Avoimen opetuksen viikko – #jaajotain neljättä kertaa

Auttaminen ja anteliaisuus luovat yhteistä hyvää. Voimme auttaa toinen toisiamme kevyesti, vähäsen. Kun moni auttaa avoimesti yhteisössää vähäsen, pienistä puroista kasvaa tunnetusti suuri. On esimerkiksi uskomatonta kahlata Open Culture -sivuston aarteita, jonne on valikoitu oppimista ja opettamista ajatellen avointen parhaimmistoa, ei todellakaan vähäisiä (rima alas, myös pieni on kaunista).

Creative Commons -lisenssointi on edelleen harvoille tuttu, vuosi vuodelta kuitenkin yhä useammalle. Kun lisenssoit jakamasi heti kättelyssä, muiden ei tarvitse kummastella, saavatko käyttää ja jos, miten. Lisenssivaihtoehtoja on moniin tarpeisiin ja mm. Googlen tarkennettu haku tunnistaa lisenssit (kohta: käyttöoikeudet). Myös Creative Commonsin omalla hakukoneella pääsee hakemaan avoimesti lisenssoituja aineistoja.

Tänään tempaisimme vapaaehtoisjoukoin neljättä kertaa AVO-hankkeen aloittaman kansainvälisen avoimen opetuksen viikon (Open Education Week) suomalaisen startin: Jaa jotain -päivän (helposti mieleen tarttuvasta nimestä propsit menevät Kari A. Hintikalle).

Talkoojoukoissa tänä vuonna olivat Otavan Opiston ja Suomen eOppimiskeskuksen Ideatarhurit (minä tiedotin ja kokosin hedelmiä, Niina Kesämaa ja muut kollegat tiedottivat) sekä IT-kouluttajat (Tarmo Toikkanen antoi Creative Commons -opastusta ja Tero Toivanen löi löylyä kiukaille). Myös monet muut verkostojen kutojat, kuten Matleena Laakso rohkaisivat ja muistuttivat Jaa jotain -päivästä. Erityisen arvokasta oli, että kopin ottajissa oli taas ensikertalaisia. Yhtälailla upeaa, että vanhoja konkareita. Tämä elää. Haavena ensi vuodelle Jaa jotain -osaamismerkkien jakaminen.

Jakamista voi tehdä myös suppeammin, oman työyhteisön sisällä. Viime vuonna joku ideoi oman työyhteisön sisäisen Jaa jotain -päivän. Idean saa napata!

Jakamalla jotain omia oppimateriaaleja voi tehdä näkyväksi omia erityistaitoja. Tämän päivän Jaa jotain, kuten edellisvuosien, todisti laajaa osaamisten kirjoa ja sitä, miten juuri siinä on se jokin. Kertyi pelejä, piirroksia, valokuvia, taulukoita, kaavioita, toimintaohjeita, käsityövinkkejä, diapaketteja ja monenlaista muuta. Sisällöt kumpusivat sekä jakajien ammattillisesta osaamisesta että omista rakkaista harrastuksista.

Jaa jotain -päivän blogista löytyy ohjeita ja linkkejä, tässä tärkeimmät:

• Tarmo Toikkainen: CC-lisenssin ohje
• Twitterissä tunniste #jaajotain
• Facebook-ryhmä: Jaa jotain
• Jaetut sisällöt kootusti Scoop.it-sivustolla.

Minua henkilökohtaisesti ilahdutti tänään jaetuista kaikista hienoista erityisesti Marja Oilingin kaunis ja puhutteleva  Luontoetiikka-diapaketti – niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Samalla sain ratkaisun kauan kaipaamalleni: Google Slidesiin (Esitykseen) saa kauniita ulkoasuja http://www.slidescarnival.com/-sivustolta. Aikanaan Google Driven yhteydessä oli mallipohjien jakopaikka, mutta se poistui erinäisten uudistusten myötä.

Verkon verkostoissa ongelmana on avointen aineistojen löytäminen. Siksi Creative Commons -lisenssit ovat lämpimästi suositeltavia. Hakukoneet tavoittavat ainakin osittain niiden ansiosta sisältöjä. Opeverkostot ovat mainio tapa jakaa kollegoitten kesken (lisää oma verkostosi listalle). Kannattaa myös tutustua sisällönjakopalveluiden ominaisuuksiin. Esimerkiksi YouTubessa voi laittaa videoille CC-lisenssin: Se pitää vain huomata tehdä: kas tässä ohje.

Itse laitoin päivän saaliisiin jakoon kuvan, jolla havainnolistan jaa jotain -ideaa: minä annan yhden ja kun monta kaveria ja tuntematonta verkostoissa antaa yhden, meillä kaikilla on äkkiä paljon. Kuvan voit ladata Flickr-palvelusta.

Mitä miettii lukiolainen digitalisoituvasta oppimaisemasta?

