Valokuva- ja videotehtävät lasten kanssa BYOD-hengessä

Valokuva ja video ovat mainioita apuvälineitä ympäristön havainnointiin. Kirjasta opeteltu asia muodostuu eläväksi, kun opeteltavia asioita tallennetaan kameralla. Tarkkaavaisuusharjoituksena kuvaaminen on myös verraton.

Kuvaustehtävä ruokkii keskittymistä, havaintoympäristön analysointia, kohteiden tunnistamista (ja nimeämistä). Kuvaamisesta voi laatia esimerkiksi nopeustehtävän tai kisailun kohteena voi olla mahdollisimman erilaisten havaintojen tekeminen.

Lasten kanssa kuvatehtävissä huomioitavaa:

• kuvauslupa sovittu yhteisesti vanhempien kanssa (Opettajan tekijänoikeusblogissa lupapohja, kouluissa on tapana kerätä kaikki luvat lukuvuoden alkaessa)
• kasvokuvien suhteen erityisesti vanhempien lupa
• käytetään koulun omia verkkopalveluita tai sellaisia, joihin oppilaan ei tarvitse luoda käyttäjäprofiilia (profiilin perustaminen vaatii lähes aina 13-vuoden iän ja alaikäisillä vanhempien suostumuksen).

Mobiililaitteet sopivat hyvin kuvaamistehtäviin. Kuvaamiseen voidaan käyttää koulun laitteiden lisäksi oppilaiden omia laitteitta (BYOD). Ainut ongelma on, että eri laitteilla kuvattujen valokuvien ja videoitten kokoaminen yhteen voi olla hankalaa (piuhan kautta lataaminen ei aina onnistu ongelmitta, eri laitteilla on erilaiset latausominaisuudet, Bluetooth vaatii yhteiskäyttöön sopivia sovelluksia yms.). Toivon, että saan kokeneilta opettajilta lisää hyviä vinkkejä tästä aiheesta.

Valokuvia voi kätevästi jakaa eri mobiililaitteista Instagram-tilille. Samalle Instagram-tilille on mahdollista kirjautua yhtä aikaa useilla eri laitteilla. Tili voi olla yhteiskäyttöön luotu eli sen ei tarvitse olla henkilökohtainen. Android-tabletilla tallennettu ohjevideo Instagram-tilin luomisesta.

Koulutyössä Instagramia voi käyttää monella tavalla. Esimerkiksi Perniön lukiossa opiskelijakunnan hallituksen Instagram-tilillä on opiskeluvinkkejä, tapahtumatiedotteita, tilannekuvia ja yleistä hauskutusta.

Instagram-kuvilla ja Thinglinkillä saa helposti monenlaisia tarinoita aikaan. Oheisessa kuvassa on kotimaastoni, siinä lenkki- ja soutureittini, joihin olen lisännyt muutaman vuoden varrella ottamiani valokuvia Instagramista. Tästä pääset Thinglink-kuvaan.

Thinglink on verkkopalvelu, johon voi ladata kuvan ja kuvaan voi sitten kiinnittää erilaista sisältöä, kuten tekstejä, linkkejä, valokuvia, videoita, äänitiedostoja. Esimerkiksi viereisessä karttapohjassa avoimena näkyvä kuva löytyy Instagramista. Instagram-kuviin voi lisätä selostuksia ja paikkamerkinnän.

Kuvaajan tunnistaminen.
Henkilötietoja ei tarvita.

Valokuvat ja videot kannattaa ottaa ensin mobiililaitteen omilla sovelluksilla ja jakaa sen jälkeen sovitulla tavalla. Instagram ja muutamat muut verkkopalvelut mahdollistavat myös palvelun kautta kuvaamisen ja jakamisen, mutta jos mobiiliverkkoyhteydet toimivat huonosti, kuva saattaa kadota vahingossa.

Kuvaajan tunnistaminen yhteistunnuksia käytettäessä toimii kuvaan lisättävällä merkillä. Se voi olla vaikkapa liimalappu, jossa on nimikirjaimet tai numero tai se voi olla jokin muu henkilökohtainen tunniste, jonka opettaja ja ryhmä tunnistavat. Näin lapsen henkilötietoja ei siirry avoimeen verkkoon, vaikka käytettäisiin avoimen verkon palvelua.

Tässä videolla vielä havainnollistan sitä, miten tekijätunnisteen voi lisätä valokuvaan.
 

