Suunnittelun rooli korostuu ilmiöpohjaisessa opettamisessa

Tämä bloggauksen julkaisin alunperin Ilmioppi-blogissa 9.1.2017.

Ilmiöistä tuli vuonna 2016 ilmiö opetusalalla. Jopa valtakunnan terapeutti tohtori Raimo piti ilmiöpohjaista valmennusta kansanedustajille YLE:n radiosatiirissa. Yleistymisen myötä myös pinnalliset tulkinnat ja niistä nouseva kritiikki lisääntyivät. Ongelma syntyy yhdeltä osin siitä, että ilmiöpohjaisuus on sanana helppo ymmärtää ilman asiaan perehtymistä. Maailmassa on ihmiöitä ja niihin perustuen voidaan suunnitella opetusta.

Eräässä opettajien verkkokeskustelussa kysyttiin ilmiöpohjaisuutta systemaattisesti vastustaneelta lukio-opettajalta, että mitä se ilmiöopetus oikein on. Hän kertoi sen olevan tietynlaista teemaopetusta, jossa oppilaat itsenäisesti tutustuvat johonkin ilmiöön ja tekevät siitä tuotoksen. Ei siis ihme, että ilmiöopetuksen kritiikki suuntautuu pinnallisuuteen ja puuhasteluun ja toisaalta siihen, että ilmiöjakso vie aikaa ja on opiskelijalle työläs.

Ilmiöpohjaisuus on tapa suunnitella ja organisoida opetusta ja opiskelua. Se ei ole pedagoginen malli eikä ole olemassa valmiita nuotteja, kuinka ilmiöpohjaisuutta toteutetaan. Opiskeltava aihepiiri, opettajien erityisosaamiset, käytössä olevat verkostot ja muut resurssit sekä opiskelijaryhmä vaikuttavat siihe, millaiseksi toteutus muodostuu. Ilmiötoteutusta ei siis voi sellaisenaan siirtää koulusta ja ryhmästä toiseen.

Miksi ilmiöpohjaisuutta? Siksi, että opiskelija oppisi ajattelemaan, yhdistämään asioita, luomaan systeemisiä muistirakenteita. Kokemuksellisuus ja aktiivinen työskentely niin yksin kuin yhdessä valmentavat hyvin suunnitellulla kurssilla opiskelu- ja työtaitoihin ja kasvattavat laaja-alaista osaamista. Ilmiöpohjainen opiskelu ei toimi silloin, kun opiskellaan muistamaan ja tunnistamaan perusasioita, vaan silloin, kun opetellaan käyttämään koulussa opittua tietoa eri tavoin.

Ilmiöpohjainen opiskelu ei ole vastinpari opettajajohtoiselle työskentelylle, sillä ilmiöjaksolle sopivat aivan hyvin perinteiset luennot. Tärkeää on se, että työstettävänä kohteena on jokin maailman todellinen autenttinen ilmiö, joka on opiskelijoille merkityksellinen. Autenttisuus voi toteutua myös simulaatioiden ja eläytymisen avulla, jolloin myös historialliset, maantieteellisesti kaukaiset tai mikro- ja makrokosmokseen sijoittuvat ilmiöt voivat olla opiskelun kohteina.

Hyvin suunniteltu ilmiöjakso ei tarkoita opiskelijoitten heittämistä oman onnensa varaan teeman äärelle. Suunnittelutyön merkitys korostuu. Suunnittelua tarvitaan sekä ennen opiskelijoiden kanssa aloittamista että heidän kanssaan. Ilmiöpohjaisessa opiskelussa kohteet ovat avoimia ja niitä voidaan aidosti lähestyä monitieteisesti ja taiteen keinoin.

Ilmiöpohjaista opintojaksoa suunnitellaan aina yhdessä, vähintään opettaja yhdessä opiskelijoiden kanssa. Siksi suunnittelutyö täytyy muuttaa näkyväksi. Vuosien varrella olemme keränneet erilaisissa hankkeissa ja työpajoissa viisautta ilmiöjaksojen suunnitteluun. Tässä diapaketissa on koottunut näitä hedelmiä (diapaketti löytyy myös Google-esityksenä).
 

Ilmiöjakson suunnittelu lukiossa from Anne Rongas

Ajattelun taidot ja oppiminen – kirjaviisauden aatelia

Kirja(vinkki)viisautta kollegalta toiselle

Syyslukukauden avautuessa uuden oppiminen kutkuttaa aina. Ammatillinen oppiminen itselläni tarkoittaa hyviä kirjoja, mielenkiintoisia verkkofoorumeita, podcasteja ja radio-ohjelmia, joskus jos jaksan, myös maukkaita videoita.

Kirjojen kanssa alkaa olla heikkoa. Viime keväänä tuskastuin täysin, kun useasta kirjakaupasta yritin metsästää tuoretta kotimaista Otavan julkaisemaa oman aihepiirinsä tähtikirjaa. "Voimme tilata." No voikaa tilata, niin minäkin voin.

Syyskauden ensimmäinen Opettajan Tietopalvelun asiakaslehdykkä ja kuukauden kirja Reseptit OPSin käyttöön (Aki Luostarinen ja Iida-Maria Peltomaa) sytyttivät oppimisen intoon. Seikkailin sen verran Opettajan Tietopalvelun sivuilla, että huomasin hauskan houkutuksen: Opettajan kirjablogin. Kirjablogiin kutsuttiin alan ihmisiä kirjoittamaan kirjavinkkejä kollegoilleen. Laitoin heti matoa koukkuun ja sain kutsun joukkoon. Listalta valitsin ilman arveluita kirjoittajajoukon ja kirjan nimen perusteella aarteeksi arvelemani. Kirjakaupoissakin olen aina kulkenut haistelemassa kirja-aarteita. Eikä ollut virhearvio. Harvinaisen ravitseva kirja: Ajattelun taidot ja oppiminen (kirjoittajaryhmä Irmeli Halinen, Risto Hotulainen, Eija Kauppinen, Päivi Nilivaara, Asta Raami, Mari-Pauliina Vainikainen).

Open kirjabloggaukseni kirjasta Ajattelun taidot ja oppiminen löytyy Opettajan Tietopalvelun Open kirjablogista: Ajatuksen voima olkoon kanssasi.

Opettajan Tietopalvelu on ideoinut kaikenlaista muutakin jännää ammattikirjallisuuden kanssa. Onnekas opettaja sai lukuvuodeksi 1000 eurolla ammattikirjallisuutta. Kokeilulla tutkitaan, mikä vaikutus hyvällä ja tuoreella käsikirjastolla on opettajan työssä jaksamiseen ja mitä kirjallisuudesta saa irti omaan työhönsä. Nuori opettaja Anna Vehkala raportoi kerran kuussa kokemuksiaan.

Toinen vinkeä idea ammattikirjallisuuden äärellä on #opechat eli Twitterissä keskustellaan kuukauden kirjoista. Linjoilla ovat kirjailijat itse. Ideana on, että chatin vetäjä esittää kysymyksiä ja sitten niistä keskustellaan tovi. Twitter on vähän hämärä väline tähän. Voi kun meillä olisi edelleen Jaiku!

