Nettiä ikä kaikki – Ylen kamppis alkaa elokuussa

Kävin kesällä 2000 Helsingin yliopistolla Helena Tapperin vetämän kansainvälisen kesäkoulukurssin Information society as risk society. Osallistujia oli eri puolilta maailmaa. Omassa tiimissäni Koreasta ja Saksasta. Kurssilla tutustuimme Manuel Castellsin sosiologiseen ennakointiin, josta yksi kiteytymä oli: verkotu tai syrjäydy.

Kuulun ikäluokkaan, joka ei saanut minkäänlaista tietotekniikan oppia koulussa. Valmistuimme ylioppilaiksi keväällä 1981. Samana syksynä lukioomme saapuivat ensimmäiset tietokoneet. Kuljin pitkän ja mutkikkaan tien tietoteknisiin taitoihin. Yhtenä onnenani Asko-eno, joka on ollut todellinen pioneeri tietotekniikan ja netin opetuskäyttäjänä.

Teknologia herättää paljon tunteita. Se turhauttaa. Sen varjolla hypetetään. Teknologian oppimiskäyttöön liitetään perusteettomia myyttejä ja toisaalta ei tunnisteta erityisiä oppimisen tarpeita. Perusteettomia myyttejä ovat esimerkiksi luulot siitä, että tietyn ikäiset eivät enää voi oppia ja tietyn ikäiset oppivat kuin itsestään tai että teknologian käytön oppiminen vaatisi jotain tiettyjä henkilökohtaisia ominaisuuksia. Erityisiä oppimisen tarpeita ei tunnisteta esimerkiksi siinä, miten heikot taidot nuorilla voi olla teknologian käyttäjinä, koska heillä on vain kapean alueen vahvat taidot. Myös oman toiminnan säätelyn taidot jäävät huomaamatta. Tietoteknologian valtavirtaistumisessa viimeisen vuosikymmenen aikana lapset ovat usein olleet vanhempiaan nopeampia omaksujia. Aikuisten tukea oman toiminnan säätelyyn ei ole ollut (digiajan Summerhill). Teknologia koukuttaa ja vie aikaa. Se on moniteräinen miekka (kaksi terää ei riitä kuvaamaan).

Olen oman oppimispolkuni innostamana opettanut opettajia teknologian opetuskäyttöön jo 14 vuotta. Tämä blogi on ollut yksi osa avointa oppimista omia havaintojani jakamalla ja oikeastaan syntyi alunperin erään koulutustuokion oheistuotteena 12 vuotta takaperin. Äskettäin eräs netin kautta tuttu kysyi, miten ehdin näitä. Kerroin, että olen hahmottanut asian jotenkin tähän tapaan: Koska olen pienestä lapsesta alkaen tehnyt käsitöitä, olen oppinut hahmottamaan kaksiulotteisia ohjeita kolmiulotteisiksi toteutuksiksi. Netti toimii samalla logiikalla. Näen kuvaruudulla asiat kaksiulotteisesti, mutta asia itsessään on avaruudellinen, hypertekstuaalinen. Tästä syystä olen myös vankasti sitä mieltä, että lapsille pitää tarjoilla roppakaupalla kuvataidetta, musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä.

Osa meistä omaksuu nettitaidot nopeammin, osa hitaammin. Nopean oppijan oppijaminäkuva on kohdallaan. Hänellä on mielessään syvästi koettuna ajatus ja oivallus siitä, että minä voin oppia. Hahmottamiskyky on myös kohdallaan. Mentaalinen kartta syntyy mieleen, rakentuu ja täydentyy. Tärkeää on myös se, että emootiot eivät ole esteenä. Kyse on taidoista, joita ei opi kuin tekemällä. Nettitaidokkuus on tässä mielessä käsityön, kuvataiteen, musiikin tai liikunnallisen taidon kaltainen asia. Ketään ei voi myöskään pakottaa oppimaan digitaitoja, sillä ne ovat vahvasti ajattelun ja tiedonkäsittelyn taitoja, hyvin henkilökohtaisia ja sisäisiä.

