Luokiopaineita

PS5-opetuskeskustelua liitutaulullani 7.5.2007

Kuluneen syksyn aikana olen kovasti intoillut yhden kirjan äärellä. Se kirja on Tiina-Maria Päivänsalon kirjoittama Oppimiskoodi (PS-kustannus). Kirjoittaja on psykologi ja lukio-opettaja, jonka blogeja Ajattelen, siis opin ja Oppimisen taidot olen seurannut. Oppimiskoodi on syntynyt aidoissa tilanteissa lukiolaisten kanssa, mikä myös näkyy ja kuuluu kirjasta. Kirja tähtää opiskelutaitojen oppimiseen, sillä oppiminen on taitolaji. 

Vaikka jokainen lapsi oppii varhaiset vuodet luontojaan, on tavoitteellinen opiskelu vaativaa eikä suju syntymälahjana. Taitavasta ja tuloksellisesta opiskelusta on olemassa paljon vääriä käsityksiä. Moni opiskelija tekee hullun lailla töitä, mutta suuntaa energiansa vääriin asioihin. Aika moni myös välttelee töihin tarttumista ja sitten viime tipassa joten kuten selviytyy, vaikka samalla energialla oikein rytmittäen olisi voinut päästä kaikin puolin parempaan lopputulokseen.

Viime perjantaina PS-kustannus lähetti ennakkotietoa toisesta lukio-opiskelua käsittelevästä kirjasta: Lukiolaisen selviytymisopas. Kirjan on kirjoittanut aivotutkija, kasvatustieteen professori Minna Huotilainen yhdessä kahden opiskelijan, Taimi Huotilaisen ja Helmi Uusitalon, kanssa. 

Vinkkasin näistä molemmista kirjoista Facebook-ryhmässä Tulevaisuuden lukio #uusilukio. Viime vuosina lukiossa on muuttunut suunilleen kaikki. Ei ihme, että eri puolilta kuuluu huokauksia, että pysäyttäkää lukiomuutokset vuodeksi. Tunne on sellainen, että sunnuntaihölkkääjän kunnolla pitäisi kipittää maailmanmestaruusmaratonilla. Maali näyttää siirtyvän aina vain kauemmas.

Keskustelu nosti elävänä mieleeni hetken Kotkan Lyseon lukion kauniin portaikon luona. Opiskelija pysähtyi nojaamaan porraskaiteeseen ja huokasi: "On niin kiire, ettei ehdi oppia." Siihen kiteytyy aika paljon tänä päivänäkin vaivaavasta lukiopaineesta, vaikka tuo tilanne tapahtui jo 16 vuotta takaperin.

Taitaa olla niin, että jo pelkkä kirjan nimi, Lukiolaisen selviytymisopas, herättää helpotuksen huokauksia. Vinkkini keräsi hetkessä kymmenittäin peukutuksia. Myös keskustelunpoikasta virisi. Konkariopettaja kaipasi lukiokapinaa. Itse tuumailin tilannetta keskusteluketjussa mm. tähän tapaan:

Uudistusten myötä lukiossa on varmasti aina pyritty tekemään hyvää. Uutta on tullut paljon, monesta vanhasta on ollut vaikeaa luopua. Myös maailma ympärillä on muuttunut todella paljon. Systeeminen ajattelu on ihmiselle vaikeaa. Systeemisiin ongelmiin ei voi löytää yhtä yksittäistä syntipukkia. Vikaa ja hyvää on monessa kohdassa.

Itse kirjoitin 81 ja palasin lukiomaailmaan 01. Vuosituhannen alussa 80-luvun laman lapset pingottivat eteenpäin pääsyä. Kurssimuotoinen lukio ei tukenut yhteisöllisyyttä, keskisuuressa lukiossa abit saattoivat vielä viimeisenä vuonna tutustua toinen toisiinsa. Lukiosta oli kadonnut politiikka, maailman muuttaminen, kapina, yhden asian liikkeet. Vaan niin oli muukin yhteiskunta muuttunut. Ei ole ihan oikein, että opettaja kaipaa takaisin oman aikansa lukiota kultaisena "oikeana" toteutusmuotona.

Lukion uudistaminen on paradoksi. Jokaisessa lukion opetussuunnitelman uudistuskierroksessa on törmätty ristiriitaiseen tilanteeseen. Jokainen oppiaine haluaa säilyttää paikkansa ja merkityksensä. Uusia halutaan lisätä. Kyse on opettajien työpaikoista, pätevyyksistä, toimeentulosta. Tämä neuvottelu käydään eri maailmassa kuin opiskelun arki kompromissien jälkeen. Moni lukio-opettaja on hämmästynyt arjen painoa, kun oma jälkikasvu on kulkenut läpi lukion.

Yleissivistävä ja monipuolinen lukio on arvokas. Monipuolisuus on hyvä pohja. Olisi kuitenkin hyvä, että 16-vuotiaana tehdyt valinnat eivät sulkisi reittejä eteenpäin. Tulevaisuuden ammateista emme tiedä. Tärkeintä on säilyttää henkinen voima, itsearvostus, oppimiskyky ja kyky tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Toiveikas ja energinen ihminen kyllä oppii lisää, kun tarvitaan. Kaikkea tärkeäksi ajateltua ei tarvitse survoa lukioon. Jostain voi luopua, että ehtii oppia kunnolla ja rakentaa hyvät pohjat.

Uunituore arvioinnin työväline PS-kustannuksen painokoneesta #arviointi

 

Jiihaa! Puolitoista vuotta sitten Najat Ouakrim-Soivion kanssa herännyt idea jalostui viime vuonna kesällä käsikirjoitusmuotoon. Talven mittaan viilailtiin ja nyt on painokone laulanut. Viime viikolla julkaistiin Arvioinnin työväline sekä Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirja.

Työvälineeseen kuuluu ohjevihkonen (näytän sen takakantta viereisessä kuvassa), kaksi suunnittelupohjaa ja 48 korttia. Kortit kattavat seitsemän aihepiiriä, joita meidän mielestämme on hyvä miettiä arvioinnin suunnittelussa ja toteuttamisessa. Kortit on tähdätty yleissivistävään opetukseen, mutta suuri osa sisällöstä on geneeristä aikuiskoulutusta myöten. 

Kortit helpottavat arvioinnin suunnittelun ohella dialogin käynnistämistä, arvioinnin monipuolistamista ja yhteisen arviointikulttuurin kehkeytymistä. Yksityisajattelu ei riitä, tarvitaan yhteistä puhetta ja siitä kumpuavaa näkyväksi tekemistä. Samoin kaivataan yhteisessä toimintaympäristössä ja sosiaalisessa yhteydessä toteutettavia tekoja. Siis ei vain sanan helistelyä vaan käytäntöä, periaatteena: pieni on kaunista ja ymmärrettävä mannaa. Oikea-aikaisuuskin on arvioinnin kanssa kultaa, sillä klisee "vähemmän on enemmän" pitää vankasti paikkansa.

Korteissa toinen puoli on opettajille joko omaa ajattelua kyydittämään tai yhteissuunnittelun avuksi. Toinen puoli on oppijoille (eli oppilaille tai opiskelijoille). Kortit sopivat alakoulun ylemmiltä luokilta eteenpäin. 

Vastaavaa tuotetta ei ole meille tullut vastaan. Vaikka kortteja on monta eli 48, niitä kaikkia ei tarvitse käyttää yhdellä kertaa. Kiireisessä arjessa muutaman kysymyksen äärelle pysähtyminen riittää.

Työvälineeseen kuuluvat suunnittelupohjat antavat vinkkiä arviointiin liittyvien asioiden suunnitteluun vuositasolla sekä oppimiskokonaisuuden kaarella. Pohjia voi monistaa ryhmätyöskentelyyn tai niitä voi varioida omiin tarpeisiin.

Katsos vaan: Arvioinnin työvälineen näytesivut.

Toinen ja itsenäinen osa pakettia on Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirjalla. Sillä on taustahistoria, tuote on ollut olemassa vuosikausia. Se on nyt mietitty uusiksi tähän päivään. Arviointityöstä iso osa toteutuu sähköisesti. On kuitenkin tilanteita, joihin paperinen muistikirja on mainio apulainen. Kirjasessa on myös tiivistetysti tietoa peruskoulun ja lukion arviointiasioiden ytimistä. Se on jaoteltu oppimisen aikaisen arvioinnin ja osaamisen arvioinnin tueksi. Mukana on myös koulun arviointikulttuurin suunnittelu sekä arviointisanasto. Suunnittelu- ja muistikirja on lukuvuosittain uudistuva. Seuraavaan painokseen tulee jotain vanhaa, jotain uutta.

Kahokaho: Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirjan näytesivut.

Meille tekijöille oli melkoisen jännittävä yllätys, että tuotoksemme on syyslukukauden alkuun Opettajan tietopalvelun kauden kirjapakettina (kuva vieressä). Vaikka monet kirjakerhot ovat kadonneet, Opettajan tietopalvelu on opetusalan tietokirjojen luottoväylä. Oma kotikirjastoni on rikastunut sitä kautta vuosia. Ks. Opettajan tietopalvelun jäsenille pakettihinnalla molemmat.

Jos teosten hankinta kiinnostaa, tästä löytyy kirjailijakohtaiselta VIP-sivulta pidempään voimassa oleva etuhinta:

• Arvioinnin työväline
• Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirja
• Molemmat

Testikäyttäjiltä saimme rohkaisevaa palautetta, mutta olisi huippua saada lisää palautetta. Olemme tehneet työvälinettä ilman esikuvaa, joten se ei voi mitenkään olla täydellinen. Fyysiset rajatkin tulevat vastaan, kun tuotoksen pitää sopia materiaalin ja mittojen suhteen tiettyyn olomuotoon. 

Sellainen olo meillä Najatin kanssa nyt kumminkin on, että ihan rinta rottingilla uskallamme tätä hengen hedelmäparia esitellä. Teimmekin korona-tyyliin etänä pienen hehkuttelu-esittelyvideon.

Najatin taustalta löytyy polku historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajana, lukion rehtorina ja arviointitutkijana. Tutustuimme siksi, että rakastan kirjoja. Hänen kirjansa Oppimisen ja osaamisen arviointi (Otava 2016) kolahti minuun niin reippaasti, että otin yhteyttä ja pyysin silloin meneillään oleeseen lukion arviointikulttuurin kehittämishankkeeseemme asiantuntijavieraaksi. 