(PS. Yllä oleva videon on tallennettu Adroid-tabletilla Mobizen-sovelluksella ja julkaistu suoraan tabletilta YouTubeen eli videon tekemiseen meni aikaa noin 4 minuuttia.)

Ihmeellinen kuvankäsittely

Valokuvaus on aikojensa alusta kuljettanut rinnallaan halun muokata kuvia hyviksi, esteettisesti miellyttäviksi, sopiviksi sisältönsä puolesta tai muuten ajan, paikan ja kulttuurien arvon mukaisiksi. Hupaisia esimerkkejä leviää netissä siitä, miten tämä ihanteen tavoittelu on jopa photoshoppauksen ammattilaisilla välillä lähtenyt käsistä, kuten silloin, kun mallilta katosi käsi.

Tavallisen valokuvaajan kuvankäsittely rajautui pitkään rajauksen voimaan. Retusointi eli kuvien jälkikäteinen korjailu oli vain valokuvaamojen ja itse kuviaan kehittäneitten mahdollisuus. Vielä digikuvauksen alkuvuosina ainoita laajemmin saatavilla olleita keinoja oli punasilmäisyyden poistaminen, johon oli tarjolla ensin korjauskyniä, sitten lisäsalama kameraan, sitten digitaalisia apulaisia ja kuvankäsittelyohjelmien ominaisuuksia.

Photosphop oli kallis, aivan järkyttävän kallis tavalliselle valokuvaajalle – ja maailman paras kuvankäsittelyohjelma (hintaluokka markka-aikana kymppitonnin tienoilla). Hyvien kavereitten kautta siitä toki saattoi saada laittoman asennuksen koneelleen. Photoshop Express oli kohtuullisempi hinnaltaan (pari tonnia) ja sillä sai paljon aikaan. Avoimen lähdekoodin Gimp tarjosi hiukan kimurantin käyttöliittymän kautta samoja ominaisuuksia, mutta kyllähän nämä kaikki vaativat kärsivällisyyttä ja perehtymistä.

Ja sitten kuvankäsittelyn maailma muuttui. Muistan hyvin sen hetken, kun Jere Rinne kertoi minulle 8.10.2010 MindTrek-konferenssissa iPhone-sovelluksesta PS Express. Kosketusnäyttö on mullistavaa kuvanmuokkaajalle. Kryptiset asiat muuttuvat hipaisukokeiluksi, jossa voi helposti yrittää yhtä, ottaa pakkia, yrittää toista, käyttää automaagia ja nappailla lukemattomia versiota. Se, mikä filmin kehittämisen ja retusoinnin aikaan oli hidasta, hankalaa ja kustannuksiltaan tavallisen harrastajan ulottumattomissa, muuttui digitaalisen valokuvauksen myötä leikiksi, huvitteluksia ja loputtoman kekseliäisyyden ihmemaaksi.

Mobiililaitteiden suosituimpia sovelluskategorioita on valokuvaus ja heti kylkeen myös videokuvaus ja nämä kaikkine muokkausominaisuuksineen. Videon muuntaminen 1920-luvun mykkäfilmiin muotoon käy kädenkäänteessä. Valokuvasta saa hetkessä 1970-luvun Polaroid-tyylisen.

Kuvien säätäminen ja muokkaaminen kosketuksella on sanan täydessä merkityksessä intuitiivista. Ei tarvitse opetella pitkien ja kalliiden kurssien avulla sovelluksen käyttöä: sen kun kokeilee. Lukuisat sovellukset ovat maksuttomia ja hyvät maksulliset purkkapussin hintaluokkaa.

Kuvaamiseen ja videointiin liittyviä sovelluksia on lukemattomia. Hyvien löytäminen ja muistaminen on oma taiteen lajinsa. Kertakokeilu voi tehdä suuren vaikutuksen, mutta kun hyviä on kymmenittäin. Siksipä laitoinkin alulle taulukon, johon keräillä hyviä, toimiviksi havaittuja sovelluksia. Voit ilmoittaa myös lomakkeella omat suosikkisi (taulukon suora muokkaaminen ei ole kovin helppoa mobiililaitteilla ja tulipa samalla havaittua, että aiemmin toiminut erittäin hyvä luettelonäkymä on poistettu Google-laskentataulukosta)!

