Uunituore arvioinnin työväline PS-kustannuksen painokoneesta #arviointi

 

Jiihaa! Puolitoista vuotta sitten Najat Ouakrim-Soivion kanssa herännyt idea jalostui viime vuonna kesällä käsikirjoitusmuotoon. Talven mittaan viilailtiin ja nyt on painokone laulanut. Viime viikolla julkaistiin Arvioinnin työväline sekä Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirja.

Työvälineeseen kuuluu ohjevihkonen (näytän sen takakantta viereisessä kuvassa), kaksi suunnittelupohjaa ja 48 korttia. Kortit kattavat seitsemän aihepiiriä, joita meidän mielestämme on hyvä miettiä arvioinnin suunnittelussa ja toteuttamisessa. Kortit on tähdätty yleissivistävään opetukseen, mutta suuri osa sisällöstä on geneeristä aikuiskoulutusta myöten. 

Kortit helpottavat arvioinnin suunnittelun ohella dialogin käynnistämistä, arvioinnin monipuolistamista ja yhteisen arviointikulttuurin kehkeytymistä. Yksityisajattelu ei riitä, tarvitaan yhteistä puhetta ja siitä kumpuavaa näkyväksi tekemistä. Samoin kaivataan yhteisessä toimintaympäristössä ja sosiaalisessa yhteydessä toteutettavia tekoja. Siis ei vain sanan helistelyä vaan käytäntöä, periaatteena: pieni on kaunista ja ymmärrettävä mannaa. Oikea-aikaisuuskin on arvioinnin kanssa kultaa, sillä klisee "vähemmän on enemmän" pitää vankasti paikkansa.

Korteissa toinen puoli on opettajille joko omaa ajattelua kyydittämään tai yhteissuunnittelun avuksi. Toinen puoli on oppijoille (eli oppilaille tai opiskelijoille). Kortit sopivat alakoulun ylemmiltä luokilta eteenpäin. 

Vastaavaa tuotetta ei ole meille tullut vastaan. Vaikka kortteja on monta eli 48, niitä kaikkia ei tarvitse käyttää yhdellä kertaa. Kiireisessä arjessa muutaman kysymyksen äärelle pysähtyminen riittää.

Työvälineeseen kuuluvat suunnittelupohjat antavat vinkkiä arviointiin liittyvien asioiden suunnitteluun vuositasolla sekä oppimiskokonaisuuden kaarella. Pohjia voi monistaa ryhmätyöskentelyyn tai niitä voi varioida omiin tarpeisiin.

Katsos vaan: Arvioinnin työvälineen näytesivut.

Toinen ja itsenäinen osa pakettia on Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirjalla. Sillä on taustahistoria, tuote on ollut olemassa vuosikausia. Se on nyt mietitty uusiksi tähän päivään. Arviointityöstä iso osa toteutuu sähköisesti. On kuitenkin tilanteita, joihin paperinen muistikirja on mainio apulainen. Kirjasessa on myös tiivistetysti tietoa peruskoulun ja lukion arviointiasioiden ytimistä. Se on jaoteltu oppimisen aikaisen arvioinnin ja osaamisen arvioinnin tueksi. Mukana on myös koulun arviointikulttuurin suunnittelu sekä arviointisanasto. Suunnittelu- ja muistikirja on lukuvuosittain uudistuva. Seuraavaan painokseen tulee jotain vanhaa, jotain uutta.

Kahokaho: Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirjan näytesivut.

Meille tekijöille oli melkoisen jännittävä yllätys, että tuotoksemme on syyslukukauden alkuun Opettajan tietopalvelun kauden kirjapakettina (kuva vieressä). Vaikka monet kirjakerhot ovat kadonneet, Opettajan tietopalvelu on opetusalan tietokirjojen luottoväylä. Oma kotikirjastoni on rikastunut sitä kautta vuosia. Ks. Opettajan tietopalvelun jäsenille pakettihinnalla molemmat.

Jos teosten hankinta kiinnostaa, tästä löytyy kirjailijakohtaiselta VIP-sivulta pidempään voimassa oleva etuhinta:

• Arvioinnin työväline
• Arvioinnin suunnittelu- ja muistikirja
• Molemmat

Testikäyttäjiltä saimme rohkaisevaa palautetta, mutta olisi huippua saada lisää palautetta. Olemme tehneet työvälinettä ilman esikuvaa, joten se ei voi mitenkään olla täydellinen. Fyysiset rajatkin tulevat vastaan, kun tuotoksen pitää sopia materiaalin ja mittojen suhteen tiettyyn olomuotoon. 

Sellainen olo meillä Najatin kanssa nyt kumminkin on, että ihan rinta rottingilla uskallamme tätä hengen hedelmäparia esitellä. Teimmekin korona-tyyliin etänä pienen hehkuttelu-esittelyvideon.

Najatin taustalta löytyy polku historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajana, lukion rehtorina ja arviointitutkijana. Tutustuimme siksi, että rakastan kirjoja. Hänen kirjansa Oppimisen ja osaamisen arviointi (Otava 2016) kolahti minuun niin reippaasti, että otin yhteyttä ja pyysin silloin meneillään oleeseen lukion arviointikulttuurin kehittämishankkeeseemme asiantuntijavieraaksi. 

Meillä Najatin kanssa arviointiajatukset sopivat sen verran hyvin yhteen, että yhteistyö on jatkunut siitä lähtien. Podcastiakin ollaan höpsötelty yhden koulutuksen eväiksi. Viime kesäkuussa hanketta raportoidessa ällistyin, että näinkin himmeää aihetta oli käynyt kuuntelemassa toista tuhatta henkeä.

PS-kustannus on alansa timantti Suomessa. Aikamoisen kiitollinen olo tästä puolentoista vuoden matkasta.

Esittelyssä avioinnin työväline from Anne Rongas on Vimeo.

EDIT: 31.8.2020 Suomen Arviointiyhdistys jakoi Arvin päivän palkinnon. Museoviraston arviointityö sai pääpalkinnon ja meidän Arvioinnin työvälineemme kunniamaininnan.

