Verkostohankkeessa työtieto virtaa, vaikka opettelemista piisaa

Tietotyö, varsinkin lähityö, vaatii kaikenlaisen tiedon rationaalista käsittelyä. Lähityö, tuo, jota myös etätyöksi nimitetään, on yksin tekemistä, siis vanhoilla lihamaailman termeillä. Kun työkäytänteet hioutuvat, läsnäolon määrä nousee ja lopulta tilanne voi olla, kuten omaa työtäni kuvaan: ihan kuin tuossa pöydän toisella puolella kaikki työkaverit olisivat. Tai kuten esihenkilöni kuvasi: tiedän etätöissä olevien tekemisistä paljon enemmän kuin muiden tekemisistä. Totta, me raportoimme myös ajatteluamme, emme vain sitä, mitä teemme ja missä.

Verkostoissa tapahtuva työ lisääntyy. Olemme omassa työporukassamme kehittäneet rutiineja, joilla tarpeellinen tieto saadaan virtaamaan mahdollisimman sujuvasti. Tai ainakin periaatteessa. Vaikeusastetta lisää, kun puuttuu työkaverin suostutteleva katse, ääni sävyineen, fyysisen työympäristön vihjeet, sosiaalinen liima, kuten se nolouden tunne, jos myöhästyy palaverista.

Verkostotyön rutiineja voidaan luoda, mutta on oltava sitkeä. Niiden omaksuminen on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. Homma ei etene rationaalisesti, ei kertapyynnöllä. Eikä kerran luotu rutiinien malli toimi ajasta aikaan. Sitä on syytä tarkkailla ja uudistaa.

AVO-hankkeen verkostoissa olemme kehittäneet tällaisia rutiineja eri suunnista tuvivien eri henkilöryhmille lähetettyjen sähköpostien sijaan:

• Kaikkien hankkeeseen osallistujien yhteystiedot on koottu Google-laskentataulukkoon, joka löytyy kaikille jaetusta hankekansiosta (joka sisältää paljon muutakin työhön liittyvää).
• Kaikki ovat liittyneet sähköpostilistalle, jolloin koko ryhmälle voidaan lähettää sähköpostia lähettämällä sitä yhteen osoitteeseen. Kun henkilöt vaihtuvat, ei ole liikkeellä erilaisia sähköpostiryhmiä eli postia vanhoille, muttei uusille.
• Joka maanantai tiedotuksesta vastaavat kokoontuvat viikon aloitussessioon, jossa käydään läpi hankeverkoston tiedottamisasioita. Sessio on pidetty yli 1,5 vuotta Google Hangoutilla, koska siihen saa jaetun muistion auki samanaikaista editointia varten. Palvelu on toiminut mainiosti. Se sallii myös rennon hassuttelun, mistä kirjoittelin aikaisemmin. Muistio kirjoitetaan aina dokumenttiin ylimmäksi, nimetään päivämäärällä. Pyritään aina nakittamaan asiat eli nimetään, kuka tekee mitä.
• Maanantaisin lähetetään koko hankeväelle tiedote. Maanantaitiedotetta pääsee jokainen kirjoittamaan. Siihen voi lisätä omia viestejä, kuten tapahtumailmoituksia. Pohjadokumentti on siis kaikkien saatavilla koska tahansa. Maanantaitiedotteen koostaminen alkaa klo 12, jolloin koostaja tarkistaa mm., että kaikki tapahtumat on viety asianmukaisiin kalentereihin. Tiedote lähtee sähköpostilistalle ja siitä laitetaan myös viesti hankeverkoston Yammeriin ja Yammer-viestiin vielä linkki jaettuun dokumenttiin.
• Hankkeella on sekä sisäinen että ulkoinen Google-kalenteri. Verkostoväelle on opastettu, kuinka Google-kalenteri synkronoidaan omaan sähköiseen kalenteriin (Google-kalenteri sopii yhteen kaikkien iCal-muotoa tukevien kalentereiden kanssa). Google-kalenterissa on mahdollisuus kohdistaa kalenterikutsu myös sähköpostilla tietyille ihmisille, mutta pääsääntöisesti emme käytä tätä, koska ihmiset eivät ole kokeneet kalenterikutsuja miellyttävinä.
• Koko verkostohankkeen väelle ja osahankkeille erikseen on Yammer eli chat-tyyppinen pikaviestintä juoksevien asioitten hoitamiseen. Yammerista voi pingata työkavereita eli mainita nimeltä, jolloin tieto lähtee välittömästi sähköpostiin. Yammerista voi tilata päivittäiset koosteviestit sähköpostiin. Näin voi seurata keskustelua myös silmäilemällä ja saa tietoa siitä, mitä muut puuhaavat.
• Osahankkeet pitävät viikko- tai kuukausipalavereita, joista tekevät muistioita. Jokaisessa osahankkeessa on muotoutunut omat käytänteet. Periaatteena on, että kaikki pääsevät näkemään kaikkien muistiot ja muut työpaperit. Osahankkeiden välisestä yhteistyöstä pyritään huolehtimaan, mikä on aikamoisen haasteellista. Osa ihmisistä on osa-aikaisia, jolloin oman tontin hoitaminen on haasteellista, toisten tonteilla ei juuri ehdi vierailla.
• Osa käyttää Yammerin lisäksi Skypen chattiä kahvipöytätyyliin: chat on aina auki, sinne heitellään juttuja, jaetaan tilanteita, toivotellaan huomenet ja hyvät illat, juhlitaan onnistumisia ja tsemppaillaan haasteiden kanssa. Tarvittaessa otetaan puhe- tai näköyhteys, jaetaan tietokoneen ruutua, jos on tarvis kädestä pitäen opastaa jonkun koneella olevan asian tekemisessä.