Viime perjantaina Ville, joka ei saanut sanottavaansa mahtumaan ihan Twitterin 140 merkkiin, bloggasi monipuolisen ja hyvin mietityn jutun sähköisistä oppisisällöistä ja digitaalisista oppimisen ympäristöistä.

Tämä bloggaus on alun perin julkaistu #opus2015-blogissa 24.3.2014. Blogi raportoi Oppikirja oppimisympäristönä -hankkeen tiimoilta muuttuvaan oppikirjaan liittyviä asioita.

Ville kuvailee bloggauksessaan hyvin tilkkutäkkimäistä aikaa, jossa nykylukiolainen opettajineen elää. On palvelu siellä, toinen täällä, on sisältöja, hyviäkin, mutta mikä aukeaa milläkin välineellä ja kuinka sujuvasti. Ideaali alkaa hahmottua, mutta arjessa on vielä matkaa sujuvaan ja sulautuvaan.

Aiheellisesti Ville myös muistuttaa, etteivät laitteet ja teknologia ole arvo sinänsä. Se, että oppikirja muunnetaan sähköiseen muotoon, ei vielä anna suuria perusteita teknologian käytölle. Pitäisi olla jotain enemmän. Toisaalta kriittisissäkin kommenteissaan kirjoittaja on hyvin kaukonäköinen: asiat eivät vielä suju, mutta teknologialla on oma arvonsa ja oma paikkansa.

Erityisesti hän peräänkuuluttaa laatua: nurinkuriselta tuntuu, että digitaalinen aineisto voi olla jopa vivahteettomampaa kuin painettu oppikirja, pelkkiä tekstejä vaikka mukana voisi olla juuri sitä, mihin kirja ei pysty: elävää kuvaa, rikastettua todellisuutta, animaatioita, 3D-malleja, ajantasaista aineistoa. Myös oppijan ja opettajan toimintamahdollisuudet (muistiinpanot, alleviivaukset, kommentit) ja itse tuotetut sisällöt onnistuvat vaihtelevasti ja näiden jakaminen on mahdotonta tai hankalaa. 

Käyttöliittymät saavat kirjoittaman ihmettelemään: "varta vasten kouluun suunniteltujen sovelluksien kohdalla on käynyt niin, että sitä käyttääkseen tarvitsee olla diplomi-insinööri".

Käyttäjälähtöinen suunnittelu on laajasti ollut esillä jo vuosia. Itse olen opettajana ja opiskelijana huokaillut aivan samoja kummallisuuksia, joita Ville. Puhuttelevana loppupäätelmänä komppaan hänen huoltaan: "eri yritysten puhaltaminen yhteen hiileen tuntuu ikävä kyllä hieman kaukaiselta ajatukselta". Jotta tilkkutäkki ei repeilisi ja hajoaisi, tarvittaisiin todella käyttäjälähtöistä suunnittelua ja jokin systeemi, jolla sisältöjen laatu nousisi, toimintavarmuus ja hinta olisivat kohdallaan ja se tärkein, oppiminen ja opettaminen sujuisivat mielekkäästi, innostavasti.

Avoin oppiminen, opetus ja avoimet sisällöt – huuhaa vai jihuu?

Tänään Tuusulassa kokoontuu äskettäin perustettu OKF Finland eli erilaista avointa tietoa puolustava etujärjestö, kansainvälisen Open Knowledge -liikkeen Suomen haaraosasto. Yhtenä keskusteluteemana yhdistyksellä on oppimiseen liittyvä avoimuus. Voiko opetus hyötyä avoimuudesta, parantaako se oppimistuloksia ja voiko OKF Finland toimia tässä jossain roolissa? Näin kyseli eräs keskusteluun osallistuja minulta. Esitän muutaman teesin.

Mustavalkoinen lähestymistapa on huono

Suomessa tupataan olemaan mustavalkoisia: joko puolesta tai vastaan. Avoimuuden suhteen tämä lähestymistapa on harmillinen ja johtaa ikäviin kinasteluihin.

Pitää ymmärtää, mihin avoimuus sopii, mihin ei

Opetuksen suhteen on paljon asioita, tilanteita ja sisältöjä, jotka eivät sovi julkistettaviksi. Käsitellään yksilön henkilöhistoriaan liittyviä asioita, hänen persoonallisuuteensa, kasvuunsa, kasvukipuihinsa liittyviä asioita. Eri ikävaiheissa ymmärrys avoimilla foorumeilla toimimisen jäljistä on erilainen.

Henkilökohtainen nettijulkisuus pitää olla harkittua ja ymmärrettyä

Karttuva nettijalanjälki voi olla hauska, mutta myös pelottava. Nyt pystytään esimerkiksi kasvojen tunnistuksen avulla kokoamaan samasta henkilöstä olevat verkkosivut, vaikka henkilön nimeä ei mainittaisikaan – ja jos sitten jollakin sivulla nimi mainitaan kuvan yhteydessä, nimettömät bilekuva, jonkun salaa ja luvatta julkaisemat, liittyvät henkilöhistorian keräilytuloksiin.