Suunnittelun rooli korostuu ilmiöpohjaisessa opettamisessa

Tämä bloggauksen julkaisin alunperin Ilmioppi-blogissa 9.1.2017.

Ilmiöistä tuli vuonna 2016 ilmiö opetusalalla. Jopa valtakunnan terapeutti tohtori Raimo piti ilmiöpohjaista valmennusta kansanedustajille YLE:n radiosatiirissa. Yleistymisen myötä myös pinnalliset tulkinnat ja niistä nouseva kritiikki lisääntyivät. Ongelma syntyy yhdeltä osin siitä, että ilmiöpohjaisuus on sanana helppo ymmärtää ilman asiaan perehtymistä. Maailmassa on ihmiöitä ja niihin perustuen voidaan suunnitella opetusta.

Eräässä opettajien verkkokeskustelussa kysyttiin ilmiöpohjaisuutta systemaattisesti vastustaneelta lukio-opettajalta, että mitä se ilmiöopetus oikein on. Hän kertoi sen olevan tietynlaista teemaopetusta, jossa oppilaat itsenäisesti tutustuvat johonkin ilmiöön ja tekevät siitä tuotoksen. Ei siis ihme, että ilmiöopetuksen kritiikki suuntautuu pinnallisuuteen ja puuhasteluun ja toisaalta siihen, että ilmiöjakso vie aikaa ja on opiskelijalle työläs.

Ilmiöpohjaisuus on tapa suunnitella ja organisoida opetusta ja opiskelua. Se ei ole pedagoginen malli eikä ole olemassa valmiita nuotteja, kuinka ilmiöpohjaisuutta toteutetaan. Opiskeltava aihepiiri, opettajien erityisosaamiset, käytössä olevat verkostot ja muut resurssit sekä opiskelijaryhmä vaikuttavat siihe, millaiseksi toteutus muodostuu. Ilmiötoteutusta ei siis voi sellaisenaan siirtää koulusta ja ryhmästä toiseen.

Miksi ilmiöpohjaisuutta? Siksi, että opiskelija oppisi ajattelemaan, yhdistämään asioita, luomaan systeemisiä muistirakenteita. Kokemuksellisuus ja aktiivinen työskentely niin yksin kuin yhdessä valmentavat hyvin suunnitellulla kurssilla opiskelu- ja työtaitoihin ja kasvattavat laaja-alaista osaamista. Ilmiöpohjainen opiskelu ei toimi silloin, kun opiskellaan muistamaan ja tunnistamaan perusasioita, vaan silloin, kun opetellaan käyttämään koulussa opittua tietoa eri tavoin.

Ilmiöpohjainen opiskelu ei ole vastinpari opettajajohtoiselle työskentelylle, sillä ilmiöjaksolle sopivat aivan hyvin perinteiset luennot. Tärkeää on se, että työstettävänä kohteena on jokin maailman todellinen autenttinen ilmiö, joka on opiskelijoille merkityksellinen. Autenttisuus voi toteutua myös simulaatioiden ja eläytymisen avulla, jolloin myös historialliset, maantieteellisesti kaukaiset tai mikro- ja makrokosmokseen sijoittuvat ilmiöt voivat olla opiskelun kohteina.

Hyvin suunniteltu ilmiöjakso ei tarkoita opiskelijoitten heittämistä oman onnensa varaan teeman äärelle. Suunnittelutyön merkitys korostuu. Suunnittelua tarvitaan sekä ennen opiskelijoiden kanssa aloittamista että heidän kanssaan. Ilmiöpohjaisessa opiskelussa kohteet ovat avoimia ja niitä voidaan aidosti lähestyä monitieteisesti ja taiteen keinoin.

Ilmiöpohjaista opintojaksoa suunnitellaan aina yhdessä, vähintään opettaja yhdessä opiskelijoiden kanssa. Siksi suunnittelutyö täytyy muuttaa näkyväksi. Vuosien varrella olemme keränneet erilaisissa hankkeissa ja työpajoissa viisautta ilmiöjaksojen suunnitteluun. Tässä diapaketissa on koottunut näitä hedelmiä (diapaketti löytyy myös Google-esityksenä).
 

Ilmiöjakson suunnittelu lukiossa from Anne Rongas

Lukion OPS-uudistus... ihan menee fantasian puolelle

Nyt tuntuu siltä, että pitää välttää puhumista. Ainakaan ei saa lausua sanoja lukio, sivistys ja ilmiöoppiminen kuin ehkä nurkan takana netin ulottumattomissa.

Suomalaisen lukion uudistaminen etenee outoon malliin. Perusasteen opetussuunnitelmauudistusta on avattu kaikelle kansalle useampaan kertaan ja netitse. Nyt se on auki viimeistä kertaa. Sinne vaan, kuka vain suoraan vaikuttamaan 15.5.2014 saakka. Vaan entäs lukio? Salamyhkäisesti pullahti viime vuonna kolme mallia, joista sai sitten valita ja vähän kommentoida, asianosaiset. EIKUN EDIT:... ei sentään salamyhkäisesti pullahtanut, näin lyhyt on ihmisen pieni muisti, onneksi kollektiivinen muisti toimii, kun oman hölmöytensä paljastaa eli alku meni hyvin lukiossa, lupaavan hyvin. Eli peruskoulun tuntijako työstettiin virkamiesvoimin ja jätettiin helmikuussa 2012, asetus säädettiin kesällä 2012 ja tämän jälkeen OPH pääsi avaamaan kiittelemäni julkisen keskustelun. Lukion valmistelussa oli laaja edustus: OAJ, rehtoreita, lukiolaisia, ammattiin opiskelevia, opinto-ohjaajia ja tutkijoita. Tämä loppuosa menee pipariksi, jos aikataulusta pidetään kiinni. Tavoite saada uudet OPS:it käyttöön 2016 tarkoittaa, että rinnalla kulkee yhtä aikaa ja eri tahtiin lukioverkkouudistus, järjestämislupien hakeminen ja siinäpä sitten ei tiedetä tällä aikataululla koulukohtaisia opetussuunnitelmia värkätessä, onko omaa koulua kohta olemassa. Varsinkaan perusopetuksen kaltaiseen avoimeen kuulemiseen ei jää aikaa.