Ajatukset ovat kuin viherkasvit kotona tai kasvimaa tuolla pihan puolella. Sopivasti valoa, vettä ja ravinteita. Ja sitähän kirjat ovat ajatuksille. Ajattelun taidot ja oppiminen aivan erityisesti auttaa ymmärtämään sitä, mitä olen juuri nyt tekemässä itse ja sitä mihin voin johdattaa oppijoita. Meillä ei saa olla niin kiire, että emme ehdi lukea ja ajatella. Nyt vähän kuin olisi niin kiire...

Ilmiöpohjaisuus, teemaopinnot, monialaisuus - rajanylityksia kouluissa

Oppiainerajoja ylittävät opintokokonaisuudet tai oppiaineiden integrointi tai millä nimellä asiasta nyt puhuisikaan. Vuosien ajan on käytetty sanaa ilmiöpohjainen. Kyse on uutuudesta koulujen opetussuunnitelmissa, joka on yhtä vanha asia kuin oppiminen ja pedagogista suunnittelu- ja toteutustyötäkin asian äärellä on tehty toistasataa vuotta. Käytän nyt tässä sanaa ilmiöpohjainen oppiminen, jolla nimellä 2008 alkaen on asiaa pyritty edistämään eri muodoissa.

Tavoitteena on siis tuoda oppiainejakoisen opetuksen järjestelyn rinnalle oppimiskokemuksia, joissa opittavaa asiaa lähestytään monesta suunnasta, yhdistäen erilaista osaamista. Oppimisen ytimen muodostaa jokin autenttinen ja oppijaa innostava ilmiö. Ilmiöpohjainen oppiminen ei sinällään ole taas yksi uusi maailmasta ja oikeasta opettamisesta mitään tietämättömien kasvatustieteilijöitten keksimä pedagoginen malli.

Itse havahduin oppiainejakoisuuden suuriin pulmiin, kun jouduin monen reaaliaineen opettajana kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oppijat eivät kerta kaikkiaan osaa yhdistää eri luokissa, eri oppiaineissa ja eri kursseilla oppimaansa yhteen. Pahimmillaan sain vääntää filosofian luokassa rautalangasta samaa asiaa, jota pari tuntia aiemmin oli käsitelty historian luokassa. Fiksuilla oppijoilla oli itselläänkin hinku opiskella mielekkäästi, omaa ymmärrystään laajentaen, kuten noilta ajoilta Lillin haave hyvin kuvaa:

Vuosien myötä ilmiöpohjaista tai muilla nimikkeillä varustettua oppiaineita yhdistävää opetusta on toteutettu yhä enemmän. On ollut upeaa päästä seuraamaan läheltä sitä, miten aluksi vähän hankala ja vierastettu toimintamalli saa sekä opettajat että oppijat innostumaan. Yhdessä on toistamiseen havaittu, että tärkeintä oli se matka. Eli oppimisprosessien päätepiste on vain pieni osa kokonaisuutta. Tulos, jonka voi osoittaa loppukokeessa, kertoo jotain, mutta arvosanoilla mitattavan osaamisten rinnalla pedagogit iloitsevat myös siitä, että opitaan tutkimaan, järjestämään tilaisuuksia ja pelaamaan joukkueena koulu-nimistä peliä.

JUURI NYT KURSSI AIHEESTA

Otavan Opiston aPaja järjestää tänä syksynä Helsingin toimipisteessään Ilmiöpohjaisen oppimisen ja opettamisen kurssin. Ilmoittautuminen on parhaillaan menossa 29.8.14 saakka. Kurssille voi osallistua myös verkon kautta ja kurssi sopii yleisluontoisena eri kouluasteiden opettajille. Kyse on vapaan sivistystyön opinnoista, joten pieni kurssimaksu kuuluu asiaan. Kurssilla opettajina Joanna Ovaska, Aki Luostarinen, Taru Kekkonen ja minä. Kyseisen kurssin rinnalla toimitamme AVO-hankkeessa uutta versiota Ilmiöoppaasta, johon pyritään saamaan aiheesta kiinnostuneille opettajille työvälineitä suunnitteluun, ideoita ja esimerkkejä toteutuksista. Ensimmäinen versio Ilmiöoppaasta syntyi viime lukuvuonna. Pyrimme myös yhdessä kurssilaisten kanssa vahvistamaan aiheesta kiinnostuneiden opettajien verkostoja.

Yhteisöllinen oppimisen design ja taikapussin heilautus

Online Educa Berliini nähty ja koettu toisen kerran. Eivät Pohjanmeren myrskytkään karkottaneet päivänpaistetta ja tähtipölyä päänupistani. Sain valaistuksen ja intopläjäyksen. Unelmajutut ovat mahdollisia. Joku tekee niitä jo. Työpaja löi ällikällä.

Arpomalla valitsin keskiviikon 4.12. työpajoista sellaisen, jossa luki learning co-design. Ennakkoon oli tullut jo pieni valmistava tehtävä. Pääsimme maistiaisina kolmessa tunnissa kokeilemaan suunnitteluprosessia, joka aitona toteutuksena kestää koko työpäivän.

ESR-projekti pörrösi taustalla: Meeting teachers' co-design needs by means of Integrated Learning Environments eli METIS. Kehitteillä on avoimen lähdekoodin härveli ja avoimen yhteisöllisen jakamisen ja kehittelyn foorumi, joka antaa menetelmiä ja työvälineitä sekä oppimisprosessien suunnitteluun, muotoiluun että konkreettiseen rakenteluun. Taustalla on 10 vuotta kehittämistyötä, nyt menevä hanke jatkuu 2015 ja vakuuttivat, että homma jatkuu. Nykyisellään työskentely-ympäristöä oli koeajettu vasta muutamassa työpajassa, mutta kokemukset olivat olleet lupaavia.

Lyhyesti:

• ovat perustaneet ja avanneet opettajille yhteisöllisen suunnittelun verkkoympäristön: Integrated Learning Design Environment eli ILDEn
• ILDEssä jokainen voi luoda omia suunnittelun apuvälineitä sekä suunnitelmia (LdS Learning design Solutions), tagittää niitä, lisätä CC-lisenssejä, jakaa niitä muille yhteiseditointia varten (ympäristössä voi perustaa myös ryhmiä ja jakaa sisältöjä ryhmille), julkaista avoimeen verkkoon sekä kopioida, selata ja kommentoida toisten jakamia tai julkaisemia
• ILDEssä on valmiina useita erilaisia ideointiin ja suunnitteluun sopivia mallipohjia, esimerkiksi kurssikartta tai käyttäjälähtöiseen suunnitteluun luotuja persoonakortteja
• ILDEssä voi rakentaa havainnollisen visuaalisen työvälineen avulla oppimisprosessin vaiheet, sovittaa vaiheet toiminnallisiin rakenteisiin ja pedagogisiin malleihin sekä tietylle oppijaryhmälle ja tiettyyn virtuaaliseen toteutusympäristöön
• GLUE-PS:n avulla koko rakenteen voi viedä virtuaaliseen oppimisympäristöön, tällä hetkellä MediaWikiin tai Moodleen
• ILDEn voi perustaa tarvittaessa kokonaan suljettuna järjestelmänä omalle palvelimelle

Alla muutamia kuvia työskentelystä: oppimisprosessin rakenteen suunnittelu sujuu visuaalisen työvälineen avulla, työvälineessä näkyy mm. jokaisen oppijan polku, kuvassa näkyy pyramidimalli, jossa ensin jokaisella on yksilötehtävä, sen jälkeen jakaudutaan ryhmiin ja lopuksi työskennellään kaikki yhdessä:

Kun opintokokonaisuus on suunniteltu valmiiksi, se viedään haluttuun ympäristöön. Pohja säilyy ILDEssä ja samaa rakennetta voi siis jakaa muille, muokata, monistaa ja varioida. Ensimmäinen rakennustyö vaatii askartelua, mutta kokemus oli vaikuttava.

