Pursotinsometusta

Tällaisena kesäiltana 8 vuotta sitten (eli -04) kesäduunailin silloiselle eWSOY:lle opasta verkko-opiskelun taidoista (valitettavasti edelleen lukkojen takana). Löysin blogien ihmeellisen maailman ja muita aarteita. Blogi-termi on vuodelta -99, mutta ilmiön valtavirtaistuminen vei vuosia.

Hankin tuolloin heti innoissani Amatzonilta pari alan klassikkoa ja olin tyrmistynyt siitä, miten yleissivistävänä pitämäni Helsingin Sanomat ja muu kotimainen sanoma- ja aikakauslehdistö, saati käymäni yliopistokoulutus mediakasvatuksen opintoineen (HY -03) olivat tyystin sivuuttanut koko vapaan nettiviestinnän maailman.

Juuri opin Hanna Nikkasen Verkko- ja vapaus -kirjasta, miten noihin aikoihin ensi-innostuksen keskellä kukoisti globaalin kansalaismedian Indymedia. Yliopistossakin ryhdyttiin puhumaan kansalaisjournalismista. Muutama vuosi, ja blogeja tupsahteli sadesienometsänä, saatiin Jaiku ja Suomi-some.

Nikkanen analysoi tylyn hyvin (s. 17): "Ensin nälinettä käyttää vain pieni harrastajien joukko ja teknologia kehittyy innostuneiden, anarkististen kokeilujen myötä. Harrastajat eivät pidä säännöistä ja rajoituksista, ja he tekevät mieluummin yhteistyötä kuin kilpailevat patenteista. Kun yhteiskunnan ylimmät kerrokset alkavat omaksua uuden välineen käyttöönsä, peliin astuu raha ja kokeilut korvataan kontrollilla. Kehitystyö siirtyy alan yritysten sisään, missä sitä tehdään salaa, teollisuusvakoilua peläten. Alalle muodostuu monopoleja tai ainakin huomattavasti monololia muistuttavia rakenteita. Tässä vaiheessa käyttäjien toimintaa ryhdytään rajoittamaan teknisillä..." (lukekaa koko kirja!)

Tämän päivän sosiaalinen media on kuin kakunkuorrutusta. Kakkupohjaresepti eiliseltä, kukaan ei enää ihan muista, miten monta munaa ja missä asteessa kuinka monta minuuttia uunissa. Väliin laitettiin jotain hyvää ja tänään kun sitä kuorrutetaan, truutta valmiina, hyvää vaahtoa, kivat pursotuskuvio ja näyttää nätiltä. Vähän kuin jenkkiläinen leipominen lukiokavereitteni aikaan: mentiin kauppaan ja ostettiin valmis pohja, pussitäytteet (lisää vain vesi), valmis spay-kerma ja koristepussi.

Mielenkiintoista, että edelleenkään ammattilaiset eivät hoida aukottomasti kuratointisomea. Meille eteenpäin truuttaajille ja somekoristelijoille jää vielä tilaa. Sanon tahallisen provokatiivisesti, koska minun miltei someveteraanin näkemys somen ytimestä on itse tehty. Siis ei se, että edelleenlähetellään ja toimitaan sentraalisantereina some-uutisille. Ytimessä on silti henkitoreissaan maailman tekeminen, maailman muuttaminen. Ootsähei löytänyt uusimman appsin ei ihan riitä arvopohjaksi somen yhteiskuntaeettiselle käytölle.

Jatkan lukemista. Nikkasen teos on inspiroiva. Oi kiitos tekijälle! Jossain kohdissa nyansseja oli laajemmin, mutta sou not. Analyysi, joka pamflettisoi lukijaa, on rautaa.

Mediakirjoitustaito medialukutaidon varjossa

Medialukutaidosta on puhuttu kohtuullisen kauan. Vintin siivoilussa vastaan tuli vuodelta -97 uutinen, jossa jo kannettiin huolta aiheesta. Nyt kun meistä kaikista on ainakin periaatteessa tullut lukijoitten lisäksi sisällöntuottajia, olisi ehkä syytä mietiskellä lukutaidon lisäksi kirjoitustaitoja.