Netissä henkilönä esiintyminen pitäisi olla harkittua ja ymmärrettyä, huoltajan suostumuksella, henkilön omalla suostumuksella.

Oppimisen kannalta paras avoimuus löytyy toiminnasta ja yhteisöllisistä oppimisprosesseista

Avoimuutta on monenlaista ja eriasteista. Naaman näyttäminen ja nimellä esiintyminen ovat vain pieni kaistale avoimuutta, eivät edes oppimisen kannalta keskeisintä avoimuuden vyöhykettä. Paljon mielenkiintoisempaa on rajoja ylittävä avoimuus tiedonrakentelussa, havaintojen keräämisessä, ongelmien ratkaisemisessa ja muussa vastaavassa. Siis sisältöjen ja toimintatapojen avoimuus. Yhdessä tekeminen. Osaamisen ja tietojen yhdistäminen. Oppimisprosessien näkyväksi tekeminen.

Avoimuus riippuu myös sisältöihin pääsystä ja niiden saavuttamisesta

Avoimuutta voi säädellä. Itse asiassa oppimistilanteissa avoimuutta säädellään monin tavoin myös ilman nettiä. Osa asioista jää mielen sisälle, yksilölle. Osa asioista tallettuu keskustelutuokion aikana muistoihin, muistiinpanoihin tai haihtuu tyystin unholaan. Osa asioista tuotetaan kynällä paperille, arkistoidaan jopa vuosikymmeniksi. Se, kenellä on pääsy hetkiin ja tallenteisiin, on säädeltyä. Sama koskee nettiä ja avoimuutta netissä. Tosin helpon levittämisen ja kopioimisen vuoksi paljon ongelmallisemmin ja monimutkaisemmin.

Keskustelu avoimista oppisisällöistä on käynyt viime aikoina kuumana. Bisnes on karkaamassa alta. Vapaa ja avoin herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Oppisisältökeskustelua ei pidä yksinkertaistaa. Mutta ei myöskään suotta viedä mystiikan puolelle. Koululaisten reput ovat täynnä avointa oppisisältöä. Kirjoja, kopioita, vihkoja, askarteluita. Avoimia sisältöjen auki saamisen puolesta: jos fyysisen paperille tuotetun oppisisällön saa käsiinsä, sitä voi tarkastella ja siihen voi tutustua.

Digitaalinen verkon kautta levitetty, avoimella yhteistyöllä tuotettu, avoimeen verkkoon jaettu oppisisältö vaatii enemmän välineitä, jotta sen voisi saavuttaa ja avata. Toisaalta verkosta saatavilla oleva kirja voi olla helpompi saavuttaa kuin kaukana kirjastossa oleva, kenties toisella lainassa oleva.

Kriittinen informaatiolukutaito on välttämätöntä, mutta vaikeaa

Avoimuus ja ilmaiseksi tekeminen on yhdistetty oppisisältökeskustelujen kärjistyksissä. Samalla on pelätty laadun puolesta; ettei ilmaiseksi saa laadukasta. Asia ei ole yksinkertainen. Suomenkielisestä Wikipediasta löytyy alan parhaiden asiantuntijoiden laatimia artikkeleita, joita he ovat tehneet asianharrastuksesta, innolla ja intohimolla.

Verkkoon on tuotettu vapaaseen jakeluun myös paljon oppisisältöä, jonka tuottamisesta on maksettu tekijälle ja tekijä on valikoitu, jonkun auktoriteetin luotettavaksi toteama. Näiden kanssa rinnakkain, ulkoisesti saman näköisenä voi olla myös väärää tietoa, vanhentunteita sisältöjä, huonosti tehtyjä, amatoorin tai pilailijan tuotoksia.

Kriittinen mediaseulonta on haasteellista. Avointen sisältöjen hehkutuksessa ei saa unohtaa tämän vaivan tuottamia ongelmia, ei sitä, miten hukassa lapsen ja nuoret ovat nettiviidakoissa. Eikä toisaalta perinteisen tuotantoketjun tuotoksia voi leimata luotettavuusleimalla, oppikirjoissa sisällöt voivat olla vanhentuneita, vailinaisia, jopa puolueellisia.

Oppimisen avaaminen luo uusia oppimisen muotoja, punoo oppimisverkostoja

Parhaimmillaan avoin oppiminen ja opetus näyttäytyy oppivien ryhmien, opettajien ja asiantuntijoiden oppimisverkostoina. Kannattaa lukea Jari Välkkysen tarina tältä viikolta, miten opettaja oppi asioita oppijan blogista, jossa oppija kuvasi avoimesta verkosta, sen oppisisällöistä oppimaansa.