Meillä Najatin kanssa arviointiajatukset sopivat sen verran hyvin yhteen, että yhteistyö on jatkunut siitä lähtien. Podcastiakin ollaan höpsötelty yhden koulutuksen eväiksi. Viime kesäkuussa hanketta raportoidessa ällistyin, että näinkin himmeää aihetta oli käynyt kuuntelemassa toista tuhatta henkeä.

PS-kustannus on alansa timantti Suomessa. Aikamoisen kiitollinen olo tästä puolentoista vuoden matkasta.

Esittelyssä avioinnin työväline from Anne Rongas on Vimeo.

EDIT: 31.8.2020 Suomen Arviointiyhdistys jakoi Arvin päivän palkinnon. Museoviraston arviointityö sai pääpalkinnon ja meidän Arvioinnin työvälineemme kunniamaininnan.

Jos olisi ollut joku vierellä vinkkaamassa ja sitten olikin #digioppija

HUOMIO: alla mainituun Digioppijan työkalupakki -verkkokoulutukseen ehtii vielä mukaan, vaikka ensimmäisen 25.10.2017 tuokion jälkeenkin (tallenteet).

Aloitin teknologian hyödyntämisen oppijana ja sittemmin myös opettajana pitkän kaavan kautta. Kouluaikani päättyi juuri, kun ensimmäiset tietokoneet saapuivat. Asko-enoa vierestä seuraten pääsin näkemään varhaisajoista alkaen teknologian opetuskäytön etenemistä 1970-luvun alusta. Vasta omien yliopisto-opintojen myötä aikuisella iällä siirryin todella verkkoon, juuri ennen sosiaalisen median helppokäyttöisiä aikoja. Silloin, kun mobiili netti äppeineen oli vielä science fictionia.

Vanha kunnon kotisivuaikojen netti ei sinällään ole huonontunut. Tänään muistelin yhteen tarpeeseen, että pidin yliopistolla puheenvuoron asiakasajattelusta koulutussektorilla ja voi jännää, siellähän se majaili itse koodaamillani kotisivuilla. Paperilla oleva puhe on kadonnut jo ties minne. Kaiken lisäksi tuolloinen 1,5 vuoden lukio-opettajakokemuksella ja pienellä paatoksella puhkumani on sisällöltääkin jotain, jonka allekirjoitan edelleen (asiakasasenne ja talouselämän retoriikka eivät oikein sovi oppimisen maailmaan).

Kaksi hyvää katsausta nettiin ja lähihistoriaan.

Netin virittäminen opiskelun ja opetuksen tueksi oli todella työlästä HTML-sivuina. Kallistakin se oli. Web 2.0 olikin huimaava vallankumous kaltaiselleni sisältö- ja yhdessä tekemisen painottajalle. Selainpohjainen verkkoteknologia taipui tahtoon helpohkosti ja avasi yhä uusia mahdollisuuksia matkustaa Miehikkälästä maailmalle. Lukemattomia kokeilun ja erehdysten oppitunteja tuli vietettyä aiheen äärellä. Kotisivujen tekemiseen sain alkusysäyksen enon opeilla. Somemaailmaan sukelsin omineni, silloin oli jo Google ja pioneerien jalanjälkiä seurattavaksi. Kuten Sun äitis.

Sitten tulivat verkostot, voi autuus. Jaiku, Twitter, Ning, Qaiku, Google Wave, Facebook. Naamatustenkin pääsi tutustumaan verkkokavereihin. Auttamisen kulttuuri eli. Ensimmäisen blogini perustin Bloggeriin kesällä 2004 ja Jaikuun loin profiilin elokuussa 2006. Näinä päivinä tulee 10 vuotta siitä, kun Sometu-verkoston sivut avattiin Otavan Opiston pajapäivää varten (internetin suuresta aikakoneesta löytyy ensimmäinen taltio Sometun Ningistä elokuulta 2009).

Suomalaiset opettajat olivat myönteisen kiinnostuneita netin ja teknologian hyödyntämisestä – osa erittäin hyvin kartalla aihepiiristä ja valmis auttamaan kollegoita. Sosiaalinen media oppimisen tukena oli pieni nettivälitteinen kansanliike. Ningiin kertyi vuosien myötä lopulta reilut 5000 sometulaista, joista aikalailla 1-9-90 -kaavan mukaisesti noin 50 tosi aktiivista, 450 silloin tällöin aktiivista, loput 4500 hiljaisia seurailijoita. Tapahtumiakin järjestettiin ja useita kertoja ITK-konferenssissa tempaistiin niin, että salit pullistelivat osallistujista. Vertaisvoimin otettiin ote teknologiasta, jotta se taipui hyödyksi ja iloksi, pedagogisiin ja inhimillisiin sivistyspäämääriin.

Sometu teki tietä umpihankeen ja sai urakkansa reilussa viidessä vuodessa hyvälle tolalle. Alkoi itseorganisoituvien opetusalan Facebook-ryhmien putkahtelu, ohessa erinäisiä Twitterin #tunniste-ketjuja. Jaiku, Qaiku, Google Wave ja monet muut kupsahtivat, Ning muuttui maksulliseksi ja jäi jälkeen ajan sykkeestä. Facebookissa auttamisen kulttuuri elää yhä. Vertaisneuvonnan ryhmien lisäksi depatoidaan ahkerasti, joskus kärjekkäästi, ja täytyy myöntää, joskus myös suossa velloen toimeen tarttumisen sijaan.

Tässä kuvaamastani ajanjaksosta saa hyvän käsityksen kahdesta kirjasta. Molempien kirjoittajanelikkona Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen: Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria (2009) ja Sosiaalisen median lyhyt historia (2013), kustantajana Gaudeamus. Pienen koosteen omalta opettajan sometaipaleelta kokosin näytteitä muutama vuosi takaperin Thinglink-kuvaan.

Viime talvena Snellman kesäyliopiston rehtorin Soili Meklinin kanssa lounaalla ajateltiin ääneen muuttuvaa maailmaa ja kaikenkarvaista digitalisoitumista. Lopputuloksena on se, että ensi viikon keskiviikkoiltana aloitan online-kurssilaisten kanssa kuuden tapaamiskerran kierroksen digioppijan arkeen. Syntyi siis iltakurssi verkkoon: Digioppijan työkalupakki. Kurssi on sellainen, jonkalaisen haluaisin itse käydä, jos nyt olisin untuvikkona suunnistamassa teknologian hyödyntämiseen opinnoissa ja työnteossa.

En juuri innostu digi-alkuisista sanoista, mutta tähän kohtaan nappasin tuon oivallisen sanan, sattumoisin Twitteristä ja sattumoisin tutun henkilön, Riitta Hyppäsen twiitistä. Riitta kiteytti hienosti:

Minusta on keskusteltava molemmista: osaamisesta ja oppimisesta. Välillä mietityttää, kun esim. haetaan #digiosaaja'a, ei #digioppija'a 🤔.

— Riitta Hyppänen (@RiittaHyppanen) 15. tammikuuta 2017

Tänään mietin muutaman lähtöajatuksen digioppijan asenteesta. Miten opiskelija ja netin äärellä töitään tekevä voisi asennoitua digin kesyttämiseen? Mietin, että on tärkeää tuntea itsensä, oma laatunsa. Toiselle sopii systemaattisuus ja askel kerrallaan eteneminen. Toista taas innostaa kokeilu, seikkailu, pyrähtely eri paikoissa ja aarteenetsintä.

Kaikille tekee hyvää oppia jakamaan muille, auttamaan toisia ja vastaanottamaan apua. Kuten teki eilen opetuttu Helena Sorsa Kotkasta ihmetellessään aamupuolella Facebookin kautta minulle, että mitäs nyt, kun puheesta tekstiksi sovellus Dracon Dictation ei enää toimi uusimman iOS-päivityksen jälkeen. Siinä hetken aihetta pyöriteltiin ja molemmille tuli oppia. Minulle, että ei toimi enää tuo äppi ei ja hänelle, mistä näppäimistöön piilotettu mikrofoni löytyy. Ominaisuus on nykyään mobiililaitteen käyttöjärjestelmässä ja toimii hienosti. Avun kysymisen taito on todella tärkeä taito, sitä pitäisi ehkä oikein opetella, näin mietin välillä nettilukiolaisten kanssa.

Tampereen yliopistolla on tutkittu opettajien teknostressiä ja havaittu, että kun vain työ ja arjen toiminta on oikein järjestetty, kuormituksen sijaan moni kokee innostusta. Kannattaa tutustua (ja kiikuttaa rehtorille myös) OPENA digitalisoituvassa koulussa -tutkimukseen.

Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.

Millaisista teemoista oppimisen ja digitalisaation yhteydessä voitaisiin keskustella?

Tämä on luonnosmainen bloggaus. Kirjoitin juuri ihan lonkalta, millaisia teemapöytiä laittaisin esimerkiksi opetusalan ihmisille digitalisaatiokeskustelua varten. Millaisia sinä laittaisit? Digitalisaatio avaa paljon mahdollisuuksia mutta samalla lisää myös riskejä. Tässä maailmassa meidän pitäisi opettaa kasvavia elämään ja pysymään tolkun ihmisinä.

EDIT: on syytä tehdä käsitemäärittelyä: digitalisaatio on laaja rakenteellinen tapa organisoida toimintaa, käsitettä käytetään nykyisin mistä tahansa sähköisestä toimintatavasta, olen korjannut alle kohtiin 2 ja 3 sanan TVT eli tieto- ja viestintäteknologiat tai tieto- ja vuorovaikutusteknologiat. Kiitos tarkentavasta kirkastamisesta Janne Korsimo. Hän kommentoi Facebookissa: "Ensinnäkin digitalisaatio sekoitetaan aika usein digitaaliseen toimintaympäristöön. Se, että käytetään digihärpäkkeitä ei ole vielä digitalisaatio. Digitalisaatio on digitoimintaympäristön, toimintakulttuurin sen kautta syntyvän digitaalisen arvon hyödyntämisen summa."

