Elävä posteri kouluoppimisen tulevaisuudesta #ITK2014

Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen on koonnut Otavan Opiston aPajalle vuoden mittaan silloin tällöin tulevaisuuteen kurkottajia. Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen luotsaama ryhmätyö on luonut manifestin, oivaltanut kollektiivisten kollaasien ja mobiilioppimisen kenttätutkimuksen lumoa Michael Gallgherin seurassa ja viisastellut keskenään, eniten Facebookissa, vaikka muitakin ympäristöjä on yritetty, kuten LeMilliä ja Wikiopistoa.

Kevään ITK-konferenssiin aikamatkalaiset AVO-hankkeen voimin ideoivat retkikunnan henkeä viestivän posterin. Posteri on muotoiltavissa yhä uudelleen, kuten mahdolliset tulevaisuudetkin, kunnes ne toteutuvat. Elementit ovat tiedossa, niitä voi löytyä ja luoda myös lisää, kaavaa ei ole, mutta jollakin tavalla juttu täytyy kuitenkin tehdä yhteiseksi, kommunikoitavissa olevaksi, näkyväksi.

Pian meillä lienee käytettävissä monimediaista interaktiivista posteripaperia. Sitä ennen aikamatka tarjoaa mielenkiintoisen kokemuksen pienen virittelyn avulla. Fyysisesti paikan päällä posterin kaikkia sisältöelementtejä voi siirtää. Elementtejä on saatavilla enemmän kuin posteripohjalle mahtuu. Posteripohjalla ei ole lainkaan tekstiä.

Siirreltävät sisältöelementit ovat sähköstaattista paperia, suomalaisen Innotoolsin tuotantoa. Graafisen suunnittelun toteutti Lieskatuotannon maagisen taitava Katja. (Tarjouskierroksella saatiin myös ehdotus magneettitoteutuksesta, mutta sähköpaperi on toteutuksena kevyempi, helpommin kuljetettava, huokeampi ja ympäristöystävällisempi.) Kurkkaa raportti posterin tuotannosta.

Posteri toimii myös verkossa. Verkkoversion voi toteuttaa näytöillä ja interaktiivisilla tauluilla vaakatasossa. Posteri on suunniteltu niin, että sitä voidaan käyttää virittäjänä ja keskustelun herättäjänä myöhemminkin, koulutustilaisuuksissa ja tapahtumissa.

Luo oma versiosi posterista ja lähetä se sähköpostilla suoraan Aikamatkan posteriblogiin! Katso ohjeet: http://bit.ly/aikamatkanposteri.

Haarautuvien polkujen oppimaisema

Samalla taivaalla unelmien vaaleanpunaisia hattaroita, valkoisia poutapilviä ja nopeaan tahtiin synkkeneviä tummia pilviä. Tasaisen kehityksen ja tasajaon aika on mennyttä. Monissa asioissa kuljetaan kohti kärjistymistä, jakautumista tai vähintään jakautumista useisiin kehityspolkuihin. Maalaillaanpa jo vaikeiden aikojen tapaan todellisia dystopioita: sivilisaation romahdusta tai vähintään takapakkia 1800-luvulle.

Koulumaailma elää monimutkaista murrosaikaa. Liikkuvia osia on yhtä aikaa paljon. Otsikot ovat pelottavia: Lukiolla edessään vaarojen vuodet ja Aikuisopettajilta loppuvat työt, jos oppilaat eivät maksa.

Maanviljelijäaikojen suuria opetuksia oli, että vallitsevat olosuhteet on tunnistettava. Realismi ei kuitenkaan riitä, se johtaa vain selviytymiseen päivästä toiseen. Pitää olla myös näkymiä tästä eteenpäin kaikkien rajoitteiden keskellä.

On tavattoman ikävää, kun olemassa olleita rakenteita puretaan, kun rahat vähenevät, kun ihmiset menettävät työnsä, kun kouluja lakkautetaan. Raivo ja suru ja muut tummien pilvien heittämät synkät sävyt on kohdattava. Samalla olisi kuitenkin löydettävä toisia reittejä, uusia mahdollisuuksia.

Juuri nyt pitäisi voivottelun ohella ajatella erikokoisia suurehkoja ajatuksia. Sellaisia, joita myöten päästään eteenpäin. Totuttuja asioita voidaan ajatella toisin. Voimavaroja voi löytyä yhdistämällä voimia. Tällaista tapahtuu esimerkiksi oppimismaailman ja ympäröivän yhteiskunnan yhteistoiminnassa. Kuinka monessa koulussa oppijat nähdään voimavarana? Lammilla: Fiksut lukiolaisnuoret auttavat opettajia digimaailmaan.

Eikä kaiken muodolliseen koulutukseen luettavan tarvitsisi tapahtua koulun seinien sisällä, jos vain osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen laajenisi yleissivistävään opetukseen. Oppiminen tapahtuu kaikkialla.

Mielikuvituskoulu, Protokoulu (ja sen kehittämö), Unelmakoulu, Eno tree day, Peruskoulupesula, #Finnedchat, Ruskon Kökkää ja vaikka mitä. Onneksi näitä erivärisiä pilviä riittää! Pilviväyläkin kaiken päälle. Isoja ja kauas siis ajatellaan.

