"Mummo, miks siulla on esiliina päällä?" "Ettei miun hame likaantuis keittiöhommissa." "Miulla on tää pitkähihanen, ettei T-paita likaantuis."
Kielellinen säveltapailu toimii nokkelasti. Kaulinta käytettiin aiemmin, löytyi pikkukaulin, mutta työvälineen nimi oli sen verran outo, että muistijälki oli vielä hatara. Arvaus oli kuitenkin looginen: leivoin.
Kolmivuotias osaa skaalata asioita hämmästyttävän tarkasti, johtaa uusia asioita tutuista, luo geneerisiä toimintoja ja ilmaisuja, toistaa asioita, jäljittelee, mallintaa... pysähdyin kuuntelemaan, miten oivaltavia kysymyksiä kolmivuotias esitti tädilleen, joka hoiteli Facebook FarmVille-tiluksiaan. Käytettävyys- ja konseptointisuunnittelijan topten kysymyslista tuli napakasti kuin akateemiselta ammattilaiselta.
Opetan psykologiaa lukiossa enkä ole edelleenkään lakannut innostumasta ihmisaivoista. Yksinäisistä aivoista ei ole juuri minnekään. Me ihmiset olemme monissa asioissa alikehittyneitä. Suurin heikkoutemme on kuintenkin suurin voimamme. Jotta meistä tulisi ihmisiä ja jotta saisimme aivokapasiteettimme parhaaseen mahdolliseen toimintakuntoon, tarvitsemme toinen toisiamme.
Kirjoittelen kaakkoismurrepakinoita ja tässä äskettäin mietiskelin leikkimisen merkitystä, sitä, miten lapsesta tulee leikkitaidoton. Pakinassa muistelin ystäväni kouluavustajakokemusta seitsenvuotiaasta, joka ei tunnistanut värejä eikä osannut leikkiä. Kyse ei ollut vammaisesta lapsesta vaan normaalista pikkuisesta, jolta oli kuihdutettu into ja ilo oppia. Kukaan ei ollut vastannut miljooniin kysymyksiin.
En saa silmistäni viimeviikkoista lehtiotsikkoa Kotkasta, parikymppinen isoveli tappoi 18-vuotiaan pikkuveljensä. Kännissä riitaa. En voi unohtaa, miten Kotkassa mustasukkaisuusdraama johti siihen, että nuorukainen surmasi toisen Isossa puistossa leipäveitsellä kaveripiirin nähden. Miten veli tappoi Kotkanssa molemmat siskonsa, kaikki alle 20-vuotiaita. Mitä tapahtuu matkalla kolmivuotiaan innosta ja ilosta kohti aikuista elämää? Missä ovat valeportaan, missä ansa, missä viertotie?
Meillä ihmisillä on mahdollisuus oppia joustamaan ja sietämään. Siihen antaa siipiä mielikuvitus. Jos leikki-iässä matkalaukku ei muutu autoksi, jos palikka ei kykene esittämään silitysrautaa, jos pehmolelu ei kykene ikävöimään ja ilahtumaan jälleentapaamisesta, ei ihme, ettei nuoruusvuosina ole jäljellä muuta kuin B-luokan jenkkileffojen ratkaisumalleja.
Avaimet ovat meissä ihmisissä, siinä, että teemme yhdessä, olemme yhdessä, huolehdimme toisistamme, olemme me.
3 kommenttia:
Hyvin sanottu!
Hei Anne,
ihana tarina!
Hieman kritision kuitenkin tuota kysymyksiin vastaamattomuutta. Kaikki lapset eivät kysymyksiä esitä. Olen itse ilmeisesti ollut sellainen lapsi, sillä kuulemma kysymykseni ovat olleet luokkaa: "Äiti, mikä tämä kirjain on?". Opin lukemaan viisivuotiaana omia aikojani. Ei se silti johtanut mielikuvituksenkaan puutteeseen sillä olen niitä harvoja lapsia, jolla on ollut ihan oikea mielikuvitusystävä, josta tosin en itse muista mitään. Luulisin, että minun kohdallani kysymättömyys on ollut aivoissa jo alusta asti kun on vieläkin tapana haluta keksiä asiat ITSE! Olen aina oppinut kuuntelemalla paljon enemmän kuin kyselemällä.
Myös lapseni ovat olleet täysin erilaisia keskenään. Tytär ei hirveästi kysellyt, mutta hallitsi mielikuvitusleikit oivallisesti. Poika taas kyseli koko ajan ja asioita, joita fysiikkaa yliopistossa lukenut äiti joutui tarkistamaan kirjoista.
Välittämisestä olen aivan samaa mieltä, mutta lapsen ehdoilla. Kirjoja en poikaani saanut lapsena lukemaan, hän halusi lukea vain sarjakuvia, mutta varsinainen sanaseppo hänestä kuitenkin kehkeytyi.
Lasten kasvatus ja jopa aikuisten opettaminen on vähän kuin heikoilla jäillä kävelyä. Pitää edetä hyvin varovasti, ettei tapa innostusta.
Hyviä joulunaikoja!
Leena, totta puhut. Pitäisi ilmaista laveammin: lapsi nuuskii, tutkii, ihmettelee, käyttää kaikkia aistejaan. Lapsen kyselevää vaihetta ei lapsi itse muista. Vaikka kolmivuotiaana jo tallettuu muistikuvia, omaa puhettaan ei muista. Sekin on aina muuntuvaa, mitä vanhemmat muistavat. Se vaihe lesten vanhempien elämässä, jolloin omat lapset ovat pieniä, on usein täynnä tohinaa. Siitäkään ei muista keskusteluja ellei niitä erikseen nauhoita tai merkitse muistiin.
Usein lapset joutuvat ottamaan käyttöön keinovalikoimaa, että saavat vanhempiensa huomion. Tai jonkun merkitsevän aikuisen huomion. Mielikuvitus on sillä tavoin mielenkiintoinen asia, että toisaalta se tarvitsee ruokaa, mutta toisaalta se kipinöi puutteesta. Kuten lasten mielikuvitusystävät saavat innoitteen leikkihetkien ja jakamisen kokemuksista (ruokaa) ja yksinäisyydestä (puute). Esikoiset useimmiten kehittävät näitä, oman esikoisemme mielikuvituskavereiden mukaan nimettiin pari karjua (Jorri ja Ransu, sitten oli vielä Sanki ja Lanki).
Kai tärkeintä olisi avata mielensä ja olla. Pyrkiä hyvään. Olla kiireettä. Paras, mitä lapselle voi lahjoittaa, on aika.
Lähetä kommentti