Ihana leikkiä

Lähiperheen pienin synttärijuhli neljättä kertaa elämässään.

Eilen Prisman leluhyllyillä jalkani ohjautuivat jälleen kerran klassikkojen luo. Legohyllyssä on aina jotain kivaa, mutta nyt nappasi Brion junailijoiden luona. Molemmilla leluklassikoilla on ollut sinnittelemistä kaikenlaisten muovihäkkyrä-elokuva-oheiskrääsä-vyöryjen kanssa.

Millainen lelu on hyvä? Sellainen, johon syntyy tunnesuhde. Sellainen, jonka kanssa leikki herää eloon. Sellainen, joka sytyttää tarinan. Sellainen, jonka äärellä voi leikkiä yhdessä. Sellainen, joka hyvin pidettynä kestää omasta lapsuudesta omien lasten leikkeihin.

Lauantaina tulimme kolminaisisin junalla Mikkelistä Kouvolaan. Ravintolavaunun pöydän ääressä leikimme iPhone-hassutuksilla. Kuten kissalla, joka toistaa sille lausuttuja lauseita ja kehrää, kun näytöllä silitellään sen turkkia. Tai kuplien poksautteluilla ja retrokameralla, joka vaihtaa linssiä ravistamalla. Tunnin matka hurahti vinhaa pienten hilpeitten lelujuttujen kanssa. Eihän niissä mitään järkeä, mutta just siks oli niin hauskaa. Wau-efektejä. Nokia, haloo! Puhelinleluja, joiden ääressä aikuisilla naisilla katoaa ajan taju. Löytyykö?

Japanista saapuu taas jotain kiehtovaa leluilua. Siellä ymmärretään ihmisten hupsuttelun päälle. Nyt on ihan pakko pakata matkoille mukaan virkkuukoukku ja jämälankoja, Amigurumi tulee ja nappaa. Ilman järkisyitä, ihan vaan huvikseen. Joulupukki, varoitan vaan, tänä vuonna tulee pieniä pehmeitä paketteja. Niistä kuuluu hihitystä, lähestylkoon.

Synttärisankarilla on tarkka lelujärjestys. Junaradalle (Brion puisia) on oma laatikko. Tulokkaat pääsivät heti mukaan entisiin leikkeihin. Rakenneltiin pitkä silta ja kotiradan kiemura. Vanha ukkeli sai postia uusilta emoilta. Ja sitten katseltiin radan kupeella iskän läppäriltä YouTube-videoita puujunarataseikkailuista. "Sitten, kun olet vähän isompi poika, teet itse samanlaisen hauskan videon." Saattaa olla, että pukin eräs apulainen laittelee virkkuukoukulla junarataseikkailevia amigurumeja. Sellaisia, joilla on magneetti jalkopäässä, postijunakuskeja. Tai ehkä virusjahtarin ufoon vara-ajajia.

Pientä ihanaa salaista

Leikitkö pienenä kaapissa ovi kiinni? Tai vintissä yksinään? Muistatko salaisuuksien aikaa? iPhone on hauska lelu. Lapsenlapseni leikki sillä jo taaperoikäisenä, mutta nyt se vasta hauska on. Sen kanssa voi sulkeutua kaappiin tutkimaan kaikenlaista. Olen ladannut pari hauskaa leikkijuttua puhelimeen, mutta vakiona olevatkin tuntuivat viehättävän. Käyttöliittymä on niin mainio, että tuollainen 3,5 vuotias lapsi oivaltaa, miten puhelin toimii. Siellä ne kaksi olivat kaapissa varttitunnin ihan hiispihiljaa. Valokuviakin oli otettu, tosi pimeitä. Digikamerankin pikkukaveri osaa avata ja ottaa kuvia, niitä näytti kertyneen tänään vajaa 100. Lapsen ottamissa valokuvissa on kiinnostava näkökulma, ne ovat kerrassaan hauskoja.