Kuluneiden viikkojen aikana olen huomannut oman vanhuuteni. Kun maailmanpolitiikka palaa uhitteluun ja itä-länsi-ristiriitoihin, en osaa yhtyä Venäjä-vitsailuihin. Rajalla kasvaneena, 30 metriä Neuvostoliitosta länteen, kansakunnan vaaran vuodet, sota ja sodan jälkeiset ajat palasivat uniin ja mielen perälle.

Toikkasen Tarmo kirjoitti urbaanin 2000-luvun vision e-oppimisen tilanteesta. Teksti kannattaa lukea ajatuksella. Mietin itse, miten tuon kaiken Tarmon hyvin analysoiman rinnalla olisi tärkeää miettiä teknologiariippumattomuuden moninaisia toimintamalleja ja tarpeellisia taitoja.

Ympäristökasvatus, erätaidot, 4H, itsestä huolehtiminen, käsityötaidot, energiaa kuluttamattomat työ- ja harrastustavat, kyky oppia näitä taitoja. Vaikka maailman tasolla kriisipesäkkeitä lukuunottamatta rauha säilyisi, energianiukkuus vaatii meitä muuttamaan elintapojamme. Niukkuutta tulee olemaan myös niistä erikoismetalleista, joita nykyinen tietoteknologia jauhaa kierrätyksestä huolimatta maailman jätekasoihin. Marsiin suuntautuvat kaivoslennot eivät pelasta.

Yhteiskuntamme on liian haavoittuvainen. Näillä leveysasteilla selviytyminen ei ole sellainen itsestäänselvyys, johon nyt olemme tuudittautuneet. Tosiasioita pitää uskaltaa katsoa. Pitää varautua. Pitää luoda vaihtoehtoisia reittejä tulevaisuuteen.

Elämän mieli on jatkaa eteenpäin. Suuntaa voi muuttaa, kokeilla toista tienhaaraa ja sieltäkin kääntyä takaisin, seuraavaan, raivata uuden. Onnellinen elämä voi olla monenlaista. Sitä meidän pitäisi pedata lapsillemme. Yksin täällä ei selviydytä. Ihmisenä ihmisten kanssa oleminen on inhimillisen kulttuurin, sivilisaation ydin.

Mahdollisuuksien viidakoista oppimisen suunnitteluun ja muotoiluun

Nokka kohti Online Educa Berliiniä, sopivasti Valtakunnalisten virtuaaliopetuksen päivien kautta koukaten. Sisustamme Berliinissä osastomme Kuusikko-kankaalla. Tässä bloggauksessa menen tiheään viidakkoon.

Osuvatkin nuo molemmat tapahtumat mehukkaaseen tilanteeseen, PISA-tulosten julkaisuviikolle. YLE:n haastattelussa Kirsti Lonka toteaa: "Toisaalta ne [PISA-tulokset] ovat jossain määrin estäneet koulun kehittämistä, koska monet ovat ajatelleet, että mitään ei pitäisi muuttaa."

Internetin ja muun digitalisoitumisen myötä oppisisällöt, oppimisympäristöt ja oppimiseen liittyvä tiedonkäsittely sekä vuorovaikutus ovat saaneet vyöryksi voimistuvan määrän uusia ulottuvuuksia. Näistä kaikista avautuvista mahdollisuuksista voi hyvin valjastettuna olla paljon iloa ja hyötyä sovitettuna oppijaryhmälle, yksittäisille oppijoille sekä oppimisen tavoitteisiin ja opittaviin kohteisiin ja osaamisiin.

Mahdollisuuksien viidakko vaatii jo nykyisellään niin laaja-alaista perehtymistä, että vanhat työn organisoinnin tavat kouluopetuksessa ovat umpikujassa. Muutostahti ja työmäärä ovat yksinkertaisesti jämäyttäneet koneiston ja koneiston rakenteessa on ongelmia siksi, että se on luotu erilaisen aikana, erilaisessa maailmassa. Kun maailma ympärillä muuttuu, systeemi, joka ei muutu, rupeaa natisemaan ja syntyy kitkaa ympäristön kanssa.

Niina Rantapuu kuvaa tätä tilannetta oivallisesti bloggauksissaan, joissa hän reflektoi pedagogisen johtajuuden kurssia: Ajantaju hakusessa ja Johtoryhmähommaa (sisältää katsomisen arvoisen videon).

Kun lääkkeeksi koneen yskimiseen tuupataan lisää rautaa tai lisää koulutusta, ollaan kyllä hajulla, mutta lisää kaikkea ilman suurta yhteistä suunnitelmaa ja kokonaisuuden hallinnan rakennetta pahentaa tilannetta. Kun edelleen vahvin toimintakulttuurin moraalinen ohje on, että opettaja hoitaa hommansa, niin opettajan kuorma käy yli aikarajojen ja yli taitorajojen. Kuormasta tulee rajatonta ja koska kuitenkin ammattiylpeys sanoo, että hommat hoidetaan, niin luonnollinen reaktio on vastustaa muutoksia, koska ei ole keinoja elää niiden kanssa, koska ne ovat taakkaa taakan päälle.