Näillä keinoilla emme lähettele sinne tänne erillisiä sähköposteja tai liitetiedostoja. Kaikilla on kaikista dokumenteista käytössä aina viimeisin versio. Virallinen dokumentaatio tehdään koordinaation maksullisena palveluna hankkimaan suljettuun wikiin. Google-dokumenteista otetaan varmuuskopioita silloin tällöin.

Periaatteessa sujuvaa. Mutta sudenkuoppia riittää: muistetaanko liittää uusi työntekijä jokaiselle kanavalle, saako hän asetukset kohdalleen, muistetaanko muistuttaa asioista niin kauan, että niistä tulee luonnollisia rutiineja? Vaikka tavan takaa paljastuu, että kuvatussa rutiinikaavassa joku osa ei toimi, tieto ei tavoita kaikkia, kalenterikäytänne ei suju, niin ehdottomasti tämä toimintamalli on hyvä. Työn sisäinen viestintä on hallittua, se on kaikkien saatavilla, sähköposti ei tukkeudu.

Avoin oppiminen, opetus ja avoimet sisällöt – huuhaa vai jihuu?

Tänään Tuusulassa kokoontuu äskettäin perustettu OKF Finland eli erilaista avointa tietoa puolustava etujärjestö, kansainvälisen Open Knowledge -liikkeen Suomen haaraosasto. Yhtenä keskusteluteemana yhdistyksellä on oppimiseen liittyvä avoimuus. Voiko opetus hyötyä avoimuudesta, parantaako se oppimistuloksia ja voiko OKF Finland toimia tässä jossain roolissa? Näin kyseli eräs keskusteluun osallistuja minulta. Esitän muutaman teesin.

Mustavalkoinen lähestymistapa on huono

Suomessa tupataan olemaan mustavalkoisia: joko puolesta tai vastaan. Avoimuuden suhteen tämä lähestymistapa on harmillinen ja johtaa ikäviin kinasteluihin.

Pitää ymmärtää, mihin avoimuus sopii, mihin ei

Opetuksen suhteen on paljon asioita, tilanteita ja sisältöjä, jotka eivät sovi julkistettaviksi. Käsitellään yksilön henkilöhistoriaan liittyviä asioita, hänen persoonallisuuteensa, kasvuunsa, kasvukipuihinsa liittyviä asioita. Eri ikävaiheissa ymmärrys avoimilla foorumeilla toimimisen jäljistä on erilainen.

Henkilökohtainen nettijulkisuus pitää olla harkittua ja ymmärrettyä

Karttuva nettijalanjälki voi olla hauska, mutta myös pelottava. Nyt pystytään esimerkiksi kasvojen tunnistuksen avulla kokoamaan samasta henkilöstä olevat verkkosivut, vaikka henkilön nimeä ei mainittaisikaan – ja jos sitten jollakin sivulla nimi mainitaan kuvan yhteydessä, nimettömät bilekuva, jonkun salaa ja luvatta julkaisemat, liittyvät henkilöhistorian keräilytuloksiin.