Yle Oppiminen käynnistää elokuussa alkavaan kampanjan Nettiä ikä kaikki. Kuilut umpeen! Meistä nettitaitavista jokainen voi olla omalla tyylillään ja sopivasti aikaansa käyttäen tuki-ihmisenä jollekulle netin kanssa tuskailevalle ikäihmiselle (mun mielestä myös nuorelle). Noloa ei saa myöskään olla avun pyytäminen. Ikävintä on pudota läpi verkkojen ja syrjäytyä nettimaailmoista. Noloa on myös antaa niin käydä.

>> https://yle.fi/aihe/nettia-ika-kaikki
>> https://www.facebook.com/groups/Digitreenit/

Mikro-opiskelen oman työn ja opiskelun sujuvoittamista #digioppija

Tein itselleni uudenvuodenlupauksen. Käytän pienen tuokion kerran pari viikossa siihen, että opettelen jonkin omaan työhöni tai opiskeluuni liittyvän digitaalisen oikopolun tai uuden taidon. Viime syksyn iltapuhteiksi vedin Snellman kesäyliopistossa Digioppijan online-luentokurssin. Ihastelin kurssilaisten omia kokeiluja, joita osa heistä raportoi vapaaehtoisen 1 op osaamismerkin suorituksena.

Digioppija ei ole koskaan tien päässä. Sen verran olin pudonnut pop-termeistä, että syksyn kurssin aikana opin Soili Mekliniltä mikro-oppiskelu -termin (microlearning, jaaha ei ole tällekään suomalaista Wikipedia-artikkelia). Vanha idea, jota ihan hyvästä syystä on nyt lämmitetty ja ujutettu moniin mobiiliosaston oppimissovelluksiin. Duolingo on mainio esimerkki mikro-opiskelusta. Itse olen aikoja sitten tilannut A.Word.A.Day-opastuksen, jonka avulla saattoi opiskella englantia sanan päivässä.

Minulla on myös kolme mainiota kirja virikkeinä:

• Outi Lammi (2013): Opi ja työskentele verkossa. Tätinörtti opastaa.
• Harto Pönkä (2017): Open somekirja.
• Jane Hart (2017): How to become a Modern Professional Learner.

Joitain asioita huomaan suunnitelleeni jo pitkään, kuten sitä, että opettelen käyttämään iOS:n käyttöjärjestelmän tekstistä puheeksi -ominaisuutta. Koska istun työni puolesta 7 tuntia ja 35 minuuttia koneella lähes joka päivä, en välttämättä halua lukea kirjoja näytöltä vaan kuunnellen, rutiinitöiden tai kävelyn ohessa. 

Eilen mikro-opiskelin tärkeän taidon, jonka avulla tiskasin ja pyykkäsin kuunnellen DRM-suojattua e-kirjaa langattomilla kuulokkeilla. Opettelin siis taikatempun, jota minulle ovat kollegat vinkanneet jo moneen kertaan, kiitos vain Tarja T. varmaan  jo 5 vuotta takaperin ja Helena S. viime vai toissa vuonna. DRM-suojaus tarkoittaa sitä, että e-kirjaa ei voi siirtää hankintajärjestelmän, kuten Amazonin Kindlen tai Applen iBooksin ulkopuolelle. Vesileimattuja e-kirjoja sen sijaan voi siirtää ja tiedostoja muuntaa Calibrella, joten niitä kirjoja voin kuunnella loistavalla Voice Dream -sovelluksella. Esimerkiksi Elisa Kirjan e-kirjat ovat pääsääntöisesti vesileimattuja, mikä on todella hienoa. Vesileimatun kirjan voin myös siirtää Calibrella kätevästi Kindle-lukulaitteelle.

Digioppijan online-kurssi alkaa Snellman kesäyliopiston uudelleen maaliskuun lopulla, kuusi keskiviikkoiltaa 21.3 alkaen. Kerron aihepiiri kerrallaan, millä tavoin voisi digityökaluja virittää omaksi iloksi ja hyödyksi. Kurssi on tarkoitettu alkumatkalaisille. Koska aiheen kanssa alkumatka on laaja käsite, yritän tarjoilla pullaa ja rusinoita suodatetun monipuolisesti, loputonta mahdollisuusviidakkoa vältellen.

