Koulu ja oppiminen puheenaiheena #koulutuskeskiviikko

Osallistuin kevättalvella työn puolesta Sitran Uusi koulutus -foorumin ideakokousten verkkototeuttamiseen. Foorumi loppui, mutta sai jatkoa #koulutuskeskiviikko-tunnisteella. Syyskaudella luvassa kuukausitapahtumia vaihtuvissa paikoissa, myös verkon välityksellä. Tämä bloggaus kertoo kuulumisia syksyn tapahtumista. Alkuperäinen merkintä on julkaistu 31.8.15 Ideatarhurit-blogissa. 

Sitran Uusi koulutus -foorumi päättyi kesäkuussa, mutta asiat jatkuvat. Facebook-ryhmä kokosi yli 2 400 aiheesta kiinnostunutta ja sai syyslukukaudella #koulutuskeskiviikko-tunnuksen.

Keskiviikko tarkoittaa sitä, että kerran kuussa tarjotaan tilaisuus keskustella koulutuksen ja oppimisen ajankohtaisasioista. Tilaisuuksien isännät ja kokoontumispaikat vaihtelevat. Osallistumistilaa laajennetaan myös verkkoon etähuoneen, chatin ja tallenteiden avulla. Otavan Opiston ja Suomen eOppimiskeskuksen Ideatarhurit hoitavat syyskaudella lähitilanteiden ja etäosallistumisen välistä vuorovaikutusta.

Keskustelu jatkuu verkossa Facebook-ryhmän ohella Twitterissä (tunnisteena #koulutuskeskiviikko). Lukuisat koulu- ja oppilaitosväen blogit ovat myös mukana virittämässä keskustelua. Linkitä bloggauksesi Facebook-ryhmään ja jaa Twitterissä #koulutuskeskiviikko-tunnisteella. Oman näkökulman saat myös eetteriin Uusi koulutus -foorumilla syntyneen OPE Talks -videokanavan kautta (oppilaat ja opiskelijat sekä lähiverkostot mukaan).

Koulutuskeskiviikon syyskauden 2015 tapahtumiin on etsitty Uusi koulutus -foorumin henkeen monipuolista perspektiiviä. Alustajat ja kommenttaattorit tulevan perinteistä koulusektoria sivuavilta alueilta. Tilaisuuksiin kannattaa siis varustaa mukaan avaraa mieltä!

Ensimmäinen #koulutuskeskiviikko vie osallistujat käyttäjälähtöisyyden näkökulmiin. Keskiviikkona 2.9. klo 15:30 professori Turkka Keinonen (Aalt-yliopisto) pohtii: Mitä on käyttäjälähtöisyys koulutuksessa? Aiheeseen voi perehtyä tilaisuudessa kommenttaattorina toimivan Mikko Kutvosen (Toimiva kaupunki) tuoreella bloggauksella: "Oppimisen kehittämisessä tarvitaan uuden sukupolven muotoilua". Toisena kommenttaattorina koulutusviennin suunnalta on Jan-Markus Holm EduCluster Finlandista.

Siteeraus Mikko Kutvosen bloggauksesta: "On kyettävä kannustamaan yksilöitä ulos tynnyreistä ja luotsattava heidät kohti yhteistä muutosta. Edelläkävijyyteen tähtäävässä oppimisessa on kysymys monialaisesti johdettavasta toiminnasta, ei niinkään yksittäisten muotoilun osa-alueiden hallinnasta."

Seuraa tapahtumauutisointia Sitran #koulutuskeskiviikko-sivuilta. Etäosallistuminen AC-yhteyden kautta (ks. ohje) osoitteessa http://otavanopisto.adobeconnect.com/koulutuskeskiviikko/.

Vaaralliset ideat ihastuttavat jälkikäteen

Oppinen on aina paitsi sitä, että opitaan tekemään asiat, kuten ne on hyvä tehdä ja tietämään tiedot, kuten ne ovat, myös näiden pohjalta oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä toisin tai yhdistellä uudella tavalla. Oppiminen ei ole siis vain toistamista, vaan se on uuden tekemistä. Tämä on hieman ärsyttävää, joskus jopa raivostuttavaa.

Moni nopeasti oppiva on saanut opettajansa hikeentymään villeillä keksinnöillään tai loputtomalla innokkuudellaan. Kauan sitten opettajansijaisena sain ennakkotietoa erittäin hankalasta luokan häiriköstä. Totesin nuoren miehen keskivertoa älykkäämmäksi, ja murhemielin hyvästelin luokan sijaisviikon jälkeen. Sillä viidesluokkalaisella oli edessään kivinen tie järjestelmän lihamyllyssä.

Luen Alf Rehnin kirjaa Vaaralliset ideat eli Toisenlainen kirja luovuudesta. Toisessa luvussa hän kyseenalaistaa luovuuden merkityksen: tarvitaanko luovuutta lainkaan? Joskus luovuudesta voi olla henkilökohtaista haittaa. Se hankaloittaa elämää. Tosin luovat ihmiset kehittävät mainioita keinoja luovia maailman kanssa.

Rehn peilaa järjestelmän rattaissa elämistä Neuvostoliittoon, jossa ihmiset kehittivät kollektiivisesti luovan talouden, joka itse asiassa piti virallista suunnitelmataloutta niin pitkään pystyssä. Ehkä kristallisoitunein ilmentymä tästä kekseliäästä salaisesta taloudesta oli noiden aikojen Tallinnan Viru-hotelli.

Oman elämänkouluni varrelle on osunut kaksi henkilökohtaisesti merkittävää oivallusta, joilla saattoi kiertaa vallitsevat olot ja jotka myös herättivät huolenpitäjät varoittamaan ja vastustamaan toimeliaisuuttani. Toinen näistä oli maanviljelijäaikojen yhteisöllisen oppimisen ja vaikuttamisen Alkuvoima ja toinen opettaja-aikojen avoin oppisisältöjen jakaminen.

