Muuttuva koulu

Jos nyt olisin kouluun menevä lapsi ja tuon lapsen vanhempi ja sen koulun opettaja, millaisen koulun haluaisin? Ilo, lumous, turva ja kaveruus ovat neljä sanaa, jotka nousevat ensimmäisinä mieleeni.

Opetussuunnitelmilla ja koulun rakenteellisilla ratkaisuilla vaikutetaan yhteiskuntaan. Yhteiskunta säätelee koulumaailmaa. Suhde on vuorovaikutteinen. Rakenteeseen vedotaan, kun ei haluta tai jakseta tehdä asioita toisin. Rutiinin turva voi olla liiallista turvaa ja väärille ihmisille (opettajan rutiini ei ole oppijan rutiini, hallintovirkamiehen rutiini ei ole opettajan rutiini).

Muutos ei itsetarkoituksena toimi. Toimiva muutos on tutkivaa kokeilua avoimin mielin, valppaalla asenteella. Kokeileminen johtaa joskus sen oivaltamiseen, että vanha olikin oikeastaan oikein hyvä. Silti kokeilun jälkeen vanhaa ei ehkä enää toteuteta samoin kuin ennen.

Muistan erään isän topakan kiellon, että hänen lapsensa ei ainakaan saa olla opetuksen kokeiluhankkeen uhrina. Minä olisin toista mieltä niin lapsena, vanhempana kuin opettajana. Nautin omina kouluaikoinani 70-luvulla kovasti siitä, miten asioita tehtiin toisin – elettiin peruskoulun muutosvuosia. Osa kokeiluista peruttiin, mutta se tekemisen meininki jäi itseeni sytyttäjäksi. Opin henkisiä valmiuksia uusien tilanteiden kohtaamisen, siihen, kuinka katsoa asioita uudesta tulokulmasta. Edellytys onnekkaille tuloksille on se, että kokeiluhankkeita toteutetaan innostuksella ja uteliaana. Onnistumisen pakko tuntuu kuihduttavan tätä.

Rohkaiseva ja kannustava koulu, joka jotenkin saisi kylvettyä iloista kunnianhimoa, oppimisen nälkää... sellainen ei voi elää, jos koulu on suljettuja luokkia, pulpettiarmeijoita. Oivaltava biologian ja maantieteen huippupedagogi Virolahden yhteiskoulussa, Tapio Rintanen, opetti aikoinaan meitä koululaisia menemään omin jaloin lähteille, keskellä tuntia koulukirjastoon tai häiritsemään asiantuntijan eli toisen opettajan oppituntia. Oli jännittävää ja samalla lumoavaa mennä opettajan toimeksiannosta yläastelaisena koputtamaan lukiorehtorin ruotsin tunnin oveen: "Anteeksi että häiritsen, mutta..." Ja siitä edelleen lukiolaisena saman opettajan johdolla toteutettua kylämaiseman kohentamissuunnitelmaa hehkuttamaan Hannu Karpolle tv-kameroiden eteen.

Haasteiden vastaanottaminen tai ehkä paremmin sanottuna kyky tarttua toimeen, oppiminen autenttisissa ympäristöissä, oppimis- ja osallistumisvalmiuksien kasvattaminen – siinä asioita, joita haluaisin lasten oppivan. Lapsikin on osa yhteiskuntaa, toimija, jolla on ajatuksia, maailman muuttaja. Lasten huomio ja aika imeytyvät nykyisellään herkästi sinne, missä on vapauden tilaa. Viihdeteollisuus osaa homman.

Koulu yrittää sinnitellä, mutta jää välillä päiväsäilytyspaikaksi, joka pyrkii hetkeksi kytkemään lapset irti viihdeteollisuuden taikamaailmasta. En pidä viihdettä, pelejä ja muuta ajanvietettä sinällään pahana, mutta aika-ahmarina kyllä. Jos lapsuuteni 70-luku oli läpipolitisoitunut, nyt aikamme on läpikaupallistunut. Balanssi pitäisi löytää. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään myös elämän vaikeuksia, sitä, miten ikäviä tilanteita ratkotaan yhdessä, miten hyödynnetään vanhoja juttuja ja keksitään uusia. Kaikkea ei saa ostamalla, on osattava tehdä itse ja yhdessä.

Jokainen haluaa (yleensä) olla merkityksellinen ja erityinen. Rangaistuslaitoksissa on kautta historian riisuttu erityisyys ja yksilöllinen merkityksellisyys. Eräs lukio-opettaja totesi vuosia sitten minulle, ettei jaksa nähdä vaivaa opetella tunnistamaan opiskelijoita nimeltä. Kurssi kestää vain 6-7 viikkoa ja sitten tulee taas kymmenittäin uusia opiskelijoita, samaa opiskelijaa ei ehkä toista kertaa tule vastaan. Toinen lukion äidinkielen opettaja huokasi raskaasti, kun sai valmennettavakseen abiryhmän, jota ei ollut koskaan aiemmin opettanut – hän koki mahdottomana tilanteen, jossa ei entuudestaan tuntenut kenenkään oppimishistoriaa ja suhdetta äidinkieleen. Lukio ei enää perustu ihmissuhteisiin, kasvatussuhteeseen. Kyse on liukuhihnasta, joka tuottaa mieluiten laudatureita, mutta oikeastaan väsyneitä ja kyynisiä ihmisiä, nuoria, joita vaivaavat paniikkihäiriö ja muut ahdistukset. Kärjistettynä. Pahimmissa tapauksissa. Tai tavallisissa.

