Me voimme tehdä tän yhdessä vähän paremmin #Läsnätyö

Tammikuun alussa kokoonnuimme työporukoilla Messilään suunnittelupäiville ja toki myös kuntoilemaan. Suunnittelu poiki vallan mielenkiintoisen juonen yhteiseen työhömme. Me = Suomen eOppimiskeskus (+ Otavan Opisto, jonka kanssa teemme yhteistyötä).

Yritämme miettiä aina silloin tällöin ja säännöllisesti, miten tekisimme työmme vähän paremmin. Siis siinä mielessä paremmin, että työmme olisi sujuvaa, siihen kuuluisi hyviä juttuja, siinä vältettäisiin huonoja ja turhautavia asioita ja että meillä olisi tuloksekkuuden lisäksi mukavaa töissä.

Meidän eOppimiskeskuksen töissä melkein kaikki ovat fyysisesti kaukana toisistaan. Silti olemme lähellä toisiamme. Ajattelemme yhdessä, työstämme yhteisiä dokumentteja ja kaikenlaisia yhteisiä juttuja. Kun vertaan nykyistä etäällä työkavereista tapahtuvaa työtä aiempiin palkkatyökokemuksiini, niihin, joissa ollaan oltu samassa toimipaikassa, läsnäolo ei mitenkään vähene, vaikka välimatkaa riittää. Joskus jopa tuntuu, että paljon enemmän omissa oloissaan saattoi päivät viipottaa fyysisesti yhteisellä työpaikalla.

Microsoftilla oli oivallettu mainio nimitys paikasta riippumattomalle työlle: läsnätyö. Nappasimme sen yläotsikoksi. Jos haluat seurata ja osallistua aihepiiristä jutteluun, tässä verkkopaikkoja:

• Blogi: Läsnätyön kehittäminen
• Twitter-tiedottaja: Nettikettu ja #läsnätyö
• Google+ sivu
• Facebook-ryhmä

Tuore Myötämanipuluintia-bloggaus Läsnätyö-blogissa suosittelee YLE Puheen ohjelmaa innostamisesta työelämässä. Kannattaa kuunnella. Ei mitään hörhöilyä, vaan mukavan tanakkaa jutustelua, myönteisyyden hyvää tekevää voimaa muistutellen. Joskus elämän risuaitojen takaa löytyy jotain kadotettua hyvää.

Verkostohankkeessa työtieto virtaa, vaikka opettelemista piisaa

Tietotyö, varsinkin lähityö, vaatii kaikenlaisen tiedon rationaalista käsittelyä. Lähityö, tuo, jota myös etätyöksi nimitetään, on yksin tekemistä, siis vanhoilla lihamaailman termeillä. Kun työkäytänteet hioutuvat, läsnäolon määrä nousee ja lopulta tilanne voi olla, kuten omaa työtäni kuvaan: ihan kuin tuossa pöydän toisella puolella kaikki työkaverit olisivat. Tai kuten esihenkilöni kuvasi: tiedän etätöissä olevien tekemisistä paljon enemmän kuin muiden tekemisistä. Totta, me raportoimme myös ajatteluamme, emme vain sitä, mitä teemme ja missä.

Verkostoissa tapahtuva työ lisääntyy. Olemme omassa työporukassamme kehittäneet rutiineja, joilla tarpeellinen tieto saadaan virtaamaan mahdollisimman sujuvasti. Tai ainakin periaatteessa. Vaikeusastetta lisää, kun puuttuu työkaverin suostutteleva katse, ääni sävyineen, fyysisen työympäristön vihjeet, sosiaalinen liima, kuten se nolouden tunne, jos myöhästyy palaverista.

Verkostotyön rutiineja voidaan luoda, mutta on oltava sitkeä. Niiden omaksuminen on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. Homma ei etene rationaalisesti, ei kertapyynnöllä. Eikä kerran luotu rutiinien malli toimi ajasta aikaan. Sitä on syytä tarkkailla ja uudistaa.