1. Digitalisaatio ja ihmisen elämä: omana itsenään (itsetunto, minäkuva, identiteetti), yhteydessä omaan elämänpiiriin (perhe, ystävät, lähi-ihmiset, ihmisverkostot), kansalaisena (oman elämän hoitaminen, vaikuttaminen), oppijana ja työelämässä (osaamisen hankkiminen ja ylläpito, työnhankinta, opiskelu- ja työtaidot, oman toiminnan suuntaaminen ja ohjaaminen, vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen).
2. TVT laajentaa oppimista (aistien apuna, kognitiivisten prosessien apuna, ulkoistetut muistion alueet, oppimiven verkostot, yhdessä oppiminen, yksilöllinen oppiminen, tiedon hankinta, uudet luku- ja kirjoitustaidot).
3. TVT haittaa oppimista (viriketulva, keskeytykset, tarkkaavaisuuden häiriintyminen, kognitiivisesti vaativat käyttöliittymät, jatkuvat muutokset, jatkuva varuillaan olo, riippuvuus teknisistä järjestelmistä).
4. Digitalisaatio ja kestävä kehitys hyvässä ja huonossa: a) ekologinen: matkustamisen ja tavaratuotannon energia- ja luonnonvarakuorman vähentäminen, immateriaalinen kulttuuri tuotantoineen ja palveluineen hyvää, huonoa se, että myös digitalisaatio on johtanut kilpavarustelumaiseen tavaratuotantoon, sähköiset välineet kuluttavat energiaa ja vaativat valmistuksessa hupenevia luonnonvaroja (mm. harvinaisia metalleja) b) sosiaalinen: ihmisten verkostoituminen hyvien asioitten puolesta, vertaiskulttuurin monet muodot, uudenlainen yhteisöllisyys, erilaisuuden ja yksilöllisyyden arvostaminen, saunamainen meininki eli arvoasema, titteli tai tutkinto ei määritä kohtaamista vaan se, millainen ihminen on ovat hyvää, huonoa ihmisen kekseliäisyys käyttää digitaalista viestintää ja vuorovaikutusta sekä erilaisia järjestelmiä kiusaamiseen, vainoamiseen, kyttäämiseen, häirintään, huijaamiseen yms., c) taloudellinen: uusia immateriaalisia tuotannon- ja jakelun muotoja, avoimen datan, vertaistuotannon yms. myötä syntyneet uudenlaiset talouden muodot, joukkorahoitus hyvää, huonoa taas digitalisaation myötä työn uusjako, addiktoivien tuotteiden ja palveluiden lisääntyminen, kuluttajatuotemarkkinoiden jatkuva kilpajuoksu kvartaalitalouden kiivaassa rytmissä, pienten yritysten vaikeus päästä markkinoille, d) inhimillinen: digiteknologian tuotanto halvalla on johtanut lapsityövoiman käyttöön ja huonoihin työoloihin, digitalisaatio robotiikan osalta johdattaa meidät määrittelemään uudelleen suhteemme koneisiin, hyvässä mielessä inhimillinen laajenee älykkään teknologian kanssa, huonossa mielessä pahan tekeminen saa uudet mittasuhteet niin tavallisten ihmisten arjessa kuin kansainvälisesti rikollisuudessa ja sodankäynnissä.
5. Digitalisaatio ja arvomaailmamme, ihmiskäsityksemme: voiko yksilö jättäytyä digitaalisen maailman ulkopuolelle (vrt. Daniel Castells: verkotu tai syrjäydy), inhimillisten voimavarojen ja luonnonvarojen kapasiteetin rajoitukset, ihmisen hybris ja toisaalta merkittävät mahdollisuudet auttaa ja hoitaa uudella tavalla (vrt. IBM Watson).

EDIT: Tuuppasin tämän bloggauksen saatteineen Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään ja sieltä tuli iso joukko tosi hyödyllisiä jatkoajatuksia. Erityisen kiinnostavaa pohdintaa Janne Korsimo Ruskosta. Hän linkitti kommenttiinsa hienon koosteen digitalisaatiosta koulumaailmassa. Hallinnon pitäisi päästä näistä kartalle ja kohti stretegista sisäänajoa. Olemme vielä vaiheessa.

Kun saa oppia uutta eli ope oppijana

Kuuntelin eilen ulkoillessani tuoreen OKM:n julkaisun Tulevaisuuden peruskoulu. Kirja perustuu asiantuntijaryhmien työhön, tutkimuksiin, kyselyihin ja selvityksiin. Tulevaisuuteen katsotaan ensi vuonna käyttöön tulevien opetussuunnitelmien kautta ja opetussuunnitelmatyön pohjalta.

Opettajien koulutus ja opetushenkilöstön täydennyskoulutus ovat kirjassa monessa kohdassa tarkasteltavana. Siis se, mitä huomenna menen tekemään jälleen kerran. Ensinnäkin remontti aloitetaan sanasta. Täydennys on huono sana monien mielestä. Valmistumisen pariksihan se sopii hyvin. Kyse on jatkuvasta oppimisesta, ammatillisesta ajan tasalla pysymisestä, parhaimmillaan myös kehittämisestä, ei vain muutosten jäljessä juoksemisesta.

Opettaja on oppimisen ammattilainen. Kun kyse on omasta oppimisesta, sen organisointi tuntuu ylipääsemöttämältä esteeltä. Näiden kymmenen vuoden aikana, kun olen opettajia kouluttanut, olen usein kuullut pyynnön: näytä se täydellinen malli, minkä voin ottaa käyttöön. Kaivataan täsmälleen omaan työhön sopivaa uudistuksen palikkaa. Yhtä usein kuuluu huokaus: virkavapaata kiitos, että nämä voisi oppia. Aikaa ei ole. Ei ehdi. On kiire. Tähänkin OKM:n julkaisussa otetaan kantaa: työaikajärjestelyihin kaavaillaan lisää liikkumatilaa uuden opiskeluun.

Olen näiden vuosien aikana tavannut myös satoja innostuneita ja opinjanoisia opettajia, joilla päivittäinen työtaakka ei ole kevyt ja leppoisa. Silti he säteilevät oppimisen iloa, jakavat omasta oppimastaan vinkkejä kollegoilleen. Mistä siis se taika syntyy? Osittain tietenkin vapaa-ajan valinnoista. Virassa olevilla ja tuntiopettajilla on erilainen nälkä kasvattaa omaa osaamistaan. Mutta kyllä kyse on myös siitä, että löytää todelliset avaimet oppia arjessa yksin ja yhdessä toisten kanssa.

Nyt ja tulevaisuudessa ope saa olla aina välillä oppijan roolissa. Omia kikkoja voisi käyttää itseensä. Miten minä tämän opin? Tein pienen korttipakan osaksi huomista opekoulutusta. Jokainen saa laittaa itselleen oppimistavoitteen ja miettiä, miten siihen pääsee. Koolla on 18 henkilöä, joten en voi millään opettaa jokaiselle henkilökohtaisesti juuri hänen opetustyöhönsä ja aineisiinsa sopivia taitoja. Luon kehykset. He tekevät sen itse.

Tein Canvalla kortit, joiden avulla voi valita yhden tai vaikka useamman arjen oppimisreitin. Korttien kuvituksena on tekijänoikeuksista vapautuneita 1800-luvun eläinkuvia, joita pengoin Flickr Commonsista.

Jos haluat tulostaa itsellesi kortit, tässä PDF-tiedosto (tiedosto iso, mutta tulostusjälki kohtuullinen). Tutuille voin jakaa Canvaan käyttöikeuden, jolla pääsee tekemään vaikka lisää kortteja tai muokkaamaan tekstejä (sähköpostia tänne päin).

Kaikkea ei voi hamuta kerralla. Jostain pitää aloittaa. Huomasin tuskallisesti uutta käyttöjärjestelmää uudella laitteella opetellessani tämän viisauden. Pitää suostua siihen, että aluksi osaan vain vähän. Ja siihen, että minun henkilökohtaisesti ei tarvitse edes osata kaikkea. Näillä opeilla:

Sitran ideakuulutuksen 10 ideaa sparrattavina

Sitran Uusi koulutus -foorumi keräsi yli 130 ideaa oppimisen ja koulutuksen toimintojen kehittämiseen. Muutamat näistä ideoista pääsevät tuetulle kokeilujaksolle. Ennen sitä 10 ideaa osallistuu vauhdikkaaseen sparraustuokioon eli ideakokoukseen verkon välityksellä.

Maanantaina 9.3. ja perjantaina 13.3. on käsittelyssä 5 ideaa kumpanakin päivänä. Kokeilujakson jälkeen järjestetään vielä kolmas ideakokous. Ideakokouksessa on mukana ääneen sparraajia sekä yleisöä (ilmoittaudu mukaan). Ideakokouksen toteutuspaikkana on Adobe Connect (ks. ohje yleisölle).

Maanantaina ideakokouksen kulku ja aineistot:


Ideakokouksen kaikki oleelliset linkit löytyvät osoitteesta:
http://www.symbaloo.com/mix/uusikoulutusideakokous.
Kokoushuoneen osoite on: https://otavanopisto.adobeconnect.com/ideakokous.

Yleisöllä on mahdollisuus chatin avulla jakaa omia vinkkejään ja kysymyksiään sparrattaville. Apukysymyksiä ideakokouksen yleisölle:

• Onko jossain tehty jotain samantapaista? Henkilöitä, projekteja, linkkejä.
• Mitkä teoriat, tutkimukset ja raportit osuvat idean ytimeen?
• Millaisilla kehittämisen/toiminnan/pedagogiikan malleilla ja menetelmillä ideaa voisi viedä eteenpäin?
• Löytyykö jostain potentiaalisia kumppaneita tai verkostoja?
• Miten ideaa voisi rikastaa tai rajata?
• Miten ymmärrettävä idea on?
• Miten idea avautuu kohderyhmälle ja käyttäjälle?
• Miten käyttäjälähtöisyyttä voitaisiin lisätä?
• Mistä idean jatkokehittely voisi saada resursseja, kuten rahoitusta?
• Idean suurimmat vahvuudet ja riskit?
• Mitä kysymyksiä idea herättää?

Ideakokouksen järjestävät Otavan Opiston ja Suomen eOppimiskeskuksen Ideatarhurit, joihin itsekin kuulun. Tämä bloggaus on alunperin julkaistu Ideatarhurit-blogissa 9.3.2015.

No tästä tulee hyvä! Ideakokous jalostaa #uusikoulutus-ideoita

Millaisesta oppimisen ja koulutuksen innovaatiosta sinä haaveilet? Onko sinulla jokin idis? Sitralla on meneillaan viime vuoden lopulla käynnistetty Uusi koulutus -foorumi. Sen tavoitteena on rakentaa oppimisen ja koulutuksen tulevaisuutta. Raaka-aineina olemassa olevat vahvuuksien, rajoja ylittävän yhteiskehittely ja ideat.



Foorumin yhteydessä on 1.3. saakka auki Ideakuulutus. Ideakuulutuksen sivustolle voi jättää oman idean sekä kommentoida ja peukuttaa toisten ideoita. Idean jättäminen kannattaa, sillä muutamista kuulutukseen jätetyistä ideoista muotoillaan maalis-huhtikuussa Sitran tuella toteutettavia kokeiluja. Nyt koossa on 76 ideaa.