Ensimmäinen näistä vaarallisista ideoistani syntyi myöhäissyksystä 1992 kotimatkalla Kouvolasta MTK:n kokouksesta. Meillä nuorilla viljelijöillä oli omia ajatuksia tulevaisuudesta. Maaseutuelinkeinot olivat matkalla suureen murrokseen. Olin ollut tyrkyllä valtakunnan tason luottamustehtävään, mutta kannatus ei riittänyt (sillä erää, seuraavana vuonna sitten). Siinä kotiin ajellessa mietin, että kun meitä toisinajattelijoita on kumminkin monta ja meillä on ideoita vaikuttamiseen, niin eihän siihen mitään virallista titteliä tarvita. Ja niin kävi. Syntyi toimintaryhmä Alkuvoima.

Alkuvoiman tarina on pitkä ja monipolvinen. Yhtenä taustavaikuttimena oli vahva suunta kohti EY:tä, kuten sitä vielä tuohon aikaan nimitettiin. Markka oli laitettu kellumaan aiemmin syksyllä, maailmankauppajärjestön Uruguain kierros oli meneillään ja usko maataloustulolain ja rajasuojan tuomaan vakauteen oli murenemassa. Olimme MTK:n nuorisokerhossa (nuorissa tuottajissa, sittemmin maaseutunuorissa) kohdanneet asiakkaitamme ja ymmärtäneet yksiselitteisen tosiasian: jos viljelijällä on asiakkaita, hänellä on työtä. Korporaatiot olivat hoitaneet maataloustuotannon tasapainottamisen sodan jälkeisenä aikana, maatalouden osalta erityisesti suurina rakennemuutoksen vuosina 60-70-luvulla. Se, mikä toimi silloin, oli kulkemassa kohti historiaa.

Pienen Alkuvoima-ryhmän kanssa opiskelimme, otimme kontaktia viljelijäkollegoihin Euroopan maissa, tapasimme heitä, vierailimme vaikuttajien juttusilla, mm. kahden maatalousministerin ja yhden presidentin luona. Pääsimme televisioon, radioon, lehtiin, jopa Me Naisiin.

Purimme omassa toiminnassamme rajan viljelijän ja kuluttajan väliltä. Mukaan pääsi innokkaita kaupunkilaisia. Tämä kaikki ärsytti suunnattomasti muutamia perinteisen maatalousvaikuttamisen kabinettipolitiikkaan tottuneita. Sain tutisevan vihaisen puhelun erään tuottajayhdistyksen puheenjohtajalta, joka oli myös tuottajaliiton johtokunnan jäsen: "Me emme anna teille rahaa." Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, että emme tarvitse rahaa. Kehittämispäivillä anonyymi puheenjohtaja oli kirjoittanut tuottajaliiton uhkakuviin: "Toimintaryhmä Alkuvoiman teinitytöt huseeraavat asioiden parissa, jotka eivät kuulu heille pätkääkään." Olihan se ärsyttävää. Emme kuitenkaan koskaan julkisuudessa olleet poikkiteloin tai vastakarvaan MTK:n kanssa, se ei yksinkertaisesti ollut agendallamme. Huolemme oli ihan muualla. Meistä useimmilla oli paljon velkaa, rutkasti töitä, pienet lapset, tulevaisuus edessä. Ja näkymänä kestävä maatalous. Ei siis pelkkä huoli huomisesta maitotilistä vaan siitä, että Maa jää jotenkin tolkullisessa kunnossa lapsillemme. Mottomme oli: "Maa merkitsee elämää."

Nyt kuluttajatoiminta on vakiintunut osa MTK:n edunvalvontatyötä, mutta tuolloin pelkkä ajatus siitä, että tuottaja ja kuluttaja olisivat samalla puolella, oli räikeä ja outo.

Pienistä vastalaineista ei koskaan kannata provosoitua. On tärkeää, että ihmisjoukossa on aina mukana myös kaiken uuden vastustajia. Yhteisö, joka säntäilisi jokaisen uuden idean perään innokkaana, joutuisi suuriin ongelmiin. Siksi kehitimme jo noina aikoina menetelmän, jolla sisäpiirissä purimme tunnelataukset. Pystyimme ottamaan tyynesti vastaan myös vihaisia kuluttajia, joiden mielestä edustimme loputtomien iltalypsyjen ahnaita yhteiskunnan loisia (muotoilu on suoraan Yhden illan pysäkin insertistä, jossa haastateltiin kuluttajaa, itse olin illan vieraana).

Muutaman vuoden kuluttua ryhmämme otti vastaan MTK:n puheenjohtajan ojentamana Luova maalaisnainen -palkinnon, joka tuli ensi kertaa Suomeen (ja myönnettiin meille, vaikka joukossamme oli sekä miehiä että kaupunkilaisia).

Maaseudun Tulevaisuus 28.11.1996

Miksi kerron tämän tarinan? Siksi että olen osunut opettajana ja nykyisellään opettajien kouluttajana keskelle samanlaista murrosaikaa. Kun aikoinaan 2002 tuoreena opettajana ryhdyin laittamaan kaiken opetusaineistoni avoimesti nettiin, minua tultiin huolehtivasti neuvomaan, että ei sinulle makseta siitä, että jaat työsi tuloksia muille. Kun jokunen vuosi myöhemmin toimenkuvaani liittyi maakunnallinen verkko-opetuksen kehittämishanke, sain tulikivenkatkuisen puhelun paikalliselta OAJ:n aktiivilta (voitte uskoa, että hymyilin muistellen kymmenen vuotta aiemmin saamaani puhelua). Levittivät kaikille kaupungin opehuoneitten ilmoitustauluillekin monisteen, jossa neuvottiin olemaan ryhtymättä näihin uudistuksiin ennen kuin... (minulla on se moniste tallessa, kuten on tuo teinityttöjen huseeraamis -paperikin).

Toisin tekeminen ja ajattelu voi mennä metsään. On tärkeää oman näkynsä kanssa kaveerata muiden kanssa. On tärkeää kuunnella vastustajia ja vastahankaisia. Ei pidä ylpistyä. On tehtävä näkynsä eteen enemmän töitä kuin mitä muilta vaatii. Ei kannata usuttaa toisia tuleen ja vetäytyä itse suojaan. Sellainen maailman muuttaminen ei vie pitkälle. Sillä ehkä saa vuoden pari hyvää konsulttiliksaa. Uskottavuus syntyy vain aidosta tekemisestä ja elämästä. Tee kuten opetat. Koska itse on liemessä (tai aallossa) mukana, joutuu ottamaan selvää asioista, ei vain arvelemaan. Maanviljelijäaikana kohtasin niin monenlaisia konsul(en)tteja, että vieroksun edelleen toivottavasti terveellä tavalla sivusta neuvomista ja kehittämishankkeita, vaikka nyt juuri sellaista itse teen.

