Vaaralliset ideat ihastuttavat jälkikäteen

Oppinen on aina paitsi sitä, että opitaan tekemään asiat, kuten ne on hyvä tehdä ja tietämään tiedot, kuten ne ovat, myös näiden pohjalta oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä toisin tai yhdistellä uudella tavalla. Oppiminen ei ole siis vain toistamista, vaan se on uuden tekemistä. Tämä on hieman ärsyttävää, joskus jopa raivostuttavaa.

Moni nopeasti oppiva on saanut opettajansa hikeentymään villeillä keksinnöillään tai loputtomalla innokkuudellaan. Kauan sitten opettajansijaisena sain ennakkotietoa erittäin hankalasta luokan häiriköstä. Totesin nuoren miehen keskivertoa älykkäämmäksi, ja murhemielin hyvästelin luokan sijaisviikon jälkeen. Sillä viidesluokkalaisella oli edessään kivinen tie järjestelmän lihamyllyssä.

Luen Alf Rehnin kirjaa Vaaralliset ideat eli Toisenlainen kirja luovuudesta. Toisessa luvussa hän kyseenalaistaa luovuuden merkityksen: tarvitaanko luovuutta lainkaan? Joskus luovuudesta voi olla henkilökohtaista haittaa. Se hankaloittaa elämää. Tosin luovat ihmiset kehittävät mainioita keinoja luovia maailman kanssa.

Rehn peilaa järjestelmän rattaissa elämistä Neuvostoliittoon, jossa ihmiset kehittivät kollektiivisesti luovan talouden, joka itse asiassa piti virallista suunnitelmataloutta niin pitkään pystyssä. Ehkä kristallisoitunein ilmentymä tästä kekseliäästä salaisesta taloudesta oli noiden aikojen Tallinnan Viru-hotelli.

Oman elämänkouluni varrelle on osunut kaksi henkilökohtaisesti merkittävää oivallusta, joilla saattoi kiertaa vallitsevat olot ja jotka myös herättivät huolenpitäjät varoittamaan ja vastustamaan toimeliaisuuttani. Toinen näistä oli maanviljelijäaikojen yhteisöllisen oppimisen ja vaikuttamisen Alkuvoima ja toinen opettaja-aikojen avoin oppisisältöjen jakaminen.

Ensimmäinen näistä vaarallisista ideoistani syntyi myöhäissyksystä 1992 kotimatkalla Kouvolasta MTK:n kokouksesta. Meillä nuorilla viljelijöillä oli omia ajatuksia tulevaisuudesta. Maaseutuelinkeinot olivat matkalla suureen murrokseen. Olin ollut tyrkyllä valtakunnan tason luottamustehtävään, mutta kannatus ei riittänyt (sillä erää, seuraavana vuonna sitten). Siinä kotiin ajellessa mietin, että kun meitä toisinajattelijoita on kumminkin monta ja meillä on ideoita vaikuttamiseen, niin eihän siihen mitään virallista titteliä tarvita. Ja niin kävi. Syntyi toimintaryhmä Alkuvoima.

Alkuvoiman tarina on pitkä ja monipolvinen. Yhtenä taustavaikuttimena oli vahva suunta kohti EY:tä, kuten sitä vielä tuohon aikaan nimitettiin. Markka oli laitettu kellumaan aiemmin syksyllä, maailmankauppajärjestön Uruguain kierros oli meneillään ja usko maataloustulolain ja rajasuojan tuomaan vakauteen oli murenemassa. Olimme MTK:n nuorisokerhossa (nuorissa tuottajissa, sittemmin maaseutunuorissa) kohdanneet asiakkaitamme ja ymmärtäneet yksiselitteisen tosiasian: jos viljelijällä on asiakkaita, hänellä on työtä. Korporaatiot olivat hoitaneet maataloustuotannon tasapainottamisen sodan jälkeisenä aikana, maatalouden osalta erityisesti suurina rakennemuutoksen vuosina 60-70-luvulla. Se, mikä toimi silloin, oli kulkemassa kohti historiaa.

Pienen Alkuvoima-ryhmän kanssa opiskelimme, otimme kontaktia viljelijäkollegoihin Euroopan maissa, tapasimme heitä, vierailimme vaikuttajien juttusilla, mm. kahden maatalousministerin ja yhden presidentin luona. Pääsimme televisioon, radioon, lehtiin, jopa Me Naisiin.