Näemmä opettajien ammattijärjestökään ei ole enää asianosainen.

Toisen asteen kehittäminen tuntuu poukkoilulle ja haiskahtaa kabinettipolitiikalle, joka siis tappaa demokratian arvoisat ministerit, kansanedustajat ja muu kabinettijoukko. Hyi! Poliittisena manooverinä päätettiin jatkaa oppivelvollisuusikää, jotta tehtäisiin hyvää nuorisolle (tilastot kauniimmiksi tai jotain). Miten nuoren syrjäytymistä estää se, jos koulu ei ole maittanut vuosikausiin ja sitten sitä saa vielä vuoden jatkaa. Samaan aikaan ryhmäkokoja kasvatetaan, kouluavustajia ja eritysopetusta vähennetään, siellä täällä pakkolomautetaan opettajia. Jossain vaiheessa väläyteltiin sitä, että valtio hankkii oppikirjat kaikille toisen asteen ensimmäisen vuosikurssin nuorille. Aikatauluista ja toteutusmalleista liikkuu huhuja. Avoin hallinto ei kuulu tähän. Eihän tyhmille tarvi kertoa kuin päätökset. Ihan tulee mieleen hölmöläisen peitto. Ja kaiken kukkuraksi rahoituslaskelmissa on käytetty jotain rakettitieteellistä matematiikka, ministeriön laskema kustannus oppivelvollisuusiän nostamisesta on 20 miljoonaa ja kuntaliiton laskelma 118 miljoonaa. Lukion rahoitusta leikataan 200 miljoonaa, mikä lähenteli siis muistaakseni kolmannesta nykyrahoituksesta (korjatkaa, en ehdi tarkistaa, kun en muista, mistä tarkistaisin).

Velvoitteet siis kasvavat, rahoitus kutistuu ja vielä samalla lukioverkko laitetaan isolla kädellä uusiksi. Ihan niin kuin tätä hommaa ei nyt johdettaisi yhtään mistään. Ei ole ihme, että lukio-opettajilla hermo kiristyy. Sitten siinä rytäkässä kaikki uudelta haiskahtava pääsee syntipukiksi. Viimeisten viikkojen aikana lähes jokaista lukiomaailmaa koskevaa innostuvaa viestiä lukuisissa Facebookin ryhmissä on kommentoitu negatiiviseen sävyyn.

Suomessa on ollut tyypillistä hakeutua samaa mieltä olevien kanssa olemaan yhdessä samaa mieltä. Verkkokeskustelu vauhdittaa asioiden yksioikoistamista ja yksikertaistamista. Lyhyiden keskusteluviestien tulkinta on ongelmallista (kuten tähän aluksia referoimani viestin oma väärinymmärrykseni omakohtaisesti muistutti). Keskusteluissa on ollut havaittavissa kärjistymistä. Innostuneita toppuutellaan:  tuossa on taas joku yhden totuuden fakki-idiootti tai lapsellinen fantasia. Tietokoneiden tilalle kaivataan kynää ja paperia. Opettajajohtoisen opetuksen puolustuspuheita pidetään.

Klikkaa kuvaa, saat suuremmaksi.

Keskustelu on saanut jo vahvoja värejä, emootiot tunkevat kielenkäyttöön, asetelmaan rakennetaan rintamalinjoja, polarisoidaan, syytellään, ammutaan ideoita alas ilman vaihtoehtojen tarjoamista eli tyyli on kuten riitelevillä sisaruksilla. Uusi (uudelta näyttävä) niputetaan herkästi vastustettavaksi uhkaksi ilman tutustumista.

Nyt on ihan iso johtamisen ongelma. Muutokselle ei ole rakennettu aikaa. Ihmisiä ei ole kuunneltu. Hallinto kävelee alamaistensa yli. Minusta tämä lukion OPS-uudistus näyttää etenevän niin törkeän huonosti, että ei voisi kuvitella elettävän 2010-luvun Suomessa.

Siinä pesuveden kanssa on nyt sitten ahdistuksen syntipukiksi manattu monissa yhteyksissä hallituksen ehdotuksiin sisältyvää valinnaisuutta edustavia teemaopintoja ja niiden taustalla olevaa ilmiöpohjaisen oppimisen tulokulmaa. Kannattaa lukea Ilmiöoppaastaa Hannu Linturin artikkeli Ilmiöpuusta ja sen juurista (sivut 11-27). Kyse on opetuksen toteuttamistavasta, jota on ympäri Suomea tehty pitkään ja juuret ulottuvat yli 100 vuoden taa. Ja KYSE EI OLE opetustavasta, jolla korvattaisiin aineenopetus. Kynille ja papereille on aina käyttöä, paperikirjoille samoin, kuten myös hyville luennoille. Nyt ei olla oltu kaatamassa vanhaa ja jyräämässä sitä, vaan rikastamassa, tuomassa rinnalle. Maailma ei ole joko-tai, se on sekä-että.

Miten tuo Arimäki-Sallisen muutosaalto onkaan noussut mieleen viime viikkojen keskustelun kanssa. Keskustepuheenvuorot menevät toistensa ohi. Ihmiset eivät jaksa kuunnella toisiaan. Missä on dialogi?

Teknologiakasvatuksen puolesta

Syyskuun lopulla 1980 kirjoitin manuaaliblogiini elikäs päiväkirjaani koulussa näin:

"Mikähän siinä on, että xx (oppitunti) ei oikein inspiroi. Tämä tuntuu jotenkin jauhamiselta. Epämiellyttävää. NN:n (open) äänikin alkaa tuntua väsyttävältä. Kysymykset vyöryilee. Sävyt, äänähdykset, kiekaukset, hyppelyt, korostukset kaatuvat päälle. Voi mikä jippo. Nauroin makeasti. Sain fyssan kokeista 9-. Huvitti. Aloin toissailtana puol yheksältä lukee. Vähän laskuja katoin, mut en yhtään laskennu. Ja ysimina. Se yxskin lasku oli ihan huuhaa homma. Pistelin arvioista jutun. 6 pointtia. Sähköoppi on minusta mukavaa. Ja elektroniikka. Siihen perehtyy innolla. Pitäis rohkeasti vaan ryhtyä kaikkea tekemään, kokeilemaan, keksimään, yrittämään kaikenlaista. Pojat oppii silleen ihan kummasti. Lähetään pois tunnilta."

