsevät kuukausikaupalla maljakossa, ne eivät välttämättä kehitä hentoja juuria. Näiden vuosien aikana olen onnistunut vain muutamia kertoaja suopeiden tähtien tai suopean kuun aikaan pistokkaiden kanssa. Tänä vuonna niin kävi, mistä tyttäreni taitaa olla kovin iloinen.

Tuoksupielikki opettaa minulle paljon innostamisen herkästä taidosta. On helppo olla itse vankka ja viheriöitsevä, osaava omalla paikallaan. Mutta miten vaikeaa onkaan suoda toisille, itsenä kaltaisille, tilaa lähteä kasvuun, omalle polulle. Miten vaikeaa laittaa alulle uutta kasvua, vaikka tekisi ohjeen mukaan. Innostuksen, herkkien juurien ja versojen, sammuttaminen on helppoa. Helppoa olla vahvasti tutuilla juurillaan, olla ymmärtämättä hentojen juurien kanssa yrittävää. Vielä vaikeampi ymmärtää sitä, joka ei saa mitään versomaan.

Harry Potter -kirjoissa upeimpia hamoja ovat ankeuttajat (loistavasti suomennettu nimitys, engl. Dementors). Joillakin meistä on uskomaton kyky imeä toisten ihmisten lapsellinen innostus, ilo ja riemu, sydämen syke, hehku poskilta, pilke silmistä ja kutina sormenpäistä. Vaatii suurta nöyryyttä antaa omasta vahvuudestaan pistokkaita uuteen eloon, toisiin ympäristöihin, pois hallusta, elämään omaa elämäänsä. Sama vaikeus, kuin antaa lapsilleen tilaa elää. Vaikka sitten toistaisivat jo koetut vaiheet. Ei mitään uutta Auringon alla – ja silti se kokemus, yksilön, yhteisön, verkoston. Se kokemus uudessa kehyksessä, toisena aikana – merkitykset muuttuvat.

Tuoksupielikkiä kasvatettiin sanatorioissa ja vaivaistaloissa. Kumpikaan ympäristö ei ole enää tätä päivää. Silti tuoksupielikin tenho toimii, vaikka tällaisen lapsekkaasti innostuvat ihmisen keittiössä.