Asiaa käsittelee painokkaasti Pasi Silanderin toimittama tuore artikkeliteos Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen – tietoyhteiskuntakehitykseen kouluissa ja opetustoimessa (PDF). Silanderin ja Ryyminin artikkelissa viestinä on, että asiantuntijaorganisaation toimintakulttuuria kehitetään johtajuutta kehittämällä. Jumista ei päästä muuten pois. Kirjassa on nelikenttä analyysivälineeksi. Peiliin pitäisi osata ja uskaltaa katsoa. Kuten Niina Rantapuu edellä mainituissa bloggauksissaan pohdiskelee, ratkaisu ei ole ylhäältä alas jyrähtäminen.

Mietin jatkuvasti myös opettajan osaamisen roolia, koskapa henkilöstökoulutusta teen työkseni ja tapaan paljon opettajia. Koulutuksen tarjoama lääke nykytilaan on tehoton suhteessa kokonaisuuteen ja tarpeisiin. Tehottomuudella en tarkoita sitä, että tarjottu koulutus on huonoa, päin vastoin, tarjolla on erittäin hyvää koulutusta.

Henkilöstökoulutus jää helposti omaksi erilliseksi saarekkeekseen. Se tuo myös monenlaista lisähämmennystä soppaan, koska yhteinen agenda puuttuu. Tai oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi agendaa vaan siitä, että rinnakkain kilpailevia agendoja on pilvin pimein ja ne kiskovat vaikka kuinka moneen suuntaan.

Olen kuullut puhuttavan hyvien käytänteitten levittämisestä vuosikausia ja viimeiset vuodet tihenevästi hyvien käytänteiden levittämisen mahdottomuudesta. Tämänkin asian miettiminen on jäänyt puolitiehen. Kerätään hyvä käytänteitä, mutta a) niitä kerätään kymmeniin eri paikkoihin ja b) mitä niistä loppupelissä niukan ajan ja paisuvien tavoitteiden kanssa tuskaileva opettaja kostuu? Saa vain lisää hämminkiahdistusta, että tuolla laillakin pitäisi vielä osata toimia.

Olen itsekin pitänyt koulutuksia, joissa olen esitellyt mahdollisuuksien maailmoita. Näitä opetuksen aineistovarantoja esittelevä diasarja on paisunut jo käyttökelvottomaksi (Avointen oppiresurssien löytäminen ja käyttäminen). Se ei vie oikein mihinkään, että esitellään viidakkoa. Tarvitaan suunnittelumenetelmiä.

Menetelmät ovat juuri ne, joilla asioita voi saada rakenteellisesti rullaamaan. Meneltemien kehittämisessä on jääty puolitiehen. Ollaan viidakossa perustyökalujen kanssa ja niillä perustyökaluilla jokainen voisi rakentaa jalostuneempia työkaluja. Siis sama asia kuin sinulle annettaisiin kirves, ahjo ja hevonen, että rakennappa henkilökohtainen höyrykone, että voit rakentaa henkilökohtaisen tehdashallin ja katso sitten, sopiiko se tähän meidän tehdaskompleksiin, johon ei ole piirrustuksia.

Kun teimme kesällä 2010 Tarmo Toikkasen ja Harto Pöngän kanssa pientä KEHIKKO-selvitystä oppimisen kokeilu- ja kehittämisympäristöistä Tekesin oppimisratkaisujen ohjelmavalmistelussa, jäi asiantuntijahaastatteluista tuolloin keskeisenä mieleen se kautta maan noussut harras toive, että saataisiin pienen maan parhaat asiantuntijat yhteen suunnittelemaan tulevaisuutta ja että tuo suunnittelutyö perustuisi vankasti oppimisen psykologiaan. Valitettavasti tällaista ajatushautomoa ei tuolloin saatu aikaan, vaikka tipalla oli. Nyt meillä sitten on paljon hyvää, agenda poikineen. Ehkäpä tuo PISA-pudotus havahduttaa.

Toinen suuri ongelma suomalaisen oppimisosaamisen alueella on hankevetoisuus. Kehittämis- ja kokeiluhankkeiden ominaisuutena on se, että ne jättävät kehityskohteen pilotin raportoinnin asteelle. Sitten on tehtävä uusi alku, jos hankeaparaattia haluaa pyörittää eli hankkia palkkarahaa organisaation ihmisille. Tääs päästään viidakkoon. Lukemattomia hyviä alkuja ja lämpimiä ajatuksia, että ne siitä jatkavat elämäänsä. Mutta eivätpä ne juuri jatka – toki myönteisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Totesimme KEHIKKO-selvityksessä: "Haastateltavat näkevät yhtenä ratkaisuna hanketoiminnan ongelmille pysyvät verkostot, jotka toimivat myös muulloin kuin projektien ajan. Verkostot voisivat myös juurruttaa hankkeita tehokkaammin pysyviä toimintatapoja sekä luoda uutta liiketoimintaa."

Aalto-yliopistolla on kehitetty yksi menetelmällinen apuväline opetuksen suunnitteluun : Edukata. Menen suurella innolla keskiviikkona Online Educa Berliinin työpajaan, jossa aiheena on learning design ja ennakkotehtävien kautta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Jaetaan piirrustuksia ja jalostuneita työkaluja. Onhan tätä osaamista Suomessakin pelisuunnittelun alalla.