Saas nähdä, miten omat mikro-opiskeluni jatkuvat. Teen niitä näkyväksi kirjoittamalla raporttiani Evernoteen ja sieltä julkaisukelpoiset muistiinpanot ilmestyvät yhden taikasanan lisäyksellä blogiin (kas näin).

Digioppija-kurssin aineistot jaan avoimesti, mutta luennot ja niiden tallenteet ovat saatavilla vain Snellaman-kesäyliopiston kautta kurssimaksun maksaneille. Että tämän osalta kaupallinen bloggaus tämä. Snellman-kesäyliopiston verkkokurssitarjonta on kiinnostavan monipuolista, itsekin aion osallistua jollekin.

• Digioppija-kurssin polku Padletillä
• Digioppija-kurssin aineistosivusto, täydentyy vähitellen
• Digioppija Facebook-ryhmä
• Kevään 2018 Digioppija työkalupakki -kurssi Snellman-kesäyliopisto

>> Edellinen bloggaus aiheesta 22.10.2017 Jos olisi ollut joku vierellä vinkkaamassa ja sitten olikin #digioppija

Jos olisi ollut joku vierellä vinkkaamassa ja sitten olikin #digioppija

HUOMIO: alla mainituun Digioppijan työkalupakki -verkkokoulutukseen ehtii vielä mukaan, vaikka ensimmäisen 25.10.2017 tuokion jälkeenkin (tallenteet).

Aloitin teknologian hyödyntämisen oppijana ja sittemmin myös opettajana pitkän kaavan kautta. Kouluaikani päättyi juuri, kun ensimmäiset tietokoneet saapuivat. Asko-enoa vierestä seuraten pääsin näkemään varhaisajoista alkaen teknologian opetuskäytön etenemistä 1970-luvun alusta. Vasta omien yliopisto-opintojen myötä aikuisella iällä siirryin todella verkkoon, juuri ennen sosiaalisen median helppokäyttöisiä aikoja. Silloin, kun mobiili netti äppeineen oli vielä science fictionia.

Vanha kunnon kotisivuaikojen netti ei sinällään ole huonontunut. Tänään muistelin yhteen tarpeeseen, että pidin yliopistolla puheenvuoron asiakasajattelusta koulutussektorilla ja voi jännää, siellähän se majaili itse koodaamillani kotisivuilla. Paperilla oleva puhe on kadonnut jo ties minne. Kaiken lisäksi tuolloinen 1,5 vuoden lukio-opettajakokemuksella ja pienellä paatoksella puhkumani on sisällöltääkin jotain, jonka allekirjoitan edelleen (asiakasasenne ja talouselämän retoriikka eivät oikein sovi oppimisen maailmaan).

Kaksi hyvää katsausta nettiin ja lähihistoriaan.

Netin virittäminen opiskelun ja opetuksen tueksi oli todella työlästä HTML-sivuina. Kallistakin se oli. Web 2.0 olikin huimaava vallankumous kaltaiselleni sisältö- ja yhdessä tekemisen painottajalle. Selainpohjainen verkkoteknologia taipui tahtoon helpohkosti ja avasi yhä uusia mahdollisuuksia matkustaa Miehikkälästä maailmalle. Lukemattomia kokeilun ja erehdysten oppitunteja tuli vietettyä aiheen äärellä. Kotisivujen tekemiseen sain alkusysäyksen enon opeilla. Somemaailmaan sukelsin omineni, silloin oli jo Google ja pioneerien jalanjälkiä seurattavaksi. Kuten Sun äitis.

Sitten tulivat verkostot, voi autuus. Jaiku, Twitter, Ning, Qaiku, Google Wave, Facebook. Naamatustenkin pääsi tutustumaan verkkokavereihin. Auttamisen kulttuuri eli. Ensimmäisen blogini perustin Bloggeriin kesällä 2004 ja Jaikuun loin profiilin elokuussa 2006. Näinä päivinä tulee 10 vuotta siitä, kun Sometu-verkoston sivut avattiin Otavan Opiston pajapäivää varten (internetin suuresta aikakoneesta löytyy ensimmäinen taltio Sometun Ningistä elokuulta 2009).