Purimme omassa toiminnassamme rajan viljelijän ja kuluttajan väliltä. Mukaan pääsi innokkaita kaupunkilaisia. Tämä kaikki ärsytti suunnattomasti muutamia perinteisen maatalousvaikuttamisen kabinettipolitiikkaan tottuneita. Sain tutisevan vihaisen puhelun erään tuottajayhdistyksen puheenjohtajalta, joka oli myös tuottajaliiton johtokunnan jäsen: "Me emme anna teille rahaa." Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, että emme tarvitse rahaa. Kehittämispäivillä anonyymi puheenjohtaja oli kirjoittanut tuottajaliiton uhkakuviin: "Toimintaryhmä Alkuvoiman teinitytöt huseeraavat asioiden parissa, jotka eivät kuulu heille pätkääkään." Olihan se ärsyttävää. Emme kuitenkaan koskaan julkisuudessa olleet poikkiteloin tai vastakarvaan MTK:n kanssa, se ei yksinkertaisesti ollut agendallamme. Huolemme oli ihan muualla. Meistä useimmilla oli paljon velkaa, rutkasti töitä, pienet lapset, tulevaisuus edessä. Ja näkymänä kestävä maatalous. Ei siis pelkkä huoli huomisesta maitotilistä vaan siitä, että Maa jää jotenkin tolkullisessa kunnossa lapsillemme. Mottomme oli: "Maa merkitsee elämää."

Nyt kuluttajatoiminta on vakiintunut osa MTK:n edunvalvontatyötä, mutta tuolloin pelkkä ajatus siitä, että tuottaja ja kuluttaja olisivat samalla puolella, oli räikeä ja outo.

Pienistä vastalaineista ei koskaan kannata provosoitua. On tärkeää, että ihmisjoukossa on aina mukana myös kaiken uuden vastustajia. Yhteisö, joka säntäilisi jokaisen uuden idean perään innokkaana, joutuisi suuriin ongelmiin. Siksi kehitimme jo noina aikoina menetelmän, jolla sisäpiirissä purimme tunnelataukset. Pystyimme ottamaan tyynesti vastaan myös vihaisia kuluttajia, joiden mielestä edustimme loputtomien iltalypsyjen ahnaita yhteiskunnan loisia (muotoilu on suoraan Yhden illan pysäkin insertistä, jossa haastateltiin kuluttajaa, itse olin illan vieraana).

Muutaman vuoden kuluttua ryhmämme otti vastaan MTK:n puheenjohtajan ojentamana Luova maalaisnainen -palkinnon, joka tuli ensi kertaa Suomeen (ja myönnettiin meille, vaikka joukossamme oli sekä miehiä että kaupunkilaisia).

Maaseudun Tulevaisuus 28.11.1996

Miksi kerron tämän tarinan? Siksi että olen osunut opettajana ja nykyisellään opettajien kouluttajana keskelle samanlaista murrosaikaa. Kun aikoinaan 2002 tuoreena opettajana ryhdyin laittamaan kaiken opetusaineistoni avoimesti nettiin, minua tultiin huolehtivasti neuvomaan, että ei sinulle makseta siitä, että jaat työsi tuloksia muille. Kun jokunen vuosi myöhemmin toimenkuvaani liittyi maakunnallinen verkko-opetuksen kehittämishanke, sain tulikivenkatkuisen puhelun paikalliselta OAJ:n aktiivilta (voitte uskoa, että hymyilin muistellen kymmenen vuotta aiemmin saamaani puhelua). Levittivät kaikille kaupungin opehuoneitten ilmoitustauluillekin monisteen, jossa neuvottiin olemaan ryhtymättä näihin uudistuksiin ennen kuin... (minulla on se moniste tallessa, kuten on tuo teinityttöjen huseeraamis -paperikin).

Toisin tekeminen ja ajattelu voi mennä metsään. On tärkeää oman näkynsä kanssa kaveerata muiden kanssa. On tärkeää kuunnella vastustajia ja vastahankaisia. Ei pidä ylpistyä. On tehtävä näkynsä eteen enemmän töitä kuin mitä muilta vaatii. Ei kannata usuttaa toisia tuleen ja vetäytyä itse suojaan. Sellainen maailman muuttaminen ei vie pitkälle. Sillä ehkä saa vuoden pari hyvää konsulttiliksaa. Uskottavuus syntyy vain aidosta tekemisestä ja elämästä. Tee kuten opetat. Koska itse on liemessä (tai aallossa) mukana, joutuu ottamaan selvää asioista, ei vain arvelemaan. Maanviljelijäaikana kohtasin niin monenlaisia konsul(en)tteja, että vieroksun edelleen toivottavasti terveellä tavalla sivusta neuvomista ja kehittämishankkeita, vaikka nyt juuri sellaista itse teen.