Kunpa osattaisiin miljoonien mahdollisuuksien vyörytyksen rinnalle tuoda parhaita mahdollisia apuvälineitä. Kunpa osattaisiin säätää koneistoa niin, että turhauttavia ja turhia kokouksia ei jäisi kenellekään ja että ihmisiet voisivat yhdistää mielekkäästi omia tekemisiään, toistensa kuormia keventäen. Kunpa löydettäisiin yhteinen suunta, jota kohti.

Näillä mietteillä jatkan myös koulutushankevalmisteluja. Pieniä ovat askeleet. Mutta välillä pitää ajatella myös suuresti ja pienesti yhtä aikaa. Kolme vuotta sitten kerroin eräässä tapahtumassa tarinaa oppimisesta vuonna 2030. Olin piirtänyt jutun ruutupaperille. Eikä tuo tarinani käsitellyt suomalaista koulua vaan oppimista tässä maailmassa. Ihmiskunnalla on käsillä suuria oppimishaasteita.

Vuorovaikutteisen opettamisen kuusi kultaista käskyä

Antti Hirvonen oli joukkoistanut ja koonnut eilen Storify-palveluun Vuorovaikutteisen journalismin 6 käskyä. Kooste oli niin hyvä, että idearosvoilen tähän opettamiseen (ohjaamiseen) soveltaen.

Informaatio on vapautunut. Opettaja, ohjaaja ja oppija voivat hankkia ja käsitellä tietoa entistä tasapuolisemmin erilaisten apuvälineiden, älyllisten proteesien sekä oppimisverkostojen avustuksella. Roolirajat sulautuvat samaan tahtiin oppisisältöjen sulautumisen kanssa. Mikä tahansa ympäristö voi avautua oppimisympäristöksi, oppimisprosessin toteuttamisen tilaksi. Vertaisoppiminen ja oppisisältöjen vertaistuottaminen lisääntyvät. Oppimisen kaikkiallisuus tulee näkyväksi ja konkreettiseksi.

Jotta vuorovaikutteinen opettaminen toimisi, on hyvä miettiä näitä periaatteita:

1. Älä jumitu pisteisiin ja arvosanoihin

Vaikka opetuksen ja oppimisen saavutuksia voidaan mitata erilaisilla piste- ja rankingjärjestelmillä, nämä tilannekuvaan verrattavat tulokset eivät kerro koko totuutta. Oppimisen rohkeus, sisäinen motivaatio, into ja ilo, oppijan oma eteneminen polullaan, eivät purkaudu arvosanoihin. Merkityksellinen eväs elämään on hyvä oppijaminäkuva, joka antaa voimaa ja uskoa ottaa ote omaan elämään. Rohkeus oppia auttaa näkemään asiat eri tavoin, uudesta näkökulmasta, myös epäselvissä tilanteissa.

Jääkiekkovalmentaja Kurt Lindström aikanaan testasi pelaajan mindsettiä (miten tuon nyt hyvin suomentaisi, mielen viritystä, asennetta ja tahtotilaa) näyttämällä kuvaa maalivahdista maalillaan: "Mitä näet?" Moni näki esteen, sen maalivahdin hurjissa rytkyissään. Lindström ravisteli: "Katso, miten paljon tilaa laittaa kiekko sisään."

2. Kerro, mitä teet

Kerro opetusideoistasi tai -ajatuksistasi omassa sosiaalisessa verkostossasi. Suuressa osassa tapauksista siitä on pelkästään apua. Keskeneräisiä suunnitelmia ja keskentekoisia aineistoja panttaillaan. Yleensä harva kiinnostuu opetusideoista. Ne, jotka kiinnostuvat, ovat yleensä henkilöitä, jotka vievät juttuasi eteenpäin tiedoillaan ja kommenteillaan. Jos opetat harvinaista asiaa ja aiot lyödä rahoiksi, on idea ja sisältöraakileet syytä pitää piilossa alusta loppuun asti.

Oppijoidenkin kanssa voi harjoittaa käyttäjälähtöistä oppimisen designia. Moni opettaja on ällistynyt, miten hyviä opetusideoita hyvinkin pienillä lapsilla on.

3. Joukkoista

Ota sosiaalinen verkosto apuun opetusprosessiin. Voit joukkoistaa kaikenlaisia asioita. Eräs opettaja tuskaili koekysymysten laatimisen yksinäisyyttä Google+:ssa ja hetkessä hänellä oli liuta kavereita talkooväkenä. Voit joukkoistaa diaesitysten tekemisen, ohjevideoitten laatimisen tai vaikka hyvän valmiin sisällön seulomisen netin loputtomilta hetteiköiltä. Näissä hankkeissa ei sovi unohtaa oppijoiden panoksia.

4. Kuratoi prosessia

Jaa sosiaaliselle verkostollesi se tieto, mitä joukkoistaessasi saat. Kuratoi myös oma tiedonhankintasi saman tien. Ei ole haittaa, vaikka opetuksesi valuu nettiin. Netti vastaa samalla mitalla. Kuratoinnista voi luoda osan oppimisprosessin tukirakenteita ja sopiviin kohtiin oppimistehtäväksikin kuratointi taipuu. Muista Scoop.it, Pinterest, Storify, Paper.li.