Skuuppailin äsken juttuja Avoimeen oppimiseen ja hoksasin vasta Hesarin Vieraskynän (Tapani Kananoja 27.2.2012), joka taisi olla viikolla Harto Pöngän nostaman Facebook-keskustelun yhtenä pontimena (tai sitten ei, Harto viittasi vain tuoreeseen perusopetuksen tuntijaon esitykseen).

Kananoja kirjottaa:

"Peruskoulun opetussuunnitelmassa teknologia esitetään kokonaisuutena, jota tulisi toteuttaa joka oppiaineessa. Fysiikassa teknologiakasvatus voidaan hoitaa vain teorian kannalta. Luonnontieteiden tunneilla ei jää aikaa luovaan rakenteluun, ja toisaalta luonnontieteiden opettajilta puuttuvat taidot ohjata sovelluksia. Käytännön toteutukset voidaan opettaa vain teknisen työn tiloissa.

Teknologian opetuksen tulisi olla kaikille yhteinen, sukupuolirooliton oppiaine. Kaikkialla yhteiskunnassa lisääntynyt tekniikka vaatii oman kansalaistaitonsa samoin kuin aikoinaan opittiin käsityötaitoja kotien tarpeiksi. Teknologisen lukutaidon hallinta edistää selviytymistä elämässä.

Teknologiakasvatuksessa opitaan luovaa innovointia, tuotesuunnittelua ja tuotteiden valmistamista omien suunnitelmien pohjalta. Se antaa virikkeitä koko ikäluokalle, avaa siten tytöillekin ovia teknisille urille ja turvaa työvoiman saannin niille tuotantoelämän aloille, joista Suomen vienti koostuu."

Ymmärrän, että asiaa voidaan argumentoida puolesta ja vastaan, hyvillä perusteilla. Minä nyt tässä menneen 18-vuotiaan itseni kanssa argumentoin vahvasti puolesta. Muistan erittäin hyvin, miten haikailin koulussa kuviksen ja matikan yhteisopetuksen perään, miten oli mahtavaa keksiä omasta päästä juttuja käsityötunnilla, miten fysiikka imi kuin magneetti. Mutta jotain puuttui. Vuodesta -80 on jo 32 vuotta aikaa. Jotain puuttuu edelleen.

Aikuisessa elämässä olen usein ollut tilanteissa, joissa on pitänyt osata ratkaista asioita sekä käsillä että aivoilla. Elämyksinä muistan ne tilanteet, kun likkakaverin kanssa korjattiin aamuyöstä putkilypsykonetta tai yksikseni rassasin sikalan vuotavan juomanipan kuntoon. Ja mikä riemu, kun parin viimeisen viikon ajan protoilimme yliopisto-opinnoissa lisätyn todellisuuden peliä rakentelemalla mobiililaite pahvista ja muovista.

Olen käsityöihminen, hallitse koukkuamiset, batiikit, neulahuovutukset, lovileikkaukset, fransuilut, dreijjaukset (no en voi kehua, mutta) ja muut mukavat. Ymmärrän, että koulumaailmassa on ollut iso askel jo kovan ja pehmeän yhdistäminen, puukkojen ja puikkojen välisen rajan kaataminen.

Nyt olisi mahdollisuus täyttää aukko, joka on osaavan Suomen huippujuttuja. Kun ajattelen sitä iloa ja riemua, mitä hyvin toteutettu teknologiaoppi tuottaa. Älyn ja käden yhdistäminen, reaalisen ja digitaalisen yhdistäminen. Keksivä oppiminen. Se lumous, joka viritti kuusivuotiaan itseni Hämeenkylän aitassa, isoisän taskunaurista purkaessa.

Harto ehdotti Facebook-keskustelussa:

"Mielestäni aika hyvä uusi oppiaine olisi jotain, jossa yhdistyisi netti/some, teknologiakasvatus ja design. Briteissä on kuulemma design & technology -aine, josta voisi ottaa pohjaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä. Ehkä seuraavat 32 vuotta vielä menee...

Tulkkausta koulupäättäjille opetusteknologiasta

Valmistaudun huomiseen etälukiopäivään. Samalla sivusilmällä seurailin Tieto- ja viestintetekniikan opetuskäytön FB-ryhmässä käytyä keskustelua siitä, miten kässän luokkaan saisi dokumenttikameran ja tykin – asiaa kun pitää perustella päättäjille.

Koulun arki näyttää budjettien takaa ja omiin koulumuistoihin linkitettynä kovin erilaiselta verrattuna siihen, miltä se näyttää pulpettien keskellä. Edellä mainittu keskustelu palautti elävästi mieleen sen, miten Kotkan aikuislukiossa saimme taivuttaa rautalankaa ATK-tuen suuntaan perustellessamme sitä, miksi haluamme RealPlayerin ja Skypen koneillemme ja miksi Hotmail-sähköpostien pitäisi tulla läpi spämmisuodatuksesta ja muuta vastaavaa. Tätä neuvottelua varten tein aloitteen koulussamme, että laaditaan oma erillinen strategia etäopettamiseen, mahdollisimman selkeä ja helppo lukea.

Koulumaailmaa tuntevat tietävät, että tuolloin lukion opetussuunnitelmat uudistuivat ja opetussuunnitelman oheen tuli liittää koulun oma tieto- ja viestintätekniikan strategia. Tvt-strategian sisältö ei kuitenkaan riittänyt etäopetuksen kuvaamiseen.

Nytpä kaivoinkin koneeni mainiosta naftaliinista tuon 6,5 vuotta vanhan paperin ja puhelimitse vielä varmistin rehtori Erja Hämäläiseltä, että saan julkaista avoimeen verkkoon tuon strategian – sehän on toki julkinen asiakirja. Luvan sai ja tässäpä tuo vanha tuotos, jossa näyttää olevan joitakin edelleen ajankohtaisia asioita, kuten lempilapsi ilmiöpohjainen oppiminen, hihhii.