Oletko huomannut, miten rajua muutosmylläkkää suomalaisessa formaalin oppimisen maailmassa nyt eletään? Ihan kaikilla tasoilla. On järkyttävää, miten valtakunnan tasolla tätä muutosta johdetaan soutaa-huopaa -menetelmällä. Siis sillä tavalla, millä hölmöläiset jatkoivat liian lyhyttä peittoaan.

EDIT: Mutta ei se mitään. Tässä maassa on tekijöitä jotka eivät neuvo sivusta muita, vaan hyppäävät itse mukaan. Kokeilevat. Ottavat selvää. Tutkivat. Yhdessä toisten kanssa. Suomalainen koulu ja opettajuus muuttuu vääjäämättä. Kuten Nina Rantapuu tämän bloggauksen kommentissa tiivistää: "nyt tärisee maa toden teolla perinteisen pedagogiikan alla. Aivan mahtavaa!"

Lisää formaalin oppimisen tulevaisuuden miettijöitä (muutamia)

Opettajien ja rehtoreiden blogeja ja bloggauksia, joissa kelaillaan muutoksen pyörteitä sisältä päin (saa vinkata, nopsaan poimin muutaman, aakkosjärjestyksessä):

• Mika Auramo: Ulos laatikosta opettajat
• Rauno Haapaniemi: Yhteisöllinen pedagogia
• Mikko Jordman: Little Less, Little Better
• Paavo Jordman: Kouluvisioni (kirjoittaja kirjoitushetkellä 8:lla luokalla)
• Esa Kukkasniemi: Koulua ja kasvatusta
• Pekka Peura ja Janne Cederberg: MAOT.FI Matematiikan oppimisen tulevaisuus
• Nina Rantapuu: Open opas
• Pasi Sahlberg: Blogi suomeksi ja englanniksi
• Marjo Tavast: Suuri uskallus
• Laura Tuohilampi ja Antti Värtö: Peruskoulupesula

Koulumuutoksen keskusteluryhmiä Facebookissa ja Google+:ssa:

• Google+: Oppimisen tulevaisuus
• Facebook: Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa/ICT in Education
• Facebook: Tulevaisuuden lukio - Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako
• Facebook: Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus

Aktiivisten ajattelijoiden kuratoimaa ajankohtaisvirtaa koulumuutoksesta:

• Mikko Jordman Scoop.it: Mielikuvituskoulu
• Aki Puustinen Scoop.it: Leadership Think Tank
• Vesa Vainikainen Scoop.it: Ajankohtaista koulurintamalta
• Twitter #FinnEdChat

Muuten, jos haluat lukupiiri-lukea Alf Rehnin verratonta kirjaa, Facebookissa se käy: http://www.facebook.com/groups/vaarallisetideat/.

EDIT: Savon Sanomissa oli julkaistu 1.9.2014 asiantuntijahaastatteluihin perustuva artikkeli, jossa kuvailtiin teknologian tuomaa murrosvoimaa koulumaailmassa: Uusi teknologia muuttaa vanhat tavat oppia. Omasta mielestäni otsikko ampuu hieman yli. Monet tähän päivään sopivat tavat oppia ovat hyvin vanhoja perusperiaatteiltaan ja jakolinja uusi-vanha on huono. Mutta lukemisen arvoinen artikkeli joka tapauksessa.

Lukion OPS-uudistus... ihan menee fantasian puolelle

Nyt tuntuu siltä, että pitää välttää puhumista. Ainakaan ei saa lausua sanoja lukio, sivistys ja ilmiöoppiminen kuin ehkä nurkan takana netin ulottumattomissa.

Suomalaisen lukion uudistaminen etenee outoon malliin. Perusasteen opetussuunnitelmauudistusta on avattu kaikelle kansalle useampaan kertaan ja netitse. Nyt se on auki viimeistä kertaa. Sinne vaan, kuka vain suoraan vaikuttamaan 15.5.2014 saakka. Vaan entäs lukio? Salamyhkäisesti pullahti viime vuonna kolme mallia, joista sai sitten valita ja vähän kommentoida, asianosaiset. EIKUN EDIT:... ei sentään salamyhkäisesti pullahtanut, näin lyhyt on ihmisen pieni muisti, onneksi kollektiivinen muisti toimii, kun oman hölmöytensä paljastaa eli alku meni hyvin lukiossa, lupaavan hyvin. Eli peruskoulun tuntijako työstettiin virkamiesvoimin ja jätettiin helmikuussa 2012, asetus säädettiin kesällä 2012 ja tämän jälkeen OPH pääsi avaamaan kiittelemäni julkisen keskustelun. Lukion valmistelussa oli laaja edustus: OAJ, rehtoreita, lukiolaisia, ammattiin opiskelevia, opinto-ohjaajia ja tutkijoita. Tämä loppuosa menee pipariksi, jos aikataulusta pidetään kiinni. Tavoite saada uudet OPS:it käyttöön 2016 tarkoittaa, että rinnalla kulkee yhtä aikaa ja eri tahtiin lukioverkkouudistus, järjestämislupien hakeminen ja siinäpä sitten ei tiedetä tällä aikataululla koulukohtaisia opetussuunnitelmia värkätessä, onko omaa koulua kohta olemassa. Varsinkaan perusopetuksen kaltaiseen avoimeen kuulemiseen ei jää aikaa.

Näemmä opettajien ammattijärjestökään ei ole enää asianosainen.