Oletko huomannut, miten rajua muutosmylläkkää suomalaisessa formaalin oppimisen maailmassa nyt eletään? Ihan kaikilla tasoilla. On järkyttävää, miten valtakunnan tasolla tätä muutosta johdetaan soutaa-huopaa -menetelmällä. Siis sillä tavalla, millä hölmöläiset jatkoivat liian lyhyttä peittoaan.

EDIT: Mutta ei se mitään. Tässä maassa on tekijöitä jotka eivät neuvo sivusta muita, vaan hyppäävät itse mukaan. Kokeilevat. Ottavat selvää. Tutkivat. Yhdessä toisten kanssa. Suomalainen koulu ja opettajuus muuttuu vääjäämättä. Kuten Nina Rantapuu tämän bloggauksen kommentissa tiivistää: "nyt tärisee maa toden teolla perinteisen pedagogiikan alla. Aivan mahtavaa!"

Lisää formaalin oppimisen tulevaisuuden miettijöitä (muutamia)

Opettajien ja rehtoreiden blogeja ja bloggauksia, joissa kelaillaan muutoksen pyörteitä sisältä päin (saa vinkata, nopsaan poimin muutaman, aakkosjärjestyksessä):

• Mika Auramo: Ulos laatikosta opettajat
• Rauno Haapaniemi: Yhteisöllinen pedagogia
• Mikko Jordman: Little Less, Little Better
• Paavo Jordman: Kouluvisioni (kirjoittaja kirjoitushetkellä 8:lla luokalla)
• Esa Kukkasniemi: Koulua ja kasvatusta
• Pekka Peura ja Janne Cederberg: MAOT.FI Matematiikan oppimisen tulevaisuus
• Nina Rantapuu: Open opas
• Pasi Sahlberg: Blogi suomeksi ja englanniksi
• Marjo Tavast: Suuri uskallus
• Laura Tuohilampi ja Antti Värtö: Peruskoulupesula

Koulumuutoksen keskusteluryhmiä Facebookissa ja Google+:ssa:

• Google+: Oppimisen tulevaisuus
• Facebook: Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa/ICT in Education
• Facebook: Tulevaisuuden lukio - Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako
• Facebook: Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus

Aktiivisten ajattelijoiden kuratoimaa ajankohtaisvirtaa koulumuutoksesta:

• Mikko Jordman Scoop.it: Mielikuvituskoulu
• Aki Puustinen Scoop.it: Leadership Think Tank
• Vesa Vainikainen Scoop.it: Ajankohtaista koulurintamalta
• Twitter #FinnEdChat

Muuten, jos haluat lukupiiri-lukea Alf Rehnin verratonta kirjaa, Facebookissa se käy: http://www.facebook.com/groups/vaarallisetideat/.

EDIT: Savon Sanomissa oli julkaistu 1.9.2014 asiantuntijahaastatteluihin perustuva artikkeli, jossa kuvailtiin teknologian tuomaa murrosvoimaa koulumaailmassa: Uusi teknologia muuttaa vanhat tavat oppia. Omasta mielestäni otsikko ampuu hieman yli. Monet tähän päivään sopivat tavat oppia ovat hyvin vanhoja perusperiaatteiltaan ja jakolinja uusi-vanha on huono. Mutta lukemisen arvoinen artikkeli joka tapauksessa.

Pöytälaatikkorunoilija aukoo päätään

Lupasin Hernepensaskujanteen Jorille viime torstaina näyttää jotain ihan uttaa ihanuutta. Työjonojen ja työvuorien keskellä ihminen kaipaa ilmatilaa. Mitä nyt nuoresta asti olen sanataiteilua ja piirtämis-kuvaamista harrastanut, olen ymmärtänyt, että en ole yksin harrastuksineni. Meitä on paljon.

Pöytälaatikkoon mahtuu, loput viedään vinttiin. Mutta toisaalta, kun tekee jotain, itsekseen hihkuu aikaansaannoksensa kanssa. Lapsen lailla sitä mielellään näyttäisi jollekin. Sitähän tämä blogosfääri tai muut somejakamiset.

Kuva- ja sanataiteen harrastajille tulee tässä nyt siis vinkki. Valitettavasti tämä vinkki toimii vain iOS-laitteilla ainakin toistaiseksi. Android-sovellusten maaimaa tunteva voisi vinkata siltä osastolta vastaavat härvelit.