Etäopetuksen strategia

Sosiaalisen median lukiokurssi – vassokuu

AVO-hankkeen tuotoksia alkaa tipahtelemaan kuin kypsiä hedelmiä puusta. Tätä hedelmää on kypsytelty jonkunmoisella joukolla puolitoista vuotta. Siis somen median luokiokurssia.

Vuonna 2009 järjestin omassa osahankkeessa (Vinkkiverkko) Harppaus-opintopiirin Wikiopistoon. Tarkoituksena netitse ottaa sosiaalisen median työtavoista ja ilmiöistä työkaluineen ite. Opintopiiri ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mikä oli inspiroivaa ja johti kehittelemään jatkoajatuksia. Yksi jatkoajatuksista oli lukiolaisille kohdennettu opinto-ohjauksen näkökulmasta suunniteltu sosiaalisen median kurssi. Opinto-ohjaus tässä tarkoittaa opiskelutaitoja ja valmiudet jatko-opintoihin sekä työelämään.

Alunperin Kotkasta piti löytää toteutuskoulut ja kurssilaiset, mutta monen tekijän summana homma ei lähtenyt käyntiin. Verkostoissa on voimaa ja niinpä kokeilu polkaistiin käyntiin Turussa ja Hämeenlinnassa. Turun Päivi Luoma ja Antti Huttunen sekä Hämeenlinnan Pieta Tukkimäki-Hildén saivat organisoitua ensimmäiset kurssit pystyyn. Assistenttina ensimmäisessä toteutuksessa oli abiturientti Riku Heininen, jolle myös vielä suuret kiitokset. Riku valaisi nuorisonäkökulmaa kurssin rakenteluun. Turusta löytyi kaksi pilottivalmiudessa olevaa opettajaa, Jatta Paakkinen ja Johanna Parvinen, joille myös iso kiitos.

Homma eteni etäluentojen ja verkkotehtävien kanssa. Viime syksynä pallo oli entistä enemmän kouluilla. Turkulaiset liittivät kurssin verkkotarjottimelleen ja Hämeenlinnalaiset toteuttivat kurssin osana yrittäjyysopintoja. Hämeenlinnalaisten lopputuotos oli onnistunut tapahtumailta paikallisille yrittäjille.

Kuulin, että muuallakin on vedetty sosiaalisen median lukiokurssia, mutta en silloin saanut mitään linkkejä, josko jotain olisi somessakin löydössä. Tämä meidän toteutus on CC BY-SA 3.0 mukaisesti käytettävissä. Kesän aikana rakentelen kurssipaketin Wikiopistoon, sinne mistä kaikki aikoinaan lähti.

Somen lukiokurssin wikistä löytyy mm. opetussuunnitelma, open opas kurssin yhdenlaista toteuttamista varten, portfolio-ohjeet, arvioinnista opiskelijoille, arviointimatriisi ja käänteismentroinnin idea yrittäjyyskurssilaisille. Kaikkia sisältöjä on mahdollisuus edelleen muokata ja kehittää. Tavoitteena on valmistaa kesän rauhallisena aikana ennen lomia vielä muutama sisältöalue. Rakennettakin on jatkuvasti hyvä selkiyttää ja miettiä vaihtoehtoisia toteutustapoja. Mutta tässä on nyt ainakin jotain, mistä lähteä eteenpäin.

Vanha tvt-virsi, mikä tästä tekee niin hidasta?

Luin päivällä OKM:n tuoreen muistion Koulun tietoyhteiskuntakehittäminen 2020 ja mietin, että miten tämä teksti on niin tuttua. Toki asiat ovat tuttuja, mutta oli siinä muutakin. Nimittäin kirjoitin ihan samoista asioista keväällä 2007, siis himppusen vaille 4 vuotta sitten, alueellisen verkko-opetuksen kehittämishankken päättyessä.

Tällaista tekstiä esimerkiksi:

Verkko-opetuksella saavutetaan kaksi nykyisin tärkeänä pidettyä koulutuksen tavoitetta: oppimisen henkilökohtaistaminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen eli yhteistyö- ja ryhmätaitojen kehittäminen. Verkko-opetuksen kehittäminen on aina samalla kokonaisvaltaisesti koulun toimintakulttuurin ja opetustyön kehittämistä. Hyvin järjestetty verkko-opetus ohjaa luontevasti aktiiviseen oppimiseen ja tukee myös eri tavoin oppivia

Koulujen välillä on suuria eroja tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Myös opettajien taidot vaihtelevat. Kehittäjäkouluissa ollaan pitkällä, kun samaan aikaan toisissa kouluissa tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä juuri ollenkaan. Tästä syystä opettajien täydennyskoulutus on erityisen tärkeää. Alueellinen tvt-strategia ja yhteiset päätökset edistävät oppijoiden tasa-arvoa ja tukevat koulujen hallinnollista kehittämistä.

Kirjoitin silloin aikoinaan neljä opasta: oppijalle, opettajalle, opolle ja päättäjälle. Kaikki ovat ladattavissa muinaiseen blogimerkintään sijoitetusta Boxnetistä ja päättäjäopas myös hieman varhemman bloggauksen liitteenä. Julkaisin nyt tuon päättäjäoppaan tekstin ja osia kuvituksesta Scribdiin, jos ketä kiinnostaa.

Tvt opetuksessa – opas päättäjille, kevät 2007

Kuka itkee tosikyyneliä koulutuksen tasa-arvon puolesta?

Olen pitkän aikaa jupissut hiljaa mielessäni, kun olen kuunnellut opetuksen uudistamisesta käytyä keskustelua. Kriittisten äänien joukossa on ollut ihailtavaa argumentointia, kuten professori Kari Uusikylältä. Hänen painotuksensa ovat tärkeitä (en väitä osaavani poimia oleellisimpia esiin, mutta nämä puhuttelevat itseäni): oppimishalun ja -ilon puolesta sekä pohjoismaisen tasa-arvon puolustaminen (sillä peräkaneetilla että tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, kun se hyvin toteutetaan). Uusikylä on antanut näppäimistönsä syytää tiukkaa kritiikkiä tehostamis- ja tuotteistamisajatuksia vastaan, varsinkin koulutusvientihaaveiden osalta.