Toisen asteen kehittäminen tuntuu poukkoilulle ja haiskahtaa kabinettipolitiikalle, joka siis tappaa demokratian arvoisat ministerit, kansanedustajat ja muu kabinettijoukko. Hyi! Poliittisena manooverinä päätettiin jatkaa oppivelvollisuusikää, jotta tehtäisiin hyvää nuorisolle (tilastot kauniimmiksi tai jotain). Miten nuoren syrjäytymistä estää se, jos koulu ei ole maittanut vuosikausiin ja sitten sitä saa vielä vuoden jatkaa. Samaan aikaan ryhmäkokoja kasvatetaan, kouluavustajia ja eritysopetusta vähennetään, siellä täällä pakkolomautetaan opettajia. Jossain vaiheessa väläyteltiin sitä, että valtio hankkii oppikirjat kaikille toisen asteen ensimmäisen vuosikurssin nuorille. Aikatauluista ja toteutusmalleista liikkuu huhuja. Avoin hallinto ei kuulu tähän. Eihän tyhmille tarvi kertoa kuin päätökset. Ihan tulee mieleen hölmöläisen peitto. Ja kaiken kukkuraksi rahoituslaskelmissa on käytetty jotain rakettitieteellistä matematiikka, ministeriön laskema kustannus oppivelvollisuusiän nostamisesta on 20 miljoonaa ja kuntaliiton laskelma 118 miljoonaa. Lukion rahoitusta leikataan 200 miljoonaa, mikä lähenteli siis muistaakseni kolmannesta nykyrahoituksesta (korjatkaa, en ehdi tarkistaa, kun en muista, mistä tarkistaisin).

Velvoitteet siis kasvavat, rahoitus kutistuu ja vielä samalla lukioverkko laitetaan isolla kädellä uusiksi. Ihan niin kuin tätä hommaa ei nyt johdettaisi yhtään mistään. Ei ole ihme, että lukio-opettajilla hermo kiristyy. Sitten siinä rytäkässä kaikki uudelta haiskahtava pääsee syntipukiksi. Viimeisten viikkojen aikana lähes jokaista lukiomaailmaa koskevaa innostuvaa viestiä lukuisissa Facebookin ryhmissä on kommentoitu negatiiviseen sävyyn.

Suomessa on ollut tyypillistä hakeutua samaa mieltä olevien kanssa olemaan yhdessä samaa mieltä. Verkkokeskustelu vauhdittaa asioiden yksioikoistamista ja yksikertaistamista. Lyhyiden keskusteluviestien tulkinta on ongelmallista (kuten tähän aluksia referoimani viestin oma väärinymmärrykseni omakohtaisesti muistutti). Keskusteluissa on ollut havaittavissa kärjistymistä. Innostuneita toppuutellaan:  tuossa on taas joku yhden totuuden fakki-idiootti tai lapsellinen fantasia. Tietokoneiden tilalle kaivataan kynää ja paperia. Opettajajohtoisen opetuksen puolustuspuheita pidetään.

Klikkaa kuvaa, saat suuremmaksi.

Keskustelu on saanut jo vahvoja värejä, emootiot tunkevat kielenkäyttöön, asetelmaan rakennetaan rintamalinjoja, polarisoidaan, syytellään, ammutaan ideoita alas ilman vaihtoehtojen tarjoamista eli tyyli on kuten riitelevillä sisaruksilla. Uusi (uudelta näyttävä) niputetaan herkästi vastustettavaksi uhkaksi ilman tutustumista.

Nyt on ihan iso johtamisen ongelma. Muutokselle ei ole rakennettu aikaa. Ihmisiä ei ole kuunneltu. Hallinto kävelee alamaistensa yli. Minusta tämä lukion OPS-uudistus näyttää etenevän niin törkeän huonosti, että ei voisi kuvitella elettävän 2010-luvun Suomessa.

Siinä pesuveden kanssa on nyt sitten ahdistuksen syntipukiksi manattu monissa yhteyksissä hallituksen ehdotuksiin sisältyvää valinnaisuutta edustavia teemaopintoja ja niiden taustalla olevaa ilmiöpohjaisen oppimisen tulokulmaa. Kannattaa lukea Ilmiöoppaastaa Hannu Linturin artikkeli Ilmiöpuusta ja sen juurista (sivut 11-27). Kyse on opetuksen toteuttamistavasta, jota on ympäri Suomea tehty pitkään ja juuret ulottuvat yli 100 vuoden taa. Ja KYSE EI OLE opetustavasta, jolla korvattaisiin aineenopetus. Kynille ja papereille on aina käyttöä, paperikirjoille samoin, kuten myös hyville luennoille. Nyt ei olla oltu kaatamassa vanhaa ja jyräämässä sitä, vaan rikastamassa, tuomassa rinnalle. Maailma ei ole joko-tai, se on sekä-että.

Miten tuo Arimäki-Sallisen muutosaalto onkaan noussut mieleen viime viikkojen keskustelun kanssa. Keskustepuheenvuorot menevät toistensa ohi. Ihmiset eivät jaksa kuunnella toisiaan. Missä on dialogi?

Koulu ja opettajat maailmankylän silmässä

Entisaikojen avoimuus ja läpinäkyvyys toimi lokaalisti, paikallisen tuntemisen ja tietämisen kautta. Yhteisöllä hoidettiin virallista tai epävirallista reittiä yhteisiä asioita, nohevammat sukkelammin, vähäväkiset vähemmän. Suhteilla ja yhteisön arvostuksesta nousevalla vaikutusvallalla oli väliä.

Paikallinen yhtenäiskulttuuri loi toimintaa ohjaavat pelisäännöt auktoriteettien kautta. Kontrolli pelasi kylän silmässä elämisenä, sisäistettynä muiden katseena. Koulut olivat noihin aikoihin kylien keskuksia, opettajat valonnäyttäjiä, kansankynttilöitä. Suuria kaupunkeja oli vähän, pienemmissä elettiin nykyaikaisittain katsoen maalaisyhteisöjen tyyliin.

Ihmisten yhteisöllinen elämä on muuttunut; tapa hoita yhteisiä asioita monimuotoistunut. Avoimuus ja läpinäkyvyys hoituvat entisten keinojen hiipuessa netin kautta. Maailmankylä avautuu tietokoneelle ja mobiililaitteelle.