Yishay Mor, Davinia Hernández-Leo ja Yannis Dimitriadis

Työpajan vetäjä professori Yannis Dimitriadis Valladolidin yliopistosta Espanjasta korosti, että verkkototeutusten designissa on tärkeää päästä korkeammalle abstraktiotasolle kuin mitä normaalisti tehdään: visualisoinnin avulla suunnitelmista tulee havainnollisia ja kommunikoitavia, niitä voidaan arvioida ja kehittää pedagogiyhteisössä ja mikä myöskin erittäin merkittävää, niitä voidaan jakaa ennen sisältöjen sijoittamista eli sama rakenne voi toimia sopivasti muokaten useilla kursseilla eri oppiaineissa. Näin päästään kiinni yhteisölliseen pedagogiseen designiin.

Video esittelee nyt vielä demovaiheessa olevaa työskentely-ympäristöä:

- - - - - - - - - - -
Jälkikirjoitus muutama tunti myöhemmin. Kirjoitin Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään aiheesta ja talletan tähän sinne pähkäilemäni lauseet:

Tässä ryhmässä ollaan kiinnostuneita TVT:n roolista opetuskäytössä. Viime aikoina näemmä vähän ajautunut vastakkainasetteluihin ja hyvä-paha-akselille TVT:n osalta jutut. Niputetaan helposti, vaikka pitäisi ehkä purkaa enemmän osiin, vaiheisiin, kontekstiin, kohderyhmälle. Ja löytää TVT:n luonteva rooli. Reseptiksi toivoisin enemmän suunnittelua ja muotoilua, lisää laatua ja tämä kaikki vielä vähenevällä työtaakalla. Tarvitaan apuvälineitä ja vertaistyöskentelyä. Online Educa Berliinissä sain maistiaisia teknologian mahdollisuuksista opetuksen tukena tässä mielessä (linkki tähän bloggaukseen).

Aalto-yliopistollakin tapahtuu mielenkiintoisia samalla alueella: http://edukata.fi/fi/

Oppimisen suunnittelussa ja muotoilussa (desing) astetta korkeampi abstraktiotaso avaa keskustelun yleisempiin tavoitteisiin, menetelmiin, työtapoihin, etenemisen vaiheisiin, oppimisprosessin suunnitteluun, oppijan polkuun ja sen tukemiseen, arvioinnin ja palautteen järjestelyihin. Monipuolisuus on tärkeää, samoin motivointi, mielekkyys, merkityksellisyys, kiinnostavuus, selkeys, tavoitteellisuus, oppijan aktivoituminen. Miten näitä ja muita asioita voisi tukea hyvällä suunnittelulla, hyvillä menetelmillä, hyvällä sisällöllä?

Design-osaajilla on paljon annettavaa opetusalalle. Prosesseja, malleja, apuvälineitä, työskentelytapoja. Meillä olisi huimasti opittavaa tässä suhteessa. Nyt kinastellaan nyansseista, käytetäänkö sahaa, kirvestä vai puukkoa (RT, iOS vai Android tms.). Kunpa päästäisiin luomaan tukevia rakennustelineitä ja hyödyntämään sitä, missä olemme kumminkin ihan tosi hyviä: pedagogisia malleja, oppimisprosessiajattelua, oppijalähtöisiä menetelmiä ja työtapoja.

Itse kaipaan selkeyttä nykyisen hukuttavan ja vyöryvän sälän sijaan. Nousua vuorille, näkymää vähän kauemmas ja siitä suunnistaen taas lähelle, käytäntöön, aitoon toimintaan, jossa jokaisen ei tarvitsisi loputtomasti keksiä pyörää uudelleen. Nyt tämä TVT:n opetuskäyttö on vähän kuin pommin jäljiltä, sirpaleista ja rikkonaista. Paljon hyvää tehdään ja tapahtuu, onneksi sekin nousee esiin. Osaamista meillä on valtavasti, kun vain saisimme kaiken potentian hyvin hyrräävään systeemiin.

EDIT: Salla Vainio vinkkasi samaan saumaan toisen aihepiiriin liittyvän eli Learning Design Support Environment.

Mahdollisuuksien viidakoista oppimisen suunnitteluun ja muotoiluun

Nokka kohti Online Educa Berliiniä, sopivasti Valtakunnalisten virtuaaliopetuksen päivien kautta koukaten. Sisustamme Berliinissä osastomme Kuusikko-kankaalla. Tässä bloggauksessa menen tiheään viidakkoon.

Osuvatkin nuo molemmat tapahtumat mehukkaaseen tilanteeseen, PISA-tulosten julkaisuviikolle. YLE:n haastattelussa Kirsti Lonka toteaa: "Toisaalta ne [PISA-tulokset] ovat jossain määrin estäneet koulun kehittämistä, koska monet ovat ajatelleet, että mitään ei pitäisi muuttaa."

Internetin ja muun digitalisoitumisen myötä oppisisällöt, oppimisympäristöt ja oppimiseen liittyvä tiedonkäsittely sekä vuorovaikutus ovat saaneet vyöryksi voimistuvan määrän uusia ulottuvuuksia. Näistä kaikista avautuvista mahdollisuuksista voi hyvin valjastettuna olla paljon iloa ja hyötyä sovitettuna oppijaryhmälle, yksittäisille oppijoille sekä oppimisen tavoitteisiin ja opittaviin kohteisiin ja osaamisiin.

Mahdollisuuksien viidakko vaatii jo nykyisellään niin laaja-alaista perehtymistä, että vanhat työn organisoinnin tavat kouluopetuksessa ovat umpikujassa. Muutostahti ja työmäärä ovat yksinkertaisesti jämäyttäneet koneiston ja koneiston rakenteessa on ongelmia siksi, että se on luotu erilaisen aikana, erilaisessa maailmassa. Kun maailma ympärillä muuttuu, systeemi, joka ei muutu, rupeaa natisemaan ja syntyy kitkaa ympäristön kanssa.

Niina Rantapuu kuvaa tätä tilannetta oivallisesti bloggauksissaan, joissa hän reflektoi pedagogisen johtajuuden kurssia: Ajantaju hakusessa ja Johtoryhmähommaa (sisältää katsomisen arvoisen videon).

Kun lääkkeeksi koneen yskimiseen tuupataan lisää rautaa tai lisää koulutusta, ollaan kyllä hajulla, mutta lisää kaikkea ilman suurta yhteistä suunnitelmaa ja kokonaisuuden hallinnan rakennetta pahentaa tilannetta. Kun edelleen vahvin toimintakulttuurin moraalinen ohje on, että opettaja hoitaa hommansa, niin opettajan kuorma käy yli aikarajojen ja yli taitorajojen. Kuormasta tulee rajatonta ja koska kuitenkin ammattiylpeys sanoo, että hommat hoidetaan, niin luonnollinen reaktio on vastustaa muutoksia, koska ei ole keinoja elää niiden kanssa, koska ne ovat taakkaa taakan päälle.