Olemme tiellä, tien alussa, opittavaa on paljon, joten keskustelua ja tekoja tarvitaan

Harmillisesti jokaisen opettajan ja oppijan on löydettävä omat avaimet suhteessaan avoimuuteen. Tilanteet vaihtelevat. Ei voi antaa yhtä kaikille sopivaa reseptiä. Joka tapauksessa oppimiseen liittyvä avoimuus lisää demokratiaa, mahdollisuuksia, kutistaa välimatkoja, luo todellista globaalia oppimista, oppimisen verkostoja. Motivaatio, kiinnostus, oppimisen ilo, luovuus – siinä hyviä syitä avoimen oppimisen puolustamiselle. Näitä nimittäin on jo nähty, kovin mielissään, innostuneena.

ELMA: Esiin nousevia teemoja (e)oppimissisältöjen liiketoiminnassa

Eilisiltana ja tänään on tiivistetty tähän astisen selvitystyön tuloksia. Kommentteja mielellään vastaanotetaan. Myös haastateltavia huolitaan (toteutustapana sähköposti, Skype tai puhelin).


Esiselvitys kartoittaa internet-aikakauden liiketoimintamalleja, alan toimijaverkostoa sekä oppimistuotteiden uusia muotoja. Alla muutamia teemoja, jotka ovat nousemassa esiin esiselvitystyöstä. Oppimissisältöjä käsitellään sekä oppilaistoskontekstissa että työelämän koulutuksessa. Oppimissisältöihin liittyvä liiketoiminta on moneen suuntaan vetävien muutoksen kohteena. Tavoitteena esiselvityksessä on hahmottaa näitä liikesuuntia, havainnollistaa niitä ja ohjata toimijat kysellen etsimään uusia mahdollisuuksia muutosten keskellä.

1. Avoimen sisällön haaste

Vanhojen bisnesmallien ja avoimen nettisisällön törmäys on totta niin viihdeteollisuudessa, journalismissa kuin oppimissisältötuotannossa. Avoimesta sisällöstä ei päästä eroon, päin vastoin, se lisääntyy jatkuvasti. Miten sitten uudessa tilanteessa löydetään maksavia asiakkaita? Miten avoimeen sisältöön reagoidaan? Avoimen sisällön paketointi, informaation seulonnan palvelut, uudelleen konseptointi ja muut uudet ideat ovat vilkkaan pohdinnan kohteena.

2. Jäähyväiset valmiille sisällöille

Vuorovaikutteinen tietoteknologia mahdollistaa jatkuvasti päivitettävät sisällöt sekä käyttäjälähtöisen sisällöntuotannon. Valmista sisältöä voidaan rikastaa ja elävöittää käyttäjien tuottamalla sisällöllä. Käyttäjäverkostot voivat toimia sovellusten, laitteidenja palveluitten tukimuotona.

Oppimisessa siirrytään kohti ongelmaperustaisia, tutkivia ja tilannesidonnaisia työskentelytapoja. Oppimistilanteet eivät ole enää samalla tavoin samanlaisiana toistuvia ja vakiomuotoisia, kuten ennen. Toki on opetussuunnitelmien ja täydennyskoulutusohjelmien mukaisia kursseja, mutta sisällöt elävät nopean informaatiovirtauksen tahtiin. Oppimisessa painopiste siirtyy tietämisen taitoihin ja aineistoa käytetään enenevässä määrin lähteenä.

Käyttöoppailta vaaditaan helppokäyttöisyyttä ja omaan lokalisointia organisaatioon. Esimerkiksi uuden matkalaskuohjelman vuoksi ei haluta enää lähteä puolen päivän koulutustilaisuuteen vaan toivotaan, että matkalasku itsessään sisältää tutoriaalin, joka tarvittaessa opettaa oman organisaation tavan käyttää sovellusta. Mikäli tutoriaalia ei voi päivittää organisaation muutosten myötä, sen käyttöarvo vähenee.

3. Oppimissisältöjen evoluutio

Kirja jatkaa elinvoimaisena, mutta rinnalle kehittyy yhä uusia muotoja, välineitä sekä tapoja välittää tekstiaineistoa. Markkinat segmentoituvat yhä futuristisempiin suuntiin. Synteettisiä ympäristöjä, kuten Second Life, käytetään jo nykyään. Lähitulevaisuuden uusia oppimissisältöjä ja muotoja ovat esimerkiksi hybridituotteet, vahvistettu todellisuus, paikkatieto sekä kalusteiden ja sisällön kohtaaminen.

4. Toimintaympäristön ja tarpeiden tunnistaminen

Asiantuntijaauktoriteetit ovat pudonneet Tieto-nimisen jättiläisen hartioilta. Merkityksellinen tieto on jatkuvassa liikkeessä ja keskenään kilpailevia tiedon auktoriteetteja on lukuisia. Toki kielioppisäännöt ja laskukaavat toimivat edelleen, mutta perustan päälle rakentuva osaaminen vaatii informaatioylikylläisenä aikakautena uutta lähestymistä.

