Aikamatka oppimiseen ja koulun tulevaisuuteen

Otavan Opisto käynnisti oppimisretken, joka kantaa nimeä: Aikamatka oppimiseen ja koulun tulevaisuuteen. Matkaoppaina Pekka Ihanainen ja Tero Toivanen. Kyseessä on yhteisluova oppimisprosessi, jossa matkaoppaat johdattelevat, vievät matkakohteisiin, innostavat osallistujia ottamaan kopin ja laajentamaan maisemakarttaa. Matka kestää tämän kevätkauden.

Aikamatka aloitettiin viime perjantaina viiden tunnin suunnistus- ja suunnittelusessiolla. Osallistua saattoi etänä ja lähinä, itse hyppäsin mukaan puoli tuntia myöhässä etäteitse. Hyvin henkeen ja sisältöön pääsi mukaan etäläsnäolijana.

Toiminnan keskeisimmäksi pisteeksi muodostuu LeMill (jippii!): tuotokset kootaan LeMill-portfolioon, työstämistä edistetään LeMill-ryhmässä (ja selvästi kätevyytensä vuoksi myös Facebookin tapahtumailmoituksessa), Wikiopistoonkin syntyy homman edetessä varmasti jotain. Retkivekottimen luukkuja ei ole lyöty kiinni, vielä kerkiää kyytiin.

Piirtelin suunnistus-suunnittelusession aikana kuvaa, joka tuli tänään valmiiksi. Kuvia ei tietysti pidä selitellä, mutta kerronpa kuitenkin, mitä minä laitoin tähän kuvaan – katsojahan voi nähdä siinä jotain ihan muuta.

Kaksi hahmoa: Oikean yläkulman hahmo kuvastaa ihmispersoonan sipulimaisuutta. Minussa on läsnä kaikki eri ikäkauteni, elämänkokemukseni. Ne voivat olla laajeneva ja syvenevä liukuma, jatkuvaa minuuden löytämistä, identifikaatiota. Toinen hahmo edustaa sitä, mistä Miljoonasade laulaa: "jokaisen ihmisen sisällä on paljon pimeää kiveä ja pieni palanen kultaa". Vaikeamman kautta elämää kulkeneen tai siinä tilassa olijan ajatuksissa voi olla tyhjää, harmaata, ei oikein mitään tai viileitä, viisaita ja analyyttisia ajatuksia ilman suurta kipinää, kyynisyyttä vain. Tai ehkä silti orastavaa toivoa. Ja nämä kaksi voivat olla saman ihmisen elämästä. (Kirjallisuusviitteeksi tähän Lea Pulkkisen Lapsesta aikuiseksi -tutkimuksen julkaisut.)

Kohtaaminen ajatuksien tasolla, toiminnan, ajatusten, ideoitten ja sanojen kautta avaa mahdollisuuksia. Ei ehkä ensin ole helppoa ymmärtää toista, joka puhuu eri väreillä, eri muodoilla, mutta kun yhdistävä tekijä löytyy, yhteinen maailma muotoutuu ja kasvaa.

Oppimiseen ei ole oikeaa tapaa, on monia tapoja. Mutta yksi on varmaa. Vaivaa täytyy nähdä. On etsittävä itsestä ja olemisestaan aikaa, malttia, sitä, että ei varo ja pelkää, suojaudu vaan antaa mennä, heittäytyy, on läsnä, tekee, vaikka hapuillen.

EDIT: Vasta kuvaa katsoaessa hahmotin yhden kohdan, sillä kuvissa on aina intuitiota mukana. Mietin siis tehdessäni, miksi tuolla vasemman reunan tummalla hahmolla on kurkussa tuollainen juttu, mutta sehän on se, mitä ahdistuksessa niin moni kokee: pala kurkussa, kurkkua kuristaa ja toisaalta se sama alue avaa reitin toiseen, kun vain avaan kurkkuni, kun sanon, saan sanotuksi, sanojen sillan kautta toisen kohtaamiseen, ne pienet sanat...

EDIT: Aktiivista keskustelua on kehkeytynyt Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen -Facebook-ryhmässä.