Asiaa käsittelee painokkaasti Pasi Silanderin toimittama tuore artikkeliteos Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen – tietoyhteiskuntakehitykseen kouluissa ja opetustoimessa (PDF). Silanderin ja Ryyminin artikkelissa viestinä on, että asiantuntijaorganisaation toimintakulttuuria kehitetään johtajuutta kehittämällä. Jumista ei päästä muuten pois. Kirjassa on nelikenttä analyysivälineeksi. Peiliin pitäisi osata ja uskaltaa katsoa. Kuten Niina Rantapuu edellä mainituissa bloggauksissaan pohdiskelee, ratkaisu ei ole ylhäältä alas jyrähtäminen.

Mietin jatkuvasti myös opettajan osaamisen roolia, koskapa henkilöstökoulutusta teen työkseni ja tapaan paljon opettajia. Koulutuksen tarjoama lääke nykytilaan on tehoton suhteessa kokonaisuuteen ja tarpeisiin. Tehottomuudella en tarkoita sitä, että tarjottu koulutus on huonoa, päin vastoin, tarjolla on erittäin hyvää koulutusta.

Henkilöstökoulutus jää helposti omaksi erilliseksi saarekkeekseen. Se tuo myös monenlaista lisähämmennystä soppaan, koska yhteinen agenda puuttuu. Tai oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi agendaa vaan siitä, että rinnakkain kilpailevia agendoja on pilvin pimein ja ne kiskovat vaikka kuinka moneen suuntaan.

Olen kuullut puhuttavan hyvien käytänteitten levittämisestä vuosikausia ja viimeiset vuodet tihenevästi hyvien käytänteiden levittämisen mahdottomuudesta. Tämänkin asian miettiminen on jäänyt puolitiehen. Kerätään hyvä käytänteitä, mutta a) niitä kerätään kymmeniin eri paikkoihin ja b) mitä niistä loppupelissä niukan ajan ja paisuvien tavoitteiden kanssa tuskaileva opettaja kostuu? Saa vain lisää hämminkiahdistusta, että tuolla laillakin pitäisi vielä osata toimia.

Olen itsekin pitänyt koulutuksia, joissa olen esitellyt mahdollisuuksien maailmoita. Näitä opetuksen aineistovarantoja esittelevä diasarja on paisunut jo käyttökelvottomaksi (Avointen oppiresurssien löytäminen ja käyttäminen). Se ei vie oikein mihinkään, että esitellään viidakkoa. Tarvitaan suunnittelumenetelmiä.

Menetelmät ovat juuri ne, joilla asioita voi saada rakenteellisesti rullaamaan. Meneltemien kehittämisessä on jääty puolitiehen. Ollaan viidakossa perustyökalujen kanssa ja niillä perustyökaluilla jokainen voisi rakentaa jalostuneempia työkaluja. Siis sama asia kuin sinulle annettaisiin kirves, ahjo ja hevonen, että rakennappa henkilökohtainen höyrykone, että voit rakentaa henkilökohtaisen tehdashallin ja katso sitten, sopiiko se tähän meidän tehdaskompleksiin, johon ei ole piirrustuksia.

Kun teimme kesällä 2010 Tarmo Toikkasen ja Harto Pöngän kanssa pientä KEHIKKO-selvitystä oppimisen kokeilu- ja kehittämisympäristöistä Tekesin oppimisratkaisujen ohjelmavalmistelussa, jäi asiantuntijahaastatteluista tuolloin keskeisenä mieleen se kautta maan noussut harras toive, että saataisiin pienen maan parhaat asiantuntijat yhteen suunnittelemaan tulevaisuutta ja että tuo suunnittelutyö perustuisi vankasti oppimisen psykologiaan. Valitettavasti tällaista ajatushautomoa ei tuolloin saatu aikaan, vaikka tipalla oli. Nyt meillä sitten on paljon hyvää, agenda poikineen. Ehkäpä tuo PISA-pudotus havahduttaa.

Toinen suuri ongelma suomalaisen oppimisosaamisen alueella on hankevetoisuus. Kehittämis- ja kokeiluhankkeiden ominaisuutena on se, että ne jättävät kehityskohteen pilotin raportoinnin asteelle. Sitten on tehtävä uusi alku, jos hankeaparaattia haluaa pyörittää eli hankkia palkkarahaa organisaation ihmisille. Tääs päästään viidakkoon. Lukemattomia hyviä alkuja ja lämpimiä ajatuksia, että ne siitä jatkavat elämäänsä. Mutta eivätpä ne juuri jatka – toki myönteisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Totesimme KEHIKKO-selvityksessä: "Haastateltavat näkevät yhtenä ratkaisuna hanketoiminnan ongelmille pysyvät verkostot, jotka toimivat myös muulloin kuin projektien ajan. Verkostot voisivat myös juurruttaa hankkeita tehokkaammin pysyviä toimintatapoja sekä luoda uutta liiketoimintaa."

Aalto-yliopistolla on kehitetty yksi menetelmällinen apuväline opetuksen suunnitteluun : Edukata. Menen suurella innolla keskiviikkona Online Educa Berliinin työpajaan, jossa aiheena on learning design ja ennakkotehtävien kautta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Jaetaan piirrustuksia ja jalostuneita työkaluja. Onhan tätä osaamista Suomessakin pelisuunnittelun alalla.

Kunpa osattaisiin miljoonien mahdollisuuksien vyörytyksen rinnalle tuoda parhaita mahdollisia apuvälineitä. Kunpa osattaisiin säätää koneistoa niin, että turhauttavia ja turhia kokouksia ei jäisi kenellekään ja että ihmisiet voisivat yhdistää mielekkäästi omia tekemisiään, toistensa kuormia keventäen. Kunpa löydettäisiin yhteinen suunta, jota kohti.

Näillä mietteillä jatkan myös koulutushankevalmisteluja. Pieniä ovat askeleet. Mutta välillä pitää ajatella myös suuresti ja pienesti yhtä aikaa. Kolme vuotta sitten kerroin eräässä tapahtumassa tarinaa oppimisesta vuonna 2030. Olin piirtänyt jutun ruutupaperille. Eikä tuo tarinani käsitellyt suomalaista koulua vaan oppimista tässä maailmassa. Ihmiskunnalla on käsillä suuria oppimishaasteita.

Mobiilikesäkoulu on kansallinen huipputapahtuma

Virtuaalinen hipaisee oppimista. Ohjaaminen sujuu siellä, missä oppija kulkee. Maailma on oppikirja. Suomalaiset mobiilin pedagogiikan kehittäjät tuottavat neljättä kertaa toiminnallisen ja innostavan tapahtuman Tammelassa, Mustialan maisemissa (Hämeen ammattikorkeakoulussa).

Hehkutan tätä tapahtumaa vakavissani, suu korvissa ja täydellä sydämellä. Mobiilikesäkoulu tarjoaa paljon sekä mobiilipedagogiikan noviisille että syväosaajalle. Kesäkouluun voi osallistua ilman pohjatietoja. Asioita tehdään käytännössä ja pienryhmissä. Tapahtuman henki on kannustava ja auttava.