Suomalaiset opettajat olivat myönteisen kiinnostuneita netin ja teknologian hyödyntämisestä – osa erittäin hyvin kartalla aihepiiristä ja valmis auttamaan kollegoita. Sosiaalinen media oppimisen tukena oli pieni nettivälitteinen kansanliike. Ningiin kertyi vuosien myötä lopulta reilut 5000 sometulaista, joista aikalailla 1-9-90 -kaavan mukaisesti noin 50 tosi aktiivista, 450 silloin tällöin aktiivista, loput 4500 hiljaisia seurailijoita. Tapahtumiakin järjestettiin ja useita kertoja ITK-konferenssissa tempaistiin niin, että salit pullistelivat osallistujista. Vertaisvoimin otettiin ote teknologiasta, jotta se taipui hyödyksi ja iloksi, pedagogisiin ja inhimillisiin sivistyspäämääriin.

Sometu teki tietä umpihankeen ja sai urakkansa reilussa viidessä vuodessa hyvälle tolalle. Alkoi itseorganisoituvien opetusalan Facebook-ryhmien putkahtelu, ohessa erinäisiä Twitterin #tunniste-ketjuja. Jaiku, Qaiku, Google Wave ja monet muut kupsahtivat, Ning muuttui maksulliseksi ja jäi jälkeen ajan sykkeestä. Facebookissa auttamisen kulttuuri elää yhä. Vertaisneuvonnan ryhmien lisäksi depatoidaan ahkerasti, joskus kärjekkäästi, ja täytyy myöntää, joskus myös suossa velloen toimeen tarttumisen sijaan.

Tässä kuvaamastani ajanjaksosta saa hyvän käsityksen kahdesta kirjasta. Molempien kirjoittajanelikkona Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen: Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria (2009) ja Sosiaalisen median lyhyt historia (2013), kustantajana Gaudeamus. Pienen koosteen omalta opettajan sometaipaleelta kokosin näytteitä muutama vuosi takaperin Thinglink-kuvaan.

Viime talvena Snellman kesäyliopiston rehtorin Soili Meklinin kanssa lounaalla ajateltiin ääneen muuttuvaa maailmaa ja kaikenkarvaista digitalisoitumista. Lopputuloksena on se, että ensi viikon keskiviikkoiltana aloitan online-kurssilaisten kanssa kuuden tapaamiskerran kierroksen digioppijan arkeen. Syntyi siis iltakurssi verkkoon: Digioppijan työkalupakki. Kurssi on sellainen, jonkalaisen haluaisin itse käydä, jos nyt olisin untuvikkona suunnistamassa teknologian hyödyntämiseen opinnoissa ja työnteossa.

En juuri innostu digi-alkuisista sanoista, mutta tähän kohtaan nappasin tuon oivallisen sanan, sattumoisin Twitteristä ja sattumoisin tutun henkilön, Riitta Hyppäsen twiitistä. Riitta kiteytti hienosti:

Minusta on keskusteltava molemmista: osaamisesta ja oppimisesta. Välillä mietityttää, kun esim. haetaan #digiosaaja'a, ei #digioppija'a 🤔.

— Riitta Hyppänen (@RiittaHyppanen) 15. tammikuuta 2017

Tänään mietin muutaman lähtöajatuksen digioppijan asenteesta. Miten opiskelija ja netin äärellä töitään tekevä voisi asennoitua digin kesyttämiseen? Mietin, että on tärkeää tuntea itsensä, oma laatunsa. Toiselle sopii systemaattisuus ja askel kerrallaan eteneminen. Toista taas innostaa kokeilu, seikkailu, pyrähtely eri paikoissa ja aarteenetsintä.