Mitä sanoja olisi sopivaa käyttää? Mediateksti voi olla varsinaisen kirjoitetun tekstin lisäksi kuvia, ääntä, animaatiota ynnä muuta. Medialukutaito on paljon muutakin kuin tekstin lukemista. Mediakirjoittaminen ja mediakirjoitustaito voisivat analogisesti olla laveita, laajennetun kirjoitustaidon nimikkeitä.

Google-haku sanalla mediakirjoittaminen tuottaa 105 osumaa (26.7.09), mukana mm. sellainen eksoottinen kuin Helsingin yliopiston folkloristiikan laitoksen mediakirjoittamisen kurssi vuodelta 1995. Sanalla mediakirjoitustaito saalis on hieman tuhdimpi, 392 osumaa, joista kärkeen sijoittuu muun muassa muinainen Vaparetki-blogimme (siellä Merja kommentissaan viittaa Teemu Leinosen kanssa aiheesta käymäänsä keskusteluun).

Vertailun vuoksi aika hyvä rinnakkaisilmaisu mediataju tuottaa 2 700 osumaa, mutta osittain siksi, että on olemassa tuon niminen yritys. Medialukutaito 36 700 osumaa, mikä on aika vähän suhteessa siihen, että mediataito-sana löytyy 27 600 kertaa, mutta tämä selittyy voimassa oleviin opetussuunnitelmiin kirjatusta aihekokonaisuudesta viestintä ja mediataito.

Tietyssä mielessä mediakirjoitustaito voidaan ymmärtää osaksi medialukutaitoa. Silti medialukutaito kiinnittyy liian vahvasti lukemiseen tai seuraamiseen tai vastaanottamiseen. Mediataito on parempi ilmaisu. Silti kirjoitustaitoakin sopii välillä miettiä. Laajemmin kuin verkkokirjoittamisen taitona.

Miksi näitä mietteitä mielessäni? Tuttavan linkkilistalta tuli bongattua Genwi-verkkopalvelu, jossa on helppoa luoda syötteistä koostettu verkkolehti: Greate Your Newspaper! Mutta tuotoksia selatessa aika nopeasti tuli mieleen, että suuri osa syötteitä tuottavaan palveluun kirjoittavista kirjoittaa ilman ajatusta siitä, että kyseinen viesti voi näkyä vastaanottajalle aivan eri ympäristössä kuin mihin se on kirjoitettu. Ehkä sillä ei ole väliä, mutta toisaalta sillä voi olla väliä. Ainakin tärkeää on, että kirjoittaja on tietoinen erilaisista tyyleistä ja siitä, mitä tyylin valinnasta seuraa.

Tuoreessa Aristoteleen kantapää -radio-ohjelmassa puhuttiin siitä, miten paljon edelleen kirjoitamme. Ohjelma oli otsikoitu Kirje, postikortti, tekstari, sähköposti, mese...

Olen muuten sitä mieltä, että kyseiset media-alkuiset taitosanat ovat aika kökkäreitä. Ehkä meillä on tulevaisuudessa selkoisempia sanoja, joilla keskutella aiheesta.

Kamera käy ja taas syntyi potra julkkis, huomisen surkimus

Ammattini vuoksi teen joulusiivousta aina kesällä. Nyt kylläkin vielä kesätyön hidastamana pienoisannoksina, mietiskellen. Esimerkiksi lapsuutta ja sitä, mikä nyt on toisin. Jäin pidemmäksi ajaksi kehittelemään julkkis-ajatuksia.

Urheilijat, taiteilijat, artistit, poliitikot ja missit olivat lapsuuteni julkkiksia. Leikin pitkään Rauni Palosen paperinukeilla, niillä, joita Apu julkaisi. Kaikilla sen ajan julkkiksilla oli jokin erikoisosaaminen, taito tai heidät oli valittu julkisuuteen.