Selvästi näkyy, että kaipuu menneeseen selkeyteen ja turvallisuuteen nostaa päätään. Ihminen turhautuu, kun ei pääse vaikuttamaan ympäristöönsä. Halujen ristiriitaa on tuskastuttavaa käsitellä. Arvojohtajia löytyy moneen suuntaan, auktoriteetit ihmettelevät jalustoillaan, minne kannattajat kaikkosivat. Hämmennys kiteytyy koulumaailmassa siihen, että luonnonuskontojen aikaan viittavaa symboliikkaa sallitaan (tonttuja, keijuja, peikkoja), mutta uskonnollisen symboliikan kanssa ollaan kuin heikoilla jäillä (Suvivirsi, jouluevankeliumi).

Koulumaailman, opettamisen, koulun johtamisen, opetussuunnitelmien ja kaiken tähän liittyvän painoarvo on suuri. Odotuksia ladataan kodeista, työmarkkinoilta, kansalaisyhteiskunnasta, kunta- ja valtionhallinnosta, eikä kiinnostus ole pelkästään kansallista. Suomalainen koulu on maailmankylän silmässä myös vuosittaisten arviointiraporttien vuoksi. Tämän kasvatukseen ja oppisisältöihin liittyvän kiinnostuksen lisäksi koulu on monille yrityksille liiketoimintaa: kouluissa tarvitaan erilaisia hyödykkeitä ja palveluita.

Ensimmäistä kertaa kuulin rehtorin sanomana vuonna 2006: "Elämme mielenkiintoisia aikoja. Koulumaailma muuttuu enemmän kuin satoihin vuosiin."

Viime aikoina tämä muutos on näkynyt monin tavoin. Kouluilta ja opettajilta vaaditaan monenlaisia asioita. Vaatijat ovat hyvällä asialla, osa heittää itsensäkin mukaan peliin, on valmis osallistumaan, tarjoamaan ratkaisuja. Hyvin harvoin kuitenkaan muutosvaatimuspuheissa näkee kokonaisuuden hahmottamista.

Koululle on sälyttynyt vuosien saatossa näkymättömiä tehtäviä, joista eniten ajallisesti työllistänevät kasvatusvastuun huolehtimiseen liittyvät asiat. Varsinkin perusopetuksessa, mutta yhä enemmän myös toisella asteella, lapsia ja nuoria tuetaan paljossa muussa kuin antamalla opetusta oppitunneilla (varhainen puuttuminen, kolmiportainen tuki). Työrauha nousi äskettäin jälleen otsikoihin. Auktoriteettien tipahtaminen jalustoiltaan näkyy ja tuntuu: toisaalta hyvä niin, tasa-arvoisuus ehkä lisääntyy, toisaalta vanhemmuus on hukassa, ulkoistettuna yhteiskunnalle.

Vaikka opettajia ammattikuntana voidaan tulla neuvomaan, soisin, että opettajille kohdistetuissa muutosvaatimus- ja uudistuspuheissa pysähdyttäisiin myös miettimään, miten paljon nykyinen toiminta kouluissa on yksittäisten opettajien kontolla, miten paljon muiden ja keiden muiden? Tottahan jokainen opettajayksilö voi valita toimintatapojaan, voi tehdä niin tai näin. Suuri osa kuitenkin on hyvin konkreettisesti kokenut vanhan harakka-tervatulla-katolla -totuuden. Koskaan ei voi kaikkia miellyttää. Ensisijaisesti vallitsevissa olosuhteissa ammatissaan pätevä opettaja ajattelee oppijoita, opetusryhmiä.

Osa opettajayksilön valinnoista ei avaudu ulkopuolelta uudistuspuhettaan pitäville. Osa syistä on sellaisia, joita ei voida edes tuoda julkisuuteen. Vaikka pitäisi. Kuten se, että kuka hoitaisi alkoholiongelmat, lasten heittellejätön, jo raskausaikana lapsen vammauttamisen, kun äidillä on oikeus vetää huumeita, viinaa ja tupakkaa, sikiöllä ei oikeutta niistä kieltäytyä. Koulun velvoitteisiin kuuluu sellaista, joka vanhan maailman aikaan olisi ollut sosiaalitoimen vastuulla, sitä ennen suvun tai ei kenenkään vastuulla.

Tällä saarnalla haluasin monipuolisuutta keskusteluun. Ettei liian yksioikoisesti esitettäisi vaatimuksia. Koulu on paljon enemmän kuin yksittäisten opettajien työ. Siksi koulusta käytävää keskustelua tulisi käydä myös rakenteiden tasolla. Eräs toimiva ajattelun apuvälineistö rakenteiden hahmottamiseen on kehittävän työntutkimuksen tarjoma teoreettinen kehys analyysivälineineen.

Kuva: Inhimillisen toimintajärjestelmän rakenne (Engeström 1987, 78), läpileikkaus toimintajärjestelmästä. Ristiriidat ilmenevät toimintajärjestelmän osien välillä ja eri toimintajärjestelmien kohdatessa (esim. erilaiset säännöt kahden järjestelmän välillä).

Kehittävä työntutkimus lähtee liikkeelle toimintahistorian ja toimintajärjestelmän kuvauksesta. Toimintajärjestelmäanalyysissa otetaan huomioon vallitsevan tilanteen osatekijät. Kiinnostuksen kohteina ovat erityisesti toimintajärjestelmää koskevat ja toimintajärjestelmien välistä yhteistoimintaa koskevat häiriöt, ristiriidat, katkokset ja moniäänisyys.

Teoksessaan Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä, Yrjö Engeström (2004) toi esille sitä, kuinka tavaratuotanto on siirtynyt massatuotannosta yhteiskehittelyyn. Sama ilmiö on meillä tapahtumassa ja jo tapahtunut koulumaailmassa. Tässä en voi mennä kovin syvälle aiheeseen, mutta suosittelen lämpimästi kaikille koulu-uudistajille kehittävään työntutkimukseen perehtymistä.

Kehittävän työntutkimuksen juuret ovat venäläisten psykologien Vygotskin, Leontjevin ja Lurijan 1920-30 -luvuilla alkuun saattamassa toiminnan teoriassa. Taustalla on kriittinen ja kulttuurihistoriallinen lähtökohta. Toiminnan teoriaan pohjautuvassa kehittävän työntutkimuksen metodologiassa toiminnan osatekijöiden väliset ristiriidat nähdään toiminnan kehityksen liikkeellepanevina ja sitä eteenpäin vievinä voimina. Jotta oppimista ja kehitystä voisi ymmärtää, on tutkittava uusien yhteiskunnallisten käytäntöjen, välineiden ja organisaatioiden teoriahistoriaa ja yhteistoiminnallisia prosesseja.