Mobiiliin oppimiseen sukelletaan kokemuksen kautta maastossa ja liikkeessä. Reittejä on suunniteltu eri tulokulmasta aihetta tutkaileville: pedagogiikka, teknologia, havainnointi ja havaintoaneiston keruu, paikkatieto, sisällöntuotanto, rikastettu ja lisätty todellisuus, kolmiulotteisuus, pelillisyys, johtaminen ja yhteisöllinen työskentely.

Miksi pedagogin kannattaisi ottaa tuntumaa mobiiliin? Siksi, että oppiminen tapahtuu siellä, missä oppija liikkuu. Mukana kulkeva teknologia auttaa oppimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa oppisisältöihin, opettajaan, ohjaajaan, opiskelijakavereihin. Mobiili liittyy oppimisen prosessiin: oppiminenhan ei pilkkoudu luokkahuoneissa vietettyihin hetkiin.

Äärimmäisen tärkeää on eläytyminen, kokemuksellisuus ja näiden rinnalla motivaatio. Emootioiden ja motivaation osuus on jäänyt harmillisen varjoon viime aikojen oppimiskeskusteluissa. Puhe on usein kääntynytteknologioihin, sisältöihin, kontorolliin, hallintaan, järjestykseen. Näilläkin on oma paikkansa. Mutta nämä eivät sytytä kipinää ja oppimisen vimmaa, joka puskee läpi esteiden. Katsahdus alle kouluikäisen oppimisriemuun todistaa, että tätäkin on olemassa.

Kun oppija saa aktiivisen roolin omassa oppimisessaan, hän kiinnostuu, motivoituu, innostuu, on läsnä, kantaa vastuunsa.

Otavan Opiston Apaja on tänän talvena kuljettanut Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen voimin pientä, mutta innokasta joukkoa aikamatkalle oppimisen ja koulun tulevaisuuteen. Tuossa ryhmässä olemme yhä uudelleen puhuneet luottamuksesta.

Mobiili oppiminen ja erilaiset avoimet oppimisympäristöt sekä teknologian sulautuminen saumattomasti oppimisen arkeen aiheuttavat hämmennystä. Opettajan mahdollisuus kontorolloida oppimiselle rajattua tilaa ja siinä toimivia ihmisiä muuttuu radikaalisti. Vai muuttuuko? Eihän luokkahuoneopetuksessakaan kukaan voi hallita päänsisäistä maailmaa. Oppija voi olla fyysisesti paikalla, mutta mentaalinen läsnäolo on toinen juttu. Mobiili teknologia ja digitaalinen näkyvyys tekevät mentaalisen läsnäolon tai poissaolon havaittavaksi. Ja tämä hämmentää.

Otavan Opiston Osuuskunta järjesti viime viikonloppuna, liittyen edellä mainittuun aikamatkaankin, Mobiilioppimisen työpajan, jota veti Michael Gallagher. Mobiilioppimisessa teknologia ei ole keskeisintä. Se toki auttaa ja mahdollistaa. Gallagher lähestyy mobiilioppimista habitus-käsitteen kautta. Teknologia ei ole irrallinen ja itsenäinen entiteetti, jollaisena monet teknologiaa kammoksuvat sen näkevät. Heidän huomionsa on koneissa ja laitteissa. Habituksen kautta ymmärrettynä teknologia on mukana siinä, mitä olemme – sekä yksilöinä että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Mobiilioppiminen on tietyllä tavalla intiimiä: osa ajatteluani toimii teknologian ja sen kautta avautuvien sosiaalisten verkostojen kautta. Vaikka se on tällä tavoin intiimiä, se on myös samalla avointa ja luo tarttumapintoja toiselle.

Pekka Ihanainen puhuu paljon kollaasin merkityksellisuudestä. Gallagherin työpajassa tuotimme kenttähavainnoista kollaaseja. Yhteistyössä luotu kokoelma ja kiteytys oppimisprosessista vaatii paljon ajattelua ja asian käsittelyä. Asioita ei toisteta valmiiksi suunniteltuina, vaan rakennetaan jotain uutta. Tällaiseen prosessiin ei voi päästää kontrollin ja hallinnan kautta. On luotettava oppijaan, hänen motivaatioonsa ja innostukseensa.

Mobiilioppimisen käänteentekevyys vaatii omaa valaisevaa kokemusta. Mobiilikesäkoulussa on loistotilaisuus hankkia sellainen. Itse olen vetämässä siellä pientä tapahtumapistettä, jossa koetaan, miten mobiili tarinankerronta voi liikauttaa oppivaa mieltä. Aiheesta piakkoin lisää blogissa http://mobilestorytelling.wordpress.com/. Voit myös seurata Twitterissä @mStorytell jahttps://twitter.com/mStorytell #mStorytell.

Ja siis tuonne Mobiilikesäkouluun (22.-23.5.) ehtii ilmoittautua vielä 13.5.2013 saakka.
Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen mm. Facebookissa.

Oppimishärpäkkeet ja kyky nähdä oppimisen maisemiin

Vanha totuus, että ei näe metsää puilta, pätee moneen, myös opetusteknologian ja oppisisältöjen maailmaan tässä ja nyt.

Teimme Harto Pöngän ja Tarmo Toikkasen kanssa kesällä 2010 asiantuntijahaastteluja aiheesta oppimisen kokeilu ja -kehittämisympäristöt. Mieleenpainuvaa itselleni oli, miten yhdenmukaisesti arvostetut asiantuntijat painottivat, että teknologian ja muun suunnittelun taustalta puuttuu vankka, tutkimukseen perustuva ymmärrys oppimisesta: oppimista tutkitaan toisaalla, oppimiseen liittyviä apuvälineitä, tiloja, palveluita ja muita ratkaisuja suunnitellaan toisaalla ja niin, etteivät nämä kohtaa: psykologit, pedagogit, insinöörit, arkkitehdit, ekonomit ja muut puhuvat eri asioista, kun puhuvat samasta asiasta.

Kiteytimme tuolloin alasta kiinnostuneille yrityksille ja muille toimijoille asiantuntijoiden viestin näin:

Selvityksessä nousi esiin haastateltujen vahva näkemys monitieteisyyden ja monialaisuuden avainroolista ja samalla vankka käytännön kokemus rajoja ylittävän toiminnan esteistä. Ne konkretisoituvat toimintakulttuurien kohtaamisissa, käytettävissä käsitteissä sekä toimintaa ohjaavissa teorioissa ja arvopohjissa.

Vaikka moniammatillisuus ja tieteenaloja ylittävää toimintaa kannatetaan periaatteessa, käytännön esteeksi muodostuu usein myös sopivien rahoitus- muotojen puuttuminen, kertovat haastatteluun osallistuneet.

Tämän hetken ongelmana nähdään muun muassa tieteellisen tutkimuksen hitaus. Oppimisen ja opettamisen alueella ei ole samanlaista perinnettä soveltaviin innovaatioihin kuin insinööritieteissä. Osaamisen jalostaminen jää kesken.