Netissä henkilönä esiintyminen pitäisi olla harkittua ja ymmärrettyä, huoltajan suostumuksella, henkilön omalla suostumuksella.

Oppimisen kannalta paras avoimuus löytyy toiminnasta ja yhteisöllisistä oppimisprosesseista

Avoimuutta on monenlaista ja eriasteista. Naaman näyttäminen ja nimellä esiintyminen ovat vain pieni kaistale avoimuutta, eivät edes oppimisen kannalta keskeisintä avoimuuden vyöhykettä. Paljon mielenkiintoisempaa on rajoja ylittävä avoimuus tiedonrakentelussa, havaintojen keräämisessä, ongelmien ratkaisemisessa ja muussa vastaavassa. Siis sisältöjen ja toimintatapojen avoimuus. Yhdessä tekeminen. Osaamisen ja tietojen yhdistäminen. Oppimisprosessien näkyväksi tekeminen.

Avoimuus riippuu myös sisältöihin pääsystä ja niiden saavuttamisesta

Avoimuutta voi säädellä. Itse asiassa oppimistilanteissa avoimuutta säädellään monin tavoin myös ilman nettiä. Osa asioista jää mielen sisälle, yksilölle. Osa asioista tallettuu keskustelutuokion aikana muistoihin, muistiinpanoihin tai haihtuu tyystin unholaan. Osa asioista tuotetaan kynällä paperille, arkistoidaan jopa vuosikymmeniksi. Se, kenellä on pääsy hetkiin ja tallenteisiin, on säädeltyä. Sama koskee nettiä ja avoimuutta netissä. Tosin helpon levittämisen ja kopioimisen vuoksi paljon ongelmallisemmin ja monimutkaisemmin.

Keskustelu avoimista oppisisällöistä on käynyt viime aikoina kuumana. Bisnes on karkaamassa alta. Vapaa ja avoin herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Oppisisältökeskustelua ei pidä yksinkertaistaa. Mutta ei myöskään suotta viedä mystiikan puolelle. Koululaisten reput ovat täynnä avointa oppisisältöä. Kirjoja, kopioita, vihkoja, askarteluita. Avoimia sisältöjen auki saamisen puolesta: jos fyysisen paperille tuotetun oppisisällön saa käsiinsä, sitä voi tarkastella ja siihen voi tutustua.

Digitaalinen verkon kautta levitetty, avoimella yhteistyöllä tuotettu, avoimeen verkkoon jaettu oppisisältö vaatii enemmän välineitä, jotta sen voisi saavuttaa ja avata. Toisaalta verkosta saatavilla oleva kirja voi olla helpompi saavuttaa kuin kaukana kirjastossa oleva, kenties toisella lainassa oleva.

Kriittinen informaatiolukutaito on välttämätöntä, mutta vaikeaa

Avoimuus ja ilmaiseksi tekeminen on yhdistetty oppisisältökeskustelujen kärjistyksissä. Samalla on pelätty laadun puolesta; ettei ilmaiseksi saa laadukasta. Asia ei ole yksinkertainen. Suomenkielisestä Wikipediasta löytyy alan parhaiden asiantuntijoiden laatimia artikkeleita, joita he ovat tehneet asianharrastuksesta, innolla ja intohimolla.

Verkkoon on tuotettu vapaaseen jakeluun myös paljon oppisisältöä, jonka tuottamisesta on maksettu tekijälle ja tekijä on valikoitu, jonkun auktoriteetin luotettavaksi toteama. Näiden kanssa rinnakkain, ulkoisesti saman näköisenä voi olla myös väärää tietoa, vanhentunteita sisältöjä, huonosti tehtyjä, amatoorin tai pilailijan tuotoksia.

Kriittinen mediaseulonta on haasteellista. Avointen sisältöjen hehkutuksessa ei saa unohtaa tämän vaivan tuottamia ongelmia, ei sitä, miten hukassa lapsen ja nuoret ovat nettiviidakoissa. Eikä toisaalta perinteisen tuotantoketjun tuotoksia voi leimata luotettavuusleimalla, oppikirjoissa sisällöt voivat olla vanhentuneita, vailinaisia, jopa puolueellisia.