5. Arvosta apua

Kuten puutarhaa hoidetaan kastelemalla ja lannoittamalla, myös verkkoapu kaipaa puutarhurointia.  Huomaa toinen. Arvosta saamaasi apua, se ei sentään ole itsestään selvää. Jos et arvosta apua, et sitä koskaan saa. Koosta ja julkaise. Jaa saamasi herkut jalostettuna. Tämä ei tarkoita, että sinun pitäisi opettaa saman tien koko nettia. Jokunen hyvä herkku silloin tällöin riittää.

6. Palkitse

Kiitoksen sana tai peukku on nopeasti jaettu someapulaisille, samoin kasvotusten kohtaamisen tilanteissa. Ei maksa mitään, mutta poikii paljon. Kerro, miten avusta oli hyötyä ja anna avoimille tietolähteillesi krediitit. Ja kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Kuten tästä kuuden kohdan periaatelistan idesta, rungosta ja jäsennyksestä Antti Hirvoselle. Onnittele välillä itse itseäsikin.

Oppiminen alkaa ihmettelystä

”Tulin taas kouluun. Istun taas täällä. Katson taas eteeni. En näe eteeni. Kuulen. Jotain apatiaa. Väsyttää. I´m bored. Katselen kuulen. Kaikki menee ohitse. Elävää elämää. Pyörii ympäri. Minä en kuulu tähän. Nyt on uskontoa. Sitten taas jotain. Historiaa tänään. Joskus tuntuu, että yht´äkkiä tulee paperi eteen. Tämä on koe. Enkä ole ollenkaan valmistautunut. Haluton. Voimaton. Inhoan. Koulu. Mikä sana. Vaikka toisaalta. Täällä on kaverit. Elämää.”

Aito hetken tunnelma pulpetissa istujalta, minulta, vuonna 1980. Maailma on muuttunut noista ajoista. Koulu on muuttunut. Onhan?

Havaintomaailma on rikas opettaja. Vanhan totuuden mukaan oppiminen alkaa ihmettelystä. Lapsi innostuu lähiympäristöstään, sen kaikista olomuodoista. Hän tutkii ja kokeilee sitä kaikilla aiesteillaan. Hän seuraa valppaasti – oppii äidinkieltään vauvaiässä jopa unen aikana.

Elämä ja elävä maailma ympärillämme on luonnollinen oppimisen tila.

Kouluoppimisessa olemme tottuneet toisenlaiseen asetelmaan: oppijalle tarjoillaan kirjojen sivuilla, opettajan kertomuksissa ja muussa oppimateriaalissa jonkun muun kokemia ja havaitsemia asioita. Oppija on sivustaseuraaja, joka lukee ja kuuntelee. Hän oppii harjoitusten avulla muistamaan ja toistamaan. Oppimistilanne vaivuttaa joskus uneen, vie aivot pois tilanteesta, jossa toisten kokemukset jäävät toisten kokemuksiksi.

Tämä oli kärjistys.

Ei toisten kokemuksista oppiminen ole välttämättä huonoa oppimista. Nuotiotulilla olemme kertoneet tarinoita iät ja ajat. Tärkeää on monipuolisuus. Se, että oppija pääsee itse kokemaan, kokeilemaan ja soveltamaan teoreettisesti opittua, toisten kokemaa, toisten analysoimaa, toisten valmiiksi ajattelemaa.

Opetuksen suunnittelussa opettaja on kokenut. Hänen ei enää tarvitse ihmetellä oppimisen kohdetta. Hän on oppimisen kohteen asiantuntija ja tästä syystä hän voi kertoa, kuinka asia on tai kuinka asia tehdään. Hän tietää vastaukset kysymyksiin, eikä jää ihmettelemään.

Hetkinen. Eihän opettaja halua vaivuttaa oppijoita uneen, ei sysätä heitä sivustaseuraajiksi. Yhä useampi opettaja tänä päivänä etsii mielekkäitä ja toimivia keinoja herättää oppija. Tiedon valtava virta, asioitten muuttuminen, taitovaatimusten loputtomuus: nämä kaikki johtavat oppimisen hakemaan uutta tasapainoa.

Pelkkien tietojen lisääminen ei millään riitä. On kyettävä käyttämään maailmasta hankittavissa olevaa tietoa, on kyettävä tuohon tiedon hankintaan, on kyettävä käsittelemään hankittua tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti, soveltamaan sitä, ottamaan omaksi ja rakentamaan yhdessä muiden kanssa ratkaisuja maailman esittämiin pulmiin.

Maailma on oppikirja, jota kasvavat lapset, nuoret ja aikuiset voivat tutkia ja ihmetellä yhä uudelleen. Opettaja on oppija oppijoiden joukossa, ylimmäinen ihmettelijä. Oppiminen on asenne, joka tarttuu. Kukapa ei innostu ihmettelemään pienen lapsen rinnalla leppäkerttuja, pöydän aluksia, veden loisketta. (No ehkä monikaan ei innostu, mutta saattaa katua sitä, ehkä liian myöhään.)