Millaista tasa-arvoa koulussa pitäisi olla? Kenen näkökulmasta? Tuore väitöstutkimus erityislukiolaisista kertoo, että liian varhainen tuloskeskeinen lapsuus ja nuoruus uuvuttaa (Aamulehti uutisoi). Minne katoaa oppimisen ilo? Oppisisältökauha on liian iso ja liian vähän on sosiaalista tila-aikaa. Kukaan ei uskalla hellittää. Jos asiasta puhuu kenelle tahansa lukio-opettajalle, vastaus on välittömästi: kyllähän muuten, mutta kun on se ylioppilaskoe. Tässä järjestelmässä on nyt jotain pahasti nyrjällään.

Julkisessa keskustelussa arvoisat asiantuntijat Arkadianmäellä ovat valittaneet ihan oikeansuuntaisesti, että ei kiusata lapsia liikaa ja liian varhain. Mutta vailla parempaa tietoa heidän kritiikkinsä kohdistuu mielestäni omituisesti. Kun nyt ehdotetaan kieltenopiskelun varhentamista, sitä vastustetiin, koska lapset eivät osaa edes äidinkieltään kunnolla. Eivät kaikki aikuisetkaan osaa äidinkieltään kunnolla, jos kyse on kieliopillisesta ilmaisusta. Mutta tiesittekö, että kieltenopiskelumme alkaa silloin, kun lapsen luontainen kyky omaksua kieliä alkaa olla ohi? Lapsi oppisi siis vieraita kielia vaivatta varhain, leikiten. Eikä alakoulun kieltenopiskelussa nykyisten taitavien pedagogien aikana olisi tulossa samaa tankkausta kuin muinoin (eihän?).

Koulutuksellisen tasa-arvon suhteen meillä on parhaillaan meneillään isojako, eikä siitä tunnu juuri kukaan huolehtivan, paitsi muutamat tutkijat korvessa huutavina ääninä. Lainaan tuoretta OKM:n selvitystä: "Koulujen väliset erot ovat erittäin suuria puhuttaessa tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisestä. Orastava koulujen eriytyminen uhkaa toteutuessaan heikentää perusasteella saatuja hyviä oppimistuloksia." Tämä on mahdollistettu ilman suurta depattia.

En ole nyt millään muotoa väittämässä, että tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat sellaisenaan tekisivät ketään autuaaksi. Lapsille on äärimmäisen tärkeää ensisijaisesti laulaa, leikkiä ja ilakoida. Siihen oheen mahtuu kuitenkin luontevasti kasvu informaatioylikylläiseen aikaan, medioituneeseen todellisuuteen ja ubiikkiin, jokapaikan teknologiaan. Ja nimen omaa tuettu kasvu, jossa on mukana sosioemotionaalinen tuki, turvallisuus ja kasvatusarvoihin pohjautuva huolenpito. En soisi pientä jälkikasvuani yksin nettisyövereihin ja someverkostoihin.

Teknologia mahdollistaa irtoamisen pulpetista, autenttisissa tilanteissa oppimisen, tutkivan ja ilmiöihin kiinnittyvän oppimisen, luovan toiminnan ja iloisen oppimisen, jossa aina on vertaisia apuna.

Teknologia on osa työtä nyt ja veikkaan, että lähitulevaisuudessakin. Valmiuksia tarvitaan. Onko oikein, että juuri tässä kohdassa meillä tupajumin lailla etenee epätasa-arvo eikä (juuri) kukaan edes piittaa. Aiheesta ei kai saa palstatilaa ja irtopisteitä.

Lukekaa ihmeessä tuo OKM:n julkaisu!

Ugh. Olen saarnannut (ja muistin, että viikon takainen työankeutta käsittelevä pauhaus jäi vielä tuomatta Facebookista tänne, sen vielä teen).

Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia?

Juuri OKM:n julkaisema Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen 2020. Parempaa laatua, tehokkaampaa yhteistyötä ja avoimempaa vuorovaikutusta alkaa hailakoin sävyin:

"Suomen koulutus ja opetus on huippuluokkaa. Tämä on todettu useissa kansainvälisissä arvioinneissa (mm. oecd 2003 ja 2006). Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön osalta tilanne ei ole aivan näin valoisa. Suomessa on investoitu voimakkaasti laitteisiin ja verkko- yhteyksiin, mutta pedagogiikka ja koulun toimintakulttuuri ei ole juurikaan muuttunut. Uusia teknologian tukemia pedagogisia mahdollisuuksia ei ole hyödynnetty siinä määrin kuin olisi ollut mahdollista."

Tuoreessa Tiede-lehdessä (11/2010) PISA-jutussa haastateltu professori Jouni Välijärvi kertoo, ettei Suomi osallistunut uusimmassa mittauksessa kokeilussa olleeseen ja jatkossa vakiintuvaan sähköisten tekstien lukutaito-osioon. Seuraavalla kierroksella tähänkin osioon on otettava osaa: "Välijärvi epäilee, etteivät sen tulokset tule olemaan suomalaisille mairittelevia. Sähköinen lukutaito edellyttää perinteistä monipuolisempaa taitoa etsiä, arvioida ja yhdistellä muodoltaan vaihtelevaa tietoa eri lähteistä. Toisin kuin moni meistä luulee, Suomi ei ole enää mikään tietotekniikan ihmemaa. Tietokoneympäristön opiskelu on kouluissamme valitettavasti jäänyt lapsenkenkiin."

Haastattelusta jää vähän sellainen maku, että kyse olisi itsetarkoituksesta, mutta tämä näkymä syntyy varmaan siitä, että toimituksellisesti asioita kärjistetään ja kompleksisuutta ei aukeaman jutussa juuri pääse käsittelemään (kaipaa välillä vanhaa kunnon Tiede-lehteä, jossa oli piiiitkiä kunnon juttuja).