Tämän bloggauksen innostajana oli se, millaisen peukutusvyöryn sai eilen sohvalla lojuessani värkkäämäni kuva (ja sama Instagramissa). Sovellus, jolla sen tein, Union, osui silmiini puoliunissaan kännykkäsurffaillessani. Teki heti vaikutuksen. Kokeilin. Kokeillessa tuli mieleen väsätä sisällöltään omannäköinen kuva, tähän paikkaan, tilanteeseen ja jotenkin tyypillisesti omaksi kokemani omasta mielen maisemastani. Taustakuva on kotirannasta napattu viime viikon tiistaina (15.4.2014) ja naamakuva tämän vuoden loppiaisena olkkarin ikkunan äärellä, siinä, minne tuo järvinäkymä näkyy. Alkukuvat ja kooste siis puhelimella värkätty ja kömpelöllä sormella. Taika syntyy kokonaisuudesta. Kaiken ei ehkä edes tarvitse olla täsmälleen, siksi puhelimen kamera riittää. Elämäkään ei ole täsmälleen ja täydellisesti.

Pöytälaatikkorunoilija aukoo päätään

Lupasin Hernepensaskujanteen Jorille viime torstaina näyttää jotain ihan uttaa ihanuutta. Työjonojen ja työvuorien keskellä ihminen kaipaa ilmatilaa. Mitä nyt nuoresta asti olen sanataiteilua ja piirtämis-kuvaamista harrastanut, olen ymmärtänyt, että en ole yksin harrastuksineni. Meitä on paljon.

Pöytälaatikkoon mahtuu, loput viedään vinttiin. Mutta toisaalta, kun tekee jotain, itsekseen hihkuu aikaansaannoksensa kanssa. Lapsen lailla sitä mielellään näyttäisi jollekin. Sitähän tämä blogosfääri tai muut somejakamiset.

Kuva- ja sanataiteen harrastajille tulee tässä nyt siis vinkki. Valitettavasti tämä vinkki toimii vain iOS-laitteilla ainakin toistaiseksi. Android-sovellusten maaimaa tunteva voisi vinkata siltä osastolta vastaavat härvelit.

Tarvitaan Hokusai ja iMovie (joka vähän maksaa, mutta maksavat kynät ja paperi, saati mitä maksoi aikanaan aika videostudiossa). Tarvitaan kameran rullalle valokuvia ja videoita. Niitä voi nappailla vaikka päivälenkillä ja matkustellessa, kuten itse teen. Tekeminen opettaa silmää. Huomaa, miten jännistä paikoista otetut erikoiset kuvat alkavat elämään mielessä ja ruokkivat sanojen virtaa. Tarvitaan musiikkia (ei välttämätöntä), luvallista musiikkia. Tekijänoikeuksien suojaamaa ei saa ottaa sekuntiakaan, ei minkäänlaiseen sekoitteluun edes. (Monitaituriystävä antoi minulle musiikkia, mahtikiitos ubiq.)

Näillä tarpeilla voi tehdä monenlaista. Minä olen nyt tehnyt näin:

1. Lojun sohvalla pitkän päivän päälle uupuneena. Käännän ajatukset toiselle taajuudelle. Elämän ihmettelyyn. Nappaan kiinni jostain päivän asiasta, joka yrittää vielä kiertää pientä kehää mielessä. Tai nappaan kiinni vaikka jostain lauseesta sohvan edessä välkkyvästä televisiosta. Nauhoitan Hokusailla ex-tempore putkahtavat sanat, pari lausetta. Noin 15-20 sekuntia.
2. Editoin ääntä Hokusailla, lisään raitoja, tehosteita, häivytyksiä, musiikkia.
3. Tallennan Dropboxiin täysimittaisen äänen (wav-tiedosto). Jaan mpeg4-tiedostona äänen Hokusaista iMovieen (tämä onnistuu parilla hipaisulla). 
4. Aloitan iMoviessa uuden projektin. Tipauttelen projektin aikajanalle kuvia ja videoita. Säädän. 
5. Julkaisen kameran rullalle ja YouTubeen. 
6. Joskus annan vielä YouTuben korjata videoitten heilahtelua. Se tekee sen yhdellä hipaisulla. Nappaan upotuskoodin ja vien blogiin.

Kohdat 1-5 teen puhelimella. Aikaa vierähtää noin 5 minuuttia alusta loppuun. Ja samalla mieli on rentoutunut. Sähkö on pois päästä. Lopputulos voi olla vaikka tällainen:

Hokusain äänimuokkaus näyttää tällaiselta:

Ja iMovien videon koostaminen tällaiselta:

Valokuvatila täyttyi Bloggerissa, mitä teen?