Liikkelle voi lähteä vaikka tällaisilla tilanneanalyysilla, jota jo eri osa-alueilla paljon tehdäänkin, kokonaiskuvan rakentaminen on vain hankalaa. Miten tultiin tähän, mihin halutaan ja miten sinne päästään?

• Miten tähän on tultu, taustalla oleva kehityshistoria 
• Mihin suuntaan ollaan menossa (toiminnan kohde ja tavoite)
• Käytössä olevat työvälineet (myös mentaaliset: kieli ja ajattelu)
• Toiminnan moniäänisyys, kohtaavatko eri osapuolet, jaetaanko kohde ja työvälineet (myös kieli ja ajattelu)
• Yhteentörmäykset, ristiriidat, häiriöt ja katkokset (muutoksen hallinnan kannalta näitä ei saisi ohittaa, vaikka ne niin ikäviä ovatkin)

Koulun muuttumiseen suhtaudutaan tunteenomaisesti. Koulu ja kasvatus ovat jokaiselle jollakin tavalla omakohtaisia asioita. Koska asia on yhteiskunnallisena rakenteena syväjuurinen, sisällä yhteiskuntamme rakenteissa, sen pienikin muuttaminen aiheuttaa kipinää, intohimoja ja kiihkoa puoleen ja toiseen.

Hyvän kiteytyksen tästä tarjosi Pekka Peuran perjantainen bloggaus:

"Opettajat toivoivat, että tämä teksti julkaistaan nimettömänä. Syy siihen on se, etteivät muutosta ja opetuksen kehitystä vieroksuvat vanhemmat saisi väärää käsitystä opetuksesta ja provosoituisi hyökkäämään julkisesti opettajia vastaan. Kokemuksestani voin sanoa, että opettajajohtoisesta opetuksesta luopuminen herättää negatiivisia tunteita osassa vanhempia ja opettajakollegoita, jotka eivät ymmärrä opetusmenetelmää kokonaisuudessaan. Jotkut vanhemmat ja opettajat eivät voi ymmärtää, että oppilas voi oppia, vaikka opettaja ei sanokaan kaikkia asioita ääneen jokaiselle yhtä aikaa."

EDIT: Kommenttien vuoksi vielä tiivistän: tässä esittämäni argumentointi ei ole lähitoimintaa poissulkevaa vaan sen muistuttamista, että lähitoiminnassa pitää ymmärtää systeemiseen rakenteeseen puuttuminen, kokonaisuus, jossa osat vaikuttavat toisiinsa. Nyt vähän turhaan syytellään ja kiivastellaan, puhutaan ohi, samoista asioista eri sanoilla ja eri asioista samoilla sanoilla.

Muuttuva koulu

Jos nyt olisin kouluun menevä lapsi ja tuon lapsen vanhempi ja sen koulun opettaja, millaisen koulun haluaisin? Ilo, lumous, turva ja kaveruus ovat neljä sanaa, jotka nousevat ensimmäisinä mieleeni.

Opetussuunnitelmilla ja koulun rakenteellisilla ratkaisuilla vaikutetaan yhteiskuntaan. Yhteiskunta säätelee koulumaailmaa. Suhde on vuorovaikutteinen. Rakenteeseen vedotaan, kun ei haluta tai jakseta tehdä asioita toisin. Rutiinin turva voi olla liiallista turvaa ja väärille ihmisille (opettajan rutiini ei ole oppijan rutiini, hallintovirkamiehen rutiini ei ole opettajan rutiini).

Muutos ei itsetarkoituksena toimi. Toimiva muutos on tutkivaa kokeilua avoimin mielin, valppaalla asenteella. Kokeileminen johtaa joskus sen oivaltamiseen, että vanha olikin oikeastaan oikein hyvä. Silti kokeilun jälkeen vanhaa ei ehkä enää toteuteta samoin kuin ennen.

Muistan erään isän topakan kiellon, että hänen lapsensa ei ainakaan saa olla opetuksen kokeiluhankkeen uhrina. Minä olisin toista mieltä niin lapsena, vanhempana kuin opettajana. Nautin omina kouluaikoinani 70-luvulla kovasti siitä, miten asioita tehtiin toisin – elettiin peruskoulun muutosvuosia. Osa kokeiluista peruttiin, mutta se tekemisen meininki jäi itseeni sytyttäjäksi. Opin henkisiä valmiuksia uusien tilanteiden kohtaamisen, siihen, kuinka katsoa asioita uudesta tulokulmasta. Edellytys onnekkaille tuloksille on se, että kokeiluhankkeita toteutetaan innostuksella ja uteliaana. Onnistumisen pakko tuntuu kuihduttavan tätä.

Rohkaiseva ja kannustava koulu, joka jotenkin saisi kylvettyä iloista kunnianhimoa, oppimisen nälkää... sellainen ei voi elää, jos koulu on suljettuja luokkia, pulpettiarmeijoita. Oivaltava biologian ja maantieteen huippupedagogi Virolahden yhteiskoulussa, Tapio Rintanen, opetti aikoinaan meitä koululaisia menemään omin jaloin lähteille, keskellä tuntia koulukirjastoon tai häiritsemään asiantuntijan eli toisen opettajan oppituntia. Oli jännittävää ja samalla lumoavaa mennä opettajan toimeksiannosta yläastelaisena koputtamaan lukiorehtorin ruotsin tunnin oveen: "Anteeksi että häiritsen, mutta..." Ja siitä edelleen lukiolaisena saman opettajan johdolla toteutettua kylämaiseman kohentamissuunnitelmaa hehkuttamaan Hannu Karpolle tv-kameroiden eteen.