AVO-hankkeen verkostoissa olemme kehittäneet tällaisia rutiineja eri suunnista tuvivien eri henkilöryhmille lähetettyjen sähköpostien sijaan:

• Kaikkien hankkeeseen osallistujien yhteystiedot on koottu Google-laskentataulukkoon, joka löytyy kaikille jaetusta hankekansiosta (joka sisältää paljon muutakin työhön liittyvää).
• Kaikki ovat liittyneet sähköpostilistalle, jolloin koko ryhmälle voidaan lähettää sähköpostia lähettämällä sitä yhteen osoitteeseen. Kun henkilöt vaihtuvat, ei ole liikkeellä erilaisia sähköpostiryhmiä eli postia vanhoille, muttei uusille.
• Joka maanantai tiedotuksesta vastaavat kokoontuvat viikon aloitussessioon, jossa käydään läpi hankeverkoston tiedottamisasioita. Sessio on pidetty yli 1,5 vuotta Google Hangoutilla, koska siihen saa jaetun muistion auki samanaikaista editointia varten. Palvelu on toiminut mainiosti. Se sallii myös rennon hassuttelun, mistä kirjoittelin aikaisemmin. Muistio kirjoitetaan aina dokumenttiin ylimmäksi, nimetään päivämäärällä. Pyritään aina nakittamaan asiat eli nimetään, kuka tekee mitä.
• Maanantaisin lähetetään koko hankeväelle tiedote. Maanantaitiedotetta pääsee jokainen kirjoittamaan. Siihen voi lisätä omia viestejä, kuten tapahtumailmoituksia. Pohjadokumentti on siis kaikkien saatavilla koska tahansa. Maanantaitiedotteen koostaminen alkaa klo 12, jolloin koostaja tarkistaa mm., että kaikki tapahtumat on viety asianmukaisiin kalentereihin. Tiedote lähtee sähköpostilistalle ja siitä laitetaan myös viesti hankeverkoston Yammeriin ja Yammer-viestiin vielä linkki jaettuun dokumenttiin.
• Hankkeella on sekä sisäinen että ulkoinen Google-kalenteri. Verkostoväelle on opastettu, kuinka Google-kalenteri synkronoidaan omaan sähköiseen kalenteriin (Google-kalenteri sopii yhteen kaikkien iCal-muotoa tukevien kalentereiden kanssa). Google-kalenterissa on mahdollisuus kohdistaa kalenterikutsu myös sähköpostilla tietyille ihmisille, mutta pääsääntöisesti emme käytä tätä, koska ihmiset eivät ole kokeneet kalenterikutsuja miellyttävinä.
• Koko verkostohankkeen väelle ja osahankkeille erikseen on Yammer eli chat-tyyppinen pikaviestintä juoksevien asioitten hoitamiseen. Yammerista voi pingata työkavereita eli mainita nimeltä, jolloin tieto lähtee välittömästi sähköpostiin. Yammerista voi tilata päivittäiset koosteviestit sähköpostiin. Näin voi seurata keskustelua myös silmäilemällä ja saa tietoa siitä, mitä muut puuhaavat.
• Osahankkeet pitävät viikko- tai kuukausipalavereita, joista tekevät muistioita. Jokaisessa osahankkeessa on muotoutunut omat käytänteet. Periaatteena on, että kaikki pääsevät näkemään kaikkien muistiot ja muut työpaperit. Osahankkeiden välisestä yhteistyöstä pyritään huolehtimaan, mikä on aikamoisen haasteellista. Osa ihmisistä on osa-aikaisia, jolloin oman tontin hoitaminen on haasteellista, toisten tonteilla ei juuri ehdi vierailla.
• Osa käyttää Yammerin lisäksi Skypen chattiä kahvipöytätyyliin: chat on aina auki, sinne heitellään juttuja, jaetaan tilanteita, toivotellaan huomenet ja hyvät illat, juhlitaan onnistumisia ja tsemppaillaan haasteiden kanssa. Tarvittaessa otetaan puhe- tai näköyhteys, jaetaan tietokoneen ruutua, jos on tarvis kädestä pitäen opastaa jonkun koneella olevan asian tekemisessä.

Näillä keinoilla emme lähettele sinne tänne erillisiä sähköposteja tai liitetiedostoja. Kaikilla on kaikista dokumenteista käytössä aina viimeisin versio. Virallinen dokumentaatio tehdään koordinaation maksullisena palveluna hankkimaan suljettuun wikiin. Google-dokumenteista otetaan varmuuskopioita silloin tällöin.