Suora mobiilibloggaus tai käsittelemättömien kuvien käyttäminen blogimerkinnöissä saattaa Blogger-blogissa johtaa siihen, että blogin oma kuvatila 1 Gt täyttyy. Ratkaisuna on joko opetella pienentämään kuvakokoa esimerkiksi tekemällä kuvasta ruutukaappaus ja käyttämällä tätä ruutukaappausta blogissa.

Bloggerin kohdalla on myös mahdollisuus käyttää Google Valokuvia, jotka olivat aiemmin nimellä Picasa Valokuvat. Nyt Picasa on integroitu Google+ -palveluun eli tämä palvelu pitää ottaa käyttöön. Sen jälkeen Blogger-blogin kautta on suora pääsy Google Valokuviin. Bloggerissa lukee edelleen valokuvan lisäämislaatikossa Valitse tiedosto Picasa-verkkoalbumeista, mutta kyse on siis samasta asiasta kuin Google+ -palvelun kautta avautuva Valokuvat.

Google+-ohjeissa lukee, että valokuvielle on rajaton tallennustila (myös alle 15 minuutin videot).

Tässä vielä ruutukaappauksina selostus:

Vie kuvia Google+ Valokuvat: vie hiiri Kuvat-kuvakkeen päälle, klikkaa Lisää kuvia ja lataa haluamasi kuvat.

Kun olet ladannut kuvat ja ryhdyt bloggaamaan, kuvan lisäämisen kohdalla valitse Picasa-verkkoalbumeista, pääset selaamaan lisäämiäsi kuvia.

Picnik-kuvankäsittely avautui vihdoin Googleen

Maan mainio kuvankäsittelypalvelu Picnik, joka aiemmin oli integroitu Flickr-palveluun, on nyt käytettävissä Google+ -palvelun valokuvissa. Kokosin AVO-hankkeemme tuotoksiin pienen kuvasarjan, jonka avulla pääset juonesta kiinni.

Miellekarttoja Poppletilla

Sivusta seurailin jokunen aika sitten seminaarissa, kun semonaariosallistuja väsäsi näppärästi esityksiä kuunnellessaan iPadillä jäsennyksen esityksistä. Valitettavasti tämä metka ja mukavasti toimiva Popplet ei ole vielä tarjolla muille hipaisulaitteille, mutta sitä voi käyttää myös selaimen kautta.

Poppletin hyviä puolia ovat:

• soluun (popplettiin) voi kuvata suoraan kameralla livetilanteesta valokuvan
• valokuviin voi piirtää
• helppo käyttöliittymä
• mahdollisuus luoda monta jäsennysta samaan näkymään (eli ei rajattu yhteen ydinsanaan kartan rakentelu)
• karttoja voi linkittää toisiinsa
• maksullisessa versiossa mahdollisuus kutsua muita rakentamaan karttaa samanaikaisesti
• kätevä esitystyökalu, jolla ensin numeroidaan solut ja sitten käynnistetään esitys
• mahdollisuus tuoda sisältöä YouTubesta, Flickristä ja Google Mapsista
• mahdollisuus jakaa (FB, Twitter) ja upottaa

Alla olevan harjoituksen tekeminen oli nopsaa. Kuvan piirsin iPadillä SketchTime -sovelluksella. Siinä hauskana ominaisuutena vesiväri sekä mahdollisuus tehdä taustasta läpinäkyvä.

Jos oppisi lapsen lailla

Toimintaamme sulautuva teknologia muuttuu jatkuvasti helpommaksi ja huomaamattomammaksi. Silti käyttöönottovaihe vaatii toimintaa ja vaivannäköä. Kuin uutta kieltä oppisi ja samalla siihen oppimiseen liittyisi pyörällä ajamisen kaltainen motorinen taito. Pelkkä äly ei riitä.

Miten aikuisia turhauttaakaan nykyään lasten vikkelä oppiminen uuden teknologian hallinnassa. Viisivuotias lapsenlapseni osaa ilman apua soittaa Skypellä minulle. Lukutaidoton lapsi. Kun samaa parin napauksen toimintoa tarjoilin äidilleni, jo pelkkä ajatus herätti ei-ei-ein. Katsotaan ja ihmetellään lapsen asennetta näiden asioiden oppimiseen. Kokeilua, eläytymistä, wau-tunteita, iloa. Näitä laitteita on vaikeaa saada käyttämällä rikki.