Haasteiden vastaanottaminen tai ehkä paremmin sanottuna kyky tarttua toimeen, oppiminen autenttisissa ympäristöissä, oppimis- ja osallistumisvalmiuksien kasvattaminen – siinä asioita, joita haluaisin lasten oppivan. Lapsikin on osa yhteiskuntaa, toimija, jolla on ajatuksia, maailman muuttaja. Lasten huomio ja aika imeytyvät nykyisellään herkästi sinne, missä on vapauden tilaa. Viihdeteollisuus osaa homman.

Koulu yrittää sinnitellä, mutta jää välillä päiväsäilytyspaikaksi, joka pyrkii hetkeksi kytkemään lapset irti viihdeteollisuuden taikamaailmasta. En pidä viihdettä, pelejä ja muuta ajanvietettä sinällään pahana, mutta aika-ahmarina kyllä. Jos lapsuuteni 70-luku oli läpipolitisoitunut, nyt aikamme on läpikaupallistunut. Balanssi pitäisi löytää. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään myös elämän vaikeuksia, sitä, miten ikäviä tilanteita ratkotaan yhdessä, miten hyödynnetään vanhoja juttuja ja keksitään uusia. Kaikkea ei saa ostamalla, on osattava tehdä itse ja yhdessä.

Jokainen haluaa (yleensä) olla merkityksellinen ja erityinen. Rangaistuslaitoksissa on kautta historian riisuttu erityisyys ja yksilöllinen merkityksellisyys. Eräs lukio-opettaja totesi vuosia sitten minulle, ettei jaksa nähdä vaivaa opetella tunnistamaan opiskelijoita nimeltä. Kurssi kestää vain 6-7 viikkoa ja sitten tulee taas kymmenittäin uusia opiskelijoita, samaa opiskelijaa ei ehkä toista kertaa tule vastaan. Toinen lukion äidinkielen opettaja huokasi raskaasti, kun sai valmennettavakseen abiryhmän, jota ei ollut koskaan aiemmin opettanut – hän koki mahdottomana tilanteen, jossa ei entuudestaan tuntenut kenenkään oppimishistoriaa ja suhdetta äidinkieleen. Lukio ei enää perustu ihmissuhteisiin, kasvatussuhteeseen. Kyse on liukuhihnasta, joka tuottaa mieluiten laudatureita, mutta oikeastaan väsyneitä ja kyynisiä ihmisiä, nuoria, joita vaivaavat paniikkihäiriö ja muut ahdistukset. Kärjistettynä. Pahimmissa tapauksissa. Tai tavallisissa.

Nykyinen rakenne ei estä järkeviä ja hyviä uudistuksia. Ilmassa on kuitenkin nyt jotain isompaa, laajarintamaista tahtoa uudistaa koulu, monilla eri tasoilla: rakennuksina, ihmisten toimintana, työympäristöinä, oppimisen paikkana...

Viime aikoina ollut useita merkkejä sekä ideologisesta että käytännöllisestä koulun muuttamisesta. Seinien sulkema koulu pulpettiarmeijoineen saa kyytiä. Erillissaarekkeeksi tietoa toistavaa oppimista ylläpitävä koulu saa huutia. Tässä muutamia merkkejä muutoksen virrasta:

• Khan Academy: avoimesti saatavilla olevia itseopetusvideoita
• Flipped Classroom: tehdään luokassa sitä, missä kohtaaminen on arvokkainta: perehdytään perusasioihin kotona ja tehdään oppimistehtävät koulussa eikä päin vastoin.
• Lauri Järvilehdon Ajattelun ammattilainen -blogissa Khan Academystä ja Flipped Classroomista: Oppimisen vallankumous (11.4.2012)
• Näkymätön oppiminen: ehdotus ja tutkielma uuden vuosituhannen oppimisesta ja oppijasta (Cristóbal Cobo ja John Moravec), Wikiopistossa, Sometu-ryhmä ja Tero Toivasen blogissa. "Kaikkea sitä, mitä opitaan, ei välttämättä havaita formaalissa oppimisessa oppimiseksi. Se jää näkymättömäksi, piilotetuksi opetussuunnitelmaksi."
• Koulu kaikkialla -tutkimushanke (HY): wiki ja keskustelublogi, hankkeen nimestä huolimatta perusajatuksena se, että oppiminen tapahtuu kaikkialla, ei vain koulussa. Jatkoa Oppimisen sillat -hankkeelle. (Ks. myös hankkeessa työskentelevän Olli Vesterisen blogi.)
• Demos Helsingin aloite Vapauttakaa koulu: DIY-koulu Helsingin juhlaviikoilla 24.-26.8.2012. "Hyvän elämän oppimisessa on kyse inspiraation siirtämisestä. Sitä kommunikoidaan eri tavalla kuin informaatiota."
• Marko Kuuskorven väitös (2011) luokkahuonemallin ongelmista (ks. myös juttu luokkahuoneen päivityksestä). "Suomalaislapset viettävät koulupäivänsä tiloissa, joiden perusteet ovat muotoutuneet Englannissa noin 150 vuotta sitten."
• Kirsti Lonka on ponnekkaasti ottanut kantaa suomalaisen koulun ja erityisesti luokkahuoneen muuttamiseen. Muutos lähtee opettajankoulutuksesta sekä tilojen suunnittelusta, arkkitehtuurisista ja sisustuksellisista ratkaisuista. (Katso oppimisen tilojen kehittämishankkeen tiivistelmä ja Olli Niemen videokannanotto bulimiaoppimista varten suunniteltujen oppimistilojen ja innostavien oppimistilojen eroista. Tässä blogissa kaipailin tammikuussa 2010 pedagogista sisustusarkkitehtuuria Pohjankartanon koulussa vierailun innoittamana.)
• Hakuja uudistusjuonteista kannattaa tehdä myös mm. ilmauksilla ilmiöpohjainen, tutkiva-, keksivä- ja mobiili oppiminen.
• Loppuhuipennuksena vielä Curtis J. Bonkin avoin kirje tämän planeetan oppijoille avoimen ja jatkuvan oppimisen hengessä. "In this millennium, everyone can be an educator as well as learner at any moment ofthe day or night."

Sometu-verkostossa on avattu AVO-hankkeen AVO-opiston toimesta Muuttuva koulu -ryhmä, jossa kootaan ideoita ja uudistuksen merkkejä. Aiheita käsitellään myös Sometun tulevissa tapahtumissa.