Tarpeellisia tietoja ei ole vielä, joten niitä ei voi opiskella ennakkoon. On opiskeltava tietämisen taitoja ja kykyä toimia tietoa muodostavissa yhteisöissä. Community of practice (käytäntöyhteisö) ja jaettu asiantuntijuus sekä muut lähestymiset korostavat yhteisöllistä tiedonmuodostusta, ongelmanratkaisua, oppimista ja työskentelyä.

Tiedon auktoriteettien sirotessa ja informaatiovirtojen hajautuessa lavealle myös toimintakulttuurit kohtaavat aiempaa vilkkaammin. Globalisoituva työ ja muuttoliike korostavat kulttuurisia taitoja. Arvomaailmat kohtaavat, mikä näkyy myös oppimisen alueella. Koulutus- ja täydennyskoulutusjärjestelmät tekevät aina valintoja, jotka ovat arvosidonnaisia. Arvolähtökohdat voivat olla myös oppijan ja työntekijn kannalta ristiriitaisia, kuten yhtäaikainen vaatimus luovuuteen, innovatiivisuuteen ja tehokkuuteen.

Oppimisen organisointi kaipaa välineitä. Arviointi, johtajuus, ohjaaminen ja osaamisen tunnistaminen (näyttökokeet) ovat moniulotteisia ja vaativia tehtäviä, joissa toimija on jatkuvasti kiinni oppimisen ytimessä. Nämä toimijat kaipaavat lisää apuvälineitä ja ohjaavaa sisältöä oman työnsä tueksi.

Työelämässä oppiminen ja koulutus ovat sanoina (ja toimintoina) kokeneet inflaation. Tehokkuuden vaatimukset eivät suo aikaa pohdiskella asioita teoreettisesti ja esimerkinomaisesti, vaan halutaan ottaa asiat haltuun nopeasti ja vaivattomasti. Vertaisoppiminen sopii joillekin aloille, mutta sitäkin pidetään toisaalta edistyneempiä kuormittavana ja vertaistyön katsotaan suuntaavan heidän osaamispotentiaansa tuottamattomiin kohteisiin.

Työn muuttuminen vaatii myös uudenlaisia osaamisen kehittämisen apuvälineitä ja toimintamuotoja. Jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa yksi työntekijä voi tehdä töitä useissa organisaatioissa. Yrittäjyyden ja palkkatyön välille kehittyy osa-aikatyön ja vuokratyön lisäksi muita vaihtoehtoja, kuten juuri vireille laitettu mikroduuni-projekti osoittaa.

5. Ilmainen on loistavaa bisnestä

Internet, sosiaalinen media, Web 2.0 ja real-time web ovat jo muuttaneet totuttuja ansaintamalleja sisältöteollisuudessa. Maksuttomuus on yksi uusi malli ja osoittautunut rahasammoksi niin Googlelle kuin IBM:n ohjelmistotuotekehitykselle - entä eOppiminen?

6. Arvoverkoston murros – yhdessä yllättäviä oivalluksia

Kaupallisten eOppimissisältöjen toimiala on ehkä historiansa dynaamisimmassa murroksessa sitten internetin saapumisen. Alalle tulee uusia tarmokkaita toimijoita pelitaloista laitevalmistajiin. Kokeneemmat liittoutuvat keskenään ja löytävät uusia rooleja toimintaansa. Kullanarvoinen vastaus on, miten suhtautua käyttäjään, joka ei enää halua vain kuluttaa vaan myös osallistua suunnitteluun tai tehdä alusta loppuun itse.

---

Esiselvityksen tekevät Innopark Oy:n toimeksiannosta Kari A. Hintikka (JY) ja Anne Rongas (Pedapoint Oy).

Twitter-kanava (#ELMArapo)
Qaiku-kanava
ELMA-webinaari 12.3. klo 12-13

Akustinen maisema ja oppiminen (ELMA)

Educa-messuilta viikko sitten tarttui mukaan kirjanen, jota aloin miettimään. Aiheena akustinen suunnittelu. Tekstiä en voi nyt lainata ja viittauskin tulee jälkijunassa, kirjanen kun on työkodin pöydällä. Illalla kun mietiskelin oppimistulevaisuuden erään verkkopaneelin väitteitä, yksi niistä oli hitaan oppimisen tila. Se sai mielikuvituksen ja unelmat laukkaamaan (kun hidasta oppimisesta Vainion Leenan kanssakin tuli mietittyä syksyllä).

Pohjankartanon InnoAulassa oli hyviä esimerkkejä siitä, miten pienillä kalustus- ja sisustusratkaisuilla saadaan akustiikkaa (ja valaisua) muutettua. Itse en esimerkiksi pysty tekemään tehokkaasti töitä ympäristössä, jossa kolisee, kilisee, humisee, hurisee, pirisee, vinkuu. Hyvä musiikki sopii, mutta sitähän ei työpaikoilla tai kouluissa yleensä ole, ellei omasta taskusta letkuja pitkin.