Turhauttavaa aikuisista on se, että kaikkea on liikaa. On liikaa uusia asioita, laitteita, laitemerkkejä, sovellusohjelmia, ihan kaikkea. Mutta maailmassahan on aina kaikkea ihan liikaa yhdelle ihmiselle, eihän tämä moninaisuus sinänsä ole uutta. Uutta toki on se, että maailman moninaisuus tulee omille kämmenille, silmien eteen, sinun valittavaksesi. Aiemmin suodattimet ja seulat päästivät yksittäisen ihmisen saataville niukan valikoiman mahdollisuuksia.

Oman varhaislapsuuteni kodissa oli kaksi sähköllä toimivaa asiaa: lamput katossa (yksi jokaisessa huoneessa) ja putkiradio. Nyt aamulla kurkkasin silmät avattuani kännykällä Facebookia, josta silmiin osui Mashablen viesti blogijuttuun, jossa kerrottiin jänskästä iPhone appsista (Flixel), jolla saa kuvat eloon. Latasin sen puhelimeeni ja voi hassua, mitä jännää saattoi tehdä, valokuvasta eloisan ja liikkuvan (animoitu gif, hipaisten).

Kokeilin ja hihittelin lapsen lailla lelun kanssa. Eipä siinä pitkää tovia vierähtänyt, muutama minuutti. Piti ulkorapulla käydä kuvaamassa pyykkiä huhuilevia poikia. Kuten kuvasta huomaa, en aamutuimaan ja ensimmäisen kuvan kanssa ollut vielä kovin taitava. Mutta jee, helppoa ja hauskaa, hyödystä en tiedä (kyllä nämä ärsyttävät ihan totta, mutta silti tekeminen on yhtä hauskaa kuin lapsena torvella soittaminen).

Ilo ja ahdistus kulkevat käsikkäin, ihan sormenpäissä, näiden uusien teknologioiden kanssa. Torjunta ja vastaan argumentointi kampittaa hypettäviä hörhöjä. Ehkä löydämme vielä balanssin tässä. Minusta näyttää siltä, että sulautuva teknologia paljastaa aika pitkälle meidän ihmisten temperamenttipiirteitä. Olemme erilaisia ja sellaisina meidät tulee hyväksyä. Kukin tyylillään.

Puolet hupia lisää lenkkeilyyn

Kevään tullen todettua: kaikki polkupyörät ajokunnottomina. Poikkesin perjantaina työpäivän päätteeksi oikeaan vanhan ajan pyöräliikkeeseen. Vilskettä ja suomi-venäjän sorinaa, kuten täkäläisissä liikkeissä tapaa olla. Käytetyn sijaan hankin kerrankin tuliterän, Helkaman 7-vaihteisen Kaunottaren. Ja että rullaa kevyesti. Oli kiva kuulla, että Helkaman on edelleen suomalaisomistuksessa ja ulkomaille siirrettyä tuotantoa on palautettu Suomeen. Laatu myy. Omaan pyöräilyhistoriaani kuuluu tietenkin Helkaman Volkkari, Jokaisen Polkupyörä eli Jopo.

Katselin Helkaman verkkosivuilta tylsän mainosvideon ja mietin, miten mahtavaa olisi katsella taitavien amatöörien valokuva- ja videokoosteita. Hyvään merkkipyörään kuuluu tunnesuhde. Jos some ja markkinointi jotenkin kivasti kuuluisivat yhteen, niin juuri tarinoina, sukupolvikokemuksien jakamisena.

Lenkille lähdettyä tuli mieleen, että kas kun ei ole matkamittaria tässä fillarissa, mutta hei, taskussa puhelin ja siihen ladattu vielä korkkaamaton Endomondo (jonka saa erimallisiin puhelimiin). Istahdin puiston penkille, kaivoin puhelimen, avasin Endomondon ja loin tilin, johon ei mennyt aikaa pari sekuntia kauempaa, ja saman tien sain käynnistettyä matkamittarin.

Hupaisaa yllätys, kun taskusta alkoi kuulua tiedotteita jokaisen kilometrin jälkeen: montako kilometriä, paljon meni aikaa, paljon edelliseen kilometriin meni. Väliaikatietojen huutelijan saa toki hiljennettyä, mutta minä siitä tykkäsin.