Kaikille tekee hyvää oppia jakamaan muille, auttamaan toisia ja vastaanottamaan apua. Kuten teki eilen opetuttu Helena Sorsa Kotkasta ihmetellessään aamupuolella Facebookin kautta minulle, että mitäs nyt, kun puheesta tekstiksi sovellus Dracon Dictation ei enää toimi uusimman iOS-päivityksen jälkeen. Siinä hetken aihetta pyöriteltiin ja molemmille tuli oppia. Minulle, että ei toimi enää tuo äppi ei ja hänelle, mistä näppäimistöön piilotettu mikrofoni löytyy. Ominaisuus on nykyään mobiililaitteen käyttöjärjestelmässä ja toimii hienosti. Avun kysymisen taito on todella tärkeä taito, sitä pitäisi ehkä oikein opetella, näin mietin välillä nettilukiolaisten kanssa.

Tampereen yliopistolla on tutkittu opettajien teknostressiä ja havaittu, että kun vain työ ja arjen toiminta on oikein järjestetty, kuormituksen sijaan moni kokee innostusta. Kannattaa tutustua (ja kiikuttaa rehtorille myös) OPENA digitalisoituvassa koulussa -tutkimukseen.

Väline sumentaa tarkoituksen eli tapaus #digiloikka

Elämme mustavalkoisuuden media-aikaa, koska on helppoa laatia vetäviä klikkiotsikoita kärjistäen asiat näyttämään niin tai näin. Sekä-että on hankalaa, koska pitää ajatella systeemisesti, ottaa huomioon laajempi perspektiivi ja useita tulokulmia.

Filosofia tuli lukioihin pakolliseksi oppiaineeksi reipas 10 vuotta takaperin. Tavoitteena oli erityisesti rikastuttaa nuorison ajattelun taitoja. Pakollinen filosofia on hiukan paradoksaalista. Filosofian ytimessä elää ajattelun vapaus, liikkuva ajatus, ihmettely ja tutkiminen, asioista selvää ottaminen, perusteiden selvittäminen ja perusteleminen.

Olen viime aikoina ahkerasti ihmetellyt sitä, miten vallattomasti yleistyy koulutuksen suunnanmäärittäjänä käsite digiloikka. Mitä sillä tarkoitetaan? Yleissilmäyksellä näyttäisi olevan Troijan hevonen, jolla yritetään puskea kaikenlaista sähköistä ja digitaalista oppimisen arkeen. Puhujat tarkoittavat sillä kymmeniä tai ehkä satoja eri asioita. Niin hehkuttajat kuin vastustajat.

Annan kaksi perusesimerkkiä opiskelusta, jossa mustavalkoinen digiloikka-höpötys saa minulta kyytiä: lukeminen ja kirjoittaminen.

Kirjoittaminen: Käsin paperille kirjoittaminen on aivojen ja motoriikan kannalta tärkeä taito. Muistiinpanojen tekemiseen käsinkirjoittaminen on usein toimiva menetelmä. Työelämässä saan huvittuneita nauruja siitä, että käytän paperikalenteria. Koska jaettu sähköinen kalenteri on yhteisten aikojen synkronointiin verraton, pidän sitäkin ajan tasalla, mutta muistini toimii moitteetta yhteen käsinkirjoittamisen ja paperikalenterin viikkonäkymien kanssa. Käsinkirjoittamisella on äärimmäisen hyvät puolensa. Mutta se on myös hidasta ja hankalaa. Pitkiä tekstejä ja asia-artikkeleita tai viestejä ihmisille kirjoitan mieluiten koneella tai mobiililaitteella. Puhumalla kirjoittaminen on mainio uusi kirjoittamisen muoto, jota käytän tilanteissa, joissa joko pitää litteroida käsinkirjoitettuja tekstejä tai lähettää tekstiviesti liikkeellä ollessa. Kirjoittaminen elää. Emme enää hakkaa savitauluille emmekä taiteile vasikannahalle. Lisää aiheesta verrattomassa Future Tensen jaksossa: Does handwriting have a future (Suomikin mainittu, eikä ihan oikein ymmärrettynä, mutta ei kannata pysähtyä siihen vaan kuunnella koko ohjelma).