Periaatteessa sujuvaa. Mutta sudenkuoppia riittää: muistetaanko liittää uusi työntekijä jokaiselle kanavalle, saako hän asetukset kohdalleen, muistetaanko muistuttaa asioista niin kauan, että niistä tulee luonnollisia rutiineja? Vaikka tavan takaa paljastuu, että kuvatussa rutiinikaavassa joku osa ei toimi, tieto ei tavoita kaikkia, kalenterikäytänne ei suju, niin ehdottomasti tämä toimintamalli on hyvä. Työn sisäinen viestintä on hallittua, se on kaikkien saatavilla, sähköposti ei tukkeudu.

Hyvää työtä

Missä on työn raja? Työhulluuden alue? Monessa mukana. Kynttilää molemmista päistä. Monenlaista on tullut kuultua palkkatyöaikana työn määrittelyinä, työn hillitsemisinä, työn uhkina ja kauhistuksina. Tämä kun on vähän kuin työhön liittyvä blogi ja some kun on työn ja vapaan, julkisen ja yksityisen yhteismaalla, vielä kun tänään mukavista mukavimman kehityskeskustelun jälkeen työtä mietiskelin, niin pari sanaa.

Työ muuttuu. On muuttunut aina. Olen kotoisin sellaisen työn maailmasta, jossa ei ollut työn ja vapaan rajaa. Sitä rajaa en oppinut koskaan tekemään. On elämää ja on aikaa. On asioita ja niiden välisiä suhteita. Se, että minä en rasitu töistä, ei tarkoita, että haluaisin kuittailla jollekin, joka on uupunut ja työtaakan murtama. Toistuvasti työstä valitetaan. Ja ne, joilla ei sitä ole, ovat ahtaalla hekin.

Ihan selvästi ei saisi olla iloinen, innostunut, hyvillään töistä. Koko sen ajan, kun olen ollut palkkatöissä (kokopäiväisesti 11,5 vuotta), minua on varoiteltu ja voivoteltu. Että pääsisi helpommalla. On asioita ja asioiden välisiä suhteita. Minusta on kummallista, että Suomessa ei kannusteta intohimoiseen suhtautumiseen. Eihän koulussakaan ole kovin jees olla innoissaan. Ja kun ei ole, suomalainen nuoriso pääsääntöisesti ei koe viihtyvänsä koulussa. Korvien välistä enemmän kyse.

Suomalaiset väittävät tekevänsä hullun lailla töitä, työhullua kansaa. Hmmm. Ehkä kannattaisi käydä maailmalla. Vaihto-oppilasaikana Itävallassa ymmärsin, miten täysin siemauksin me suomalaiset osaamme nauttia kesästä. Jopa, kun vertasin maanviljelijän kesäelämää siellä ja täällä. Eihän kesä viljelyn ja kotieläinten kanssa koskaan ole lorvimista. Usalainen vaihto-oppilas valisti samaa: vain parhaissa työpaikoissa rapakon takana ihmisillä on edes jonkunlainen kesäloma. Yleensä sairausloma nipistää kesälomaa. Hui mikä haloo täällä nousisi. No en tosiaan ihannoi moista.

En saarnaa raatamisen puolesta. En. En haluaisi sanoa kenenkään töistäkään yhtään mitään, en työsuhteesta. En puolue- enkä muiden sympatioiden puolesta sano ja ihmettele, mutta kyllä minä laittaisin mielelläni likoon kaksi tuntia töitä lisää viikossa samalla liksalla, ihan kansallisina talkoina. Suomi nousuun, tulevaisuutta lapsille. Mutta eipä tällä sanomisella ole mitään painoarvoa. Minähän teen lomapäivinäkin töitä yrittäjänä. Minä en tajua mitään työnteosta, en siitä, miten rankkaa se on.