Perkasin tänään viikolla kasautunutta sähköpostisumaa. SlideShare, tuo mainio diaesitysten (ja pdf) jakelupalvelu, lähettää mukavasti harvakseltaan viestin sisällöistä, joita suosittelee minulle. Viesti on nopea silmäillä. Tämän viikon suosituksista tarttui heti silmään Jari Larun esitys "Mobiilioppiminen" – mitä se teknologia tahtoo? Tekijän tunnistin heti luotettavaksi ja kiinnostavaksi. Otsikointi houkutteli, varsinkin mobiilioppimisen laittaminen hipsujen sisään – ihan kuin itsekin tykkäisin laitella, jos hipsuttelu ei muuten olisi kieliopillisesti tuomittavaa.

Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.

Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:

• asettaa teknologian ja oppimisen liiton historialliseen kehykseen, teknologian sille kuuluvaan rooliin (Roschellea, 2002, lainaten: "Simple tools, rich pedagogical practises")
• kommentoi osuvasti rakennetun ympäristön roolia (diasarjalla mukana havainnollisia kuvia fyysisistä oppimisympäristöistä)
• korostaa oppimislähtöistä suunnittelua, jossa teknologian rooli on yksi, ei merkityksetön, mutta vain yksi osa muiden tärkeiden joukossa (suunnittelussa erityisesti painoa alkuvaiheen olosuhteille, kontekstille, tehtävänannoille, vuorovaikutukselle, tavoitelluille tuloksille, ohjaukselle, palautteelle, tämä minuutin 35 tienoilla)
• muistuttaa, ettei teknologia ei keskeisin edes mobiilioppimisessa (minuutin 29 kohdalla kommentoi härpätinhypeä)
• viittaa Sanna Järvelän mielenkiinnotoiseen tutkimustyöhön jaetun itsesäätelyn mahdollisuuksista (minuutin 40 kohdilla) ja
• noin minuutin 25 kohtalla ottaa myös erittäin osuvasti kantaa viime aikojen väärille raiteille ajautuneeseen eipäs-juupasteluun oppimateriaalien avoimuudesta ja jakamisesta. 

Erittäin kiinnostavaa luennolla oli kuulla, miten 70-luvun alussa Alan Keyn ryhmän protoili täppärin kaltaisesta laitteesta, jolla oppijat, pienet lapsetkin, tulisivat teknologian käyttäjiksi: he etsisivät tietoa ja työstäisivät sitä, loisivat omia tuotoksia. Ajatusta lasten tietokoneesta pidettiin tuolloin täysin mahdottomana. Tutkimushankkeen rahoittaja, Xerox lopetti vuosikymmenen lopulla alkujaan pohjattoman tutkimuskassan, kun valkeni uhka paperittomasta tulevaisuudesta. Alla video Alan Keyn Dynabookista.

Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.

Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.

Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:

1. valokuvaaminen suuntaa automaattisesti oppijan huomion kohteeseen, hän on läsnä, havainnoi, tarkkailee
2. kun oppija siirtää kuvia logiinsa, hänellä on kuvauslaitteessa automaattisesti kuvat oikeassa järjestyksessä
3. kuvien ja teorian sekä omien havaintojen liittäminen kertomukseksi pakottaa käsittelemään oppimisen kohteen omassa mielessä uudelleen, reflektoimaan, kertaamaan, jäsentämään
4. muistin toiminnasta tiedetään, että asiat eivät painu välittömästi pitkäkestoiseen muistiin, vaan pienellä viiveellä, jonka aikana herkästi tapahtuu muistivääristymiä (asiat unohtuvat, sekoittuvat, ydinasioihin jää aukkoja, sivuasiat saattavat korostua liikaa, väärinkäsitykset jäävät voimaan): bloggaaminen yksinkertaisesti vähentää muistivääristymän määrää
5. tiedonhaku yhdistyy kätevästi bloggaamiseen, tämä voi olla selväsanaisesti tehtävänä, ja kun oppijat edistyvät, he tekevät tätä myös omatoimisesti
6. katsomalla muiden blogeja, oppija voi peilata omaa selostustaan toisten selostuksiin ja havaita ehkä jotain puutteita tai väärinkäsityksiä tai vahvistaa omaa tulkintaansa
7. oman ajattelun tekeminen näkyväksi ja se, että tämä huomioidaan, antaa myönteistä palautetta, kohottaa itsetuntoa, bloggaaminen on havaittu alkuvaiheen jälkeen sujuvaksi, varsinkin, jos käsillä on sopivaa teknologiaa
8. blogi toimii myös portfolion koostamisen varastona, sen avulla oppija voi helposti koota myöhemmin työnhakua varten näytteen omasta osaamisestaan
9. blogi toimii myös ammatillisen identiteetin työstämisen paikkana, syntyy suhde itseen ja meihin tässä ammatissa (Pintakillan opiskelijablogeissa tästä on nähty hienoja esimerkkejä)
10. tekemällä näkyväksi ymmärrystään oppija antaa opettajalle tilaisuuden havaita asian osaaminen ja mahdolliset aukot... ja nuo aukot eivät siis ole pelkästään oppijan tiedoissa ja osaamisessa vaan myös opettajan omassa osaamisessa, kuten Jari Välkkynen mainiosti kuvaili:

"Unohdin koko varoituskuvakkeet, kunnes luin Emilian blogista itsellenikin uuden tiedon, hän oli ensin tutkinut samoja varoituskuvakkeita mitä maalipurkkien etiketeissäkin, MUTTA hän oli jatkanut asian tutkimista omatoimisesti ja löytänyt päivitetyt, uudet kuvakkeet jotka olin itse jotenkin onnistunut sivuuttamaan. Tämä uusi tyyli opettaa ja opiskella tuotti heti ensimmäisellä viikolla selkeästi alaa kehittävää tulosta ja herätti taas kerran itseni miettimään opettajan roolia... Oppilaat osaavat nykyisin käyttää hienosti hyväkseen netin valtavaa tietovarastoa"

Jos nyt joku sitten kysyy, että niin niin, tuo kaikki perustuu siihen, että oppijoita ylipäätään kiinnostaa oppia asioita. Kiltakouluilla on kiistatonta näyttöä siitä, että oppijoita todella kiinnostaa oppia asioita. He vain eivät jaksa istua kuuntelemassa. Asiat täytyy tehdä houkutteleviksi. Oppiminen pitää toteuttaa houkuttelevalla tyylillä, mielekkäästi. Oppija ei saa olla sivustakatsoja omassa oppimisessaan ja elämässään, mikä onkin sitten jo ihan uuden bloggauksen aihe.

Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.

Tulkkausta koulupäättäjille opetusteknologiasta

Valmistaudun huomiseen etälukiopäivään. Samalla sivusilmällä seurailin Tieto- ja viestintetekniikan opetuskäytön FB-ryhmässä käytyä keskustelua siitä, miten kässän luokkaan saisi dokumenttikameran ja tykin – asiaa kun pitää perustella päättäjille.

Koulun arki näyttää budjettien takaa ja omiin koulumuistoihin linkitettynä kovin erilaiselta verrattuna siihen, miltä se näyttää pulpettien keskellä. Edellä mainittu keskustelu palautti elävästi mieleen sen, miten Kotkan aikuislukiossa saimme taivuttaa rautalankaa ATK-tuen suuntaan perustellessamme sitä, miksi haluamme RealPlayerin ja Skypen koneillemme ja miksi Hotmail-sähköpostien pitäisi tulla läpi spämmisuodatuksesta ja muuta vastaavaa. Tätä neuvottelua varten tein aloitteen koulussamme, että laaditaan oma erillinen strategia etäopettamiseen, mahdollisimman selkeä ja helppo lukea.