Reitti kulki Sunilasta Tiutiseen ja takaisin. Endomodo kirjasi reitin kartalle, piirsi graafin nopeudesta, laski kulutetut kalorit (joita havainnollistetaan hauskasti kulutettujen hampurilaisten mittayksiköllä). Ensimmäisellä lenkillä ei ollut Endomondon automaattinen paussi päällä, joten puhelu ja valokuvauspysäykset tulivat mukaan aikalaskuriin.

Endomondossa voi itselleen asettaa myös tavoitteita, kuten lenkkeillä Maan ympäri tai Kuussa ja takaisin. Puhelinmallista riippuen kaveriverkostoissa voi lähetellä viestejä ja kisailla eri tavoin. Endomondon voi yhdistää sykemittariin.

Ne, joita Facebook-statuspäivitykseen ilmestyvät lenkkeilyinfot innostavat liikkumaan lisää, voivat yhdistää Endomondon naamakirjaan. Suomalainen somepalvelu HeiaHeia on osoittanut, että jaettu liikuntasuoritustieto kannustaa liikkumaan, lieneekö ihmisen kilpailuviettiä vai mitä. Suosittelen niille, kelle sopii. Itse olen vierastanut kaikenlaista oman liikkumisen kirjaamista nettiin, vaikka onhan noita joitakin tullut kokeiltua. Persoonatyyppijuttu.

Itsestäni olen digi- ja kännykkäkamera-aikoina oppinut, että kamera taskussa inspiroi liikkumaan luonnossa. Kameran läpi maiseman katsominen luo meditatiivisia hetkiä, rentouttaa, vie toiseen todellisuuteen, johon pääsee kuvia katsellessa palamaan.

Pientä ihanaa salaista

Leikitkö pienenä kaapissa ovi kiinni? Tai vintissä yksinään? Muistatko salaisuuksien aikaa? iPhone on hauska lelu. Lapsenlapseni leikki sillä jo taaperoikäisenä, mutta nyt se vasta hauska on. Sen kanssa voi sulkeutua kaappiin tutkimaan kaikenlaista. Olen ladannut pari hauskaa leikkijuttua puhelimeen, mutta vakiona olevatkin tuntuivat viehättävän. Käyttöliittymä on niin mainio, että tuollainen 3,5 vuotias lapsi oivaltaa, miten puhelin toimii. Siellä ne kaksi olivat kaapissa varttitunnin ihan hiispihiljaa. Valokuviakin oli otettu, tosi pimeitä. Digikamerankin pikkukaveri osaa avata ja ottaa kuvia, niitä näytti kertyneen tänään vajaa 100. Lapsen ottamissa valokuvissa on kiinnostava näkökulma, ne ovat kerrassaan hauskoja.

Muisteltiin omien lasten kanssa sitä aikaa, kun filmissä oli 12 tai 24 kuvaa. Kalliita olivat eikä lasten leikkeihin. Kerran nappasin omin luvin äidin kameran ja yritin salaa pimeässä kaapissa kuvailla eksoottisia kenkäkuvia ja t-paitapinoja. Kyllä oli jänskää. Ja miten nautinto oli olla kaapeissa, kiipesin joskus yläkaappiin... se oli niin pieni, että minun on täytynyt olla itse tosi pieni silloin. Kesän suuria iloja olivat vinttileikit.

Sujuva valokuvansiirtoketju

Ihan aina kännykkäkameran valokuvalaatu ei kelpaa. Jos tahtoo nettiin jakoon parempilaatuisia kuvia, kuvat pitää siirtää kamerasta tietokoneelle ja sieltä nettiin. Picasa on jo pitkään helpottanut tätä systeemiä indeksoimalla kaikki koneelle ladatut kuvat ja mahdollistamalla kuvien nettijakamisen. Picasaa voikin lämpimästi suositella Windows-käyttäjille.

Mac tarjoaa vielä suoremman reitin. Windowsissa kuvat ladataan ensin koneelle. Itse suosin Windowsin omaa siirtoapuria, joka luo automaattisesti kansion latauspäivälle. Macillä kytken kameran koneeseen, iPhoto avautuu ja yksi klikkaus, kuvat siirtyvät koneelle, automaattisesti kuvauspäivän mukaiseen järjestykseen. Valitut kuvat voin lähettää saman tien Flickr-kuvanjakopalveluun ilman mitään erillistä ohjelmaa. Voin lähettämisen yhteydessä valita, kenelle kuvat näkyvät ja missä koossa ne lähetetään (web-koko, optimoitu tai originaali). Erittäin kätevää.