Lukeminen: Paperiset kirjat ovat mainioita. Niitä voi lukea sähköttömissä olosuhteissa, ne ovat kauniita, niihin voi tehdä merkintöjä, niistä näkee, missä oma lukeminen on menossa, niitä voi vaihtaa, lainata, kierrättää tai pitää näytillä. Lukeminen on laajempi asia kuin paperikirjojen lukeminen. Ja kirja on laajempi asia kuin paperikirja. En mene näihin kumpaankaan nyt syvemmin. Vaan haluan kertoa, että lukemisen imuun päästyä ei ole lukijalle juuri mitään väliä, mikä on kirjan formaatti. Olen kirjojen rakastaja ja himolukija. Kun vertaan 500-sivuisen kiehtovan romaanin lukukokemusta paperikirjana ja e-kirjana, niin e-kirjan keveys on ainut asia, jota vertailusta voi sanoa. Ainut e-aineistojen lukemisen miinus on se, ettei pitkiä tekstejä ole mitään järkeä lukea tietokoneen näytöltä. Sitä vastoin minä ikänäköikäinen mummo olen lukenut esimerkiksi Juhani Ahoa ja Eino Leinoa kännykältä hurmioituneena ja hurahtanut heihin ihan toisella lailla kuin kouluaikana. Enoni (s. 1937) ei lue enää mitään muuta kuin digikirjoja ja hän, jos kuka on lukemisen grand old gentleman. Kovin kapeasti on e-kirjojen lukemista käsitelty artikkeleissa, joita olen nähnyt. Vankkoja mielipiteitä ovat esittäneet myös henkilöt, jotka eivät ole itse lukeneet e-kirjoja. Esimerkiksi ensi viikolla tentin Turun Avoimeen yliopistoon kurssin aloitustentin, jonka kaikki artikkelit luen tablet-laitteelta. Säädän näytön sopivaksi, illan tullen poistan yhdellä napauksella sinisen valon. Enkä tässä nyt mene syvemmin siihen, miten digitaalinen lainaaminen, muistiinpanot, sanakirjat ja yhteisöllinen lukeminen ovat e-kirjan kanssa hipauksen päässä. Sen vaan sanon, että on autuaan helppoa hakea tarvittava tieto e-kirjasta verrattuna saman asian hakemiseen paperikirjoista (ensin pitää muistaa, mikä kirja, sitten pitää löytää se kirja ja sitten pitää vielä löytää, missä kohdassa sitä kirjaa ja kuten eilen, en löytänyt paperikirjasta puolessa tunnissa, löysin e-kirjasta 10 sekunnissa). Mutta että siis paperikirjat ovat ihania!

Hesari repäisi ihan hyvän lööpin juuri aiheesta: "Koulujen sähköiset materiaalit saavat kovaa kritiikkiä – Kallion lukion abiturientit haluavat kynän ja paperin takaisin". Kyllä joo, kynällä on hyvä kirjoittaa paperille, mutta niin on myös erilaisilla sähköisillä apulaisilla. Istumista ja ruudulle tuijottamista tulee liikaa? No hei, kirjoittaminen sujuu kävellen ja sanellen. Samalla kognitiivisesti voi palata sulkakynän aikaan (viite edellä linkittämään australialaisohjelmaan). Ja jos ruudulta lukeminen aiheuttaa migreeniä eikä ole mahdollisuuksia käyttää silmä- ja hartialihasystävällisiä lukulaitteita tai mobiililaitteita, niin kuuntelemalla lukeminen on upea mahdollisuus. Samalla voi lenkkeillä raikkaassa ulkoilmassa. PDF-kirjat ovat mainettaan parempia, koska niitä voi kuunnella eikä robottilukija ole mitenkään tylsä, suomalainen Sanna lukee kauniilla äänellä.

Jatko-opinnoissa ja työelämässä on monilla aloilla kyettävä kirjoittamaan ja lukemaan monin tavoin. Muutenkin kuin kynällä ja paperilta. On helppoa valittaa ja löytää negatiivista kaikesta. Vanha on hyvää ja vanhaa hyvää ei sovi hukata. Mutta on myös paljon uusia mahdollisuuksia, joista on ihmiselle suurta iloa. Kuten esimerkiksi itse olen kovin iloinen siitä, miten digitaalisesti voi piirtää ja maalata ilman vettä ja tärpättiä.

