Hyvää työtä

Missä on työn raja? Työhulluuden alue? Monessa mukana. Kynttilää molemmista päistä. Monenlaista on tullut kuultua palkkatyöaikana työn määrittelyinä, työn hillitsemisinä, työn uhkina ja kauhistuksina. Tämä kun on vähän kuin työhön liittyvä blogi ja some kun on työn ja vapaan, julkisen ja yksityisen yhteismaalla, vielä kun tänään mukavista mukavimman kehityskeskustelun jälkeen työtä mietiskelin, niin pari sanaa.

Työ muuttuu. On muuttunut aina. Olen kotoisin sellaisen työn maailmasta, jossa ei ollut työn ja vapaan rajaa. Sitä rajaa en oppinut koskaan tekemään. On elämää ja on aikaa. On asioita ja niiden välisiä suhteita. Se, että minä en rasitu töistä, ei tarkoita, että haluaisin kuittailla jollekin, joka on uupunut ja työtaakan murtama. Toistuvasti työstä valitetaan. Ja ne, joilla ei sitä ole, ovat ahtaalla hekin.

Ihan selvästi ei saisi olla iloinen, innostunut, hyvillään töistä. Koko sen ajan, kun olen ollut palkkatöissä (kokopäiväisesti 11,5 vuotta), minua on varoiteltu ja voivoteltu. Että pääsisi helpommalla. On asioita ja asioiden välisiä suhteita. Minusta on kummallista, että Suomessa ei kannusteta intohimoiseen suhtautumiseen. Eihän koulussakaan ole kovin jees olla innoissaan. Ja kun ei ole, suomalainen nuoriso pääsääntöisesti ei koe viihtyvänsä koulussa. Korvien välistä enemmän kyse.

Suomalaiset väittävät tekevänsä hullun lailla töitä, työhullua kansaa. Hmmm. Ehkä kannattaisi käydä maailmalla. Vaihto-oppilasaikana Itävallassa ymmärsin, miten täysin siemauksin me suomalaiset osaamme nauttia kesästä. Jopa, kun vertasin maanviljelijän kesäelämää siellä ja täällä. Eihän kesä viljelyn ja kotieläinten kanssa koskaan ole lorvimista. Usalainen vaihto-oppilas valisti samaa: vain parhaissa työpaikoissa rapakon takana ihmisillä on edes jonkunlainen kesäloma. Yleensä sairausloma nipistää kesälomaa. Hui mikä haloo täällä nousisi. No en tosiaan ihannoi moista.

En saarnaa raatamisen puolesta. En. En haluaisi sanoa kenenkään töistäkään yhtään mitään, en työsuhteesta. En puolue- enkä muiden sympatioiden puolesta sano ja ihmettele, mutta kyllä minä laittaisin mielelläni likoon kaksi tuntia töitä lisää viikossa samalla liksalla, ihan kansallisina talkoina. Suomi nousuun, tulevaisuutta lapsille. Mutta eipä tällä sanomisella ole mitään painoarvoa. Minähän teen lomapäivinäkin töitä yrittäjänä. Minä en tajua mitään työnteosta, en siitä, miten rankkaa se on.

EDIT: Tähän pitää vielä lisätä pari asiaa. Ensimmäinen kansallinen urakka tuottavuuden lisäämiseksi olisi parantaa suomalaista johtamista ja johtajuutta työpaikoilla. Kiusaaminen ja ihmisten henkinen lannistaminen kuriin. On ihan kieroutunutta, että työelämässä sallitaan kiduttaminen, kun kiduttaja on johtavassa asemassa. Ja toinen lisähuomio, että tuottavuuden kohottaminen pitäisi nähdä moniulotteisesti. Se ei voi olla pelkkää työpäivän pidentämistä. Pelkkä työpaikalla viipyminen on silmän lumetta. Hyvä työyhteisö, kannustava ja tukeva ilmapiiri on aa ja oo.

Rankkaa työtä... no se, kun pakkanen häärii kolmenkympin tienoilla ja putket uhkaavat jäätyä. Se, kun on kiire kokoukseen Kouvolaan, ja sontakoneesta ketju katkeaa, hanko heilumaan, kottikärryille kyytiä. Se, kun näkymätön punahome kaurassa saa emakon toisensa jälkeen luomaan.