Tarvitaan Hokusai ja iMovie (joka vähän maksaa, mutta maksavat kynät ja paperi, saati mitä maksoi aikanaan aika videostudiossa). Tarvitaan kameran rullalle valokuvia ja videoita. Niitä voi nappailla vaikka päivälenkillä ja matkustellessa, kuten itse teen. Tekeminen opettaa silmää. Huomaa, miten jännistä paikoista otetut erikoiset kuvat alkavat elämään mielessä ja ruokkivat sanojen virtaa. Tarvitaan musiikkia (ei välttämätöntä), luvallista musiikkia. Tekijänoikeuksien suojaamaa ei saa ottaa sekuntiakaan, ei minkäänlaiseen sekoitteluun edes. (Monitaituriystävä antoi minulle musiikkia, mahtikiitos ubiq.)

Näillä tarpeilla voi tehdä monenlaista. Minä olen nyt tehnyt näin:

1. Lojun sohvalla pitkän päivän päälle uupuneena. Käännän ajatukset toiselle taajuudelle. Elämän ihmettelyyn. Nappaan kiinni jostain päivän asiasta, joka yrittää vielä kiertää pientä kehää mielessä. Tai nappaan kiinni vaikka jostain lauseesta sohvan edessä välkkyvästä televisiosta. Nauhoitan Hokusailla ex-tempore putkahtavat sanat, pari lausetta. Noin 15-20 sekuntia.
2. Editoin ääntä Hokusailla, lisään raitoja, tehosteita, häivytyksiä, musiikkia.
3. Tallennan Dropboxiin täysimittaisen äänen (wav-tiedosto). Jaan mpeg4-tiedostona äänen Hokusaista iMovieen (tämä onnistuu parilla hipaisulla). 
4. Aloitan iMoviessa uuden projektin. Tipauttelen projektin aikajanalle kuvia ja videoita. Säädän. 
5. Julkaisen kameran rullalle ja YouTubeen. 
6. Joskus annan vielä YouTuben korjata videoitten heilahtelua. Se tekee sen yhdellä hipaisulla. Nappaan upotuskoodin ja vien blogiin.

Kohdat 1-5 teen puhelimella. Aikaa vierähtää noin 5 minuuttia alusta loppuun. Ja samalla mieli on rentoutunut. Sähkö on pois päästä. Lopputulos voi olla vaikka tällainen:

Hokusain äänimuokkaus näyttää tällaiselta:

Ja iMovien videon koostaminen tällaiselta:

Ne ovat vain välineitä... mutta kun välineellä on väliä

Somehärpäkkeistä ja tietoteknologiasta tavataan sanoa, että kyse on vain välineistä. Tämä on oikein lausuttu siinä mielessä, että kyse on viestintäkanavista, viestinnän ja havaitsemisen apuvälineistä, informaation, datan ja tiedon käsittelyn apuneuvoista, muistin jatkeista, tiedonhankinnan työkaluista, sisältöjen tuottamisen apulaisista.

Toisaalta nykyteknologia auttaa tekemään jotain sellaista, mitä koskaan ennen ei ole ollut jokamiehen mahdollista tehdä. Jokunen aika sitten tuli mielenkiintoinen dokumentti Englannin pronssi Charlesin elämästä. Hän katsoi vanhoja filmejä ja valokuvia, muisteli heidän lasten ja maailmalla matkanneitten vanhempien yhteydenpitoa puhelimitse. Hänen koko olemuksensa ja muistelutarinansa heijastivat sitä syvää eläytymistä, jonka vuosikymmenten takaiset tallenteet herättivät. Jokunen elokuvanpätkä oli sellainen, jota hän ei ollut koskaan aiemmin katsonut.

Nyt ne keinot tallentaa ja kommunikoida, jotka olivat 50-luvulla vain rikkaimpien, vielä 60-luvullakin harvojen saatavilla, ovat huokeita lähes kenen tahansa käyttää. Laitteiden hinnan ja saatavuuden lisäksi käytettävyys on mullistunut. Olen joskus kehittänyt valokuvia ja ilman muuta digitaalinen valokuva on jotain ihan muuta. Olen vähillä koululaisen rahoilla valokuvannut 24-kuvan salamattomalla taskukameralla harkittuja kuvia ja odottanut kuukausikaupalla, että tietyn tilanteen valokuva on käsissäni. Kaikissa vanhoissa menetelmissä on oma loistonsa. Mutta esimerkiksi valokuvaamisen harjoittelu oli käytännössä täysin mahdotonta. Siksi ammattilaisuus ja amatööriys olivat selkeästi eri asioita. Valokuvaaminen oli liian kallis harrastus, joten piti tehdä muuta. Piirtää kynällä paperille. Se oli hyvä ja huokea harrastus.