Koulumaailmaa tuntevat tietävät, että tuolloin lukion opetussuunnitelmat uudistuivat ja opetussuunnitelman oheen tuli liittää koulun oma tieto- ja viestintätekniikan strategia. Tvt-strategian sisältö ei kuitenkaan riittänyt etäopetuksen kuvaamiseen.

Nytpä kaivoinkin koneeni mainiosta naftaliinista tuon 6,5 vuotta vanhan paperin ja puhelimitse vielä varmistin rehtori Erja Hämäläiseltä, että saan julkaista avoimeen verkkoon tuon strategian – sehän on toki julkinen asiakirja. Luvan sai ja tässäpä tuo vanha tuotos, jossa näyttää olevan joitakin edelleen ajankohtaisia asioita, kuten lempilapsi ilmiöpohjainen oppiminen, hihhii.

Etäopetuksen strategia

Äly-aktiivi-kosketus eli pedateknologiaa kiitos

Yritän jatkuvasti muistella, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Opetushallitus taitaa suosittaa kosketustaulua, vaikka heidän sivuillaan esitelläänkin European Schoolnetin interaktiivisten esitystaulujen tehokkaan opetuskäytön ohjeet. Nimipulmaa kuvaa edellä mainitus julkaisun suomennoksen saatteen aloituskappale: "Kaikkialla Euroopassa kaikilla tasoilla toimivat kasvattajat ovat interaktiivisten esitystaulujen eli äly- tai aktiivitaulujen käyttöönoton eri vaiheissa."

Paras nimitys oli Hesarilla syksyllä 2009, kun uutisoivat Helsingin hankkivan interaktiiviset valotaulut kaikkiin kouluihinsa, siis luokkien seinälle, ei koulujen katolle. Uutinen korjattiin samana päivänä, mutta toimittaja käytti systemaattisesti valotaulua, joten kirjoitusvirhe se ei ollut.

Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogissa pohdiskellaan mukavasti taulun nimitystä ja otetaan kantaa aktiivitaulun puolesta. Ja erityisesti jakamisen kulttuurin puolesta. Hankalaa aloittaa, jos ei ole edes yhteiastä sanaa, jolla puhua uudesta vempeleestä.

Nimitykset vakiintuvat hiljalleen. Mielikuvat kiinnittyvät nimiin ja vaikkei nimi miestä pahenna tai taulua, mielikuva kuitenkin virittää aivojamme. Ensisijaisesti soisi nyt pedagogisten kollegaverkostojen luovan ja levittävän viisautta äly-aktiivi-kosketus-interaktiivi-esitys-jakamis-taulujen kanssa toimimiseen. Siihen olisi mainiot edellytykset ja kaikki hyötyisivät. Luovuutta, oivalluksia, arjen puurtamista, yritys-erehdys-oppimista. Jakoon vaan. Hatunnosto Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogille. Tietääkö kukaan lisää aiheesta nettiin jakavia?

EDIT: via EduCOSS-blogi: "Opinsys on käynnistänyt tiedonkeruutalkoot äly- eli kosketustaulujen Linux-yhteensopivuuden kartoittamiseksi. Opinsys kerää tietoja ja julkaisee ne suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi."

Sosiaalisen median pedagogiikka

Kollega kysäisi sähköpostitse sosiaalisen median pedagogiikasta, miten rakentaisi aiheesta opetustuokion. Latelin päähineestä tosi nopsaan virikkeeksi seuraavaa:

• open education, open learning, open access, avoimuus
• aktiivisen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmät
• yhdessä tuottaminen, ei pelkkä lopputulos vaan koko prosessi
• näkyväksi tekeminen, askelittain tavoitteeseen, välitavoitteiden ja lopputuloksen reflektointi (yksin ja ryhmässä)
• vertaisoppiminen, vertaistyöskentely, lähikehityksen vyöhyke
• opettaja oppimisen mahdollistajana, kokeneempana vertaisena, tuutorina ja mentorina
• sosioemotionaalinen kokemus, rohkeus oppia, keskeneräisyyden sietäminen, osaamisen näkeminen, erehtymisten ja virheiden sietäminen
• yhteistoiminnan pelisäännöt, vastuunotto, koordinointi, työn jakaminen, asiallinen toisen teoksen hyväksi käyttäminen (siteeraaminen, luvallinen aineisto, julkaisuluvat, tekijänoikeudet)
• luovuus, ilmaisukeinot, informaatiosisällön muuntaminen muodosta toiseen (kuten akateemisesta tekstistä tuotettu sarjakuva vaatii omaa oivallusta ja on siten vakavasti otettava tapa tuottaa osaamista näkyväksi)
• arviointimenetelmät, arvioinnin läpinäkyvyys ja selkeys, arviointi ja koekäytänteet tukemassa oppimista

Mitä puuttuu?

Miikka Salavuon blogista löytyy paljon hyvää aiheesta, samoin Juhana Kokkoselta ja Jean Hartin tuore opus The Social Learning Handbook  arvostelujen mukaan pureutuu myös itse asiaa.

Somen syvin olemus pedagogille?

Viime aikoina olen mietiskellyt sitä, miten somepaine muuttuu toiminnaksi oppilaitoksissa ja opetuksessa. Some on pop. Näkyvyys Facebookissa ja Twitterissä on opiskelijoita hakeville oppilaitoksille tärkeää. Blogeista ja wikeistä puhutaan niin paljon, että kai niitä sitten pitäisi käyttää.

Suomessa on tyypillistä mennä asioissa äärestä laitaan. Nyt herkästi kaikki uusi näyttäytyy hyvänä ja kaikki vanha miltei tuomittavan vanhanaikaisena. Vaikka ahkerasti puuhastelen kaikenlaisten interaktiivisen opetusteknologian kokeilujen kanssa, pidän kaikenlaista opettamista ja oppimista arvokkaana enkä ollenkaan tykkää vastakkainasetteluista.

Itse rakastan liitutaulua, siinä on mainio käyttöliittymä, hyvä resoluutio, näkyvyys luokan perälle kaikissa valaistusolosuhteissa ja matala hiilijalanjälki (sen saa myös digikameralla kätevästi nettiin). Silti mielestäni kaikenlaiset kosketusnäytöt ovat ihan okei. Toisena esimerkkinä Second Life, joka ei itseäni ole vieläkään imaissut sisäänsä, kun en jaksa ylittää käyttöönottokynnystä. Silti pidän sitä mainiona ympäristönä toteuttaa myös pedagogisesti mielekkäitä toteutuksia (kuten äsken Kaisa Vähähyypän Facebookin kautta jakama matikanopetuksen juttu).

Tykkään hyvistä luennoista, parhaat saavat haltioitumaan. Silti kannatan myös aktiivista oppimista, jossa oppijat laitetaan töihin. Vaikka olenkin vuosien ajan kehitellyt portfoliotyöskentelyä arvioinnin kohteeksi, pidän vanhanaikaisia kokeiltakin hyvinä oppimistilaisuuksina, kunhan mittaamisen kohteina ei ole triviaali knoppitieto. Ajattelin muuten kerätä kaikki yhdeksän vuoden aikana tekemäni kokeet Opiskelutaitojen wikiin (jahka kesäkausi alkaa). Usein olen teettänyt opiskelijoilla koetehtävien muotoilua. Kysymisen opettelu on erittäin hyödyllistä.

