Soma Suomi-some

Tämän blogin syntymaisema.

Olen mietiskellyt Mikko Jordmanin bloggausta tältä viikolta. Hän kuvaili meisyyttä someverkostoissa, ammatillista ja notkeaa; sitä, miten aika riittää someen. Tämä Opeblogi täytti äskettäin 6 vuotta, 06 syntynyt. Blogit löysin edellisvuoden kesällä. Muistan sen yksinäisen innon ja tyhjään huutelun. Muistan miten syksyllä 06 tajuntaa räjäyttävästi Jaiku ja Sometu-Ning avasivat vuorovaikutuspintaa, aitoa keksimisvuoropuhelua, hauskuttelua älyttelyn rinnalla.

Edellinen bloggaukseni linkittyi Google+-keskusteluun, jossa mm. kommenttikeskustelussa mietittiin sitä, pitääkö keskenään hymistellä, eikö vaan tehtäis asioita tekemättä suurempaa numeroa. Sisäänlämpiävä keskinäisen kehumisen kerhostelu muodostaa aina pienen vaaran eli sulkee helposti meikäläiset huomaansa ja muukalaiset ulkopuolelle.

Toisaalta olen itse kokenut vahvasti tuon yksinäisestä huutelusta ja päätä-seinään-oppimisesta siirtymisen kaverijeesauksen maailmaan, jota Mikko Jordmankin kuvasi. Ihmiset elävät erilaisissa tilanteissa, erilaisissa ympäristöissä. Oma elämisympäristöni on sellainen, ettei arjessa tule kotioloissa vastaan vieläkään juuri koskaan juuri ketään, joka puuhaisi samanlaisia työ- tai opiskelujuttuja. Tämän kuun lopussa olen ensimmäistä kertaa omalla kotiareenallani someopastajana pikkukylien pikkumarkkinoilla, vähän friikkinä, mutta ehkäpä jo sentään Facebook ja Gmail kiinnostavat Miehikkälänkin leveysasteilla.

Minulle Suomi-some on ollut soma. Olen oppinut sometellen ja opin edelleen: kevyesti; ja kuten Mikko mainitsi bloggauksessaan, kivalla tavalla. Todellista oppimisen iloa. Itseäni motivoi myös globaalieettinen ajatus siitä, että juuri näitä työtapoja tarvitsemme suurien ongelmien ratkaisuyrityksiin: yhteistyötä, joukkoälyä, verkkovoimaa.

Kävin 06-07 hyvän koulutuksen legendaarisessa Heinolassa. Koulutuksen oheistuote oli paras oppi, nimittäin perustimme pienellä porukalla Vaparetki-blogin (ja wikin ja Flickrin ja Jaikun), ryhdyimme tutkimaan ja oppimaan kokeiluja reflektoiden. Kokeilimme mobiilia oppimista kännykän tekstiviesteillä, mobiilivalokuvalla ja muuta jännää. Eläydyimme porukalla, innolla, innostellen. Etsimme pedagogista rakkautta. Kukitimme luovuutta, kollektiivisesti.

Mikko pohti omassa bloggauksessaan sometteluajan löytymistä. Samaa aihetta mietin tässä blogissa 06 ja mietintää jatkoin vielä tuossa Vaparetki-ryhmäblogissamme. Aika on suhteellinen asia. Uuden oppiminen vaatii aina aikapanosta. Joskus on antauduttava, sammutettava oma kärsimättömyys.

Kun itse pulahdin someen kesällä 05, tein sen järven avustuksella. Uin ja mietin, annoin oivallusten virrata mielessäni, katselin maisemaa, kuuntelin luonnon liplattelua. Asiat loksahtivat paikoilleen. Visio kirkastui. Nyt se on totta. En ole yksin tässä. En huuda pelkkään tyhjyyteen. On me, me suomisomettelijat, keskinäiskaverit, tuttavustuneet, auttelijat, viisaat neuvojat, vaikutustahtoiset olevaisuuden tekijät, leikkimieliset ammattilaiset.

Erään kirjan nimeä lainaten: meillä on täällä Suomi-somessa välittävät verkostot. Välittävät-sanan kahdessa merkityksessä. Upeaa!