Levoton ja kolkko akustiikka häiritsee intensiiviseen keskittymiseen vaipumista. Toki, kun tilanne ihmee, kun flow vie, sitten ei ole juuri mitään väliä, vaikka katupora olisi vieressä.

En voi kuvitella muuttavani kaupunkiin ensisijaisesti siksi, että siellä on jatkuva melu. Toisekseen silmäni kaipaa luonnonmaisemaa tai ajatteluni kaipaa. Toki kyllä nautin myös rakennetusta maisemasta ja karusta arjesta, takapihoista, mutta matkailumielessä, turistina.

No, omassa pienessä päässäni syntyi idea sellaisesta moduli tai konttimallisesta tilasta, joka voitaisiin sijoittaa melko pienillä kustannuksilla jo olemassa oleviin tiloihin. Esimerkiksi arkkitehti Tero Pelto-Uotilan keksintö, tekstiilipuu, on hieno esimerkki siitä, että akustiset elementit eivät välttämättä vaadi suuria rakenteellisia muutoksia vaan ovat ennemminkin idearikasta sisustusta ja siten myös investointina kevyttä. Kun näihin arkkitehtoonisiin ja sisustuksellisiin ratkaisuihin liitetään pedagogista suunnittelua, ollaan uusien oppimissisältöjen äärellä.

Kotkan hienossa Merikeskus Vellamossa on maakuntamuseon puolella hiljaisuuden huone, suuri pallo, jossa kuiskauskin kuuluu erikoisena. Siellä on lepotilaa, hitaasti vaihtuva valaistus. Se on kaikenikäisten suosikkipaikka. Eikä siellä metelöidä.

Jokainen opettaja tietää, miten tärkeää oppimisen kannalta on rauhoittua, keskittyä, pysähtyä, miettiä, levähtää, jäsentää asioita, raivata mielestä tilaa kaiken sälän keskelle. Itse soisin, että jokaisessa koulussa olisi lasten ja nuorten suosima hiljainen tila.

Keräilemme Kari A. Hintikan kanssa ELMA-raporttiin (Eoppimisen LiiketoimintaMAllit) nykyisiä ja varsinkin tulevia oppisisältöratkaisuja ja niiden tuotantoon, markkinointiin, jakeluun ja kuluttamiseen liittyviä oivalluksia. Tästä eteenpäin (tai jo vähän alkuja on ollutkin) heittelen kaikenlaisia syötteitä (ja välillä ärsytteitäkin, kuten tuli jo tehtyä) joukkoistamisen ja sorsastuksen henkeen, josko jollakulla olisi jotain sanottavaa, ideoita, ajatuksia, vastaväitteitä.

Tulevaisuuden oppisisältökeloihin voi osallistua tässä blogissa (laitan jatkossa otsikkoon tunnisteeksi ELMA ja tekstiin myös, löytää siis tästä listauksesta). Pähkäilyihin voi osallistua myös Qaikussa ja Twitterissä ja kun tekstiä alkaa olla enemmän, myös wikissä. Maaliskuulla on tulossa webinaari aiheesta ja toukokuulla laajempi tapahtuma, jossa raportti myös julkistetaan. Toimeksiantajana tässä rapohankkeessa on Teknologiakeskus Innopark Oy. Tarkastelussa painottuvat sähköiset ratkaisut, mutta avaralla tavalla.

Tekes on käynnistämässä laajan hankkeen oppimisympäristöjen kehittämiseksi, Finpron Future Learning Finland -projektilla pohjustettiin suomalaisen oppimisosaamisen tuotteistamista ja vientiä. Innopark, joka on mukana DigiBusiness-klusterissa, vie asiaa eteenpäin myös muilla keinoilla. Yhteistyössä on mukana myös Suomen eOppimiskeskus (ry, joka huolii jäseniä edistämään alan kehittämistä).

---

ELMA on raportti (e)oppisisältöjen liiketoimintamalleista Teknologiakeskus Innopark Oy:lle tekijöinään Kari A. Hintikka ja Anne Rongas. Osallistu ja seuraa Twitterissä tai Qaikussa.

Väripaperi, sakset ja oven aukaiseminen päihittävät interaktiivisen taulun

EDIT. 23.2.2012 + 29.2.2012 kommentoin itseäni: "Olen tänä päivänä eri mieltä menneen itseni kanssa kosketusteknologiasta eri mittakaavoissa. Se, tarvitaanko siihen kallista peltiä ja muovia, on eri asia. Nykyisillä tekniikoilla päästää kevyisiin ratkaisuihin. Mukavaa, että vanhanakin ajatukset voivat vaihtua hyvien perusteiden vaikutuksesta. eBeamin hankinta vireillä kotitoimistoon. Teknologia sinällään on alusta moneen. Uusi ei tee vanhoja tyhjäksi, vanhoista parhaat muuntuvat uuteen."