Ajan innokkaasti ilmiöpohjaisen oppimisen toteuttamista eli oppiaineita yhdistävää oppimista, mutta en pidä realistisena oppiainejakoisuuden poistamista. Nämä toteutustavat sopivat elämään rinnatusten. Jos opiskelija ei koskaan koe oppimisprojekteja, tutkivaa, ongelmalähtöistä oppimista, tosi sääli, tosi sääli. Oma biologian ja maantiedon opettajani Tapio Rintanen opetti meitä 70-luvulla käyttäen loistavia ja mieliinpainuneita metodeja, kuten maantieteessä kirjallisuutta ja karttaoppia: Tarzanin levinneisyys Afrikassa.

Auroran koulun rehtori, tohtori Martti Hellström laittoi kriittisiä jäitä hattuun opetustoimen tietoyhteiskuntapapereita lukeville (ja tekeville): toimintakulttuurin muutos on iso asia, kaikkea ei voi siirtää verkkoon ja erityisesti itseäni puhutteli hänen muistutuksensä ikäkausipedagogiikan merkityksestä (osa 1 ja osa 2).

Samu, Senja ja Lena ovat löytäneet jotain aivan huippua sosiaalisesta mediasta oppimisen tukena. Asialla ovat ihmiset, joita kielen oppiminen kiinnostaa ja joilla on iloista intoa heittäytyä. Some on ensisijaisesti ihmisiä, ihmisten välistä toimintaa, ajattelua, puheita, kuuntelua, ideointia, kysymistä, vastaamista, yhteistö kehittelyä, tsemppaamista, vinkkaamista, auttamista.

Anja Alasilta muistutteli yritysten someviestijöille tunteiden merkitystä. Hän pohtii, että some voisi vahvistaa tunnesiteitä. Sama asia koskee myös oppimisen maailmaa. Motivaatio ja tunteet (emootiot) on tärkeä pari ja tämän parin emootio-osapuoli on liiaksi unohdettu.

Ikäkausipedagogiikkaan liittyen on tärkeää miettiä ja ymmärtää oppimisen ja oppimaan oppimisen taitoja. Tiedonkäsittelykyvyillä on rajoituksia eivätkä ihmisen tiedonkäsittelykyvyt ole eri ikäkausina samanlaisia. Aivojen kypsyminen vaikuttaa sisäiseen säätelyyn ja siten mm. tarkkaavaisuuteen. Emootioilla on vaikutusta havaintoihin. Emootioihin kuuluvat siis yleiskielen ymmärtämien tunnetilojen lisäksi biologiset aisteihin ja kehon kemiaan perustuvat tuntemukset. Mikäli ihmisen stressihormonitaso on korkealla, hänen havaintokenttänsä kapenee ja saattaa suuntautua tiettyihin ärsykkeisiin. Ihminen on sopeutuva ja aivojen plastisiteetti eli muotoutuvuus on kautta ihmiskunnan historian auttanut sopeutumaan erilaisiin toimintaympäristöihin. Erilaiset temperamenttiominaisuudet (ärsykkeisiin reagoinnin tyylit) ovat säilyneet, sillä eri ympäristöissä heikkoidet ja vahvuudet ovat erilaisia.

Some näyttää helpolta jakelukanavalta ja siksi meillä opettajilla se tapaakin olla monistenipun korvaaja ja jonkinlainen portaali omaan opetukseen. Somen ydin ei ole kuitenkaan tässä vaan vuorovaikutuksessa, kommunikaatiossa, yhteisessä tekemisessä, siinä, mitä ihmiset yhdessä luovat, tuottavat, työstävät ja jakavat. Siis yhdessä. Kyllä itse käsi sydämellä voin sanoa, että paljon paasausta on tullut nettiin laitettua, ei siis sen kummampaa kuin luokassa ovi kiinni ja nyt puhun minä täältä kateederilta, kuunnelkaa!

"Miten sait blogisi kylkeen Twitter-laatikon?"

AVO-hankkeemme johdattaa sosiaalisen median työ- ja opetuskäyttöön. Meneillään on muutama laajempi koulutuskokonaisuus, joiden tarpeisiin olemme kokoamassa käsikirjawikiä. Rinnalla myös LeMill-palveluun tuotettuja sisältöjä.

Pyrkimyksenä on suodattaa liikoja rönsyjä pois ja tarjota sopivassa määrin toimintatapojen, rakenteiden ja pedagogiikan ymmärrystä sekä yksityiskohtaisempaa työvälineiden hallintataitoa. Sosiaalinen media on tolkuton viidakko ja tolkun ottamiseen tarvitaan raivaamista.

Jäsentäjiä alkaa kertymään. Oikein mieluisa löytö oli muutamia päiviä sitten Miikka Salavuon miellekartta sosiaalisen median pedagogiikasta. Nyt on myös saatavilla Miikkan pienempiin palasiin pilkkoma ppt-esitys:

Sosiaalisen median pedagogiikan miellekartta

View more presentations from Miikka Salavuo

Eilen olin kouluttamassa yhdelle opettajaryhmälle mm. käteviä lisäherkkuja someympäristöihin. Twitteriä emme ehtineet käymään läpi. Kurssilaisilla oli kuitenkin toiveita erityisesti Twitter-virran johtamisesta muille verkkosivuille. Samaa asiaa kyseltiin minulta tänään sopivasti Facebookin kautta. Niinpä lähti alkuun eilisen Wikispaces-opastelaarin rinnalle Twitter-helppimesta.

Twitter-vimpaimen luominen ei ole kovin mutkikasta, mutta ensimmäinen askel on kinkkinen. Linkki, josta vimpaimen luomiseen pääsee, on minimaalisen pienellä tekstillä piilotettu Twitterin näkymään. Kuvaruutua saa välillä lukea somepalveluissa kuin Piru Raamattua. Aina kannattaa kilauttaa kaverille, jos jumittaa. Kysyminenkin on taito. Somessa arvostetaan kysyjää. Kysymykset johtavat tutkimaan ja ihmettelemään ja siitä on lyhyt matka oppimiseen.

Tytöt sokerista, pojat sammakoista

Aamun FriendFeed silmäilystä tarttui verkkokalvolle Jari Sjölundin bongaus Turun Sanomista 15.5.2010 (aamulla lehtiä luetaan tälleen netitse kavereitten olan takaa, vanhatkin lehdet lukemattomina kelpaavat): Opettaja jakaa tytöt ja pojat eri leiriin.

Kommentoin Jarin noukintaa: Vielä vaan! Tästä on puhuttu niin kauan, kuin olen itse pedagogista koulutusta saanut eli 15 vuotta. Kaipaisi jo jotain uutta lähestymistä asiaan. Myös sen ääneen keskustelua, että onko tavoitteena sukupuolineutraalius. Ja siitä, mitä seuraa naisvaltaisuudesta opettajakunnassa, ja jos jotain seuraa, onko se hyvä vai huono asia.