Oppimisen avaaminen luo uusia oppimisen muotoja, punoo oppimisverkostoja

Parhaimmillaan avoin oppiminen ja opetus näyttäytyy oppivien ryhmien, opettajien ja asiantuntijoiden oppimisverkostoina. Kannattaa lukea Jari Välkkysen tarina tältä viikolta, miten opettaja oppi asioita oppijan blogista, jossa oppija kuvasi avoimesta verkosta, sen oppisisällöistä oppimaansa.

Olemme tiellä, tien alussa, opittavaa on paljon, joten keskustelua ja tekoja tarvitaan

Harmillisesti jokaisen opettajan ja oppijan on löydettävä omat avaimet suhteessaan avoimuuteen. Tilanteet vaihtelevat. Ei voi antaa yhtä kaikille sopivaa reseptiä. Joka tapauksessa oppimiseen liittyvä avoimuus lisää demokratiaa, mahdollisuuksia, kutistaa välimatkoja, luo todellista globaalia oppimista, oppimisen verkostoja. Motivaatio, kiinnostus, oppimisen ilo, luovuus – siinä hyviä syitä avoimen oppimisen puolustamiselle. Näitä nimittäin on jo nähty, kovin mielissään, innostuneena.

Pyhää lehmää saa välillä potkaista ulkopaistiin

Kari Haakana tölväisi mennäviikolla opetushankkeiden iPad-hurmaa blogissaan. Aina on syytä kavahtaa todellisuutta, jossa ryhdymme olemaan kiitettävän yksimielisiä yhdestä autuaaksi tekevästä totuudesta. Haakana sai osakseen suitsutusta ja sättimistä. Molemmille on paikkansa, kun yksioikoistaa asioita. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuorein Voima-lehti muistutti siitä, miten vikkelään vanheneva ja kvartaaleittain vaihtuva tietoteknologia köyhdyttää metallivarantoja: "tietokone sisältää noin 700:aa eri ainetta, muun muassa lähes kaikkia teollisuuden käyttämiä metalleja".

Elämme tällä pallolla vauhtisokeuden aikaa. Loputon teknologiausko sokaisee kuin kevätlumi napapiirillä. Kun valitsemme luontoa kuluttavaa teknologiaa, meidän pitäisi myös valita pois jotain muuta luontoa kuluttavaa. Kun itse siirryin tekemään töitä kokonaan netin kautta, valitsin pois henkilöauton omistamisen. Pyrin myös välttämään lentomatkustamista, missä olen hyvin onnistunut, vaikka pienellä haikeudella, mutta onneksi on netti yhteyksineen rakkaaseen Itävaltaan.

Uusien tavaroiden hankkimisessa suomalainen sananlasku antaa hyvän suunnan: "köyhän ei kannata halpaa ostaa". Voima-lehden artikkelin viestissä murheellista oli karu totuus siitä, että nykyinen kuluttajaelektroniikka tehdään vanhentumaan nopeammin kuin se teknisesti vanhentuisi. Tässä eri laitevalmistajat ovat ottaneet erilaisia strategioita.

En halua mainostaa mitään, mutta ihailen tuoteperhettä, joka päivittyy virtuaalisesti, uutuuksien vuoksi ei tarvitse hankkia uutta fyysistä laitetta vaan päivittää vanha. Tässä taloudessa toimii vielä ensimmäinen kyseisen tuoteperheen hankintani. Laitteet kiertävät ja kestävät. Murheellista on, että ihmiskunnan tässä vaiheessa osattaisiin tehdä kestäviä, pitkäikäisiä ja toimivia laitteita. Mutta niitä ei tehdä, koska kestävä laite on huono bisnes. Tätä vastaan pitäisi nousta kapinaan!

No, tämän jutustelun kimmauttanut Haakanan bloggaus menee omasta mielestäni yhdessä perustavanlaatuisessa argumentissaan hutiin: "Lisäksi iPad on lähinnä sisällön kuluttamiseen tarkoitettu laite. Sillä voi toki luodakin asioita, mutta sen ytimessä on digitaalisen sisällön passiivinen kuluttaminen, ei uuden luominen."

Piirtelijänä en ole sitten lapsuusvuosien saanut mitään niin unelmaista käpäliini: ooh mikä ihana vempele. Katsokaa vaikka vain yhden ainukaisen sovelluksen tekijöitten tuotoksia (kannattaa selata). Omilla käpälilläni esimerkinomaisesti tuossa alla kyseisellä sovelluksella junassa piirreltyä junassa piirtelyn hauskuudesta. Ja mikä autuuden maailma pikkuisten videoitten tekijöille ja niin edelleen.