EDIT: Tähän pitää vielä lisätä pari asiaa. Ensimmäinen kansallinen urakka tuottavuuden lisäämiseksi olisi parantaa suomalaista johtamista ja johtajuutta työpaikoilla. Kiusaaminen ja ihmisten henkinen lannistaminen kuriin. On ihan kieroutunutta, että työelämässä sallitaan kiduttaminen, kun kiduttaja on johtavassa asemassa. Ja toinen lisähuomio, että tuottavuuden kohottaminen pitäisi nähdä moniulotteisesti. Se ei voi olla pelkkää työpäivän pidentämistä. Pelkkä työpaikalla viipyminen on silmän lumetta. Hyvä työyhteisö, kannustava ja tukeva ilmapiiri on aa ja oo.

Rankkaa työtä... no se, kun pakkanen häärii kolmenkympin tienoilla ja putket uhkaavat jäätyä. Se, kun on kiire kokoukseen Kouvolaan, ja sontakoneesta ketju katkeaa, hanko heilumaan, kottikärryille kyytiä. Se, kun näkymätön punahome kaurassa saa emakon toisensa jälkeen luomaan.

Ja mitä sitä keltään lupaa kyselemään. Minusta on tosi kivaa tehdä töitä. Väsyksiin saakka. Heilua heinäpellolla, onneksi nykyään kuvaannollisella, ei pöly pistele ja hankoilevat kamut heippaavat vauhtiin. Vielä tämänkin saran päähän. Kiitos ihanat työkaverit. Ei vain viralliset, vaan myös täällä, tässä, netitse yhteistä vapaata hommaa puuhaavat, mainiot jeesailijat.

Kaisan kanssa värkättiin kansallisena etätyöpäivänä:

Turha väittää, ettei ehdi ylös, ulos ja lenkille

On niin kiire, niin kiire. Ja sitten ei jaksa, kun ei jaksa nousta sohvalta. Kissan viikset. Meistä yhä useampi tekee istuvaa työtä, joko jossain ohjaamossa, valvomossa, toimistossa tai tietokoneitten äärellä. Ihmisen runko on luotu liikkumaan eikä koskaan ole liian myöhäistä jatkaa iloista liikuntaa, vaikka korvien heiluttelua. Tärkeää, että keskeyttää staattisen lihasjännityksen ja tekee jotain muuta kehollaan. Mieli seuraa mukana.

Meillä etä- eli oman kielenkäyttömme (ja Jyrki J. Kasvin) mukaan lähityöläisillä ei arkiliikuntaa synny työpaikalle pyöräilystä ja koirattomilla välttämätön lenkittäjäkin puuttuu. Syyskauden alkaessa otin tavaksi kirjata samaan näkymään työtuntien kanssa omaa liikuntaharrastusta. Kovin helposti hupsahtaa päivä ilman jumppaa tai lenkkiä. Ja voi voi sentään, motkotin itselleni, se on vain lähtemisestä kiinni, ei ajasta.

Huomasin, että jo pelkkä itselle kirjaaminen tsemppaa. Ällistyy, että ei kääk, viimeksi kävin lenkillä maanantaina ja nyt on jo torstai. Eilen illalla luin tanskalaistutkimuksesta, jossa lihavia miehiä oli seurattu ja todettu, että puoli tuntia päivässä riittää painonpudotukseen. Toisessa jutussa kerrottiin, että luut vahvistuvat aika pienellä panoksella ja lyhyessä ajassa (liikuntaa 4 kertaa viikossa 2 kk ajan). Ajattelin, että siinä on myös selkeä tavoite taukojumppaan, istumatyön vastapainoon.

Juteltiin viikonavaus-hangoutissa, että perustetaanpas kannustuskerho meidän työporukalle. Ei mitään ryppyotsakilpailua vaan just sitä, että muistetaan toisillemme, että vois nousta välillä koneen äärestä. Keksitään erilaista liikuntaa. Hauskutusta. Työhyvinvointia ja työkykyä. Ajatuksetkin jalostuvat liikkumalla, joten tietotyö jopa nopeutuu, kun ei kökötä paikoillaan.

Siinäpä sitten kollega ehdotti HeiaHeiaa, suomalaista keksintöä, jolla liikuntaan sulautuu teknologiaa ja sosiaalista media. Palvelussa voi oman profiilin lisäksi perustaa ryhmiä ja meillä on nyt oma AVO-hankkeen liikkakerho.