Koulutuksen ja oppimisen tulevaisuus? Ideakuulutus on auki 1.3.2015 saakka. Vielä ehdit mukaan.

Ideakuulutuksessa kysytään: Millainen on tulevaisuuden koulutus? Ja tässä tapauksessa 'koulutus' kattaa oppimisen maailman laajasti, esikoulusta ikäihmisten yliopistoon, istituutioista itse organisoitun oppimiseen. Ideat saavat olla pieniä tai isoja, tuoreita tai uudelleen lämmitettyjä. Jätä oma ideasi 1.3. mennessä, kommentoi ja peukuta toisten omia! Myös lapset ja nuoret mukaan.

Hyvistä ideoista leivotaan vielä parempia ideakokouksessa. Yleisö pääsee mukaan sparraamaan!

Ennen kokeilujaksoa järjestetään kaksi ideakokousta, ensimmäinen maanantaina 9.3. ja toinen perjantaina 13.3., molemmat klo 13:00-14:30. Kokeilujaksolle päässeille järjestetään vielä toukokuun alussa kolmas ideakokous. Yhdessä ideakokouksessa käsitellään 4 ideaa. Ideakokoukset ovat avoimia verkkotilaisuuksia. Mukana ovat:

• Idean omistajia, sparrattavia (ideakuulutukseen osallistuneita).
• Ideakokouksen vetäjiä, ennalta sovittuja sparraajia ja avustajia.
• Yleisö, joka voi osallistua sparraukseen.

Sanoista tekoihin!

Ideakokous on Ideatarhureitten (Otavan Opisto ja Suomen eOppimiskeskus) kehittämä ideoitten jalostamisen menetelmä, jota on toteutettu elokuusta 2014 alkaen. Ideakokous toteutetaan verkossa eli osallistua voi ilman ajomatkoja.

Osallistu ideakokoukseen yleisönä. Voit saada hyviä vinkkejä ja ehkä oivallat jotain, mitä itse voisit ryhtyä toteuttamaan. Voit myös löytää idean, jonka kokeiIua kykenet tukemaan. Ideakokous on rento ja silti hyödyllinen tapa kasvattaa omaa ajatuslasta vankemmaksi ja reippaammaksi. Ks. lisätietoja ideakokouksesta Sitran sivuilta. Suora linkki ideakokouksen ennakkoilmoittautumislomakkeeseen!

Eikä tässä vielä kaikki. Foorumilaiset ovat ideoineet ja laittaneet toimintaan avautumispaikan Opetalks.com. Siellä on puhujankulman tyyliin mahdollisuus kertoa maailmalle, miten voisimme tehdä asioita paremmin.

Oppimisen oivalluttavia tuotteita kaivataan

Vuosien kulua... työnantajani Suomen eOppimiskeskus on järjestänyt bittivirtaa hyödyntävien oppimisen sovellusten ja palveluiden kisan eEemelin jo 12 kertaa.

eEemeli on valtakunnallinen interaktiivisten oppimissovellusten ja verkkopalveluiden laatukilpailu. Elämme aikamoista murrosaikaa digitalisoituvassa oppimaisemassa. Koko ihmisen elämänkaarelle sijoittuvia uudenlaisia oppimisen apulaisia kehitellään. Sisustus, vaatteet tai vaikka silmälasit voivat toimia oppimisen apuna.

Mukavuudenhaluinen ja laiska ihminen kaipaa oppimisen imua. Pelillisyys on yksi tällaisen imun synnyttäjä, vaikka oppimispelien maailma näyttää olevan kovin haasteellinen – pelin logiikka ei suoraan ole sama kuin koulutusinstituutioiden tapa opettaa. Pelillisyyden ja leikillisyyden maailma on kuitenkin valtavan laaja. Helsingin yliopisto on perustanut Leikillisen ja pelillisen oppimisen keskuksen (pääsivut in English).

Vielä ehtii ilmoittautua (28.2. saakka)! Pääsarjassa haetaan toteutusta, joka saa uppoutumaan oppimiseen? Apps4Education-sarjan aiheena on koodaus. Parasta Parasta -sarjaan voi ehdottaa minkä tahansa loistavan opetustoteutuksen. (Katso tarkemmin kilpailusäännöt.)

Oppimisteknologian aateliset mun mielestä

Matleena Laako bloggasi kymmenestä oppimisen parhaasta teknologisesta palvelusta ja muistutti vielä avoinna olevasta vuosittaisesta Jane Hartin äänestyksestä. (EDIT: Eenariina Hämäläinen listasi oman kympin hetipian Matleenan innoittamana.)

Päätin listata omat henkilökohtaiset suosikkini ennen kuin luen tarkemmin Matleenan omia tai vilkuilen, miltä Jane Hartin kisassa meno näyttää. Huomasin, että Twitter oli keulilla Matleenalla kuten se on ollut Jane Hartin kokoamalla listalla jo vuosia. Omaan kymppilistaani se ei päässyt. Ehkä listani on muutenkin outo.

1. Google Dokumentit

Jokainen työpäiväni sisältää yhteistä kirjoittamista ja sisältöjen tuottamista Google Dokumenttien kanssa. Olen käyttänyt aikanaan Google Docs & Spreadsheets -nimellä kulkenutta palvelua syksystä 2007 alkaen. Mainiota katsella ensimmäistä dokumenttia, jota väsättiin porukalla netitse virtuaaliopetuksen päiville. Tuohon aikaan Jaiku yhdisti suomalaisia web 2.0 -pedagogihörhöjä. Jaikuilimme, chattäilimme Google Talksin ja Skypen kautta. Google on muuttanut esityksen formaattia ja alkuperäinen muoto on kadonnut (se on ehkä minulla tallessa, olen kova tallettamaan ja varmuuskopioimaan). Mutta tuo kertoo paljon! Siihen aikaan Google-dokumenteissa ei ollut chattiä. Saman kohdan kirjoittaminen yhtä aikaa onnistui välillä ja välillä ei. Ihmiset käyttivät värejä ja nimikirjaimia, jotta omat lisäykset olisivat tunnistettavissa. Googlen dokumenteissa omalla värillä kirjoittaminen säilyi pitkään yhteiskirjoittamisen menetelmänä. Koen, että yhteinen kirjoittaminen tai muu sisällön tuottaminen opettaa valtavasti. Pääsin tästä avautumaan videollekin äskettäin.

2. Podcastit

Ihastuin ikihyvikseni podcasteihin, heti kun löysin ne noin 2.7.2005, jolloin laitoin alulle virtuaalisen muistivihkon eli blogin aiheesta. Olen tehnyt itse podcasteja jo silloin, kun niiden tekeminen oli tosi vaikeaa tällaiselle humanisti-nikkarille. Nyt senkun Audioboota tai Spreakeria kehiin. Olen laittanut pienen diapaketin aiheesta. Koska erityisesti olen ihastunut kuulemalla oppimiseen, en voi tajuta edelleenkään, miten vähän oppimiseen hyödynnetään näitä. Samaa muuten hämmästelivät kielenopettajat, joille äskettäin kerroin aiheesta. Kukaan ei ollut kuullutkaan. Tulin hetki sitten lenkiltä. Ensin kuuntelin ikisuosikkini australialaisen All In The Mind -radiosarjan podcastia, jossa pähkäiltiin sitä, miten äidinkieli vaikuttaa ajatteluun ja sitten kuuntelin YLE:n Tiedeykkösen ihan sairaan hyvän jakson. Puhelimellani on aina hyvän tai pahan hetken varalle tuntitolkulla opettavaisia podcasteja, jotka ovat oppimisen mannaa. Lemppareitani on myös Deutsche Wellen Alltagsdeutsch. Ja sanomattakin lienee selvää, että podcasteilla oppii kieltä, sivutuotteena, huomaamatta.

3. Wikispaces

Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Word ja vastaavat ovat hankalia. Käytän vain pakotetusta syystä kirjoittamiseen jotain muuta kuin Google-dokumenttia, wikiä tai blogia. Wikispaces-wiki iski tajuntaani heti. Kaikki kunnia kaikille muille wikipalveluille. Myös ne ovat hyviä. Olen kokeillut kaikkia maksuttomia vastaan tulleita. Wikispaces on edelleen kaikkien kehitysvuosiensa ja käyttöliittymäuudistustensa jälkeen sellainen, jonka kanssa saan hetkessä jäsennettyä opetustuokion tai oppimisprosessin tai sisältöpaketin. Tähän sopinee historian havinaa jälleen, ykköskohdan virtuaalikoulupäivien esityksen työstämiseen liittyvä toinen juttu. Siinä se Jaikukin näkyy. Että tämmöinen on edelleen saatavilla ihan googlettamalla, kun muisti vain hatarasti hahmotti pari avainsanaa. Wikispaces-wikit saa monessa muodossa varmuuskopioitua. Ne sopivat hyvin rajallisen kokonaisuuden eli virtuaalikirjan tapaisen luomiseen, yksin ja yhdessä.

4. + 5. Blogger ja Wordpress

Olen bloggaillut nyt jo yli 10 vuotta. Kirjoittaminen on mainio tapa oppia. Bloggaaminen on todella hyvä tapa oppia. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten monta blogia olen perustanut. Tämmöinen on ensimmäinen bloggaukseni 9.8.2004. Blogin avoimuus altistaa dialogille. En ole koskaan pitänyt suljettua blogia. Blogin idea on avoimuus. Suljetusti voi kirjoittaa sähköposteja, runoja pöytälaatikkoon tai kynällä vihkoon. Ymmärrän toki, että toisenlaiset ihmiset toisenlaisiin tarpeisiin käyttävät suljettuja blogeja. Avoimuus altistaa toiselle, vaikka omalla kohdallani kuluikin pari vuotta, että sain ensimmäisen kommentin bloggaukseeni. Silti tietty etäännyttäminen ja tietty esittäminen auttavat hahmottamaan omia ajatuksia, tietoja ja ymmärrystä muiden vastaaviin. Olen ajauksineni nyt tässäkin sekä subjekti, puhuja että kohde, luettava ja katsottava eli kuten sosiaalipsykologiassa minuutta hahmotetaan: I and me (oheisen kuvan piirsin aikanaan Opetushallituksen etälukion aineistoon). Pidin todella paljon Posterous-blogipalvelusta, koska sillä pystyi tekemään oman iTunesin kautta tilattavan podcastin, mutta se blogipalvelu kuoli pois. Sääli. Se oli loistava. Blogger ja Wordpress ovat molemmat todella hyviä. Nykyään kokeilen myös Evernoteen yhdistyvä Postach.io:ta. Nuo kaksi ovat opiskeluun oiva pari. Mutta blogipalveluiden kaksi kunkku-kuningatarta ovat ehdottomasti nämä, järjestystä en halua antaa. Blogeista kaiken kaikkiaan voi oppia paljon kuuntelemalla muita, ei vain pauhaamalla itse.