Nykyinen rakenne ei estä järkeviä ja hyviä uudistuksia. Ilmassa on kuitenkin nyt jotain isompaa, laajarintamaista tahtoa uudistaa koulu, monilla eri tasoilla: rakennuksina, ihmisten toimintana, työympäristöinä, oppimisen paikkana...

Viime aikoina ollut useita merkkejä sekä ideologisesta että käytännöllisestä koulun muuttamisesta. Seinien sulkema koulu pulpettiarmeijoineen saa kyytiä. Erillissaarekkeeksi tietoa toistavaa oppimista ylläpitävä koulu saa huutia. Tässä muutamia merkkejä muutoksen virrasta:

• Khan Academy: avoimesti saatavilla olevia itseopetusvideoita
• Flipped Classroom: tehdään luokassa sitä, missä kohtaaminen on arvokkainta: perehdytään perusasioihin kotona ja tehdään oppimistehtävät koulussa eikä päin vastoin.
• Lauri Järvilehdon Ajattelun ammattilainen -blogissa Khan Academystä ja Flipped Classroomista: Oppimisen vallankumous (11.4.2012)
• Näkymätön oppiminen: ehdotus ja tutkielma uuden vuosituhannen oppimisesta ja oppijasta (Cristóbal Cobo ja John Moravec), Wikiopistossa, Sometu-ryhmä ja Tero Toivasen blogissa. "Kaikkea sitä, mitä opitaan, ei välttämättä havaita formaalissa oppimisessa oppimiseksi. Se jää näkymättömäksi, piilotetuksi opetussuunnitelmaksi."
• Koulu kaikkialla -tutkimushanke (HY): wiki ja keskustelublogi, hankkeen nimestä huolimatta perusajatuksena se, että oppiminen tapahtuu kaikkialla, ei vain koulussa. Jatkoa Oppimisen sillat -hankkeelle. (Ks. myös hankkeessa työskentelevän Olli Vesterisen blogi.)
• Demos Helsingin aloite Vapauttakaa koulu: DIY-koulu Helsingin juhlaviikoilla 24.-26.8.2012. "Hyvän elämän oppimisessa on kyse inspiraation siirtämisestä. Sitä kommunikoidaan eri tavalla kuin informaatiota."
• Marko Kuuskorven väitös (2011) luokkahuonemallin ongelmista (ks. myös juttu luokkahuoneen päivityksestä). "Suomalaislapset viettävät koulupäivänsä tiloissa, joiden perusteet ovat muotoutuneet Englannissa noin 150 vuotta sitten."
• Kirsti Lonka on ponnekkaasti ottanut kantaa suomalaisen koulun ja erityisesti luokkahuoneen muuttamiseen. Muutos lähtee opettajankoulutuksesta sekä tilojen suunnittelusta, arkkitehtuurisista ja sisustuksellisista ratkaisuista. (Katso oppimisen tilojen kehittämishankkeen tiivistelmä ja Olli Niemen videokannanotto bulimiaoppimista varten suunniteltujen oppimistilojen ja innostavien oppimistilojen eroista. Tässä blogissa kaipailin tammikuussa 2010 pedagogista sisustusarkkitehtuuria Pohjankartanon koulussa vierailun innoittamana.)
• Hakuja uudistusjuonteista kannattaa tehdä myös mm. ilmauksilla ilmiöpohjainen, tutkiva-, keksivä- ja mobiili oppiminen.
• Loppuhuipennuksena vielä Curtis J. Bonkin avoin kirje tämän planeetan oppijoille avoimen ja jatkuvan oppimisen hengessä. "In this millennium, everyone can be an educator as well as learner at any moment ofthe day or night."

Sometu-verkostossa on avattu AVO-hankkeen AVO-opiston toimesta Muuttuva koulu -ryhmä, jossa kootaan ideoita ja uudistuksen merkkejä. Aiheita käsitellään myös Sometun tulevissa tapahtumissa.

Arvostamani oppimisen tulevaisuuden näkijä Pekka Ihanainen puhui näistä asioista jo 2010 taltioidussa videohaastattelussa oivaltavasti. Hän epäili, voidaanko kouluja enää kutsua kouluiksi nykyisessä mielessä. Tärkeää on tehdä yhdessä, toimia, tuottaa ja olla vuorovaikutuksessa paitsi oppijaryhmän sisällä, myös avoimissa oppimisympäristöissä, lasten ja aikuisten kesken, oppijoiden ja pienyritysten kesken. Tärkeää tarjota tilaa yhteisen lisäksi vetäytymiseen, rauhaan jota oppiminen myös kaipaa. Yksilöllisen ja yhteisöllisen yhdistämiseen.