Siis: Väline sinänsä on keino. Ihmisillä on taipumiksia erilaisiin välineisiin ja keinoihin, mutta ihmiset voivat myös oppia vanhojen tuttujen lisäksi uusia välineitä ja keinoja. Väline ei ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, miten tavoitteita saavutetaan ja oppimisen osalta, miten asioita ja taitoja opitaan.

Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.

Millaisista teemoista oppimisen ja digitalisaation yhteydessä voitaisiin keskustella?

Tämä on luonnosmainen bloggaus. Kirjoitin juuri ihan lonkalta, millaisia teemapöytiä laittaisin esimerkiksi opetusalan ihmisille digitalisaatiokeskustelua varten. Millaisia sinä laittaisit? Digitalisaatio avaa paljon mahdollisuuksia mutta samalla lisää myös riskejä. Tässä maailmassa meidän pitäisi opettaa kasvavia elämään ja pysymään tolkun ihmisinä.

EDIT: on syytä tehdä käsitemäärittelyä: digitalisaatio on laaja rakenteellinen tapa organisoida toimintaa, käsitettä käytetään nykyisin mistä tahansa sähköisestä toimintatavasta, olen korjannut alle kohtiin 2 ja 3 sanan TVT eli tieto- ja viestintäteknologiat tai tieto- ja vuorovaikutusteknologiat. Kiitos tarkentavasta kirkastamisesta Janne Korsimo. Hän kommentoi Facebookissa: "Ensinnäkin digitalisaatio sekoitetaan aika usein digitaaliseen toimintaympäristöön. Se, että käytetään digihärpäkkeitä ei ole vielä digitalisaatio. Digitalisaatio on digitoimintaympäristön, toimintakulttuurin sen kautta syntyvän digitaalisen arvon hyödyntämisen summa."

1. Digitalisaatio ja ihmisen elämä: omana itsenään (itsetunto, minäkuva, identiteetti), yhteydessä omaan elämänpiiriin (perhe, ystävät, lähi-ihmiset, ihmisverkostot), kansalaisena (oman elämän hoitaminen, vaikuttaminen), oppijana ja työelämässä (osaamisen hankkiminen ja ylläpito, työnhankinta, opiskelu- ja työtaidot, oman toiminnan suuntaaminen ja ohjaaminen, vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen).
2. TVT laajentaa oppimista (aistien apuna, kognitiivisten prosessien apuna, ulkoistetut muistion alueet, oppimiven verkostot, yhdessä oppiminen, yksilöllinen oppiminen, tiedon hankinta, uudet luku- ja kirjoitustaidot).
3. TVT haittaa oppimista (viriketulva, keskeytykset, tarkkaavaisuuden häiriintyminen, kognitiivisesti vaativat käyttöliittymät, jatkuvat muutokset, jatkuva varuillaan olo, riippuvuus teknisistä järjestelmistä).
4. Digitalisaatio ja kestävä kehitys hyvässä ja huonossa: a) ekologinen: matkustamisen ja tavaratuotannon energia- ja luonnonvarakuorman vähentäminen, immateriaalinen kulttuuri tuotantoineen ja palveluineen hyvää, huonoa se, että myös digitalisaatio on johtanut kilpavarustelumaiseen tavaratuotantoon, sähköiset välineet kuluttavat energiaa ja vaativat valmistuksessa hupenevia luonnonvaroja (mm. harvinaisia metalleja) b) sosiaalinen: ihmisten verkostoituminen hyvien asioitten puolesta, vertaiskulttuurin monet muodot, uudenlainen yhteisöllisyys, erilaisuuden ja yksilöllisyyden arvostaminen, saunamainen meininki eli arvoasema, titteli tai tutkinto ei määritä kohtaamista vaan se, millainen ihminen on ovat hyvää, huonoa ihmisen kekseliäisyys käyttää digitaalista viestintää ja vuorovaikutusta sekä erilaisia järjestelmiä kiusaamiseen, vainoamiseen, kyttäämiseen, häirintään, huijaamiseen yms., c) taloudellinen: uusia immateriaalisia tuotannon- ja jakelun muotoja, avoimen datan, vertaistuotannon yms. myötä syntyneet uudenlaiset talouden muodot, joukkorahoitus hyvää, huonoa taas digitalisaation myötä työn uusjako, addiktoivien tuotteiden ja palveluiden lisääntyminen, kuluttajatuotemarkkinoiden jatkuva kilpajuoksu kvartaalitalouden kiivaassa rytmissä, pienten yritysten vaikeus päästä markkinoille, d) inhimillinen: digiteknologian tuotanto halvalla on johtanut lapsityövoiman käyttöön ja huonoihin työoloihin, digitalisaatio robotiikan osalta johdattaa meidät määrittelemään uudelleen suhteemme koneisiin, hyvässä mielessä inhimillinen laajenee älykkään teknologian kanssa, huonossa mielessä pahan tekeminen saa uudet mittasuhteet niin tavallisten ihmisten arjessa kuin kansainvälisesti rikollisuudessa ja sodankäynnissä.
5. Digitalisaatio ja arvomaailmamme, ihmiskäsityksemme: voiko yksilö jättäytyä digitaalisen maailman ulkopuolelle (vrt. Daniel Castells: verkotu tai syrjäydy), inhimillisten voimavarojen ja luonnonvarojen kapasiteetin rajoitukset, ihmisen hybris ja toisaalta merkittävät mahdollisuudet auttaa ja hoitaa uudella tavalla (vrt. IBM Watson).

