Aikamatkailua ja maisema-ajatuksia

Aikainen kesäaamu on suloinen matkakohde. Tai aamuyö. Ei aina tarvitse matkustaa eri maisemiin erilaisilla menopeleillä. Oma maisema erikoisempaan vuorokaudenaikaan eri valaistuksissa, eri keleillä, eri mielialalla, eri päivinä. Siinä on loputtomiin vivahteita ja aina vain uutta.

Keväällä juttelin erään ihmisen kanssa, joka totesi, etteivät kaupunkielämään tottuneet nuoret näe täällä maalla muuta kuin muuttumattomuutta, tapahtumattomuutta, koiranputkia. Niinhän se on. Ei ole juuri mitään erikoista. Ja juuri se on erikoista. Pientä suurta. Luonnon tuoksuja, ääniä ja kuten tällä viikolla opin, metsän lukemattomien lehtien kirjasto. Sama on joka päivä uusi, koska oma ajatusmaailmani on huomenna tämän päivän rikkaampi. Tänä juhannuksena luen spiraaliajattelusta ja katselen samoja maisemia, uudelleen, uudelleen.

Aamu takapihalla:

Vuodenvaihteessa hyviä lupauksia

Elämme vuodenvaihdetta. Kouluvuoden kalenterissa viimeisiä päiviä luetaan enää yhden käden sormin. Vuodenvaihteeseen liittyy aina hyviä lupauksia. Lupasin tänään tehdä joka päivä 5 km lenkin, kelillä kuin kelillä. Otan joka kerran kaksi valokuvaa ja mietin asioita. Kirjoitan mietteitä tänne. Syntyy toisto ja rytmi.

Matti Mäkelä puhuu Sääkirjassaan huoneihmisestä. En ole kirjaa lukenut, aion lukea. Olen kuullut Mäkelän puhuvan radiossa huoneihmisestä. Miten helposti me huoneihmiset lösähdämmekin mukaviin nojatuoleihimme, sohvan pohjalle, katselemme ikkunoistamme ulkoilmaa. Huoneihmiset ovat kehittäneet hienoja liikkumishuoneita, -halleja ja -altaita. Niihin siirrytään turvallisesti auton avulla, sisätilasta sisätilaan. Tuoksutonta, hajutonta, luonnonäänetöntä on huoneissa.

Vaan entä, kun uskaltautuu ulos huoneesta? Kehon liike liikuttaa myös ajatuksia. Oman lenkkimatkani varrella oli lukuisia kuulo-, näkö- ja hajuelämyksiä. Kurjet töräyttelivät mahtipontisesti koko illan, pienempien lintujen laulu loihti taikametsän tunnelmaa. Kaikki kukkii ällistyttävästi, pihlajat, sireenit, kielot, kurjenpolvet, ahomansikat (uskomattoman suuria ja terhakoita kukkia), lemmikit (lenkkireitin varrella harvinaisia valkoisia lemmikkejä ja kun osaa etsiä, myös vaaleanpunaisia). Pellot orastavat. Kuusen kerkät nuokkuvat pehmeinä ja vihantina. Voi autuutta.

Mietin matkan varrella kynnysten madaltamista, kohteena sosiaalisen median yhteiskehittelyverkostot. Aihetta pohdimme Sometime2010-laivajatkoilla. Kotiin palattuani odotti Ruohiston Jannen tuore bloggaus ja siinäpä sitä, kynnysten madaltamista, innostamista ja innostumista. Uutispäivä on ollut musta, lohduttoman öljynsotkuinen kaiken lisäksi. Ihmisiksi oleminen tuntuu olevan välillä niin mahdotonta. Ahneuden loppua ei häämötä.

Mutta mitä auttaa synkistely? Vie loputkin tarmot. Ryhdyn lukemaan kirjaa The Necessary Revolution - Working Together to Create a Sustainable World. Kirjan perusviesti on heti alkulehdellä: me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. Juuri siksi keskinäisten yhteyksien luomisella on merkitystä. Näyttää siltä, että olemme turhan myöhään liikkeellä. Kirja rohkaisee: meillä tällä pikkupallolla asujilla on kuitenkin kaikesta huolimatta myös hyödyntämätöntä yhteisluovuuden potentiaa. Jos meiltä kysytään, onko enää riittävästi aikaa, on paras vastata: meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Toiminnan aika.

Pitkiä sileitä pellavia

Miten suuri viisaus suurilla filosofeilla, lapsilla, kun vain on tilaisuus päästä kuuntelemaan. Aleksi 3v mietti perjantaina, että isona hänestä tulee ihminen, ja töikseen hän hoitaa lapsia päiväkodissa, ensisijaisesti silitellen. Niin terävästi näkee pieni mieli tärkeimmän. Kokeilimme tietysti heti silittelyn ihmeitä tekevää voimaa. Hymyn se herättää hetkessä.