Kannattaako blogikirjoittaminen näinä FB-aikoina

Sosiaalisen median suurhyöky 2005 alkoi blogeista, yltyi wikeistä ja sittemmin palvelutyyppien kirjo on kasvanut tiheää tiheämmäksi viidakoksi. Moni tuore viidakkoon sukeltava pää pyörryksissään ihmettelee, mitä palveluja kannattaisi ottaa käyttöön, kun kuitenkin ensi viikolla tulee taas tukullinen uusia ja kiiltävämpiä.

Kommentoin äskettäin erääseen somepalveluiden viidakkoihmettelyyn, että edelleen voin suositella peruslähestymisenä samoja palveluita kuin vuonna 2005. Blogit ja wikit ja jos malleja kysytään, kaksi kumpaisestakin on ollut toimivia kaikkien näiden vuosien ajan: blogeista Blogger ja WordPress, wikeistä Wikispaces ja MediaWiki.

Antti Poikola rakenteli nykyisellään Nettikansana tunnetun oppimis- ja toimintaverkoston perustuksia Mahdollista-blogiin. Blogi oli avainroolissa viime syksynä MindTrek-konferenssin yhteydessä järjestetyn Nettikansa-tapahtuman ennakko- ja jälkiaktiviteeteissa. Itse kirjoittelin oman leirinuotioni polttopuista elikäs nettikätilöinnistä kyseiseen blogiin ja viikko sitten kohtasimme Otavan Opistolla nettikätilöintipajassa, jossa nuo syksyiset bloggaukseni ovat yhtenä aineistona.

Samainen Nettikansan leiripäivä johdatti bloginuotiotulineen kirkastamaan omaa graduteemaani, joka siis on nettiverkostojen fasilitointi. Perustin syksyllä gradublogin. Eipä aikaakaan, kun sain kommenttina kultakimpaleen. Sama pieni ja vaatimaton blogi on poikinut paljon muutakin arvokasta.

Viimemmäksi bloggaamisen vaikuttavuutta olen ihastellut seuratessani Tero Toivasen näkymättömän oppimisen leimahdusta some-eloon.

Tero oli havainnut Twitterissä John Moravecin kuuluttavan tuoreimman kirjansa (yhdessä Cristóbal Cobo kanssa) pdf-version arviointia. Tero espanjantaitoisena twiittasi halukkuutta ja sai arvostelukappaleen itselleen. Kirja näkymättömästä oppimisesta osui suoraan siihen, mitä Tero oli viimeisten vuosien aikana hahmottanut eri suunnista. Muutosta ilmassa. Oppimisen menneet paradigmat ovat kypsyneet ja nahistuneet. Muutos on enemmän kuin välttämätön ja hannaavat voimat vakiintuneisuudessaan – sanon Esa Saarista lainaten – latistuksen mankeli.

Tero kirjoitti blogiin, muutamat lukivat, kannustivat innoissaan kommenteissaan, linkittivät Twitteriin ja Facebookiin, Tero perusti näkymättömän oppimisen ryhmän Sometu-verkostoon. Ainakin itse kutsuin lauman kavereitani ryhmään. Tiesin entuudestaan Pekka Ihanaisen ja John Moravecin kumppanuuden. Muistan sytyttävän innovaatiojunanodotustuokion Oulussa tammikuussa 2009, kun Pekka keroi pointtilistisesta oppimisesta ja vaikka mistä. Rajattoman oppimisen seminaari saman vuoden syksynä. Tekstin pätkiä ja ajatusluonnoksia, joita Ihanaisen Pekka linkitteli Teron perustamaan Sometu-ryhmään: yksilöllistäminen, henkilökohtaistaminen ja kyborgisointi.

Moravecin ja Cobon kirjan kääntämiseen tarvitaan 5000 dollaria. Meitä on Sometun ryhmässä jo 47. Ainakin itse olen valmis lähettämään pienen kolehtisumman käännöskassaan, jos saan englanninkielisen pdf:n vastineeksi.

Blogien suuri voima on verkostosolmujen muodostamisessa. Blogiin voi linkittää, sitä seuraavat ja siihen kommentoivat saattavat kohdata toisiaan. Blogi on vaikkapa Facebookin viestivirtaan verrattuna kuin peruskallio, nettikiveen hakkaamista. Vaikka laittaisin miten hienon kommentin Facebookiin, en voi linkittää siihen. Se on ja menee. Puhumattakaan siitä, mitä oikeuksia annan palvelun ylläpitäjälle puuhailla tuottamani sisällön kanssa. Facebook on kätsä, mutta se on kuin lentolehtinen blogien ja wikien peruskalliolla. Ja tuuli puhaltaa sen pois (kuten toki lopulta kaiken).