6. + 7. TV-kaista ja YLE Areena

Oivallan paljon asioita hitaasti taustalla. En jaksa loputtomia YouTube-videoita, jotka ovat sitä ja tätä ja monet aivan mahtavia. Koska mieleni käsittelee opittavia asioita yhtä aikaa monella tasolla, tarvitsen oivaltamiseen mielen suvantoja. TV-kaistalta saan ladattua iPadille offline-katselua varten timanttisen hyviä mielen suvantoja. Häly tasoittuu. Nukahdan. Ja ta-daa, asiat ovat kirkastuneet. YLE Areena selättää TV-kaistan radion osalta. Kuuntelen joka ilta mobiili-Areenalta kuunnelmia tai luentaa. Mielen häly nollautuu. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Rentoudun ja nukun hyvin. Jos joskus päässä on liikaa sähköä, nämä kaksi tasoittavat. Valitsemani ohjelmat ovat myös sellaisia, joista saan potkua – joskus parhautta on pöljyys. Diggaan esimerkiksi Dagia. Tietenkin töllöistä ja radioista tulee myös paljon opettavaista, kuten kohta 2. eli podcastit jo todisti.

8. Facebook

Ihmisten jutut ja aivan erityisesti aamuvirkkujen päivän lehtikatsaukset ovat aarteita. Minulle tulee viikonloppuhesari, koska haluan tukea suomalaista journalismia viimeiseen saakka. Silti on pakko tunnustaa, että viikonloppuisin laiskana herääjänä Facebookin aamuvirkut tuttavani ovat nostaneet parhaat jutut keskusteluihin ja jutut ovat saaneet sellaista eloa, ettei paperilehti tunnu kuin vanhalta. Myös monet FB-ryhmät ovat niin hyviä, että palvelu saisi olla listalla ylempänä ellen noin periaatteesta ällöäisi sitä, mutta on se nyt kumminkin praktisesti hyvä, kun ei ole mitään kaltaista. Opeverkostoja on vaikka kuinka, lisää tuonne puuttuvia (klik vain Edit, kirjoita ja tallenna).

9. Scoop.it

Kuratointipalveluja on moneen menoon. Scoop.it on koko ajan huononemassa. Kauppaa hirveän kallista maksullista palveluaan. Silti se on edelleen aivan loistava. Virtaavia nettisisältöjä koostavia ammattilaisia on hienoa seurata. Palvelun mobiilikäyttö on sujuvaa. Flipboard, Keeeb, Pinterest, RebelMouse... On näitä. Ehkä ensi vuonna Scoop.it on sahannut oman oksansa. Mutta jokin tällainen lehtimäisen koostamisen ja monipuolisen verkostoitumis-jakamis-jutun paikka on, kun nettiä ja oppimista ajattelen. Tärkeänä kriteerinä mobiilikäyttö. Näitä selailen puolitajuttomana, pitkän työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin ennen ylösnousua.

10. Paper53

Sori vaan Twitter, MindMeister, Google Earth ja vaikka mitkä mageet. Oman oivalteluni tärkeä asia on piirtäminen. Kymmenen oppimislempparin joukkoon kuuluu siksi ehdottomasti digitaalisen piirtämisen loistavin sovellus Paper53. Asioiden ymmärtäminen on joskus hidasta. Välillä olen katsoja. Välillä ymmärrän kuvasta jotain itselleni oleellista kauan piirtämishetken jälkeen. Viime kesäkuussa piirsin Paper53:lla akateemisen esityksen ja postikorteiksikin tämä meni.

Jakamisen idea: ei se ole minulta pois, jos saat hyötyä tästä!

Ilmiöpohjaisuus, teemaopinnot, monialaisuus - rajanylityksia kouluissa

Oppiainerajoja ylittävät opintokokonaisuudet tai oppiaineiden integrointi tai millä nimellä asiasta nyt puhuisikaan. Vuosien ajan on käytetty sanaa ilmiöpohjainen. Kyse on uutuudesta koulujen opetussuunnitelmissa, joka on yhtä vanha asia kuin oppiminen ja pedagogista suunnittelu- ja toteutustyötäkin asian äärellä on tehty toistasataa vuotta. Käytän nyt tässä sanaa ilmiöpohjainen oppiminen, jolla nimellä 2008 alkaen on asiaa pyritty edistämään eri muodoissa.

Tavoitteena on siis tuoda oppiainejakoisen opetuksen järjestelyn rinnalle oppimiskokemuksia, joissa opittavaa asiaa lähestytään monesta suunnasta, yhdistäen erilaista osaamista. Oppimisen ytimen muodostaa jokin autenttinen ja oppijaa innostava ilmiö. Ilmiöpohjainen oppiminen ei sinällään ole taas yksi uusi maailmasta ja oikeasta opettamisesta mitään tietämättömien kasvatustieteilijöitten keksimä pedagoginen malli.

Itse havahduin oppiainejakoisuuden suuriin pulmiin, kun jouduin monen reaaliaineen opettajana kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oppijat eivät kerta kaikkiaan osaa yhdistää eri luokissa, eri oppiaineissa ja eri kursseilla oppimaansa yhteen. Pahimmillaan sain vääntää filosofian luokassa rautalangasta samaa asiaa, jota pari tuntia aiemmin oli käsitelty historian luokassa. Fiksuilla oppijoilla oli itselläänkin hinku opiskella mielekkäästi, omaa ymmärrystään laajentaen, kuten noilta ajoilta Lillin haave hyvin kuvaa:

Vuosien myötä ilmiöpohjaista tai muilla nimikkeillä varustettua oppiaineita yhdistävää opetusta on toteutettu yhä enemmän. On ollut upeaa päästä seuraamaan läheltä sitä, miten aluksi vähän hankala ja vierastettu toimintamalli saa sekä opettajat että oppijat innostumaan. Yhdessä on toistamiseen havaittu, että tärkeintä oli se matka. Eli oppimisprosessien päätepiste on vain pieni osa kokonaisuutta. Tulos, jonka voi osoittaa loppukokeessa, kertoo jotain, mutta arvosanoilla mitattavan osaamisten rinnalla pedagogit iloitsevat myös siitä, että opitaan tutkimaan, järjestämään tilaisuuksia ja pelaamaan joukkueena koulu-nimistä peliä.

JUURI NYT KURSSI AIHEESTA

Otavan Opiston aPaja järjestää tänä syksynä Helsingin toimipisteessään Ilmiöpohjaisen oppimisen ja opettamisen kurssin. Ilmoittautuminen on parhaillaan menossa 29.8.14 saakka. Kurssille voi osallistua myös verkon kautta ja kurssi sopii yleisluontoisena eri kouluasteiden opettajille. Kyse on vapaan sivistystyön opinnoista, joten pieni kurssimaksu kuuluu asiaan. Kurssilla opettajina Joanna Ovaska, Aki Luostarinen, Taru Kekkonen ja minä. Kyseisen kurssin rinnalla toimitamme AVO-hankkeessa uutta versiota Ilmiöoppaasta, johon pyritään saamaan aiheesta kiinnostuneille opettajille työvälineitä suunnitteluun, ideoita ja esimerkkejä toteutuksista. Ensimmäinen versio Ilmiöoppaasta syntyi viime lukuvuonna. Pyrimme myös yhdessä kurssilaisten kanssa vahvistamaan aiheesta kiinnostuneiden opettajien verkostoja.

Elävä posteri kouluoppimisen tulevaisuudesta #ITK2014

Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen on koonnut Otavan Opiston aPajalle vuoden mittaan silloin tällöin tulevaisuuteen kurkottajia. Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen luotsaama ryhmätyö on luonut manifestin, oivaltanut kollektiivisten kollaasien ja mobiilioppimisen kenttätutkimuksen lumoa Michael Gallgherin seurassa ja viisastellut keskenään, eniten Facebookissa, vaikka muitakin ympäristöjä on yritetty, kuten LeMilliä ja Wikiopistoa.

Kevään ITK-konferenssiin aikamatkalaiset AVO-hankkeen voimin ideoivat retkikunnan henkeä viestivän posterin. Posteri on muotoiltavissa yhä uudelleen, kuten mahdolliset tulevaisuudetkin, kunnes ne toteutuvat. Elementit ovat tiedossa, niitä voi löytyä ja luoda myös lisää, kaavaa ei ole, mutta jollakin tavalla juttu täytyy kuitenkin tehdä yhteiseksi, kommunikoitavissa olevaksi, näkyväksi.

Pian meillä lienee käytettävissä monimediaista interaktiivista posteripaperia. Sitä ennen aikamatka tarjoaa mielenkiintoisen kokemuksen pienen virittelyn avulla. Fyysisesti paikan päällä posterin kaikkia sisältöelementtejä voi siirtää. Elementtejä on saatavilla enemmän kuin posteripohjalle mahtuu. Posteripohjalla ei ole lainkaan tekstiä.

Siirreltävät sisältöelementit ovat sähköstaattista paperia, suomalaisen Innotoolsin tuotantoa. Graafisen suunnittelun toteutti Lieskatuotannon maagisen taitava Katja. (Tarjouskierroksella saatiin myös ehdotus magneettitoteutuksesta, mutta sähköpaperi on toteutuksena kevyempi, helpommin kuljetettava, huokeampi ja ympäristöystävällisempi.) Kurkkaa raportti posterin tuotannosta.

Posteri toimii myös verkossa. Verkkoversion voi toteuttaa näytöillä ja interaktiivisilla tauluilla vaakatasossa. Posteri on suunniteltu niin, että sitä voidaan käyttää virittäjänä ja keskustelun herättäjänä myöhemminkin, koulutustilaisuuksissa ja tapahtumissa.

Luo oma versiosi posterista ja lähetä se sähköpostilla suoraan Aikamatkan posteriblogiin! Katso ohjeet: http://bit.ly/aikamatkanposteri.

Haarautuvien polkujen oppimaisema

Samalla taivaalla unelmien vaaleanpunaisia hattaroita, valkoisia poutapilviä ja nopeaan tahtiin synkkeneviä tummia pilviä. Tasaisen kehityksen ja tasajaon aika on mennyttä. Monissa asioissa kuljetaan kohti kärjistymistä, jakautumista tai vähintään jakautumista useisiin kehityspolkuihin. Maalaillaanpa jo vaikeiden aikojen tapaan todellisia dystopioita: sivilisaation romahdusta tai vähintään takapakkia 1800-luvulle.

