Oppiminen alkaa ihmettelystä

”Tulin taas kouluun. Istun taas täällä. Katson taas eteeni. En näe eteeni. Kuulen. Jotain apatiaa. Väsyttää. I´m bored. Katselen kuulen. Kaikki menee ohitse. Elävää elämää. Pyörii ympäri. Minä en kuulu tähän. Nyt on uskontoa. Sitten taas jotain. Historiaa tänään. Joskus tuntuu, että yht´äkkiä tulee paperi eteen. Tämä on koe. Enkä ole ollenkaan valmistautunut. Haluton. Voimaton. Inhoan. Koulu. Mikä sana. Vaikka toisaalta. Täällä on kaverit. Elämää.”

Aito hetken tunnelma pulpetissa istujalta, minulta, vuonna 1980. Maailma on muuttunut noista ajoista. Koulu on muuttunut. Onhan?

Havaintomaailma on rikas opettaja. Vanhan totuuden mukaan oppiminen alkaa ihmettelystä. Lapsi innostuu lähiympäristöstään, sen kaikista olomuodoista. Hän tutkii ja kokeilee sitä kaikilla aiesteillaan. Hän seuraa valppaasti – oppii äidinkieltään vauvaiässä jopa unen aikana.

Elämä ja elävä maailma ympärillämme on luonnollinen oppimisen tila.

Kouluoppimisessa olemme tottuneet toisenlaiseen asetelmaan: oppijalle tarjoillaan kirjojen sivuilla, opettajan kertomuksissa ja muussa oppimateriaalissa jonkun muun kokemia ja havaitsemia asioita. Oppija on sivustaseuraaja, joka lukee ja kuuntelee. Hän oppii harjoitusten avulla muistamaan ja toistamaan. Oppimistilanne vaivuttaa joskus uneen, vie aivot pois tilanteesta, jossa toisten kokemukset jäävät toisten kokemuksiksi.

Tämä oli kärjistys.

Ei toisten kokemuksista oppiminen ole välttämättä huonoa oppimista. Nuotiotulilla olemme kertoneet tarinoita iät ja ajat. Tärkeää on monipuolisuus. Se, että oppija pääsee itse kokemaan, kokeilemaan ja soveltamaan teoreettisesti opittua, toisten kokemaa, toisten analysoimaa, toisten valmiiksi ajattelemaa.

Opetuksen suunnittelussa opettaja on kokenut. Hänen ei enää tarvitse ihmetellä oppimisen kohdetta. Hän on oppimisen kohteen asiantuntija ja tästä syystä hän voi kertoa, kuinka asia on tai kuinka asia tehdään. Hän tietää vastaukset kysymyksiin, eikä jää ihmettelemään.

Hetkinen. Eihän opettaja halua vaivuttaa oppijoita uneen, ei sysätä heitä sivustaseuraajiksi. Yhä useampi opettaja tänä päivänä etsii mielekkäitä ja toimivia keinoja herättää oppija. Tiedon valtava virta, asioitten muuttuminen, taitovaatimusten loputtomuus: nämä kaikki johtavat oppimisen hakemaan uutta tasapainoa.

Pelkkien tietojen lisääminen ei millään riitä. On kyettävä käyttämään maailmasta hankittavissa olevaa tietoa, on kyettävä tuohon tiedon hankintaan, on kyettävä käsittelemään hankittua tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti, soveltamaan sitä, ottamaan omaksi ja rakentamaan yhdessä muiden kanssa ratkaisuja maailman esittämiin pulmiin.

Maailma on oppikirja, jota kasvavat lapset, nuoret ja aikuiset voivat tutkia ja ihmetellä yhä uudelleen. Opettaja on oppija oppijoiden joukossa, ylimmäinen ihmettelijä. Oppiminen on asenne, joka tarttuu. Kukapa ei innostu ihmettelemään pienen lapsen rinnalla leppäkerttuja, pöydän aluksia, veden loisketta. (No ehkä monikaan ei innostu, mutta saattaa katua sitä, ehkä liian myöhään.)

Michael Gallagher kävi muutama viikko sitten Suomessa opastamassa aikuisia oppimisen ihmettelijöitä tutkimaan mobiilivälineitten avulla laajennetuin aistein lähiympäristöä. Hän pohjusti ryhmätöitä ja kenttähavaintojen keräämistä lyhyellä johdannolla siihen, mitä mobiilioppiminen on, miten se ilmenee oppijan olemuksessa (habitus), miten se edistää oppimisen ulottuvuuksia eri ikäisillä, eri koulumuodoissa, eri oppimistilanteissa.