Nyt osuvat yhteen laskiaissunnuntai ja ystävänpäivä (joka tietysti on joka päivä eikä tarkoita ostamispäivää). Aurinko paistaa täydeltä terältä, on narskuvaa lunta, pikkulinnut heräilevät, kuljemme kohti kevättä.

Isovanhempieni aikaan vielä laskettiin mäkeä ja toivottiin pitkiä pellavia, mammani niitä kasvatti. Tämän ajan ihmisille ei ole niin väliä kesän kasvukeleistä, ei siitä, venyykö pellavan korsi vai ei. Liu lau laskiaista kumminkin! Ja hyvää ystävänpäivää, tänään ja joka päivä!

EDIT: Alhon bloggauksessa laskiaisperinteestä ja -uskomuksista.

"Missäs sit on ne olohuonesakset?"

Välillä pitää ihmetellä oikein urakalla, missä vaiheessa me ihmiset kadotamme luontaisen oppimistaidokkuutemme. Meillähän on ilman opettamista täysi viisaus siihen, miten juttuja opitaan tehokkaasti. Päivän kun viettää kolmivuotiaan kanssa, oikein kuulee, miten synaptiset kytkennät syntyvät surisemalla ja tuoreita kytkentöjä hyötykäytetään.

Täkäläinen 3v-viihdytysyksikkö kysyy solkenaan miksi-kysymyksiä. Harva lause päättyy muuhun kuin kysymysmerkkiin. Ja analogioita pikkupää johtaa lennossa. "Mitkä sakset nää on?" "Ne on miun keittiösakset." "Missäs sit on ne olohuonesakset?"

"Mummo, miks siulla on esiliina päällä?" "Ettei miun hame likaantuis keittiöhommissa." "Miulla on tää pitkähihanen, ettei T-paita likaantuis."

Kielellinen säveltapailu toimii nokkelasti. Kaulinta käytettiin aiemmin, löytyi pikkukaulin, mutta työvälineen nimi oli sen verran outo, että muistijälki oli vielä hatara. Arvaus oli kuitenkin looginen: leivoin.

Kolmivuotias osaa skaalata asioita hämmästyttävän tarkasti, johtaa uusia asioita tutuista, luo geneerisiä toimintoja ja ilmaisuja, toistaa asioita, jäljittelee, mallintaa... pysähdyin kuuntelemaan, miten oivaltavia kysymyksiä kolmivuotias esitti tädilleen, joka hoiteli Facebook FarmVille-tiluksiaan. Käytettävyys- ja konseptointisuunnittelijan topten kysymyslista tuli napakasti kuin akateemiselta ammattilaiselta.

Opetan psykologiaa lukiossa enkä ole edelleenkään lakannut innostumasta ihmisaivoista. Yksinäisistä aivoista ei ole juuri minnekään. Me ihmiset olemme monissa asioissa alikehittyneitä. Suurin heikkoutemme on kuintenkin suurin voimamme. Jotta meistä tulisi ihmisiä ja jotta saisimme aivokapasiteettimme parhaaseen mahdolliseen toimintakuntoon, tarvitsemme toinen toisiamme.

Kirjoittelen kaakkoismurrepakinoita ja tässä äskettäin mietiskelin leikkimisen merkitystä, sitä, miten lapsesta tulee leikkitaidoton. Pakinassa muistelin ystäväni kouluavustajakokemusta seitsenvuotiaasta, joka ei tunnistanut värejä eikä osannut leikkiä. Kyse ei ollut vammaisesta lapsesta vaan normaalista pikkuisesta, jolta oli kuihdutettu into ja ilo oppia. Kukaan ei ollut vastannut miljooniin kysymyksiin.

En saa silmistäni viimeviikkoista lehtiotsikkoa Kotkasta, parikymppinen isoveli tappoi 18-vuotiaan pikkuveljensä. Kännissä riitaa. En voi unohtaa, miten Kotkassa mustasukkaisuusdraama johti siihen, että nuorukainen surmasi toisen Isossa puistossa leipäveitsellä kaveripiirin nähden. Miten veli tappoi Kotkanssa molemmat siskonsa, kaikki alle 20-vuotiaita. Mitä tapahtuu matkalla kolmivuotiaan innosta ja ilosta kohti aikuista elämää? Missä ovat valeportaan, missä ansa, missä viertotie?

Meillä ihmisillä on mahdollisuus oppia joustamaan ja sietämään. Siihen antaa siipiä mielikuvitus. Jos leikki-iässä matkalaukku ei muutu autoksi, jos palikka ei kykene esittämään silitysrautaa, jos pehmolelu ei kykene ikävöimään ja ilahtumaan jälleentapaamisesta, ei ihme, ettei nuoruusvuosina ole jäljellä muuta kuin B-luokan jenkkileffojen ratkaisumalleja.

Avaimet ovat meissä ihmisissä, siinä, että teemme yhdessä, olemme yhdessä, huolehdimme toisistamme, olemme me.