Mobiileja seurantapalveluita on useita. Aiemmin esittelin tässä blogissa Endomondon. Myös Sports Tracker on monen suosima lenkkikaveri. En täällä korvessa ole perustanut noista träkkereistä, kun ne samaa reittiä lenkkeilevät osuu kohdalle ihan livenä eikä reittejä ole pilvin pimein.

Heia tracker toimi terävästi. Vaikka ollaan 3G:n rajamailla, piirsi kartan tarkasti (koska käyttää GPS:ää eli satelliittiyhteyttä). Yllätyin kolmesta asiasta: lenkin mitta oli 5,5 km, kun olin luullut summamutikalla sen olevan 5 km. Aikaa meni paljon vähemmän kuin (kellotonna) olin koskaan ajatellut (toki nuorena tuollainen lyhyt hujaus meni puolet nopeammin). Suurin ylläri oli lenkille osuvan nousun mitta 407 m. Sen kyllä tuntee hapenoton nousuna, mutta olisin veikannut vähemmän.

Asetin tavoitteeksi puoli tuntia hikiliikuntaa päivässä. Pyörälenkistä jäi vielä jumppaan 10 minuuttia. HeiaHeia näyttää havainnollisesti oman viikkotavoitteen edistymisen. Nolottaa ihan, miten vähän tosissaan aikaa menee. Selityksille ei jää suun vuoroa. Sillä on merkitystä, että kaveriporukka tietää tavoitteeni ja lempeä silmä valvoo.

työKAVERIT

Työkaverini kulkevat taskussa. He pörräävät viereisellä välilehdellä. Työviikon alkaessa he nauravat kanssani kissanaamarit päässään, ja uskokaa pois, työteho huipussaan. Aamuisin tervehtivät iloisesti, kertoilevat säätilan ja mielentolan. Perjantaisin suolaavat sarkastishumoristisilla herjoilla elämääni. Työkaverini ovat aina lähellä, saatavilla, kuulolla, vierellä. Kavereina. Kiittävät, kannustavat, usuttavat esimerkillään hyvään työhön.

Näen silmästä silmään samassa fyysisessä tilassa työkavereitani harvakseltaan. Silti olemme läheisiä ja lähellä. Jyrki Kasvi puhuu osuvasti lähityöstä. Hän kuvailee tismalleen meidän työtämme:


Verkkovälitteinen työskentely avaa toinen toisillemme näkymän toistemme ajatteluun ja työtapoihin. Tunnistamme perinteistä työyhteisöä paremmin toistemme vahvuudet, koska näemme paremmin toistemme työn.

Olen edelleen oudossa maailmassa palkkatyöläisenä. Maanviljelijän ja itsellisen yrittäjän identiteetti on vahvempi kuin palkollisen identiteetti. Hyvässä työssä ihmiset arvostavat toisiaan, luottavat toisiinsa, välittävät siitä, mitä toiselle kuuluu tänään, pelleilevät ja puskevat hullun lailla, kun urakan takaraja häämöttää – kuin me maalla välillä heinätöissä. Tunne on vähän kuin suurperheessä. Myös sillä tavalla, että toisten erilaisuuteen suhtaudutaan lempeydellä. Hiotaan toisiamme, etsitään kuin palapelin palat keskenämme parasta mahdollista keskinäistä sijoittumista. Miten jokainen voisi olla vahvuuksiensa kautta mukana.

Vieläkin hymy hiippaa naamalleni, kun muistelen tuoreehkon työkaverini intoa eilisen etätyöpajan jäljiltä. Hänelle teki tiukkaa lakata ällistelemästä sitä tehoa, jolla työporukamme iski kiinni annettuun tehtävään. Kaikki tapahtui siis netitse.

Jos minuun luotetaan ja jos saan tehdä työtäni joustavasti hyvässä työyhteisössä, teen kevyesti ja tuottoisasti töitä. Olen nähnyt sivusta seuraten paljon ikävää työtä, aliarvostavaa ja kuihduttavaa työtä. Tunnen ihmisiä, joiden ihmisarvoa on riistetty työelämässä. Olen opiskellut työn sosiaalipsykologiaa ja oppivan organisaation perusjuttuja. Harmillisesti ja vakaumuksella joudun sanomaan: hyvän työn aikaansaaminen on maksutonta. Se ei vaadi yhtään lisäresurssia (hyi että tuota sanaa inhoan). Se avautuu mahdollisuutena kenelle tahansa työnjohtajalle, työkaverille, työyhteisölle. Ja miten ihmeessä me pöljät ihmiset niin helposti pilaamme koko homman?