Koulumaailma elää monimutkaista murrosaikaa. Liikkuvia osia on yhtä aikaa paljon. Otsikot ovat pelottavia: Lukiolla edessään vaarojen vuodet ja Aikuisopettajilta loppuvat työt, jos oppilaat eivät maksa.

Maanviljelijäaikojen suuria opetuksia oli, että vallitsevat olosuhteet on tunnistettava. Realismi ei kuitenkaan riitä, se johtaa vain selviytymiseen päivästä toiseen. Pitää olla myös näkymiä tästä eteenpäin kaikkien rajoitteiden keskellä.

On tavattoman ikävää, kun olemassa olleita rakenteita puretaan, kun rahat vähenevät, kun ihmiset menettävät työnsä, kun kouluja lakkautetaan. Raivo ja suru ja muut tummien pilvien heittämät synkät sävyt on kohdattava. Samalla olisi kuitenkin löydettävä toisia reittejä, uusia mahdollisuuksia.

Juuri nyt pitäisi voivottelun ohella ajatella erikokoisia suurehkoja ajatuksia. Sellaisia, joita myöten päästään eteenpäin. Totuttuja asioita voidaan ajatella toisin. Voimavaroja voi löytyä yhdistämällä voimia. Tällaista tapahtuu esimerkiksi oppimismaailman ja ympäröivän yhteiskunnan yhteistoiminnassa. Kuinka monessa koulussa oppijat nähdään voimavarana? Lammilla: Fiksut lukiolaisnuoret auttavat opettajia digimaailmaan.

Eikä kaiken muodolliseen koulutukseen luettavan tarvitsisi tapahtua koulun seinien sisällä, jos vain osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen laajenisi yleissivistävään opetukseen. Oppiminen tapahtuu kaikkialla.

Mielikuvituskoulu, Protokoulu (ja sen kehittämö), Unelmakoulu, Eno tree day, Peruskoulupesula, #Finnedchat, Ruskon Kökkää ja vaikka mitä. Onneksi näitä erivärisiä pilviä riittää! Pilviväyläkin kaiken päälle. Isoja ja kauas siis ajatellaan.

Kuluneiden viikkojen aikana olen huomannut oman vanhuuteni. Kun maailmanpolitiikka palaa uhitteluun ja itä-länsi-ristiriitoihin, en osaa yhtyä Venäjä-vitsailuihin. Rajalla kasvaneena, 30 metriä Neuvostoliitosta länteen, kansakunnan vaaran vuodet, sota ja sodan jälkeiset ajat palasivat uniin ja mielen perälle.

Toikkasen Tarmo kirjoitti urbaanin 2000-luvun vision e-oppimisen tilanteesta. Teksti kannattaa lukea ajatuksella. Mietin itse, miten tuon kaiken Tarmon hyvin analysoiman rinnalla olisi tärkeää miettiä teknologiariippumattomuuden moninaisia toimintamalleja ja tarpeellisia taitoja.

Ympäristökasvatus, erätaidot, 4H, itsestä huolehtiminen, käsityötaidot, energiaa kuluttamattomat työ- ja harrastustavat, kyky oppia näitä taitoja. Vaikka maailman tasolla kriisipesäkkeitä lukuunottamatta rauha säilyisi, energianiukkuus vaatii meitä muuttamaan elintapojamme. Niukkuutta tulee olemaan myös niistä erikoismetalleista, joita nykyinen tietoteknologia jauhaa kierrätyksestä huolimatta maailman jätekasoihin. Marsiin suuntautuvat kaivoslennot eivät pelasta.

Yhteiskuntamme on liian haavoittuvainen. Näillä leveysasteilla selviytyminen ei ole sellainen itsestäänselvyys, johon nyt olemme tuudittautuneet. Tosiasioita pitää uskaltaa katsoa. Pitää varautua. Pitää luoda vaihtoehtoisia reittejä tulevaisuuteen.

Elämän mieli on jatkaa eteenpäin. Suuntaa voi muuttaa, kokeilla toista tienhaaraa ja sieltäkin kääntyä takaisin, seuraavaan, raivata uuden. Onnellinen elämä voi olla monenlaista. Sitä meidän pitäisi pedata lapsillemme. Yksin täällä ei selviydytä. Ihmisenä ihmisten kanssa oleminen on inhimillisen kulttuurin, sivilisaation ydin.

Sarjakuva-WAU

Sarjakuva sopii oppimiseen. Afrikan mantereella valistavia ja opetuksellisia sarjakuvia on käytetty kauan erityisesti viestimiseen lukutaidottomille. Opettajavuosilta on jäänyt omaan muistiini monta mainiota sarjakuvakokemusta.

Hauskuuden ja näennäisen keveyden taakse kätkeytyy paljon ajattelua, miettimistä, keksimistä, oivaltamista, suunnittelua. Olen tehnyt yliopisto-opinnoissa yhden oppimistehtävän sijoittamalla sosiologeja Lasse ja Leevi -sarjakuvasitaatteihin. Lehtori tykkäsi ideasta. Eräs aikuinen filosofian opiskelija sai ikimuistoisen ahaa-oivalluksen, kun opiskelimme vaikeaa teoreettista asiaa sarjakuvien kanssa. Lukivaikeuksinen nuori lukiolainen pystyi osoittamaan ymmärrystään sarjakuvilla niin hienosti, että kun en tuosta vaikeudesta entuudestaan tiennyt, sen vasta loppukokeen esseestä huomasin. Kirjoittamiskammoinen opiskelija käsitteli todella oivaltasti omaa kirjoittamiskammoaan humoristisella sarjakuvalla.

Sarjakuvan oppimissovellus ei siis aina tarvitse omaa piirtämistä ja värkkäämistä, voidaan käyttää olemassa olevia sarjakuvia. Piirtäjille oma tekeminen on inspiroivaa. Ja mikä parasta, nykuteknologia tarjoaa myös helppoja keinoja valmiin ja itse tehdyn välimaastosta. Erityisesti mobiilisovelluksista löytyy lukuisia hauskoja ja helppoja työkaluja sarjakuvitteluun.

Viime aikoina suureen suosioon on rynninyt Facebookiin integroituva mobiilisovellus Bitstrips. Harva on ehkä havainnut, että sama palvelu tarjoaa myös koulusovelluksen Bitsrips for Schools. Koulusovellusta voi kokeilla 30 päivää maksutta ja sen jälkeen hankkia halutessaan maksullisen version (ks. hinnoittelu). Maksuton kokeilujakso riittää hyvin ajallisesti rajalliseen projektiin. Kaikki kuvat voi ladata omalle koneelle napinpainalluksella, joten siinä mielessäkin kokeiluversio on käyttäjäystävällinen. Kokeilutunnukset eivät myöskään vaadi luottokorttitietojen antamista.

Bitstrips for Schools toimii niin, että opettaja perustaa luokan (class) ja antaa piirrustustehtäviä. Hän lisää myös oppijat, maksimissaan 40 henkilöä luokalle. Opettaja luo avaimen, jolla oppijat pääsevät luokalle ja nimet löytyvät sen jälkeen pudotusvalikosta. Oppija luo oman salasanan ensimmäisellä kerralla, mutta muuta kirjautumista hänen ei tarvitse tehdä. Näin toisen nimissä kuvien tekeminen ei onnistu. Piirrostehtävää voi tehdä vähän kerrassaan ja palauttaa opettajalle kommentoitavaksi. Sarjakuvat voidaan julkaista joko vain luokalle tai verkkoon.

Olen perustanut kokeiluluokan ja valinnut sille teemaksi tietotyön tekemisen parantamisideat. Koulu-Bitsripissä pääsee muokkaamaan kuvien taustoja ja tekemään moniruutuisia strippejä, toisin kuin nykyisessä versiossa henkilökohtaista Bitsripiä. Alla esimerkiksi kouluversiossa muokattu kuva, jonka tein aloitustehtävää inspiroimaan. Kuvat voi myös yksittäisinä kuvina jakaa avoimeen nettiin ja palvelusta saa myös upotuskoodin. Näitä tosin ei kannata käyttää, jos aikoo vain kokeilla ilman palvelumaksua.

Koska kokeiluluokan aihe on ihan todellinen, perustin kuvien julkaisemiseen blogin ja olen kokeillut kuvaruutujen tekemistä myös henkilökohtaisella Bitsripillä. Haluatko tulla mukaan kokeilemaan Bitsripin kouluversiota? Kokeilujakso jatkuu tammikuun 2014 loppuun saakka. Laita viestiä, niin liitän mukaan leikkiluokalle.

Osa meistä ihmisistä miettii asioita kuvina, hahmoina tai jollakin lailla visuaalisesti. Kuvaa tehdessä on aikaa ajatella. Kuvan tekemiseen uppoutuu ja samalla mielessä tapahtuu paljon asioita. Mieli virittyy asiaan. Kuva on myös mainio alku keskustelulle. Bitsripin kaltaiset askartelupakkaukset vähentävät en-minä-osaa-piirtää -tuskaa. Vanhojen kokemusten perusteella voin vakuuttaa, että sarjakuvat toimivat kaiken ikäisillä ja myös niillä, jotka ovat aina mieltäneet olevansa sarjakuvamaailman ulkopuolella.

Bitsripin käyttöön voi tutustua lisää palvelun ohjesivuston kautta. Siellä on mm. hyviä videoita.

Liverapoilu elikäs kollektiivisia (opettavaisia) muistiinpanoja

Olemme Sometun veijarijoukoissa suunnitelleet hartaasti tapahtumaa, jonka esiliverapoilu tekisi tarpeettomaksi koko tapahtuman fyysisen järjestämisen. Juttu siis menisi niin, että sovittuna aikana sovitussa verkkopaikassa ennalta jaettua seminaariohjelmaa sielunsa korvin ja silmin seuraavat ihmiset kokoontuisivat raportoimaan kyseistä tapahtumaa, sen esiintyjiä. Näin voitaisiin saada mukaan myös kuolleita esiintyjiä, vaikkapa Aristoteles, fiktiivisiä henkilöitä, vaikkapa Roope Ankka ja henkilöitä, joita on muuten vaikea saada kaukaiseen pohjolaan, vaikkapa Tawakkul Karman.

