Valokuvaus on aikojensa alusta kuljettanut rinnallaan halun muokata kuvia hyviksi, esteettisesti miellyttäviksi, sopiviksi sisältönsä puolesta tai muuten ajan, paikan ja kulttuurien arvon mukaisiksi. Hupaisia esimerkkejä leviää netissä siitä, miten tämä ihanteen tavoittelu on jopa photoshoppauksen ammattilaisilla välillä lähtenyt käsistä, kuten silloin, kun mallilta katosi käsi.
Tavallisen valokuvaajan kuvankäsittely rajautui pitkään rajauksen voimaan. Retusointi eli kuvien jälkikäteinen korjailu oli vain valokuvaamojen ja itse kuviaan kehittäneitten mahdollisuus. Vielä digikuvauksen alkuvuosina ainoita laajemmin saatavilla olleita keinoja oli punasilmäisyyden poistaminen, johon oli tarjolla ensin korjauskyniä, sitten lisäsalama kameraan, sitten digitaalisia apulaisia ja kuvankäsittelyohjelmien ominaisuuksia.
Photosphop oli kallis, aivan järkyttävän kallis tavalliselle valokuvaajalle – ja maailman paras kuvankäsittelyohjelma (hintaluokka markka-aikana kymppitonnin tienoilla). Hyvien kavereitten kautta siitä toki saattoi saada laittoman asennuksen koneelleen. Photoshop Express oli kohtuullisempi hinnaltaan (pari tonnia) ja sillä sai paljon aikaan. Avoimen lähdekoodin Gimp tarjosi hiukan kimurantin käyttöliittymän kautta samoja ominaisuuksia, mutta kyllähän nämä kaikki vaativat kärsivällisyyttä ja perehtymistä.
Ja sitten kuvankäsittelyn maailma muuttui. Muistan hyvin sen hetken, kun Jere Rinne kertoi minulle 8.10.2010 MindTrek-konferenssissa iPhone-sovelluksesta PS Express. Kosketusnäyttö on mullistavaa kuvanmuokkaajalle. Kryptiset asiat muuttuvat hipaisukokeiluksi, jossa voi helposti yrittää yhtä, ottaa pakkia, yrittää toista, käyttää automaagia ja nappailla lukemattomia versiota. Se, mikä filmin kehittämisen ja retusoinnin aikaan oli hidasta, hankalaa ja kustannuksiltaan tavallisen harrastajan ulottumattomissa, muuttui digitaalisen valokuvauksen myötä leikiksi, huvitteluksia ja loputtoman kekseliäisyyden ihmemaaksi.
Mobiililaitteiden suosituimpia sovelluskategorioita on valokuvaus ja heti kylkeen myös videokuvaus ja nämä kaikkine muokkausominaisuuksineen. Videon muuntaminen 1920-luvun mykkäfilmiin muotoon käy kädenkäänteessä. Valokuvasta saa hetkessä 1970-luvun Polaroid-tyylisen.
Kuvien säätäminen ja muokkaaminen kosketuksella on sanan täydessä merkityksessä intuitiivista. Ei tarvitse opetella pitkien ja kalliiden kurssien avulla sovelluksen käyttöä: sen kun kokeilee. Lukuisat sovellukset ovat maksuttomia ja hyvät maksulliset purkkapussin hintaluokkaa.
Kuvaamiseen ja videointiin liittyviä sovelluksia on lukemattomia. Hyvien löytäminen ja muistaminen on oma taiteen lajinsa. Kertakokeilu voi tehdä suuren vaikutuksen, mutta kun hyviä on kymmenittäin. Siksipä laitoinkin alulle taulukon, johon keräillä hyviä, toimiviksi havaittuja sovelluksia. Voit ilmoittaa myös lomakkeella omat suosikkisi (taulukon suora muokkaaminen ei ole kovin helppoa mobiililaitteilla ja tulipa samalla havaittua, että aiemmin toiminut erittäin hyvä luettelonäkymä on poistettu Google-laskentataulukosta)!
Tämän bloggauksen innostajana oli se, millaisen peukutusvyöryn sai eilen sohvalla lojuessani värkkäämäni kuva (ja sama Instagramissa). Sovellus, jolla sen tein, Union, osui silmiini puoliunissaan kännykkäsurffaillessani. Teki heti vaikutuksen. Kokeilin. Kokeillessa tuli mieleen väsätä sisällöltään omannäköinen kuva, tähän paikkaan, tilanteeseen ja jotenkin tyypillisesti omaksi kokemani omasta mielen maisemastani. Taustakuva on kotirannasta napattu viime viikon tiistaina (15.4.2014) ja naamakuva tämän vuoden loppiaisena olkkarin ikkunan äärellä, siinä, minne tuo järvinäkymä näkyy. Alkukuvat ja kooste siis puhelimella värkätty ja kömpelöllä sormella. Taika syntyy kokonaisuudesta. Kaiken ei ehkä edes tarvitse olla täsmälleen, siksi puhelimen kamera riittää. Elämäkään ei ole täsmälleen ja täydellisesti.
maanantaina, huhtikuuta 21, 2014
sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2014
Tuli joukkoluettua sanomalehteä eli Storify prosessilukijan apuna
Viikonloppulehtilaatikko L9 Rautalahdentie |
Aamun Hesari odottaa edelleen tuolla puolen kilometrin päässä viikonloppulaatikossa noutamista. Hitaisiin viikonloppuaamuihin kuuluu someviestien kuikkiminen. Tänään virrasta pomppasi kahtena nostona Hesarin juttu professori Beng Holmströmin haastattelusta. Juttu oli otsikoitu: Tunnetun talousprofessorin arvio suomalaisista: Ylikoulutettuja alisuoriutujia. Nuo kaksi nostoa olivat ristiriitaisia: toinen myötäili juttua ja toinen kritisoi.
Luin jutun ja mietin sen sanomaa. Luin kommentit ja Twitter-viestit. Mietin aamupuuhaillessani. Jäsentelin virtuaalisten juttukumppaneiden kanssa haastattelua. Kokosin jäsentelyn Storify-palvelun avulla, joka on hyvin näppärä tähän tarpeeseen. Otsikoin ja laitoin välikommentteja. Ryhmittelin kommentteja.
Tulin siinä samalla miettineeksi, miten hyvä väline Twitter ja muu netti Storifyn kanssa olisi lukiolaisille verkkolukemisen opetteluun samalla kun sisällön kautta voidaan tutkia haluttua aihetta. (Katso palvelun oma käyttöopastus.)
Vaikka verkkoviestien virtaa ja nettilukemista syytetään pinnallisuudesta, niin totuus on rikkaampi, kuten aina kärjistysten kanssa. Sama kapine tarjoaa myös mahdollisuuden etsiä useita näkökulmia, kaivaa taustoja, kuunnella eri tavoin ajattelevia.
Paperilehti jää täällä yleensä sille huonolle silmäilylle. Nettiä tulee luettua enemmän ajatuksen kanssa. Paperinen tulee vain viikonloppuna. Hieman kannatuksen vuoksi. Ja sen kanssa saa täyden pääsyn digitaaliseen. Saunan uunikin kaipaa kuitenkin oman osansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)