Soma Suomi-some

Tämän blogin syntymaisema.

Olen mietiskellyt Mikko Jordmanin bloggausta tältä viikolta. Hän kuvaili meisyyttä someverkostoissa, ammatillista ja notkeaa; sitä, miten aika riittää someen. Tämä Opeblogi täytti äskettäin 6 vuotta, 06 syntynyt. Blogit löysin edellisvuoden kesällä. Muistan sen yksinäisen innon ja tyhjään huutelun. Muistan miten syksyllä 06 tajuntaa räjäyttävästi Jaiku ja Sometu-Ning avasivat vuorovaikutuspintaa, aitoa keksimisvuoropuhelua, hauskuttelua älyttelyn rinnalla.

Edellinen bloggaukseni linkittyi Google+-keskusteluun, jossa mm. kommenttikeskustelussa mietittiin sitä, pitääkö keskenään hymistellä, eikö vaan tehtäis asioita tekemättä suurempaa numeroa. Sisäänlämpiävä keskinäisen kehumisen kerhostelu muodostaa aina pienen vaaran eli sulkee helposti meikäläiset huomaansa ja muukalaiset ulkopuolelle.

Toisaalta olen itse kokenut vahvasti tuon yksinäisestä huutelusta ja päätä-seinään-oppimisesta siirtymisen kaverijeesauksen maailmaan, jota Mikko Jordmankin kuvasi. Ihmiset elävät erilaisissa tilanteissa, erilaisissa ympäristöissä. Oma elämisympäristöni on sellainen, ettei arjessa tule kotioloissa vastaan vieläkään juuri koskaan juuri ketään, joka puuhaisi samanlaisia työ- tai opiskelujuttuja. Tämän kuun lopussa olen ensimmäistä kertaa omalla kotiareenallani someopastajana pikkukylien pikkumarkkinoilla, vähän friikkinä, mutta ehkäpä jo sentään Facebook ja Gmail kiinnostavat Miehikkälänkin leveysasteilla.

Minulle Suomi-some on ollut soma. Olen oppinut sometellen ja opin edelleen: kevyesti; ja kuten Mikko mainitsi bloggauksessaan, kivalla tavalla. Todellista oppimisen iloa. Itseäni motivoi myös globaalieettinen ajatus siitä, että juuri näitä työtapoja tarvitsemme suurien ongelmien ratkaisuyrityksiin: yhteistyötä, joukkoälyä, verkkovoimaa.

Kävin 06-07 hyvän koulutuksen legendaarisessa Heinolassa. Koulutuksen oheistuote oli paras oppi, nimittäin perustimme pienellä porukalla Vaparetki-blogin (ja wikin ja Flickrin ja Jaikun), ryhdyimme tutkimaan ja oppimaan kokeiluja reflektoiden. Kokeilimme mobiilia oppimista kännykän tekstiviesteillä, mobiilivalokuvalla ja muuta jännää. Eläydyimme porukalla, innolla, innostellen. Etsimme pedagogista rakkautta. Kukitimme luovuutta, kollektiivisesti.

Mikko pohti omassa bloggauksessaan sometteluajan löytymistä. Samaa aihetta mietin tässä blogissa 06 ja mietintää jatkoin vielä tuossa Vaparetki-ryhmäblogissamme. Aika on suhteellinen asia. Uuden oppiminen vaatii aina aikapanosta. Joskus on antauduttava, sammutettava oma kärsimättömyys.

Kun itse pulahdin someen kesällä 05, tein sen järven avustuksella. Uin ja mietin, annoin oivallusten virrata mielessäni, katselin maisemaa, kuuntelin luonnon liplattelua. Asiat loksahtivat paikoilleen. Visio kirkastui. Nyt se on totta. En ole yksin tässä. En huuda pelkkään tyhjyyteen. On me, me suomisomettelijat, keskinäiskaverit, tuttavustuneet, auttelijat, viisaat neuvojat, vaikutustahtoiset olevaisuuden tekijät, leikkimieliset ammattilaiset.

Erään kirjan nimeä lainaten: meillä on täällä Suomi-somessa välittävät verkostot. Välittävät-sanan kahdessa merkityksessä. Upeaa!

Valtion takaama (pätkivä) netti?

Suomalaisiin kansalaisoikeuksiin kuuluu nykyään vähintään megan levyinen liittymä informaation globaaliin viidakkoon. Moni mökkiläinen on kesän aikana valitellut, että eipä tämä mokkulamallin fillarointi kovin vauhdikasta ole, vähän kuin ylämäkeen polkisi.

Suomi on laaja maa, ei voi sanoa vieläkään, että laajakaistamaa. Asun etelän rintamailla tai miltei. Linnuntietä Suomenlahdelle 18 kilometriä. Täällä katoaa välillä kännykän kaikki tolpat. Naapurikylä on edelleen ISDN-kaudella, meillä on sentään tämä pätkivä ADSL. Muuten siis hyvä, mutta ottaa välillä nokosia eikä vika ole kotiseinien sisällä sijaitsevissa laitteissa. Firmani joutuu pitämään työhuonetta kaukana kaupungissa etäverkkoluentojen ja webinaarien vuoksi.

Kapeaa on kaista kaupungissakin. Serkku Pitäjänmäellä Helsingissä (Suomen pääkaupunki) asuu färskissä kerrostalossa, jonka asukkaat ovat vuoronperää vedonneet eri operaattoreihin, että lisää tolppaa. Kännykkä kuuluu parvekkeella joten kuten. Mokkulan kanssa voi virkata pitsiä latailuaikoina.

Tällä viikolla pidin pari päivää majaa Tampereen ydinkeskustassa, Hämeentiellä Hämeenkadulla. Eikä kuulunut 3G ei.

Oma tuskansa on mokkuloinnissa. Niillä on herkempi suhde Windowsin kanssa. Mac-käyttäjien pitää päivitellä mokkuloitaan ja tikkujaan Windows-koneella! Ja sitten, kun saa homman pelittämään, saattaa yllättäin käydä kalpaten, kerneliä kernelin perään. Pitäisi poistella käsin lukuisista kirjastoista erinäisiä tiedostoja. Silmät pyörivät päässä, kun ohjeita tavaa englanninkielisiltä vertaistukipalstoilta. Operaattorien tukipalveluitten ohje on enimmäkseen, että yritä itse.

Täällä meillä Miehikkälässä on kuntakuitupilotti. Tuosta melko läheltä pitkin Suur-Miehikkälän tietä on vedetty valokuitua. Siihen kiinni. Koska asun hajallaan, 1,5 kilometrin päässä subventoidusta kuidusta, joudun maksamaan liittymästä viisinumeroisen rahan. Ajattelin pitää bileet 100 megan kunniaksi. Nimittäin kallis on kaupunkitoimipiste, kallista matkustaminen, elämä kallis. Kaikesta huolimatta ruhtinaallista, että tänne etelärannikon periferiaan saapuu kaapelivaloa. Työ tulee sitä pitkin kotiin. Silti mietin, missä kipuraja menee... aika monella jo 100 metriä omalla kustannuksella on liikaa.  Entä jos asuu vaikka 3 kilometrin päässä?

Täällä on nyt tarjolla myös 2 megan langaton. Siinä on vaan se huono puoli, että se on aina altis pätkimiselle. Ei se ole vaihtoehto nettiammatinharjoittajalle. Tasa-arvosta ei voida puhua. Netti ei ole itsestäänselvyys kuin ilma ja vesi. Se on edelleen etuoikeus.