Gallagher antoi hyvän yleistettävän mallin mobiilivälineitten rikastamaan ilmiöoppimiseen (dia 18):

• Löydä oma ryhmäsi, tämä harjoitus on parasta tehdä yhdessä muiden kanssa. 
• Valitse tutkimuskysymys, mitä haluat tietää? Tutkiskele tätä kysymystä, valitse näkökulmasi. 
• Valitse havaintoaineiston keräämisen ja tarinankerronnan tapa.
• Valitse havaintoaineiston keruun näkökulma ja paikka. 
• Se voi olla esimerkiksi yksilöön liittyvä (henkilökohtainen, merkkihenkilö, esi-isä), idea (taide tai arkkitehtuuri), rakennettu tai luonnonympäristö (kuulo- ja näköhavainnot, eri aistein koettu maisema). 
• Kerää tiedot ja reflektoi niitä kenttäpäiväkirjassa. 
• Havainnoista kootaan lopuksi kollaasi tai muu kiteytynyt kooste. 

Tämä kehys toimii monissa tilanteissa. Oppijalle jää määrittelyvaltaa. Ohjaus ryhmätyöhön pakottaa oppijat ulkoistamaan omaa ajatteluaan, luomaan tilanteelle suunnitelma, käsittelemään asiaa enemmän kuin yksin tehdessä. Gallagherin työpajassa isot aikuiset oppijat innostuivat. Teemana oli hyvin yleisellä tasolla Helsinki. Tulokset olivat rikkaita ja poikkesivat suuresti toisistaan.

Mobiililaitteiden voima nousi hyvin esille. Havaintojen kerääminen onnistui lyhyessä ajassa monella tavalla. Havaintoja saattoi yhdistää toisiinsa. Kollaasien tekeminen johti oivalluksiin. Yhteinen tulosten läpikäynti oli nopeaa ja silti teki suuren vaikutuksen. Gallagher kuvaili Helsinki-työpajan tuloksia blogissaan.

Tämä AVO2-hankkeen Toimikas-blogi on kuvannut menneen talven ajan ilmiöpohjaisen oppimisen pilottitoteutuksia. Ihmettely ja aktiivinen oppiminen ovat leimallisia kaikille toteutuksille. Näennäisesti matka unettavasta sivusta seuraamisoppimisesta aktiiviseen oppimiseen ja osallistuuteen oppimistilanteessa ei tunnu suurelta. Kuitenkin oppimistilanteiden ja -prosessien suunnittelussa kovin luontevasti opettaja suunnittelee asioita valmiiksi, näkee jo päätepisteen ja oikeat lopputulokset, vaikka matka on vielä tekemättä.

Vuoden takaisessa pilottitoteutusten suunnittelutapaamisessa eräs opettajaryhmä havahtui radikaalisti: "Heitimme roskiin ensimmäisen suunnitelmamme." Vanhat toimintamallit ovat vahvassa. Vaatii tietoista työtä oppia suunnittelemaan ja muotoilemaan sellainen kehys ja tukirakenne oppimiselle, että oppijalle jää myös tilaa toimia, olla kohteen sijaan toimija.

Vanhat käsitykset hyvästä ja oikeasta oppimisesta, varsinkin kouluoppimisersta, ovat juurtuneet syvään. Oppijalle annettu vapaa tila koetaan vaaralliseksi. Oppija haluaa tehdä vääriä asioita, kuten roikkua Facebookissa. Entä jos netti on samanlainen pakopaikka, kuin muinaiselle oppijalle mielikuvitus ja päiväunelmat. Läsnäoloa ei voi kontrolloida lopullisesti, sillä opettajalla ei ole pääsyä oppijan aivoihin. Jos oppimistehtävä on jäljittelyä ja toisen kokemusten uuvuttavaa seurailua, oppija siirtyy sinne, missä hän voi olla osallisena johonkin, läsnä.

Pitkän linjan pedagogi, opettajakouluttaja Pekka Ihanainen, on ollut kuluneen talven vetämässä Tero Toivasen kanssa Aikamatkaa oppimisen ja koulun tulevaisuuteen (tutustu LeMill-ympäristössä ja Facebook-ryhmässä). Matkan yhtenä etappina on manifestin laatiminen. Ensimmäinen teesi on: luota oppijaan. Samaa viestitti kuuluisa tutkija, Newcastlen yliopiston professori Sugara Mitra äskettäisessä haastattelussa.

Kun oppiminen ja opettaminen on kevättalven ajan ollut runsaasti esillä suomalaismediassa, keskusteluissa näyttäisi olevan vallalla päin vastainen suunta: älkää ihmeessä luottako oppijaan, hän on kuriton, hänet on laitettava kuriin ja järjestykseen. Valta takaisin opettajalle.

Nousiko kielesi päälle jo hyviä argumentteja oppimisen ja koulun aikamatkalaisten teesiä vastaan? Pysähdy. Opponoi itseäsi. Miksi on niin helppo löytää hyviä syitä siihen, että oppijaa ei voi vapauttaa ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, määrittelemään oppimistaan?

Toimikas jatkaa pilottien jälkeen yhteisöllisen tuottamisen parissa. Syyskaudella 2013 kootaan ilmiöpohjaisen oppimisen opas. Tervetuloa mukaan! 
 

Kirjoitus on julkaistu alunperin AVO2-hankkeen Toimikas-blogissa.