Arvostamani oppimisen tulevaisuuden näkijä Pekka Ihanainen puhui näistä asioista jo 2010 taltioidussa videohaastattelussa oivaltavasti. Hän epäili, voidaanko kouluja enää kutsua kouluiksi nykyisessä mielessä. Tärkeää on tehdä yhdessä, toimia, tuottaa ja olla vuorovaikutuksessa paitsi oppijaryhmän sisällä, myös avoimissa oppimisympäristöissä, lasten ja aikuisten kesken, oppijoiden ja pienyritysten kesken. Tärkeää tarjota tilaa yhteisen lisäksi vetäytymiseen, rauhaan jota oppiminen myös kaipaa. Yksilöllisen ja yhteisöllisen yhdistämiseen.

Sokratinnan puolustuspuhe

Sometu-verkostossa on elellyt muutamia kuukausia keskustelu kouluista, tietotekniikasta, koulumaailman muuttumisen hitaudesta, kouluinstituution vanhakantaisuudesta. Keskustelu on kiinnostavaa ja pontimet tuntuvat läheisiltä ja tutuilta.

Kuitenkin haluan kyseenalaistaa yksinkertaistamista ja sitä stereotypiaa, jonka mukaan koulu ja koko koululaitos kaikkine toimintoineen olisi menneestä maailmasta.

Näin vastasin juuri yhteen kommenttiin tuossa keskustelussa:

Vaikka kaikenlaista parannettavaa riittää, niin kyllä paljon hyvääkin löytyy. Kaikki muuttuminen ei aina ole viisasta ja hyvää, ei muutosta muutoksen vuoksi. Ihmiset oppivat monin tavoin. Uusi sukupolvi ei välttämättä ole intohimoinen työelämän kehittämisen suhteen vaan yksilöllisen ja hyvän elämän suhteen.

Silloin kun olin maanviljelijä, maanviljelijöitä haukuttiin kollektiivisesti ja mustavalkoistettiin kaikkea maatalouteen liittyvää (iltalypsäjät veronmaksajan taskulla). Nyt kun tässä on tullut seurattua tätä koulumaailmaa ja siitä käytävää keskustelua, tuntuu vähän samanlaiselta. Kovin mustavalkoiselta.

Instituutio ei ole itsenäinen entiteetti, vaikka toki sillä on tietty olemus. Ihmiset ovat ne, jotka muodostavat näitä instituutioita. Muutoksissa on hitautta, mutta parin viime vuoden aikana koulumaailmassa pinnan alla on tapahtunut suurempi muutos, kuin ehkä osaamme vielä hahmottaa. Todellistuminen vie aikansa, mutta nyt ei ole enää kyse heikoista signaaleista.

Sitten vielä huomautan, että nykyisellään kaikilla opettajilla kaikilla asteilla on instituution puolesta mahdollisuus toteuttaa erittäin rikasta, oppijalähtöistä ja aktivoivaa opetusta. Hallinnollisesti tätä ei rajoiteta. Vaikka sitten vastassa on joitakin vanhamuotoisia jäänteitä, kuten yo-kokeet (joissa sielläkin on sisällöllistä ja muodollista muutosta tapahtunut), niin ymmärtävä ja syvällinen oppiminen ei niihin kilpisty. Yo-koe voi olla joillakin toimintaa ohjaava päämäärä, mutta vain harvoilla.

Tunnen lukuisia opettajia, joilla on a) värikäs tausta ja b) sydäntä myös 8-16 ulkopuolella.

Tästä edeltävästä huolimatta olen toki sitä mieltä, että töitä on paljon ja intohimoista sekä viisasta otetta koulumaailman kehittämisessä tarvitaan edelleen.

Sosiaalinen media? Haipuva käsite, elävä ilmiö

Viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut yhä tyhmemmältä puhua sosiaalisesta mediasta. Mari Koisinen kirjoitti blogissaan aiheesta ja lainasi  Tuomas Rintaa: "Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä" Lähde: Tuomas Rinta: blogimerkintä 22.5.2010 Come get #some!

Mietin aamulla toiseen keskusteluketjuun liittyen aihetta ja kirjoitin: Miten voisi erottaa netin käytön ja somen? En itse havaitse enää eroa... no ehkä laskujen verkkomaksamiseen ei liity somea, mutta viimeksikin chattäilin pankissa asioidessani samaan aikaan 73-vuotispäivää viettäneen enoni kanssa... joo klo 01:30 yöllä ja se oli suunilleen samaa kuin olisin pankkikonttorissa rupatellut sattumalta viereiselle tiskille osuneen enoni kanssa. Tietysti koneellani chat oli eri välilehdellä kuin verkkopankki.

Kuvitan tänä kesänä blogiani päivittäisellä lenkkimatkalla (aina sama 5 km kierros) nappaamillani kuvilla. Tämä rispaantunut pressu kuvaa hyvin muodonmuutosta ja haipumista.

Tämä on tietysti hankalaa, kun suuret joukot alkavat juuri nappaamaan aiheesta kiinni, mutta viisaasti voisi loikatakin suoraan some-hypettelyn ohi netin sosiaaliseen käyttöön. Työkaverit tulevat taskuun eli kyse ei ole pelkästään pöydällä jokottävistä tietokoneista ja lankoja pitkin virtaavasta informaatiosta vaan kaikkialla tavoitettavasta netistä (no ei tietenkään ihan kaikkialla). 

Erikseen mobiilista puhuminenkin alkaa olla yhtä haipuvaa. Miksi erotella kiinteästi paikkaan sidottu netin käyttö ja mobiili käyttö, kun yhä useamman puhelin on tietokone ja kun musiikkisoittimellakin (iPod Touch) pääsee nettisivuille ja sovelluksiin ja laitteisto senkun konvergoituu ja palvelut senkun integroituvat ja mobiililiittymät notkeutuvat (kuten TweetDeck tai Facebook, joiden mobiililiittymä on jopa tietokoneliittymän kanssa tasavertaisesti kilpaileva).

Uutta näkökulmaa löytyy, kun uskaltaa ulos putkesta. Vapaus voi tietenkin myös ahdistaa. On niin selkoista, kun on reunat ympärillä.