OKM:n julkaisun mukaan: "Tulevaisuudessa oppijoilta edellytetään jatkuvaa muutoskykyä, monialaista ammattitaitoa, vastuuta omasta työstä, kommunikaatio- ja vuorovaikutustaitoa sekä itsetuntemusta. Yhteisölliset taidot korostuvat yksilöllisten ominaisuuksien rinnalla."

Tiedon siirtäminen ja tiedon hankkiminen ei riitä. Muuttuvan ja monimutkaisen maailman keskellä meillä on uskomattomia mahdollisuuksia joukkoälyn, kollektiivisen älyn, hajautetun kognition ja oppivien verkostojen puolella. Toimintamalli on kuitenkin tässä sosiaalisen tietämistaitamisen maailmassa sellainen, joka on perinteiseksi kokemassamme koulumaailmassa (joka sekin on vain lyhyen historian siipale) kiellettyä toimintaa. Epävirallisesti kaveria on jeesattu, asioita on ratkottu yhteisvoimin, mutta virallisesti on pitänyt esittää yksilön osaamista. Totta on, että oppijalle ei voi antaa todistusta ilman yksilöllisen osaamisen arviointi, mutta tässäpä sitä onkin iso haaste arvioinnin kehittämiselle.

OKM:n paperissa tiivistetään haasteita koulumaailman eri toimijoille, oppijalle ja opettajalle haasteina esitetään:

"Haaste opiskelijoille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa luovasti kaikessa opiskelua edistävässä toiminnassa. Haaste opettajille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa aktiivisesti opetuksessani. Osallistun tarjolla olevaan koulutukseen ja pidän siten yllä omaa ammattitaitoani myös tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä."

Kysyin Twitterissä tuttavaverkostolta: Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia? Vastaajat ovat samoilla linjoilla OKM:n ja tutkijoiden kanssa.

@mervijan: Koulussa pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen mitä teen kun en tiedä mitä teen -> ei vastausten opettelua vaan etsimistä, kysymistä

@aleksisdigi: Oppimisen tavoitteet on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi vain ”asiantuntijoiden” päätettäväksi. Growdforcing nyt!

@Hilppo: yhdessä ajattelutaitoja nyt ainakin ks. http://thinkingtogether.educ.cam.ac.uk/

@jmanninen: Ajattelu, keskustelu. Itsensä tuntemista ja hyväksymistä. Ilmaisua jollain luovalla tavalla.

‎@AMT0404 Taitoja tulla kuulluksi ja tunne siitä, että itse tulee kuulluksi ja että omalla toiminnallaan voi rakentavasti vaikuttaa asioihin

@timorainio Koulussa pitäisi oppia uteliaaksi uusille asioille ja tiedolle - ei numeroiden tai opintopisteiden takia vaan itseisarvoisesti

@jmanninen vastauksena @timorainiolle Uuden oppiminen on innostavaa. Flow:n saavuttaminen innostaa olemaan utelias.

Johon itse vastasin: välillä uuden oppiminen myös ahdistaa, laittaa vanhan tutun pakan sekaisin, sitäkin pitäisi oppia sietämään.

EDIT: keskustelu jatkuu:

@timorainio vastasi @jmanninen Vaatii myös nuorelta itsetuntoa keskittyä oppimiseen jo osaamansa sijaan - kun koulukin usein hakee osaajia ei oppijoita

@jmanninen vastasi @timorainio Koulun pitää tukea yhdessä oppimisen ja tekemisen kulttuuria. On hienoa oivaltaa yhdessä oppilaiden kanssa.

@Pekka Puhakka Toisten kunnioittamista ja kuuntelemista, yhdessä työskentelyä, vastuun ottoa.

Fanfaari näiden oivallisten ajatusten perään!!! Meillä on toivoa.

Oppimissuuntaa tulevaisuuteen (ELMA)

Eilen luin iltapalaksi Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan Tieto- ja viestintätekniikka koulun arjessa 2009 väliraportin. Jes, jes, jes! Olen varmaan tulossa vanhaksi tai sitten instituutioissa on makeeta säpinää. Tosissaan, oli erittäin kannustavaa lukea jo pelkästään Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankisen kirjoittamaa johdantoa.

Tiedollisten staattisten sisältöjen asema muuttuu kaikilla koulutuksen osa-alueilla. Keskiöön nousevat tietosisältöjen ohella tietämisen taidot,  sosiaalinen toimintakyky, yhteisöllinen tiedonrakentaminen ja kyvykkyys ihmiskuntaa sekä lähielämää ravistavien ongelmien selvittämiseen.

"Tarvitsemme uudenlaisia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tiedon käsittely- ja tuottamisprosesseja, jotta tiedon vaikuttavuutta voidaan kasvattaa." Johdannossa mainitaan luovuuden vapauttaminen, kekseliäisyys, monipuoliset kommunikaatio- ja ilmaisutaidot sekä tietoa käsittelevistä ja tietoa tuottavista verkostoista. Sosiaalinen media mainitaan erikseen: "Uusilla digitaalisilla oppimisympäristöillä ja sosiaalisella medialla on oppimisen ja opiskelun luonnetta olennaisella tavalla muuttava vaikutus.

Lankinen peräänkuuluttaa myös systeemistä uudistusta koulutusjärjestelmään. Tekniset muutokset yksin eivät riitä. Suomen tietoyhteiskuntakehityksen taantumassa (olemme valituilla mittareille Pohjoismaiden hännillä ja Euroopassa keskitasolla) on ollut väliraportin analyysin mukaan yhdeltä osin kyse siitä, että määrätietoinen suunta on puuttunut eikä enää voida edes puhua kansallisesta tasavertaisuudesta. Joissakin kouluissa ja kunnissa asiat ovat hyvällä tolalla, joissakin on pulaa raudasta, pedagogisesta kehittämisestä, käyttötuesta ja varmaan ennen kaikkea asenteista (tämä viimemmäinen on oma aatokseni, sillä paljon voidaan tehdä myös vähillä välineillä, kun on tahtoa ja tavoitteita).