Michael Gallagher kävi muutama viikko sitten Suomessa opastamassa aikuisia oppimisen ihmettelijöitä tutkimaan mobiilivälineitten avulla laajennetuin aistein lähiympäristöä. Hän pohjusti ryhmätöitä ja kenttähavaintojen keräämistä lyhyellä johdannolla siihen, mitä mobiilioppiminen on, miten se ilmenee oppijan olemuksessa (habitus), miten se edistää oppimisen ulottuvuuksia eri ikäisillä, eri koulumuodoissa, eri oppimistilanteissa.

Gallagher antoi hyvän yleistettävän mallin mobiilivälineitten rikastamaan ilmiöoppimiseen (dia 18):

• Löydä oma ryhmäsi, tämä harjoitus on parasta tehdä yhdessä muiden kanssa. 
• Valitse tutkimuskysymys, mitä haluat tietää? Tutkiskele tätä kysymystä, valitse näkökulmasi. 
• Valitse havaintoaineiston keräämisen ja tarinankerronnan tapa.
• Valitse havaintoaineiston keruun näkökulma ja paikka. 
• Se voi olla esimerkiksi yksilöön liittyvä (henkilökohtainen, merkkihenkilö, esi-isä), idea (taide tai arkkitehtuuri), rakennettu tai luonnonympäristö (kuulo- ja näköhavainnot, eri aistein koettu maisema). 
• Kerää tiedot ja reflektoi niitä kenttäpäiväkirjassa. 
• Havainnoista kootaan lopuksi kollaasi tai muu kiteytynyt kooste. 

Tämä kehys toimii monissa tilanteissa. Oppijalle jää määrittelyvaltaa. Ohjaus ryhmätyöhön pakottaa oppijat ulkoistamaan omaa ajatteluaan, luomaan tilanteelle suunnitelma, käsittelemään asiaa enemmän kuin yksin tehdessä. Gallagherin työpajassa isot aikuiset oppijat innostuivat. Teemana oli hyvin yleisellä tasolla Helsinki. Tulokset olivat rikkaita ja poikkesivat suuresti toisistaan.

Mobiililaitteiden voima nousi hyvin esille. Havaintojen kerääminen onnistui lyhyessä ajassa monella tavalla. Havaintoja saattoi yhdistää toisiinsa. Kollaasien tekeminen johti oivalluksiin. Yhteinen tulosten läpikäynti oli nopeaa ja silti teki suuren vaikutuksen. Gallagher kuvaili Helsinki-työpajan tuloksia blogissaan.

Tämä AVO2-hankkeen Toimikas-blogi on kuvannut menneen talven ajan ilmiöpohjaisen oppimisen pilottitoteutuksia. Ihmettely ja aktiivinen oppiminen ovat leimallisia kaikille toteutuksille. Näennäisesti matka unettavasta sivusta seuraamisoppimisesta aktiiviseen oppimiseen ja osallistuuteen oppimistilanteessa ei tunnu suurelta. Kuitenkin oppimistilanteiden ja -prosessien suunnittelussa kovin luontevasti opettaja suunnittelee asioita valmiiksi, näkee jo päätepisteen ja oikeat lopputulokset, vaikka matka on vielä tekemättä.

Vuoden takaisessa pilottitoteutusten suunnittelutapaamisessa eräs opettajaryhmä havahtui radikaalisti: "Heitimme roskiin ensimmäisen suunnitelmamme." Vanhat toimintamallit ovat vahvassa. Vaatii tietoista työtä oppia suunnittelemaan ja muotoilemaan sellainen kehys ja tukirakenne oppimiselle, että oppijalle jää myös tilaa toimia, olla kohteen sijaan toimija.

Vanhat käsitykset hyvästä ja oikeasta oppimisesta, varsinkin kouluoppimisersta, ovat juurtuneet syvään. Oppijalle annettu vapaa tila koetaan vaaralliseksi. Oppija haluaa tehdä vääriä asioita, kuten roikkua Facebookissa. Entä jos netti on samanlainen pakopaikka, kuin muinaiselle oppijalle mielikuvitus ja päiväunelmat. Läsnäoloa ei voi kontrolloida lopullisesti, sillä opettajalla ei ole pääsyä oppijan aivoihin. Jos oppimistehtävä on jäljittelyä ja toisen kokemusten uuvuttavaa seurailua, oppija siirtyy sinne, missä hän voi olla osallisena johonkin, läsnä.

Pitkän linjan pedagogi, opettajakouluttaja Pekka Ihanainen, on ollut kuluneen talven vetämässä Tero Toivasen kanssa Aikamatkaa oppimisen ja koulun tulevaisuuteen (tutustu LeMill-ympäristössä ja Facebook-ryhmässä). Matkan yhtenä etappina on manifestin laatiminen. Ensimmäinen teesi on: luota oppijaan. Samaa viestitti kuuluisa tutkija, Newcastlen yliopiston professori Sugara Mitra äskettäisessä haastattelussa.

Kun oppiminen ja opettaminen on kevättalven ajan ollut runsaasti esillä suomalaismediassa, keskusteluissa näyttäisi olevan vallalla päin vastainen suunta: älkää ihmeessä luottako oppijaan, hän on kuriton, hänet on laitettava kuriin ja järjestykseen. Valta takaisin opettajalle.