Vertailin nykyjulkkiksiin. Herkuttelin Sarasvuolla, joka haluaisi nyt olla (kahdestaan) rauhassa julkisuudelta. Mitä mainiota viihdettä menettäisimmekään, jos mies poistuisi julkisuuden valokeilasta. Pää kiinni -blogin näpyttelytaltiointi huimaa Sarasvuo-viihdettä. Mitä kertoo suomalaisesta yritysmaailmasta, että juuri Sarasvuo myy hyvin? Sarasvuo-herkuttelulle lisää mehevyyttä Heikki Mäki-Kulmalan kirjasta Näin puhui Sarasvuo (Vastapaino 2002), joka on tietenkin kateellinen ja ilkeä kirja (hyi, nam), vähintään yksisilmäinen.

Toinen herkkujulkkis, joka ei lapsuudessani olisi millään päässyt julkkisten kaartiin (vihjaan ettei tuo edellinenkään olisi), on Johanna Tukiainen. Toisaalta Tukiainen ehkä olisi keksinyt keinot. Hän pohtii Aamulehdessä omaa julkisuuttaan, josta jutusta sitten Iltasanomat kirjoitti jutun, josta minä kirjoitan tähän pienen jutun. Siis kuten toimittaja, joka haastattelee toimittajaa median roolista nyky-yhteiskunnassa.

Paheksun julkkiksia, koska heistä lähtevä häly peittää vakavat asiat alleen. Ilkamoin julkkisten kustannuksella, koska heistä irtoaa paljon vitsailun ja vääntelyn aihetta. Rantoudun julkkisten kanssa, sillä he ovat osa elämän sirkusta.

Jos olisi aikaa, alkaisin piirtää nykyjulkkispaperinukkeja ja niille roolinvaihtovaatteita. Sarasvuo Miehikkälän Vilkkaan verkkareihin ja Tukiainen Salen myyjien tunika-housu-asuun. Ja paljon muuta. Minut on jo pienenä ehdollistettu leikkimään julkkiksilla.

Julkkikset ovat sitä, mitä me näemme ja luemme. Miksi me tarvitsemme julkkiksia? Jos emme tarvitsisi heitä, heitä ei olisi olemassa. Tätä ei voi kääntää toisin päin.

Vaikka Sarasvuosta saa mitä vain (piikittely helppoa), olen silti mietiskellyt, osaanko ottaa enää vakavasti kansanedustaja Tuulikki Ukkolaa, jolla on huomattavan vankka journalistinen tausta ja joka kirjoittaa "blogissaan" kyseisestä henkilöstä:

"Paskanjauhamisella miljonääriksi
   Tyhjänpuhumisen Suomen mestari, yritysvalmentaja Jari Sarasvuo tekaisi Aamulehteen kirjoituksen, joka toi kirjoittajalle ainakin hetkeksi julkisuutta ja mielihyvää. Sitähän Sarasvuon kaltaiset yritysvalmentajat, helppoheikit, "nilkit, loiset ja satiaiset" haluavat.
   Ilman julkisuutta Sarasvuo ei olisi mitään. Sitä hän tarvitsee myydäkseen itseään yrityksille, kunnille ja seurakunnille. On todella saavutus, että paskanjauhamisella voi Suomessa tulla miljonääriksi."

Julkkisten tehtävä on olla paheksuttavana ja ihailtavana. Kun enää edes journalistin etiikka ei säätele meitä verkossa hääriviä (aiheesta hyviä huomioita Tuhat sanaa -blogissa, katso myös Sediksen versio kansalaisjournalistin ohjeiksi), ollaan melko lähellä keskiajan hirttäjäisiä.

Täytyy sanoa, että nämä Sarasvuot ja Tukiaiset alkavat tulla sympaattisiksi, mitä paksumpaa köyttä ja mittavampaa roviota heille tarjotaan. Mitä tämä kertoo meistä ja tästä ajasta?