Ja mitä sitä keltään lupaa kyselemään. Minusta on tosi kivaa tehdä töitä. Väsyksiin saakka. Heilua heinäpellolla, onneksi nykyään kuvaannollisella, ei pöly pistele ja hankoilevat kamut heippaavat vauhtiin. Vielä tämänkin saran päähän. Kiitos ihanat työkaverit. Ei vain viralliset, vaan myös täällä, tässä, netitse yhteistä vapaata hommaa puuhaavat, mainiot jeesailijat.

Kaisan kanssa värkättiin kansallisena etätyöpäivänä:

Miten vaikeaa havaita arjen erikoisuuksia? #tv0

Eilen poimin lenkkipolun varrelta kaksi pientä ja huomaamatonta erikoisuutta. Mietin samalla sitä, miten vaikeaa on havaita arkista, tuttua ja silti erikoista. Vasta, kun joku ulkopuolinen kertoo, miten ihmeellistä tuttu on tai vasta, kun jokin tuttu häviää, arjen ihmeellisyyden huomaa. Erikoisuudet eivät aina ole edes harvinaisuuksia, ne ovat vain jotain, jonka ohi kuljemme huomaamatta.

Kävelemisen, hölkkäämisen, pyöräilyn ja uimisen erikoisuus on etenemisen hitaus. Ehtii katsella ja ehtii havaita.

Näillä seuduilla on aikoinaan ollut venäläisaatelin lahjoitusmaita ja linnuntietä vajaan kahden kilometrin päässä oli hirsihuvila, jossa venäläiskreivi seurueineen vietti aateliselämää. Puurakennukset ovat jo hävinneet, mutta kasvikuntaa on edelleen jäljellä. Liekö sitä perua seudulla erityisen kauniita lemmikkikukintoja. Ja vaikkei harvinaisia, niin kuitenkin erikoisia valkoisia lemmikeitä. Lemmikkejä on Suomessa muuten yhdeksän eri lajia.

L-kirjamen mukaan toisena arjen pienenä ihmeenä lehmät laitumella. Ne ovat katoamassa. Miten nopeasti muistikuvat laukkasivatkaan lapsuuteen lemien tallaaman laidunportin luona, rehevän heinän sijaan siinä kasvoi matalaa en-nyt-just-muista-mitä. Ja se tuoksu, lannan ja mullan ja kostean rehevän ruohon pistävän leveä hiukkasen makea leuhahdus.

Molemmin puolin kotitien vartta naapureissa vielä ainakin tämän kesän lehmät laiduntavat pellolla. Karjatilat keskittyvät, suurilla lehmätiloilla pihattonavetoissa lehmät pääsevät jaloittelemaan ja liikkumaan vuoden ympäri, parsinavetoissa majailevia lehmiä pitää ihan virallisten määräysten mukaan paimentaa laitumille vähintään parin kuukauden ajan. Karjatilojen vähentyminen on ollut huimaa. 20 vuotta sitten 1990 karjatiloja (siis lypsykarjaa, nauta- eli lihakarjatilat lasketaan erikseen) oli Suomessa yli 55 000. Nyt niitä on enää 17 000 kieppeissä. Lehmämäärä ja maidontuotanto eivät ole vähentyneet yhtä rajua tahtia, siis keskittymistä keskittymistä. Tälläkin kylällä tyhjenneitä navetoita on toistakymmentä. Täysiä enää muutama.

Sarvipäälehmätkin ovat harvinaistumassa. Nupopäitä lehmiä on ihan luonnostaankin, mutta nykyisin nupoutusta tehdään myös tarkoituksella, yleensä vasikoille, koska heiluvilla sarvilla on omat hankaluutensa, niin hoitajia kuin nautakavereita kohtaan. Ruokinta-automaatit ja pihatot ovat lisänneet nupouttamista. Nupopäät ovat tutkimusten mukaan rauhallisempia. Naapurin äpylit ovat ayrshire-rotua.

Tänään tulee viimeinen osa Lehmän vuosi -tv-sarjaa, joka on näin maalaissilmin mainiosti tehty. Siinä ei eletä idyllisessä menneisyydessä vaikka maalaiselämän ja ihmisten moninaisuus onkin mukana. Suosikkini, peräkammarin pojilta vaikuttavat Väkeväiset keittävät pontikkaa, mutta ovat myös villisian kasvattajia ja monipuolisia taidoiltaan, Seppo laulaa, Ahti maalaa tauluja ja herkkyyttäkin löytyy molemmilta. Tämän illan lenkki jääkin myöhäiseen, satakielten aikaan, Lehmän vuoden loppumisen jälkeiseen. EDIT: Ääh, se viimeviikoinenhan olikin jo sarjan viimeinen jakso tällä erää.