Sama apuvälineitten saatavuuden ja käytettävyyden hidastava vaikutus koski myös äänittämistä ja kirjoittamista. Ensimmäisen kirjoituskoneeni ostin 80-luvun puolivälissä ja koska koulussakaan en ollut päässyt opettelemaan sen käyttöä, tulokset olivat tumpelomaisia ja raivostuttavia. Yksikin virhe ja koko paperi meni roskiin, korjausnauhan kanssa sählääminen nosti hien pintaan. Juuri ja juuri kokouspöytäkirjat syntyivät.

Saavuttamattomat tai hitaasti toimivat apuvälineet estivät luovuuden kukkimisen. Välineellä oli väliä. Olisin halunnut tehdä enemmän, mutta teknologiaa hyödyntävässä suunnassa keinot olivat vähissä. Käytin muita. Eikä sekään ollut huono asia, mutta silti, intoa olisi ollut.

Nyt on toisin. Ei tarvitse olla kuninkaallinen, ei upporikas, päästäkseen harjoittelemaan audiovisuaalista ilmaisua. On mahdollisuus toistaa loputtomiin. On apuvälineitä, joilla avautuu harrastajan taivas. Unelmat käyvät toteen. Ja mikä parasta, pääsee saman tien yhteyksiin toisten harrastajien, jopa ammattilaisten kanssa. Lisäksi harrastamisen ja työn raja on sulanut, on kehittynyt pro-am-välitila (amateur professionalism) sisältöjen ja palveluiden tuottamiseen. Tavallaan harrastan, mutta samalla opin jotain, joka siirtyy suoraan tai mutkan kautta siihen, mitä teen työkseni. Ilman, että harrastuksen vapauttava tunne mitenkään häiriytyisi siitä. Päin vastoin.

Syyskauden aloitus työssä on tarkoittanut ennakoitua pidempiä työpäiviä. Opiskelulle on pitänyt raivata tilaa. Älyllisen askartelun vastapainolle on jäänyt niukasti aikaa. Mutta voi autuus. Harrastajan taivas on kädessäni. Mobiilipuhelin. Kun olen lojunut reporankana työpäivän (ja iltalenkin) jälkeen sohvalla ennen yöpuulle siirtymistä, olen alkanut harrastamaan runoutta, nuoruuteni erästä lempiharrastusta. Mutta ihan uudella tavalla. Se uusi tapa on mahdollista ainoastaan näillä uusilla teknisillä vempaimilla. Hämmästyttävintä on helppous ja nopeus. Ja siitä kaikesta syntyvä ilo on tavattoman suuri. Intohimoinen harrastaja tietää sen onnentunteen, joka harrastukseen uppoutujan valtaa. Päivän sähköisyys tasaantuu, mielen valtaa tyyneys.

Yhdistän uudessa harrastuksessani sanoja (en kirjoita ollenkaan, vaikka kyse on runoista), valokuvia (muokattuna lähellä piirroksiakin), videoita ja musiikkia. Musiikki on hankalaa, jos haluaa julkaista teoksiaan, mutta onnekseni sain ystävältä luvallista musiikkia askartelumateriaaliksi. Yhdellä otolla taltioin parikymmentä sekuntia ääneen puhuttua ajattelua, aiheena päivän aikana kertyneet inspiraatiot, mielessä liikkuneet oivallukset tai ihmetykset, kenties siinä hetkessä TV:stä kuultu repliikki. Koko juttu syntyy noin vartissa ja samalla päivän häly on kadonnut mielestäni.