Homma on vielä toteuttamatta, mutta vielä joku päivä huippuseminaari kutsuu esiliverapoilijoita, sillä Suomi-somessa on vankka rakkaus yhteisölliseen muistiinpanojen tekemiseen ja selostamiseen. Liverapolua ennakoivat erilaiset yhteisölliset kommentointiketjut IRC:ssä, mutta Jaiku-palvelun myötä yhteisöllinen tapahtumakommentointi avautui kenelle tahansa netin käyttäjälle. Jaikuun perustettiin erityinen Seminaarikannu näitä liveraportointeja varten. Sama toistui Jaikun jälkeen Qaikussa. Tuija Aalto toi YLE:lle varhain sosiaalisen median käytön. Hän opasti esimerkiksi 2010, kuinka kimppamuistiinpanoja tehdään Qaikussa.

Tiina Airaksinen liverapoilee Jaikuun ITK-päiviltä 2008. Kuva Ville Venäläinen.

Molemmissa palveluissa oli erinomaiset ominaisuudet tapahtumaraportointiin. Aloitusviestin jälkeen saattoi samaan ketjuun liittää laajempia tekstejä linkityksineen ja myöhemmin myös kuvien lisääminen onnistui. Suomen ansiointuneimpia liveraportoijia on varmasti kaikkien asiaa tuntevien mielestä Irmeli Aro. Haikeaa, että nuo Jaikun-Qaikun aikojen viestiketjut ovat poissa. Jaiku-arkistossa sentään vielä joitain aarteita tallella, esimerkiksi Kari A. Hintikan aloittamassa Jaiku-ketjussa mietiskeltiin 16.9.2008 balanssia somekanavan rapoilukäyttöön ilman että viestitulva olisi häiriöksi ulkopuolisille. Tavaksi tuli, että myös tilaisuuteen osallistumattomat tulivat kuulolle, usein jakamaan hyvinkin oivallisia kommentteja.

Liverapoilusta tuli aikaa myöten yleistä erilaisissa konferensseissa. Twitterin yleistyttyä tapahtumajärjestäjät ryhtyivät ilmoittamaan tunnisteen, hashtagin, jolla viestit saattoi kiinnittää samaan ketjuun ja kanavoida saman tien myös tapahtuman verkkosivuille ja tapahtumatilan seinälle. Toisinaan osallistujat ottavat vapauksia ja luovat omintakeisia ratkaisuja kollektiiviseen muistiinpanojen tekemiseen. Ehkä hervottomimpia tilanteita, joita itse olen nähnyt, oli MindTrek vuonna 2009, kun yleisö tympääntyi Pekka Himasen esitykseen.

Liverapoilu ei aina tähtää mihinkään päämäärähakuiseen. Mukana voi olla rönsyilyä ja pelleilyä. Usein kuitenkin rapoiluun tottuneet pääsevät tilaisuudessa uudelle asteelle, aktiivisiksi osallistujiksi ja tuottamaan jotain uutta sisltöä, ajatuksia tai vaikka artikkelin aiheesta. Liverapoilu aktivoi. Toki se myös vähentää turhautumisen tunnetta. Passiivinen seminaari-istuminen on uuvuttavaa.

Kollektiivista muistiinpanojen tekemistä voidaan käyttää opiskelussa joko omaehtoisesti ja spontaanisti tai opettajan / kouluttajan antamana tietoisena toimintana. Ihan kylmiltään liverapoilu ei suju. Keskittymisessä pitää päästä virtausmaiseen flow-tilaan. Jos rapoilu tapahtuu kirjoittamalla, kirjoitusnopeus ja tottumus vaikuttavat. Sujuva rapoilu vaatii myös nopeaa, oivaltavaa ajattelua ja kykyä kuunnella tarkasti. Toisaalta kirjoittaminen myös virittää tarkkaavaisuuden huomion kohteeseen.

Aina luennoitsijat eivät ilahdu aktiivisesta ja avoimesta liverapoilusta. Läpinäkyvyys, näkyväksi tuleminen, voi olla pelottavaa. Kuulijat voivat tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Suomessa on tapana kokoontua yhdessä olemaan samaa mieltä asioista. Liverapoilu avaa tilaa erilaisille ajatuksille, myös täysin ulkopuolelta tuleville heitoille ja tahalliselle vasta-argumentoinnille. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme tähänkin vilkkaamman keskustelun kulttuuriin tottumassa, tosin hitaasti ja edelleen leimahtavien mustavalkoisten inttämisten kautta, joita näkee tavan takaa jopa ihan asiallisissa aikuisten Facebook-keskusteluissa.

Koska kollektiivisten muistiinpanojen tekeminen on oppimisen menetelmänä kiinnostava ja koska siihen on nykyisin rikkaita tuottamisen keinoja, kokosin kollegoiden avustamana diasarjan siitä, kuinka näitä kollektiivisia muistiinpanoja on nykyisin mahdollista tehdä. Näkökulmana on antaa ohjeita tapahtuman tai oppimistuokion järjestäjälle. Ja voi tätä somemaailman ihmettä. Kauniina syyssunnuntai-iltana nettiapujoukot riensivät täydentämään koostetta. Ihan mahtikiitokset, erityisesti tässä vaiheessa Kari A. Hintikka ja Tarja Ollas! Esitys on edelleen avoin täydennyksille ja korjauksille. AVO-hankkeen tuotantoa, rohkaisua kohti avoimia oppimisverkostoja, oppimistilanteiden ja tilojen avaamista kiinnostuneille ja innostuneille.

Esitys sisältää myös pieniä siipaleita somen lähihistoriaa. Kyse ei sinällään ole mistään supisuomalaisesta ilmiöstä, näin toimitaan maailmalla ja suuressa mittakaavassakin. Suomelle erityistä on pieni kielialue, tiheät verkostot ja vahvasti kallistus älykkään huumorin suuntaan, hukkaamatta ammatillista pyrkimystä tutkia, selvittää, analysoida, jäsentää, ratkaista, löytää jne.

Oppiminen alkaa ihmettelystä

”Tulin taas kouluun. Istun taas täällä. Katson taas eteeni. En näe eteeni. Kuulen. Jotain apatiaa. Väsyttää. I´m bored. Katselen kuulen. Kaikki menee ohitse. Elävää elämää. Pyörii ympäri. Minä en kuulu tähän. Nyt on uskontoa. Sitten taas jotain. Historiaa tänään. Joskus tuntuu, että yht´äkkiä tulee paperi eteen. Tämä on koe. Enkä ole ollenkaan valmistautunut. Haluton. Voimaton. Inhoan. Koulu. Mikä sana. Vaikka toisaalta. Täällä on kaverit. Elämää.”

Aito hetken tunnelma pulpetissa istujalta, minulta, vuonna 1980. Maailma on muuttunut noista ajoista. Koulu on muuttunut. Onhan?

Havaintomaailma on rikas opettaja. Vanhan totuuden mukaan oppiminen alkaa ihmettelystä. Lapsi innostuu lähiympäristöstään, sen kaikista olomuodoista. Hän tutkii ja kokeilee sitä kaikilla aiesteillaan. Hän seuraa valppaasti – oppii äidinkieltään vauvaiässä jopa unen aikana.

Elämä ja elävä maailma ympärillämme on luonnollinen oppimisen tila.

Kouluoppimisessa olemme tottuneet toisenlaiseen asetelmaan: oppijalle tarjoillaan kirjojen sivuilla, opettajan kertomuksissa ja muussa oppimateriaalissa jonkun muun kokemia ja havaitsemia asioita. Oppija on sivustaseuraaja, joka lukee ja kuuntelee. Hän oppii harjoitusten avulla muistamaan ja toistamaan. Oppimistilanne vaivuttaa joskus uneen, vie aivot pois tilanteesta, jossa toisten kokemukset jäävät toisten kokemuksiksi.

Tämä oli kärjistys.

Ei toisten kokemuksista oppiminen ole välttämättä huonoa oppimista. Nuotiotulilla olemme kertoneet tarinoita iät ja ajat. Tärkeää on monipuolisuus. Se, että oppija pääsee itse kokemaan, kokeilemaan ja soveltamaan teoreettisesti opittua, toisten kokemaa, toisten analysoimaa, toisten valmiiksi ajattelemaa.

Opetuksen suunnittelussa opettaja on kokenut. Hänen ei enää tarvitse ihmetellä oppimisen kohdetta. Hän on oppimisen kohteen asiantuntija ja tästä syystä hän voi kertoa, kuinka asia on tai kuinka asia tehdään. Hän tietää vastaukset kysymyksiin, eikä jää ihmettelemään.

Hetkinen. Eihän opettaja halua vaivuttaa oppijoita uneen, ei sysätä heitä sivustaseuraajiksi. Yhä useampi opettaja tänä päivänä etsii mielekkäitä ja toimivia keinoja herättää oppija. Tiedon valtava virta, asioitten muuttuminen, taitovaatimusten loputtomuus: nämä kaikki johtavat oppimisen hakemaan uutta tasapainoa.

Pelkkien tietojen lisääminen ei millään riitä. On kyettävä käyttämään maailmasta hankittavissa olevaa tietoa, on kyettävä tuohon tiedon hankintaan, on kyettävä käsittelemään hankittua tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti, soveltamaan sitä, ottamaan omaksi ja rakentamaan yhdessä muiden kanssa ratkaisuja maailman esittämiin pulmiin.

Maailma on oppikirja, jota kasvavat lapset, nuoret ja aikuiset voivat tutkia ja ihmetellä yhä uudelleen. Opettaja on oppija oppijoiden joukossa, ylimmäinen ihmettelijä. Oppiminen on asenne, joka tarttuu. Kukapa ei innostu ihmettelemään pienen lapsen rinnalla leppäkerttuja, pöydän aluksia, veden loisketta. (No ehkä monikaan ei innostu, mutta saattaa katua sitä, ehkä liian myöhään.)

Michael Gallagher kävi muutama viikko sitten Suomessa opastamassa aikuisia oppimisen ihmettelijöitä tutkimaan mobiilivälineitten avulla laajennetuin aistein lähiympäristöä. Hän pohjusti ryhmätöitä ja kenttähavaintojen keräämistä lyhyellä johdannolla siihen, mitä mobiilioppiminen on, miten se ilmenee oppijan olemuksessa (habitus), miten se edistää oppimisen ulottuvuuksia eri ikäisillä, eri koulumuodoissa, eri oppimistilanteissa.