Nousiko kielesi päälle jo hyviä argumentteja oppimisen ja koulun aikamatkalaisten teesiä vastaan? Pysähdy. Opponoi itseäsi. Miksi on niin helppo löytää hyviä syitä siihen, että oppijaa ei voi vapauttaa ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, määrittelemään oppimistaan?

Toimikas jatkaa pilottien jälkeen yhteisöllisen tuottamisen parissa. Syyskaudella 2013 kootaan ilmiöpohjaisen oppimisen opas. Tervetuloa mukaan! 
 

Kirjoitus on julkaistu alunperin AVO2-hankkeen Toimikas-blogissa.

Mobiilikesäkoulu on kansallinen huipputapahtuma

Virtuaalinen hipaisee oppimista. Ohjaaminen sujuu siellä, missä oppija kulkee. Maailma on oppikirja. Suomalaiset mobiilin pedagogiikan kehittäjät tuottavat neljättä kertaa toiminnallisen ja innostavan tapahtuman Tammelassa, Mustialan maisemissa (Hämeen ammattikorkeakoulussa).

Hehkutan tätä tapahtumaa vakavissani, suu korvissa ja täydellä sydämellä. Mobiilikesäkoulu tarjoaa paljon sekä mobiilipedagogiikan noviisille että syväosaajalle. Kesäkouluun voi osallistua ilman pohjatietoja. Asioita tehdään käytännössä ja pienryhmissä. Tapahtuman henki on kannustava ja auttava.

Mobiiliin oppimiseen sukelletaan kokemuksen kautta maastossa ja liikkeessä. Reittejä on suunniteltu eri tulokulmasta aihetta tutkaileville: pedagogiikka, teknologia, havainnointi ja havaintoaneiston keruu, paikkatieto, sisällöntuotanto, rikastettu ja lisätty todellisuus, kolmiulotteisuus, pelillisyys, johtaminen ja yhteisöllinen työskentely.

Miksi pedagogin kannattaisi ottaa tuntumaa mobiiliin? Siksi, että oppiminen tapahtuu siellä, missä oppija liikkuu. Mukana kulkeva teknologia auttaa oppimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa oppisisältöihin, opettajaan, ohjaajaan, opiskelijakavereihin. Mobiili liittyy oppimisen prosessiin: oppiminenhan ei pilkkoudu luokkahuoneissa vietettyihin hetkiin.

Äärimmäisen tärkeää on eläytyminen, kokemuksellisuus ja näiden rinnalla motivaatio. Emootioiden ja motivaation osuus on jäänyt harmillisen varjoon viime aikojen oppimiskeskusteluissa. Puhe on usein kääntynytteknologioihin, sisältöihin, kontorolliin, hallintaan, järjestykseen. Näilläkin on oma paikkansa. Mutta nämä eivät sytytä kipinää ja oppimisen vimmaa, joka puskee läpi esteiden. Katsahdus alle kouluikäisen oppimisriemuun todistaa, että tätäkin on olemassa.

Kun oppija saa aktiivisen roolin omassa oppimisessaan, hän kiinnostuu, motivoituu, innostuu, on läsnä, kantaa vastuunsa.

Otavan Opiston Apaja on tänän talvena kuljettanut Pekka Ihanaisen ja Tero Toivasen voimin pientä, mutta innokasta joukkoa aikamatkalle oppimisen ja koulun tulevaisuuteen. Tuossa ryhmässä olemme yhä uudelleen puhuneet luottamuksesta.

Mobiili oppiminen ja erilaiset avoimet oppimisympäristöt sekä teknologian sulautuminen saumattomasti oppimisen arkeen aiheuttavat hämmennystä. Opettajan mahdollisuus kontorolloida oppimiselle rajattua tilaa ja siinä toimivia ihmisiä muuttuu radikaalisti. Vai muuttuuko? Eihän luokkahuoneopetuksessakaan kukaan voi hallita päänsisäistä maailmaa. Oppija voi olla fyysisesti paikalla, mutta mentaalinen läsnäolo on toinen juttu. Mobiili teknologia ja digitaalinen näkyvyys tekevät mentaalisen läsnäolon tai poissaolon havaittavaksi. Ja tämä hämmentää.

Otavan Opiston Osuuskunta järjesti viime viikonloppuna, liittyen edellä mainittuun aikamatkaankin, Mobiilioppimisen työpajan, jota veti Michael Gallagher. Mobiilioppimisessa teknologia ei ole keskeisintä. Se toki auttaa ja mahdollistaa. Gallagher lähestyy mobiilioppimista habitus-käsitteen kautta. Teknologia ei ole irrallinen ja itsenäinen entiteetti, jollaisena monet teknologiaa kammoksuvat sen näkevät. Heidän huomionsa on koneissa ja laitteissa. Habituksen kautta ymmärrettynä teknologia on mukana siinä, mitä olemme – sekä yksilöinä että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Mobiilioppiminen on tietyllä tavalla intiimiä: osa ajatteluani toimii teknologian ja sen kautta avautuvien sosiaalisten verkostojen kautta. Vaikka se on tällä tavoin intiimiä, se on myös samalla avointa ja luo tarttumapintoja toiselle.