Eilisen illan kudelma:



Pieni resepti, miten tuollainen syntyy (ja siis kaikki on tehty puhelimella):

• Avaan Hokusai Audion, joka on äänitys- ja sämpäyssovellus, oikeastaan, kuten sovelluksen tunnuskuvakin kertoo, se on äänellä maalaamissovellus. Äänitän ajatelmani, ilman harjoittelua, ilman mistiinpanoja.
• Lisään sopivasti kopioimalla ja muokkaamalla ääniraitoja, lisään myös musiikkia ja muokkaan sitä.
• Tallennan valmiin äänitiedoston Dropboxiin pakkaamattomassa muodossa (waw). Sen jälkeen avaan äänitiedoston pakatussa muodossa (mp4) iMovie-ohjelmaan.
• Lisään ajatelmaan sopivia kuvia ja videoleikkeitä, itse otettuja, puhelimen kuvakirjastosta. Tallennan syntyneen videon puhelimelleni ja julkaisen sen YouTubeen.
• Tässä kaikessa siis kuluu aikaa noin 15 minuuttia alkutilanteesta, jolloin aihetta ei vielä ole, lopputulokseen.
• Ilman näitä välineitä koko juttu olisi mahdoton toteuttaa. 
• Joskus tuntuu mukavalta kertoa kavereille omasta päivästään runolinkillä, niitä tuntuu mukavalta koota blogiin, ehkä joku muukin saa virikkeen, iloa itselleen, löytää oman juttunsa. Jos minulla olisi nuorena ollut nämä taikavälineet, voi sentään. Voi sentään. (Tämän vinkin saa jakaa nuorisolle, jos jonkun lähipiirissä on sisältäpäin pulppuileva kansalainen.)

Eli sama kuvina (klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana):

1. Näkymä Hokusain muokkaustilasta.

2. Audion tallentaminen.

3. Audion avaaminen Hokusaista käsin toisessa sovelluksessa (tässä tapauksessa iMovie).

4. Audion vieminen joko aiempaan videoprojektiin tai uuden projektin luominen (Hokusaissa pystyy muuttamaan jokaista raitaa ja tekemään uuden tallenteen, iMoviessa voi muokata projektia ja vaihtaa esimerkiksi aiemman äänileikkeen uuteen tai lisätä uuden raidan.) 

5. Videoon voi lisätä ääntä, videota, valokuvia sekä muokata siirtymiä ja halutessaan lisätä myös tekstejä.

6. Videon vieminen kuvakirjastoon ja julkaiseminen nettiin.

Pientä askartelukivaa: Beeclip / EDIT: palvelu lakkautetaan

EDIT 9.8.12 tätäkin some on. Juuri tuli tieto siitä, että tämä palvelu lakkautetaan. Toivon mukaan koodi on käynyt kaupaksi ja ilmaantuu jossakin muodossa. Toimiva systeemi. Omat tuotokset sai heti tekohetkellä ladattua omalle koneelle ja lakkautusuutisessa vielä muistutetaan tästä mahdollisuudesta.

Kuvien ja tekstien kanssa askartelu on hauskaa. Ilmeisesti erityisen hauskana asiaa pitävät naispuoliset pienestä pitäen. Beeclip ja Beeclip EDU ovat pieniä näppäriä digiaskastelupalveluita, joissa käyttäjä voi rakennella kuvakirjoja, portfolioita, kuvakoosteita käyttäen valokuvia, piirroksia, videoita ja palvelun tarjoamia lisäkkeitä.

Klikkaa kuvaa, näet käyttöliittymän suurempana.

Käyttö on helppoa. Kokeilemaan pääsee ilman kirjautumista. Palvelussa on mahdollista kutsua kavereita puuhailemaan saman kuvakoosteen kanssa. Askartelun tuloksia voi jakaa ja upottaa. Huonona puolena se, ettei teksturi tunne ääkkösiä, mistä voisi laittaa palvelun ylläpitoon palautetta (somepalveluissa kannattaa aina valittamisen sijaan tai ohessa olla yhteydessä palvelun tarjoajaan EDIT: lähetin asiasta palautetta). Beeclip on vasta beta-vaiheessa. Peruspalvelun luvataan säilyvän maksuttomana.

EDIT: Olipa nopea vastaus, kun kysyin ääkkösten perään. Lupasivat lisätä, jos saavat riittävästi kansainvälistä kiinnostusta. Nyt vaan muutkin, ketkä kiinnostutte Beeclipistä, ääkkösiä toivomaan.

Uskalla(tko) innostua!? Opeblogin bloggaus no: 1000

Asioita voi tehdä harkitusti, tyylikkäästi ja pitämättä turhaa meteliä. Asioita voi tehdä myös heittäytyen, kokeillen ja ilman suuria suunnitelmia. Ihmiset sijoittuvat eri kohdille akselilla touhottavaa kohellusta vs. viileän maltillista harkintaa.

Itse sijoitun enemmän tuonne roiskuen rappaajien suunnalle. En pidä vaarallisena kokeilemista ja erehtymistä. Jos harkitsen pitkään, menetän innostuksen tunteen, joka taas on kiinteässä yhteydessä työniloon. En voi nauramatta katsella menneitä arkistojani. Tämä netin oppimis/opetuskäytön huuhailuni ei ole suinkaan ensimmäinen retkeni kokeilukentille.