31.1.2010 kirjoitin:
Iltalehti tukee interaktiivisten valkotaulujen markkinointia Suomeen. Kepeästi otsikoimalla ja painottamalla saadaan syntymään mielikuva siitä, että tässä on härpäke, jonka vuoksi emme ole tietoyhteiskuntakehityksen keihäänkärki.

Videojuttu on otsikoitu: "Mullistaako tämä keksintö koulunkäynnin?" Ja videon viestiä siivitettiin näin: "IL-Digi oli Educa-messuilla tutustumassa uudenlaiseen tapaan opettaa oppilaita luokassa. Tätä tapaa käytetään jo laajalti Euroopassa, ja näillä näkymin se on suuntautumassa myös Suomeen." (Aiheesta myös juttu IL-verkkolehdessä.)

Tyyppiesimerkki opetusteknologiasta, jossa ainoa isohko juttu on värikkyys ja jota markkinoidaan opettajalle opetuksen avuksi. Kampanjahinta tuossa esitellylle systeemille on viiden tonnin paikkeilla. Edes joka toiseen suomalaisluokkaan sellainen varustus... tai joihinkin se tonnin karvalakkimalli. Sitten ne kuluvat, niitä pitää huoltaa, tulee päivitysohjelmia, varaosamyyntiä...

Todellinen mullistus oppimiseen olisi se, että käytettäisiin tyhjiä välineitä, joissa on pelkkiä apuvälineitä. Sellaisessa bisneksessä ei kuitenkaan synny juuri päivittämistarvetta, ei voida myydä uusia, uudistettuja sisältöjä.

Näillä interaktiivisilla tauluilla saadaan aikaan viehättäviä myyntivideoita. Ja meissuilla on ihan hauskaa demota, miten kaukosäätimellä voi äänestää vastauksia ja kappas, siellä ujommat viittaajat pärjäsivätkin paremmin. Mitä mullistavaa tässä on? Kyllä introverteille ja visuaalisille ja muille erilaisille oppijoille saa aikaan moninaisia oppimiskokemuksia vaikka väripapereilla ja saksilla.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että tällä tauluteknologialla mennään taas tyypillisesti siihen halpaan, että uskotaan teknisen laitteen ratkaisevan ongelmia, joita tekninen laite ei voi ratkaista.

Interaktiivisen valkotaulun ja siihen liittyvien oheislaitteiden avulla voidaan organisoida laadukasta, monipuolista ja hauskaa oppimista. Ne eivät estä hyvää oppimista. Niillä voidaan myös toteuttaa kiinnostavia juttuja, kuten näytön nauhoittamisen tai jakamisen etäopiskelijoille, kaikenlaisia visuaalisia pelejä, karttoja yms. Mutta mikä sitten näistä on hintansa väärtti verrattuna esimerkiksi pelkkään tietokone+netti+tykki-pakettiin?

Ja entäs sitten se tilanne, että opettaja ei osaa käyttää laitetta ja siinä se sitten jököttää pimeänä seinällä? Tai siihen tulee vikaa vikaa vikaa? Tai sitä käytetään vain frontaaliopetuksen toteuttamiseen ja oikeastaan jatketaan vanhaa tietoa toistavaa opetustyyliä, drilliharjoituksia ja ... no, kun ajattelen, miten 45 minuutin tunnilla sählätään laitteiden kanssa. Kun omassa luokassa on viime aikoina tykki toiminut hitaasti, olen jättänyt sen pimeäksi. Ollaan käytetty kynää ja paperia. 

Olisihan se kiva, jos joku nyt tulisi tohkeissaan todistamaan, että kyllä nämä taulut mullistavat suomalaisen opetuksen. Itse kaipaisin tiedon jäsentämisen ja kollektiivisen käsittelyn välineitä, arvioinnin apuvälineitä ja koko arviointimaailman uudelleen miettimistä. (Arvioinnista keskustellaan Vinkkiverkossa ja Sometussa.)

Oppimisen kannalta tyhjä työpöytä on hyvä aloitustilanne (en nyt puhu ihan parusluku- ja laskutaidon opettelusta). Keksiminen, tutkiminen, omatoiminen luokittelu, yhdistely, oivaltaminen.... kaikenlaiset projektit, joissa yhdistyy oppivan yhteisön erilainen osaaminen, niistä itselleni on ainakin jäänyt parhaat oppimismuistot.