Pekka Ihanainen puhuu paljon kollaasin merkityksellisuudestä. Gallagherin työpajassa tuotimme kenttähavainnoista kollaaseja. Yhteistyössä luotu kokoelma ja kiteytys oppimisprosessista vaatii paljon ajattelua ja asian käsittelyä. Asioita ei toisteta valmiiksi suunniteltuina, vaan rakennetaan jotain uutta. Tällaiseen prosessiin ei voi päästää kontrollin ja hallinnan kautta. On luotettava oppijaan, hänen motivaatioonsa ja innostukseensa.

Mobiilioppimisen käänteentekevyys vaatii omaa valaisevaa kokemusta. Mobiilikesäkoulussa on loistotilaisuus hankkia sellainen. Itse olen vetämässä siellä pientä tapahtumapistettä, jossa koetaan, miten mobiili tarinankerronta voi liikauttaa oppivaa mieltä. Aiheesta piakkoin lisää blogissa http://mobilestorytelling.wordpress.com/. Voit myös seurata Twitterissä @mStorytell jahttps://twitter.com/mStorytell #mStorytell.

Ja siis tuonne Mobiilikesäkouluun (22.-23.5.) ehtii ilmoittautua vielä 13.5.2013 saakka.
Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen mm. Facebookissa.

Aikamatka oppimiseen ja koulun tulevaisuuteen

Otavan Opisto käynnisti oppimisretken, joka kantaa nimeä: Aikamatka oppimiseen ja koulun tulevaisuuteen. Matkaoppaina Pekka Ihanainen ja Tero Toivanen. Kyseessä on yhteisluova oppimisprosessi, jossa matkaoppaat johdattelevat, vievät matkakohteisiin, innostavat osallistujia ottamaan kopin ja laajentamaan maisemakarttaa. Matka kestää tämän kevätkauden.

Aikamatka aloitettiin viime perjantaina viiden tunnin suunnistus- ja suunnittelusessiolla. Osallistua saattoi etänä ja lähinä, itse hyppäsin mukaan puoli tuntia myöhässä etäteitse. Hyvin henkeen ja sisältöön pääsi mukaan etäläsnäolijana.

Toiminnan keskeisimmäksi pisteeksi muodostuu LeMill (jippii!): tuotokset kootaan LeMill-portfolioon, työstämistä edistetään LeMill-ryhmässä (ja selvästi kätevyytensä vuoksi myös Facebookin tapahtumailmoituksessa), Wikiopistoonkin syntyy homman edetessä varmasti jotain. Retkivekottimen luukkuja ei ole lyöty kiinni, vielä kerkiää kyytiin.

Piirtelin suunnistus-suunnittelusession aikana kuvaa, joka tuli tänään valmiiksi. Kuvia ei tietysti pidä selitellä, mutta kerronpa kuitenkin, mitä minä laitoin tähän kuvaan – katsojahan voi nähdä siinä jotain ihan muuta.

Kaksi hahmoa: Oikean yläkulman hahmo kuvastaa ihmispersoonan sipulimaisuutta. Minussa on läsnä kaikki eri ikäkauteni, elämänkokemukseni. Ne voivat olla laajeneva ja syvenevä liukuma, jatkuvaa minuuden löytämistä, identifikaatiota. Toinen hahmo edustaa sitä, mistä Miljoonasade laulaa: "jokaisen ihmisen sisällä on paljon pimeää kiveä ja pieni palanen kultaa". Vaikeamman kautta elämää kulkeneen tai siinä tilassa olijan ajatuksissa voi olla tyhjää, harmaata, ei oikein mitään tai viileitä, viisaita ja analyyttisia ajatuksia ilman suurta kipinää, kyynisyyttä vain. Tai ehkä silti orastavaa toivoa. Ja nämä kaksi voivat olla saman ihmisen elämästä. (Kirjallisuusviitteeksi tähän Lea Pulkkisen Lapsesta aikuiseksi -tutkimuksen julkaisut.)

Kohtaaminen ajatuksien tasolla, toiminnan, ajatusten, ideoitten ja sanojen kautta avaa mahdollisuuksia. Ei ehkä ensin ole helppoa ymmärtää toista, joka puhuu eri väreillä, eri muodoilla, mutta kun yhdistävä tekijä löytyy, yhteinen maailma muotoutuu ja kasvaa.

Oppimiseen ei ole oikeaa tapaa, on monia tapoja. Mutta yksi on varmaa. Vaivaa täytyy nähdä. On etsittävä itsestä ja olemisestaan aikaa, malttia, sitä, että ei varo ja pelkää, suojaudu vaan antaa mennä, heittäytyy, on läsnä, tekee, vaikka hapuillen.

EDIT: Vasta kuvaa katsoaessa hahmotin yhden kohdan, sillä kuvissa on aina intuitiota mukana. Mietin siis tehdessäni, miksi tuolla vasemman reunan tummalla hahmolla on kurkussa tuollainen juttu, mutta sehän on se, mitä ahdistuksessa niin moni kokee: pala kurkussa, kurkkua kuristaa ja toisaalta se sama alue avaa reitin toiseen, kun vain avaan kurkkuni, kun sanon, saan sanotuksi, sanojen sillan kautta toisen kohtaamiseen, ne pienet sanat...

EDIT: Aktiivista keskustelua on kehkeytynyt Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen -Facebook-ryhmässä.