Innostuminen herättää kahtalaisia tunteita. Joidenkin mielestä on ihanaa, että maailmassa on innostuvia ihmisiä ja innostus tarttuu. Joidenkin mielestä innostuvat hörhöt ovat rasittavia ja lapsellisia. Innostuminen lienee kytköksissä ihmisen temperamenttiin. Jotkut ovat hitaasti lämpiäviä ja tämä ominaisuus on biologinen. Hitaasti lämpiävä ja nopeasti innostuva voivat oppia sietämään toisiaan. Heistä voi tulla myös hyvä pari, kun vain osataan ylittää ensimmäisten tunnereaktioitten raja-aidat.

Meillä suomalaisilla on voimakas konsensushakuisuus. Pelkäämme eriseuraisuutta ja vääriä mielipiteitä. Pienen rajakansan kulttuurihistoria on ollut sopeutumista vallitseviin oloihin. Hämmästyttävää on, miten sitkeässä erilaisuuden pelko elää, mutta Suomi ei tietenkään ole tässä yksin. Suvaitsemattomuudesta näyttää tulleen jopa ihmisten välisen vuorovaikutuksen valtavirtaa. Brändeillä vahvistetaan eroja meidän ja muiden välille. Ääriliikkeille löytyy aina vain sijaa.

Yksimielinen hillitty ja hallittu, hyvin fokusoitu ja tarkkaan konseptoitu ei raivaa sivupolkuja. Vakavasti otettavat toimijat eivät kokeile asioita, joissa erehtyminen on onnistumista todennäköisempää. Yhteisön kannalta on kuitenkin eduksi, että epätodennäköisiäkin suuntia kokeillaan.

Se, mitä vielä ei ole, on eräille suuri innostuksen lähde. Eihän ihmiskunta muutoin olisi mennyt merimatkoille, kaukaisiin maihin tai avaruuteen. Tuttuuten nojaten eläisimme edelleen tyytyväisinä pannukakkumaailmassa. On hyväksi sietää hörhöjä. Vaikka he, tai meikäläsiten kaltaiset kevythörhöt, ovatkin järjestystä sotkemassa, heidän kauttaan voi joskus, enimmäkseen sattuman kauppaa, löytyä jotain jatkokehittelyn arvoista.

Niihin aikoihin, kun maanviljelijänä huuhailimme suuren murroksen vuosina menneestä rajasuojasta ja maataloustulolaista WTO- ja EU-maaseutuun, ajoimme kuluttajapolitiikkaa MTK:n toimintaan. Ensikuulemalla asiaa vastustettiin reippain ottein. Kun perustimme toimintaryhmä Alkuvoiman, jonka ovi oli auki myös kaupunkilaisille, ei-maanviljelijöille, katsoivat perinteiden kannattajat asiakseen ennustaa tuhoa ajamallemme aloitteelle. Eräs MTK-yhdistyksen puheenjohtaja näki erikseen vaivaa soittaa minulle ja ilmoittaa, että "Me emme sitten anna teille yhtään rahaa tuollaiseen toimintaan." Nyt voin määritellä, että ajoimme käyttäjälähtöistä palvelu- ja tuotesuunnittelua maataloustuotantoon. Siihen saakka bisnes oli pyörinyt tuonninrajoitusten ja idänkaupan hellässä sisäpiirissä, joka oli luonnollistunut. Muutos ja sen airuet olivat suuri uhka.

Balanssin uhkaajilla, soraäänillä, väärinajattelijoilla on paikkansa. Intoilen edelleen. Tiedän, että se häiritsee, mutta eihän näitä piipityksiä tarvitse kuunnella. Olen jo nuoruudessani löytänyt tärkeän kipinäni. Se tiivistyy Pelle Miljoonan biisiin Gabriel. Maailmassa on paljon ikäviä asioita, vaientajia, ojaan potkijoita, lannistajia, niitä, joiden mielestä kenenkään ei kannata ratsastaa villihevosella (netti näyttää, että jonkun mielestä Gabriel kuuluu huonoimpiin sanoituksiin... takana on kuitenkin tositarina, pateettista tai ei).