Hyvä työ on ihan siinä, tarjolla. Pieninä suurina tekoina. Kiitos työKAVERIT! Meissä on voimaa.

Leikitellen vakavakin luistaa

Omaan työarkeeni on kuulunut viime syksyltä maanantai-Hangout. Kyse on Google+-palvelun verkkojuttelusovelluksesta, jossa korkeintaan 10 ihmistä voivat olla yhtä aikaa virtuaalisesti naamatusten ja samalla voidaan chattäillä, työstää yhteisiä dokumentteja tai katsella YouTube-videoita.

Pidämme näitä maanantai-Hangouteja oman hankkeemme tiedotusasioiden synkronoimiseksi. Nakittelemme todo-asioita, muistuttelemme toisiamme ja kaikki kirjataan yhteiseen dokumenttiin, jolle on jo kertynyt syksystä mittaa 39 sivua. Fiilis on aina mukava. Kannustamme toisiamme.

Teemme urakalla töitä ja välillä on hektistä – tilanteita on päällä aina milloin missäkin. Erityisesti talven virus on liikkunut pisteestä toiseen ja hyydyttänyt ihmisiä, joiden tekemättä jääneitä töitä ei kukaan ole tehnyt sairauslomilla – niin se tapaa asiantuntijahommissa mennä. Silti kaatuvat työvuoret eivät masenna, asiat liikkuvat myös eteenpäin ja yhteishenki antaa siivet. Tälle yhteishengelle naamatusten jutustelu kätevästi toimivan somepalvelun avulla on eetvarttia. Käytämme monia muitakin etäyhteistyön välineitä, mutta tunnusta, Hangoutissa on sitä jotakin.

Tämä aamu räjäytti pankin! Nyt Hangoutiin oli ilmestynyt kerrassaan veikeitä virtuaalinaamareita. Itseäni ainakin nappasi heti, maanantaiaamuna meikki ei ole koskaan ihan kohillaan. Muutenkin tapaamme jutella ensin lemmikeistä, vauvoista, lapsenlapsista tai muusta mukavasta. Nämä naamarit kiinnittyivät hauskasti kavoille, naamari liikkui sulavasti pään tahtiin, elävää, veikeää ja leikkisää. Hymy herkässä.

Näin meillä alkoi työviikko, voi jee! Pitihän siitä ottaa potretti:

Aiheesta aiemmin tässä blogissa:
28.7.2011 Survival Kit: Google +
1.8.2011 Hengailtiin naamakkain etätyökavereitten kanssa
21.9.2011 Autuus: Google-dokumentit ja hangout

Napit korvilla aamupalaveri uusiksi

Kävin viemässä lapsen valtuustoseminaariin, täytin astianpesukoneen ja laitoin aamupalan. Ja samaan aikaan olin aamupalaverissa Hämeenlinnassa, jonne täältä Miehikkälästä on matkaa 200 kilometriä eli kolmen tunnin ajomatka suuntaansa.

Napit korvilla, puhelin taskussa. Koska toisessa päässä oli neljä ihmistä, piti muodostaa yhteys puhelimestani läppäriin, johon oli kytketty kokousmikki. Niinpä latasin Skype-krediittiä opetustarkoituksissa luodulle Skype-tilille (ei sisältänyt henkilökohtaisia juttujani), lähetin työkaverille Skypen käyttäjätunnukset, hän avasi Skypen Hämeenlinnassa niillä tunnuksilla ja soitti puhelimeeni. Kännykän kaiutinpuhelinominaisuus ei olisi riittänyt, mutta kokousmikki toimi hyvin.

Oli muutenkin hyvä palaveri. Puhuimme ohimennen siitäkin, miten paljon työaikaa käytetään tehottomasti kokouksiin. Olisinhan minäkin voinut 6 tuntia matkustaa tämän aamun palaveriin. Outs. Eläköön lähityö!