Taitojen osalta huomion kohteiksi Lankinen nostaa erityisesti:

• ajattelemisen taidot
• työskentelyn taidot
• työvälineiden hallinnan taidot
• aktiivisen kansalaisuuden taidot

"Koululta ja opetukselta odotetaan kannustusta yritteliäisyyteen, luovuuteen ja innovatiivisuuteen."

Omasta päästä jälleen: Nyt pitäisi päästä keskusteluissa eteenpäin siitä, miten monta oppituntia mikäkin oppiaine saa. Kyse on jostain ihan muusta. Kyse on muutoksesta tietokäsityksessä ja oppimiskäsityksessä ja tämän muutoksen pitäisi mennä myös käytäntöön. Väliraportti nostaa myös ansiokkaasti esiin oppimisympäristön ja sen liittymisen ubiikkiin teknologiaan ja verkostoihin. Oppimisen paikkasidonnaisuus vähenee. Kokeilukoulujen esimerkeissä nousee esiin moniälykkyyden oivaltaminen ja oppimisyhteisöajattelu.

Monet työtehtävät ovat jo nyt ja muuttuvat entistä enemmän tietotyöksi (koneet ja järjestelmät tekevät, ihmiset ohjaavat, suunnittelevat yms.). Oleellinen asia on, miten saadaan korvien välistä ja koko työporukasta, isossakin organisaatiossa, liikeeseen oivaltavaa ja innokasta otetta. Nykyinen työelämän kurjistuminen saisi loppua. Jokainen uupuva ja nuutuva työntekijä on liikaa, ensisijaisesti hänelle itselleen murhe, mutta murhe myös työnantajalle.

Luin vastikää Ruotsissa mitatusta työtehon noususta, joka saatiin aikaan ilmapiirimuutoksella ja työviihtyvyyden lisäyksellä. Puritaanit puurtavat hampaat irvessä ja ilkkuvat niitä, joiden mielestä töissä pitäisi olla hauskaa. Omasta mielestäni töissä pitää ja saa olla hauskaa, en sano että helppoa. Oppimisen haasteet ja työtoiminann kehittäminen muuttuvat hauskaksi, kun asenne työhön muuttuu. Asenne muuttuu, kun organisaatio oppii. Jokainen ihmisten liittymä on täynnä osaamista. Se ei vain aina pääse esiin eikä muutu tuottoisaksi toiminnaksi (kateus, kilpailu ja mitä niitä nyt olikaan hohhoijaa...).  (Paljon onnea ja nostetta Intunexille, joka kehittää työvälineitä tämän alueen muutokseen.)


Miten asia koskettaa ELMA-raportin kirjoittajia? Kun mietimme oppimissisältöjä, sisällön käsite laajenee. Sisältöjen elävyys ja kytkökset suoraan sisällöstä oppimisverkostoihin muodostuvat tärkeiksi. Nyt jo otetaan askelia sosiaalisen median suuntaan, mutta sosiaalinen media pultattuna oppimissisällön kupeeseen ei vielä tee mitenkään autuaaksi. Koko arvoketju on murrostilassa.

Eilen pohdiskelin sitä, että ei enää voida jakaa selkästi sisältöjä yhtäälle ja teknisiä alustoja toisaalle. Aihetta kehiteltiin Qaikussa. Meneillään toimialan kategorioitten hahmottaminen ja mahdollisten uusien sisältötuotannon innovointikohteiden metsästäminen.

---

ELMA on raportti (e)oppisisältöjen liiketoimintamalleista Teknologiakeskus Innopark Oy:lle tekijöinään Kari A. Hintikka ja Anne Rongas. Osallistu ja seuraa Twitterissä tai Qaikussa.

Hitaasti kehittyy ymmärrys, kiihkeässä virrassakin

Sometu-verkoston sivuilla kysellään parhaillaan sitä, mitä on tulevaisuuden yleissivistys. Eiliseltä tälle päivälle jatkuneilla Virtuaalikorkeakoulupäivillä heti avauspuheenvuorossa opetusministerin lausumana huomioitiin taas kerran, ettei Suomi ole enää tietoyhteiskuntakehityksen keulilla (samantapaisia Virkkunen kirjoitti Opettaja-lehden kolumniin alkukuusta).

Opetussuunnitelmia ollaan jälleen uudistamassa. Ja joo, juurihan edelliset on saatu käyttöön, mutta käsittely vie vuosia ja oikeastaan opetussuunnitelmien onkin oltava mukana ajan liikkeessä. Nyt käydään edellistä merkittävämpää keskustelua. Eri suunnista halutaan yhä enemmän ja enemmän teemoja opetukseen. Oppiainejärjestöt tekevät hartiavoimin töitä oman asemansa säilyttämisen ja toki myös nostamisen eteen. Uusia oppiaineita on esitetty kymmenittäin.

Ja mitä arki on? Ankeimmillaan? Niin kiire, ettei mitään ehdi oppia kunnolla. Mielenterveysongelmat lisääntyvät. Uuvuttaa ja turhauttaa. Luokkahenkeä ei enää ole, varsinkaan lukiossa, jossa samalla asteella opiskelevat saattavat tehdä tarkempaa tuttavutta vasta abivuoden projektiretkellä (ja tämä ei ollut keksitty esimerkki).

Kenessäkään järjestelmän yksittäisessä toimijassa ei ole vikaa. Kokonaisuudessa on vikaa. Minun mielestäni. Tämä on vain eräs mielipide muiden joukossa. Jois saisin valtaa, vähentäisin opittavien asioitten määrää, syventäisin kunnollisten kehysten rakentamista ja lisäisin huomattavasti taito- ja taideaineitten osuutta. Jotta monipuolisuus säilyisi, osa valinnaisaineista voisi muodostua ilmiöpohjaisista oppimistoteutuksista (projektioppimista, tutkivaa oppimista, ongelmalähtöistä oppimista).

Hidas oppiminen kunniaan!

Lue lisää TIEKE:n Tiedosta-lehdestä, mitä kirjoitimme Vainion Leenan kanssa hitaasta oppimisesta ja hektisestä maailmasta.