EDIT: Tuuppasin tämän bloggauksen saatteineen Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään ja sieltä tuli iso joukko tosi hyödyllisiä jatkoajatuksia. Erityisen kiinnostavaa pohdintaa Janne Korsimo Ruskosta. Hän linkitti kommenttiinsa hienon koosteen digitalisaatiosta koulumaailmassa. Hallinnon pitäisi päästä näistä kartalle ja kohti stretegista sisäänajoa. Olemme vielä vaiheessa.

Miten tähän on tultu? Vastaa minikyselyyn

NET Forum Finland kutsuu syyskuun toisella viikolla kouluväkeä kohtaamaan, inspiroitumaan, oppimaan toisten kokemuksista. Paikka Wanha Satama Helsinki, perjantaista lauantaihin 11.-12.9. Tapahtuman järjestäjä lahjoitti Opeblogille kolme seminaarilippua (arvo 130 € + alv). Jaan liput oheiseen pikku kyselyyn vastanneiden kesken arpomalla maanantaina 7.9. klo 8:00.

>>Siirry kyselyyn

Seminaariohjelma oli sen verran huokutteleva, että valikoin tapahtuman omaan syksyn ohjelmaani jo YTL:n ja Karvin Forum Criteriorumin ohella (ja skippasin monta muuta houkutusta, kaikkeen ei ehdi).

Tiedän, miten tiukilla tänä syksynä erityisesti ja yleensäkin kouluväellä ovat matkarahat, sijaiset saati seminaarimaksut. Siksi otin ilahtuneena vastaan mahdollisuuden jakaa kolme lippua teille kollegat. Toki Helsinki paikkana rajaa mahdollisuuksia eikä perjantai työpäivääkään saa ihan helposti sumplittua. Mutta kokeillaan!

Kysely, johon vastaajien kesken arvon, liittyy tämän blogin matkaan. Keväällä 2016 tulee 10 vuoden rajapyykki vastaan. Paljon on tapahtunut. Kyselen, mitä sinua on erityisesti puhutellut, miten nyt digiloikataan ja mitä digioppia opettajat ensi vuonna kaipaavat. Siis sinne kyselyyn, saa vastata ihan muuten vaan myös. 

***************
Maanantaina 7.9.15 klo 8:00 arvotut liput voittivat: Petri Koskinen Kouvolasta (ei pääse seminaariin, varasijalta arpaonni suosi Matleena Laaksoa), Pirjo Sallinen Helsingistä ja Kimmo Kumpulainen Tampereelta (varavoittajakin on arvottu, jos joku voittajista ei voi vastaanottaa seminaarilippua). Onnea ja kiitos! Vastauksia kertyi 30. Koostan yhteenvedon, mielenkiintoinen saalis. EDIT: Matleenan raporttibloggaus tapahtumasta.