Muisteltiin omien lasten kanssa sitä aikaa, kun filmissä oli 12 tai 24 kuvaa. Kalliita olivat eikä lasten leikkeihin. Kerran nappasin omin luvin äidin kameran ja yritin salaa pimeässä kaapissa kuvailla eksoottisia kenkäkuvia ja t-paitapinoja. Kyllä oli jänskää. Ja miten nautinto oli olla kaapeissa, kiipesin joskus yläkaappiin... se oli niin pieni, että minun on täytynyt olla itse tosi pieni silloin. Kesän suuria iloja olivat vinttileikit.

Taito, taide, toiminta – mielenliikettä oppimiseen

ITK-päivät takana ja jälkiajatuksia pää täynnä. Ihailemani pedagoginen kehittäjäpersoona Pekka Ihanainen heitti ajatuksen kytemään ensi vuodelle: jospa toteuttaisimme sosiaalisia veistoksia, hieman sosiodraaman tai leikin tapaan kehollisesti sitä, mitä esitämme ja puhumme. Jo tänä vuonna Sometu-verkoston kalamalja ja café haastoivat seminaariväen altistumaan julkiselle sosiaalisuudelle ja toisenlaiselle konferenssiosallistumiselle.

Sosiaalinen veistos... pidän ajatuksesta, vaikka en edes tiedä, mitä kaikkea se voisi olla. ITK-päivien väeltä kertyi yleistunnelmana havainto siitä, että nyt ollaan päästy välinekeskeisyydestä kohti ihmisten toimintaa. Näennäisesti puhuttiin samoista asioista kuin parina edellisvuotena. Sama havainto tuli viime syksyn Mind Trek -tapahtumasta.

ITK-päivien päätöspuheenvuorossa filosofi Johannes Ojansuu rakensi todella kiinnostavasti uutta käsitemäärittelyä teknologialle, tai oikeastaan konservatiivisesti palautti käsitteen antiikkisille sijoilleen, pois länsimaita vallinneesta instrumentaalisesta ajattelusta taidon ja hyvän elämän kokonaisvaltaiseen mieltämiseen. Olemme siirtyneet aikaan, jossa ihminen luo oman ympäristönsä. Tämä puoli vasta vilahteli ITK-päivillä, mutta veikkaan, että siinä on seuraava suuri virtaus. Virtuaalisissa ja synteettisissä maailmoissa, vahvistetussa todellisuudessa, sosiaalisissa peleissä ja 3D-toteutuksissa on mukana tilaa sosiaaliselle luovuudelle ja leikille.

Toiminnan kautta syntyy muutos ja uudistus. Toiminta on aina taitoa. Taito voi olla luonteeltaan välineiden käyttöä, ihmisten kanssa olemista, ajattelua. Suurta muutosta kaivataan siihen, että ihmisissä ja ihmisten muodostamissa verkostoissa vapautuisi oivallusenergiaa. Samoilla rahoilla saataisiin aikaan enemmän. Jatkossa oivaltaviin verkostoihin liittyy myös teknologiaa, joka ei ole pelkän välittäjän roolissa (se media sosiaalisen median käsitteessä). Eikä ehkä niin pitkiä aikoja tarvitse enää kuluttaa harmillisen epämääräistä termiä sosiaalinen media. Asiat muuttuvat. Normaalia ei enää ole tarve erottaa muusta toiminnasta.

Sometun kalamalja päättyi enteellisesti uuden signaaliin. Ilmiöpohjainen oppiminen ja roolipelaaminen, teknologia mahdollistajana mutta vain normaalina osana toimintaa, jossa keskeisintä eläytyminen, tutkiva oppiminen, heittäytyminen ja löytämisen ilo. Keskeistä myös pedagoginen yhteistyö yli rajojen. Loistavaa arkeen vietyä pioneerityötä Taru Kekkonen, Tuija Salminen, Mauri Laakso ja kumppanit.