Tämä blogi kuten muukin (netti)puuhasteluni on lähinnä harmitonta elämän kunnostelua ja talvehtimista Luce Irigaray'n termistöllä. Arvostan kokeilua ja toimintaa, teen sitä itse. Mutta ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. Omasta puolestani netti voi loppua vaikka huomenna. Elämässä on muuta merkityksellisempää. Hauskaa tämä someintoilu silti on! Jopa hyödyllistäkin moneen suuntaan. ;-)

Viserretään kapunki runolle @runokaupunki

Onpa ihastuttava idea Tampereella: runo täyttää kaupungin kesäkuun alussa ja yksi tapa osallistua on twiitata runokisaan oma 133 merkkiä (elkuun vaaditaan #truno). Ensimmäisen kisan teemana on kaupunki:

"Runokaupunki haluaa osoittaa, ettei runous ole enää kahlittu runokirjojen sivuille. Twitter-runokilpailun ajatuksena on valloittaa runoudelle myös uudet sosiaalisen median palvelut. Twitter-mikroblogissa miljoonat ihmiset kertovat päivittäin kokemuksistaan lyhyissä, 140 merkin mittaisissa viesteissä. Runoudessa suuretkin tunteet tiivistyvät muutamaan säkeeseen, joten mikäpä siis olisikaan oivallisempi paikka nykyaikaan taipuvalle runolle kuin Twitter."

Taito, taide, toiminta – mielenliikettä oppimiseen

ITK-päivät takana ja jälkiajatuksia pää täynnä. Ihailemani pedagoginen kehittäjäpersoona Pekka Ihanainen heitti ajatuksen kytemään ensi vuodelle: jospa toteuttaisimme sosiaalisia veistoksia, hieman sosiodraaman tai leikin tapaan kehollisesti sitä, mitä esitämme ja puhumme. Jo tänä vuonna Sometu-verkoston kalamalja ja café haastoivat seminaariväen altistumaan julkiselle sosiaalisuudelle ja toisenlaiselle konferenssiosallistumiselle.

Sosiaalinen veistos... pidän ajatuksesta, vaikka en edes tiedä, mitä kaikkea se voisi olla. ITK-päivien väeltä kertyi yleistunnelmana havainto siitä, että nyt ollaan päästy välinekeskeisyydestä kohti ihmisten toimintaa. Näennäisesti puhuttiin samoista asioista kuin parina edellisvuotena. Sama havainto tuli viime syksyn Mind Trek -tapahtumasta.

ITK-päivien päätöspuheenvuorossa filosofi Johannes Ojansuu rakensi todella kiinnostavasti uutta käsitemäärittelyä teknologialle, tai oikeastaan konservatiivisesti palautti käsitteen antiikkisille sijoilleen, pois länsimaita vallinneesta instrumentaalisesta ajattelusta taidon ja hyvän elämän kokonaisvaltaiseen mieltämiseen. Olemme siirtyneet aikaan, jossa ihminen luo oman ympäristönsä. Tämä puoli vasta vilahteli ITK-päivillä, mutta veikkaan, että siinä on seuraava suuri virtaus. Virtuaalisissa ja synteettisissä maailmoissa, vahvistetussa todellisuudessa, sosiaalisissa peleissä ja 3D-toteutuksissa on mukana tilaa sosiaaliselle luovuudelle ja leikille.

Toiminnan kautta syntyy muutos ja uudistus. Toiminta on aina taitoa. Taito voi olla luonteeltaan välineiden käyttöä, ihmisten kanssa olemista, ajattelua. Suurta muutosta kaivataan siihen, että ihmisissä ja ihmisten muodostamissa verkostoissa vapautuisi oivallusenergiaa. Samoilla rahoilla saataisiin aikaan enemmän. Jatkossa oivaltaviin verkostoihin liittyy myös teknologiaa, joka ei ole pelkän välittäjän roolissa (se media sosiaalisen median käsitteessä). Eikä ehkä niin pitkiä aikoja tarvitse enää kuluttaa harmillisen epämääräistä termiä sosiaalinen media. Asiat muuttuvat. Normaalia ei enää ole tarve erottaa muusta toiminnasta.

Sometun kalamalja päättyi enteellisesti uuden signaaliin. Ilmiöpohjainen oppiminen ja roolipelaaminen, teknologia mahdollistajana mutta vain normaalina osana toimintaa, jossa keskeisintä eläytyminen, tutkiva oppiminen, heittäytyminen ja löytämisen ilo. Keskeistä myös pedagoginen yhteistyö yli rajojen. Loistavaa arkeen vietyä pioneerityötä Taru Kekkonen, Tuija Salminen, Mauri Laakso ja kumppanit.