Gallagher antoi hyvän yleistettävän mallin mobiilivälineitten rikastamaan ilmiöoppimiseen (dia 18):

• Löydä oma ryhmäsi, tämä harjoitus on parasta tehdä yhdessä muiden kanssa. 
• Valitse tutkimuskysymys, mitä haluat tietää? Tutkiskele tätä kysymystä, valitse näkökulmasi. 
• Valitse havaintoaineiston keräämisen ja tarinankerronnan tapa.
• Valitse havaintoaineiston keruun näkökulma ja paikka. 
• Se voi olla esimerkiksi yksilöön liittyvä (henkilökohtainen, merkkihenkilö, esi-isä), idea (taide tai arkkitehtuuri), rakennettu tai luonnonympäristö (kuulo- ja näköhavainnot, eri aistein koettu maisema). 
• Kerää tiedot ja reflektoi niitä kenttäpäiväkirjassa. 
• Havainnoista kootaan lopuksi kollaasi tai muu kiteytynyt kooste. 

Tämä kehys toimii monissa tilanteissa. Oppijalle jää määrittelyvaltaa. Ohjaus ryhmätyöhön pakottaa oppijat ulkoistamaan omaa ajatteluaan, luomaan tilanteelle suunnitelma, käsittelemään asiaa enemmän kuin yksin tehdessä. Gallagherin työpajassa isot aikuiset oppijat innostuivat. Teemana oli hyvin yleisellä tasolla Helsinki. Tulokset olivat rikkaita ja poikkesivat suuresti toisistaan.

Mobiililaitteiden voima nousi hyvin esille. Havaintojen kerääminen onnistui lyhyessä ajassa monella tavalla. Havaintoja saattoi yhdistää toisiinsa. Kollaasien tekeminen johti oivalluksiin. Yhteinen tulosten läpikäynti oli nopeaa ja silti teki suuren vaikutuksen. Gallagher kuvaili Helsinki-työpajan tuloksia blogissaan.

Tämä AVO2-hankkeen Toimikas-blogi on kuvannut menneen talven ajan ilmiöpohjaisen oppimisen pilottitoteutuksia. Ihmettely ja aktiivinen oppiminen ovat leimallisia kaikille toteutuksille. Näennäisesti matka unettavasta sivusta seuraamisoppimisesta aktiiviseen oppimiseen ja osallistuuteen oppimistilanteessa ei tunnu suurelta. Kuitenkin oppimistilanteiden ja -prosessien suunnittelussa kovin luontevasti opettaja suunnittelee asioita valmiiksi, näkee jo päätepisteen ja oikeat lopputulokset, vaikka matka on vielä tekemättä.

Vuoden takaisessa pilottitoteutusten suunnittelutapaamisessa eräs opettajaryhmä havahtui radikaalisti: "Heitimme roskiin ensimmäisen suunnitelmamme." Vanhat toimintamallit ovat vahvassa. Vaatii tietoista työtä oppia suunnittelemaan ja muotoilemaan sellainen kehys ja tukirakenne oppimiselle, että oppijalle jää myös tilaa toimia, olla kohteen sijaan toimija.

Vanhat käsitykset hyvästä ja oikeasta oppimisesta, varsinkin kouluoppimisersta, ovat juurtuneet syvään. Oppijalle annettu vapaa tila koetaan vaaralliseksi. Oppija haluaa tehdä vääriä asioita, kuten roikkua Facebookissa. Entä jos netti on samanlainen pakopaikka, kuin muinaiselle oppijalle mielikuvitus ja päiväunelmat. Läsnäoloa ei voi kontrolloida lopullisesti, sillä opettajalla ei ole pääsyä oppijan aivoihin. Jos oppimistehtävä on jäljittelyä ja toisen kokemusten uuvuttavaa seurailua, oppija siirtyy sinne, missä hän voi olla osallisena johonkin, läsnä.

Pitkän linjan pedagogi, opettajakouluttaja Pekka Ihanainen, on ollut kuluneen talven vetämässä Tero Toivasen kanssa Aikamatkaa oppimisen ja koulun tulevaisuuteen (tutustu LeMill-ympäristössä ja Facebook-ryhmässä). Matkan yhtenä etappina on manifestin laatiminen. Ensimmäinen teesi on: luota oppijaan. Samaa viestitti kuuluisa tutkija, Newcastlen yliopiston professori Sugara Mitra äskettäisessä haastattelussa.

Kun oppiminen ja opettaminen on kevättalven ajan ollut runsaasti esillä suomalaismediassa, keskusteluissa näyttäisi olevan vallalla päin vastainen suunta: älkää ihmeessä luottako oppijaan, hän on kuriton, hänet on laitettava kuriin ja järjestykseen. Valta takaisin opettajalle.

Nousiko kielesi päälle jo hyviä argumentteja oppimisen ja koulun aikamatkalaisten teesiä vastaan? Pysähdy. Opponoi itseäsi. Miksi on niin helppo löytää hyviä syitä siihen, että oppijaa ei voi vapauttaa ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, määrittelemään oppimistaan?

Toimikas jatkaa pilottien jälkeen yhteisöllisen tuottamisen parissa. Syyskaudella 2013 kootaan ilmiöpohjaisen oppimisen opas. Tervetuloa mukaan! 
 

Kirjoitus on julkaistu alunperin AVO2-hankkeen Toimikas-blogissa.

Mobiilikesäkoulu on kansallinen huipputapahtuma

Virtuaalinen hipaisee oppimista. Ohjaaminen sujuu siellä, missä oppija kulkee. Maailma on oppikirja. Suomalaiset mobiilin pedagogiikan kehittäjät tuottavat neljättä kertaa toiminnallisen ja innostavan tapahtuman Tammelassa, Mustialan maisemissa (Hämeen ammattikorkeakoulussa).

Hehkutan tätä tapahtumaa vakavissani, suu korvissa ja täydellä sydämellä. Mobiilikesäkoulu tarjoaa paljon sekä mobiilipedagogiikan noviisille että syväosaajalle. Kesäkouluun voi osallistua ilman pohjatietoja. Asioita tehdään käytännössä ja pienryhmissä. Tapahtuman henki on kannustava ja auttava.

Mobiiliin oppimiseen sukelletaan kokemuksen kautta maastossa ja liikkeessä. Reittejä on suunniteltu eri tulokulmasta aihetta tutkaileville: pedagogiikka, teknologia, havainnointi ja havaintoaneiston keruu, paikkatieto, sisällöntuotanto, rikastettu ja lisätty todellisuus, kolmiulotteisuus, pelillisyys, johtaminen ja yhteisöllinen työskentely.

Miksi pedagogin kannattaisi ottaa tuntumaa mobiiliin? Siksi, että oppiminen tapahtuu siellä, missä oppija liikkuu. Mukana kulkeva teknologia auttaa oppimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa oppisisältöihin, opettajaan, ohjaajaan, opiskelijakavereihin. Mobiili liittyy oppimisen prosessiin: oppiminenhan ei pilkkoudu luokkahuoneissa vietettyihin hetkiin.

Äärimmäisen tärkeää on eläytyminen, kokemuksellisuus ja näiden rinnalla motivaatio. Emootioiden ja motivaation osuus on jäänyt harmillisen varjoon viime aikojen oppimiskeskusteluissa. Puhe on usein kääntynytteknologioihin, sisältöihin, kontorolliin, hallintaan, järjestykseen. Näilläkin on oma paikkansa. Mutta nämä eivät sytytä kipinää ja oppimisen vimmaa, joka puskee läpi esteiden. Katsahdus alle kouluikäisen oppimisriemuun todistaa, että tätäkin on olemassa.

Kun oppija saa aktiivisen roolin omassa oppimisessaan, hän kiinnostuu, motivoituu, innostuu, on läsnä, kantaa vastuunsa.

Otavan Opiston Apaja on tänän talvena kuljettanut Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen voimin pientä, mutta innokasta joukkoa aikamatkalle oppimisen ja koulun tulevaisuuteen. Tuossa ryhmässä olemme yhä uudelleen puhuneet luottamuksesta.

Mobiili oppiminen ja erilaiset avoimet oppimisympäristöt sekä teknologian sulautuminen saumattomasti oppimisen arkeen aiheuttavat hämmennystä. Opettajan mahdollisuus kontorolloida oppimiselle rajattua tilaa ja siinä toimivia ihmisiä muuttuu radikaalisti. Vai muuttuuko? Eihän luokkahuoneopetuksessakaan kukaan voi hallita päänsisäistä maailmaa. Oppija voi olla fyysisesti paikalla, mutta mentaalinen läsnäolo on toinen juttu. Mobiili teknologia ja digitaalinen näkyvyys tekevät mentaalisen läsnäolon tai poissaolon havaittavaksi. Ja tämä hämmentää.

Otavan Opiston Osuuskunta järjesti viime viikonloppuna, liittyen edellä mainittuun aikamatkaankin, Mobiilioppimisen työpajan, jota veti Michael Gallagher. Mobiilioppimisessa teknologia ei ole keskeisintä. Se toki auttaa ja mahdollistaa. Gallagher lähestyy mobiilioppimista habitus-käsitteen kautta. Teknologia ei ole irrallinen ja itsenäinen entiteetti, jollaisena monet teknologiaa kammoksuvat sen näkevät. Heidän huomionsa on koneissa ja laitteissa. Habituksen kautta ymmärrettynä teknologia on mukana siinä, mitä olemme – sekä yksilöinä että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Mobiilioppiminen on tietyllä tavalla intiimiä: osa ajatteluani toimii teknologian ja sen kautta avautuvien sosiaalisten verkostojen kautta. Vaikka se on tällä tavoin intiimiä, se on myös samalla avointa ja luo tarttumapintoja toiselle.

Pekka Ihanainen puhuu paljon kollaasin merkityksellisuudestä. Gallagherin työpajassa tuotimme kenttähavainnoista kollaaseja. Yhteistyössä luotu kokoelma ja kiteytys oppimisprosessista vaatii paljon ajattelua ja asian käsittelyä. Asioita ei toisteta valmiiksi suunniteltuina, vaan rakennetaan jotain uutta. Tällaiseen prosessiin ei voi päästää kontrollin ja hallinnan kautta. On luotettava oppijaan, hänen motivaatioonsa ja innostukseensa.

Mobiilioppimisen käänteentekevyys vaatii omaa valaisevaa kokemusta. Mobiilikesäkoulussa on loistotilaisuus hankkia sellainen. Itse olen vetämässä siellä pientä tapahtumapistettä, jossa koetaan, miten mobiili tarinankerronta voi liikauttaa oppivaa mieltä. Aiheesta piakkoin lisää blogissa http://mobilestorytelling.wordpress.com/. Voit myös seurata Twitterissä @mStorytell jahttps://twitter.com/mStorytell #mStorytell.

Ja siis tuonne Mobiilikesäkouluun (22.-23.5.) ehtii ilmoittautua vielä 13.5.2013 saakka.
Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen mm. Facebookissa.