Siihen aikaan, kun kävin koulua, opettajat antoivat meidän vetää lastenjuhlia ja kaikenlaisia rahankeräämiskemuja. Toteutimme myös biologian ja maantiedon opettajamme Tapio Rintasen johdolla monia unohtumattomia juttuja, puiden istuttamisesta lähiympäristön suunnitteluun, variskeitoista kaislapontikan keittoon (no ei siihen prosentteja saatu, mutta ei haitannut). Olen kokenut itse sen, miten taitava opettaja toimii yläkoululaisten kanssa ja saa erilaiset mukaan. Ei se niin monimutkaista ole. Eräs taitava pedagogi sanoi kerran minulle, että kyllä se riittää, että menet värikynien kanssa tuonne luokkaan.

Rintasen Tapio opetti meitä ottamaan asioista selvää. Varmaan jokainen joutui useaan kertaan lähtemään oppitunnilla ulos luokasta, koulun kirjastoon, toisen opettajan oppitunnille, luontoon. Menimme etsimään vastauksia. Hän antoi meille rohkaisun ja suuntaa, ei vastannut itse. Ja se jos mikä, jäi mieleen. Kuten se, kun vähän polvet tutisten koputin rehtori-ruotsinopettajan luokan ovelle: "Anteeksi, että häiritsen, mutta..."

Oppimisen psykologiasta on paljon tutkittua tietoa. Motivaation ja emootioiden merkitystä ollaan taas julkisemminkin oivaltamassa. Vaihtoehtopedagogiikoissa on elätetty jo vuosisadalta toiselle ja kolmannellekin paljon oivallista. Pidän itse erittäin merkittävänä tietoisuuden ja oman aktiivisuuden virittämistä. Tärkeää on myös yhdessä toimiminen ja erilaisten äänien kuuluville pääsy, maailman avautuminen ja mutkistuminen. Se, että oppii näkemään pintailmiöitten taakse ja että ymmärtää myös, miten voi vaikuttaa maailmanmenoon, miten voi löytää edes pienen oman paikan tässä maailmassa. Merkityksen elämälleen.

Sanomalehti- ja aikakauslehtipäivät ovat tulossa. Mielestäni niissä näkyy eräs suomalaisen oppimiskulttuurin loistokkuus. Mutta näistä joskus lisää.

Voit itse valita oppikirjasi

Luin juuri professori Jyri Mannisen haasteen meille opettajille innovoida uusia oppimisympäristöjä. Mannisen, tai sanoisinko hänen vanhana opiskelijanaan Jyrin, tulevaisuusvisio on täyttä rautaa:

"Oppikirjoja ja -materiaaleja on yhden sijasta useita, ja niitä hyödynnetään vertaillen ja soveltaen. Opiskelu ei tapahdu yksinomaan luokkahuoneessa, vaan erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntäen ja yhdistellen. Samalla opettajilla on mahdollisuus tehdä yhteistyötä yli oppiainerajojen ja etenkin erilaisten käytännön toimijoiden kanssa."

Olen yhdeksättä vuotta opettajana ja edelleen hämmästelen oppikirjasidoksia. Ymmärrän, että tehtäväkirjoissa on tärkeää olla sama kirja koko porukalla, mutta muuten? Itse olen antanut opiskelijoilleni suosituksia ja samalla kertonut, että kunhan on x-vuoden jälkeen painettu kirja, niin sopii tälle kurssille. Olen myös kannustanut opiskelemaan samaa kurssia usean oppikirjan avulla, varsinkin, jos tähtäimenä on yo-tutkinto. Tämän viisauden talletin loistavan biologian ja maantiedon opettajani, Tapio Rintasen,  tunneilta.

En ole yhtään kurssia tähän mennessä lukiossa opettanut oppikirjasta (kääk, tuleeko nyt nootti jostain...), vaan kaikki opetussuunnitelmasta. Sitä pidän oppimistoimintaa ohjaavana asiakirjana. Oppikirjat on tehty opetussuunnitelman mukaan. Siis minkä tahansa oppikirjan pitää kelvata.

Ymmärrän kustannusalan huolen, oppikirjamarkkinoilla leijuu tummia pilviä. Oppikirjan tulevaisuudesta kirjoitin tähän blogiin äskettäin. Tänään näin ensimmäistä kertaa kirjakaupassa kierrätyskirjahyllyn (pitää käydä kuvaamassa huomenna). Sellainen on Helsingin Suomalaisen kirjakaupan oppikirjaosastolla. Entäs jos oppikirjat löytyvät tulevaisuudessa Wikikirjastosta? Juuri tv-uutiset kertovat Gummerruksen kirjapainon lopettamisesta.

Oma näkyni on se, että toisen asteen koulut ja kirjastot toimivat yhdessä. Samalla kurssilla käytetään lukuisia oppimateriaaleja. Osa oppiaineistoista syntyy kollektiivisesti, osa on toimitettua, osa kansainvälistä. Osa oppiaineistosta on maksullista ja osa vertaistuotannon kautta maksutonta. Osa oppiaineistojen luomisen ympäristöistä on mainos- tms. -rahoitteisia, osa kaupallisia. Turvallisuudesta saattaa tulla koulumaailmassa myyntivaltti.