Silti olen sitä mieltä, että Haakana potkaisi mehevästi. Siitä vaan todistamaan käytännön teoilla puolesta ja vastaan!

Koulu ja opettajat maailmankylän silmässä

Entisaikojen avoimuus ja läpinäkyvyys toimi lokaalisti, paikallisen tuntemisen ja tietämisen kautta. Yhteisöllä hoidettiin virallista tai epävirallista reittiä yhteisiä asioita, nohevammat sukkelammin, vähäväkiset vähemmän. Suhteilla ja yhteisön arvostuksesta nousevalla vaikutusvallalla oli väliä.

Paikallinen yhtenäiskulttuuri loi toimintaa ohjaavat pelisäännöt auktoriteettien kautta. Kontrolli pelasi kylän silmässä elämisenä, sisäistettynä muiden katseena. Koulut olivat noihin aikoihin kylien keskuksia, opettajat valonnäyttäjiä, kansankynttilöitä. Suuria kaupunkeja oli vähän, pienemmissä elettiin nykyaikaisittain katsoen maalaisyhteisöjen tyyliin.

Ihmisten yhteisöllinen elämä on muuttunut; tapa hoita yhteisiä asioita monimuotoistunut. Avoimuus ja läpinäkyvyys hoituvat entisten keinojen hiipuessa netin kautta. Maailmankylä avautuu tietokoneelle ja mobiililaitteelle.

Selvästi näkyy, että kaipuu menneeseen selkeyteen ja turvallisuuteen nostaa päätään. Ihminen turhautuu, kun ei pääse vaikuttamaan ympäristöönsä. Halujen ristiriitaa on tuskastuttavaa käsitellä. Arvojohtajia löytyy moneen suuntaan, auktoriteetit ihmettelevät jalustoillaan, minne kannattajat kaikkosivat. Hämmennys kiteytyy koulumaailmassa siihen, että luonnonuskontojen aikaan viittavaa symboliikkaa sallitaan (tonttuja, keijuja, peikkoja), mutta uskonnollisen symboliikan kanssa ollaan kuin heikoilla jäillä (Suvivirsi, jouluevankeliumi).

Koulumaailman, opettamisen, koulun johtamisen, opetussuunnitelmien ja kaiken tähän liittyvän painoarvo on suuri. Odotuksia ladataan kodeista, työmarkkinoilta, kansalaisyhteiskunnasta, kunta- ja valtionhallinnosta, eikä kiinnostus ole pelkästään kansallista. Suomalainen koulu on maailmankylän silmässä myös vuosittaisten arviointiraporttien vuoksi. Tämän kasvatukseen ja oppisisältöihin liittyvän kiinnostuksen lisäksi koulu on monille yrityksille liiketoimintaa: kouluissa tarvitaan erilaisia hyödykkeitä ja palveluita.

Ensimmäistä kertaa kuulin rehtorin sanomana vuonna 2006: "Elämme mielenkiintoisia aikoja. Koulumaailma muuttuu enemmän kuin satoihin vuosiin."

Viime aikoina tämä muutos on näkynyt monin tavoin. Kouluilta ja opettajilta vaaditaan monenlaisia asioita. Vaatijat ovat hyvällä asialla, osa heittää itsensäkin mukaan peliin, on valmis osallistumaan, tarjoamaan ratkaisuja. Hyvin harvoin kuitenkaan muutosvaatimuspuheissa näkee kokonaisuuden hahmottamista.

Koululle on sälyttynyt vuosien saatossa näkymättömiä tehtäviä, joista eniten ajallisesti työllistänevät kasvatusvastuun huolehtimiseen liittyvät asiat. Varsinkin perusopetuksessa, mutta yhä enemmän myös toisella asteella, lapsia ja nuoria tuetaan paljossa muussa kuin antamalla opetusta oppitunneilla (varhainen puuttuminen, kolmiportainen tuki). Työrauha nousi äskettäin jälleen otsikoihin. Auktoriteettien tipahtaminen jalustoiltaan näkyy ja tuntuu: toisaalta hyvä niin, tasa-arvoisuus ehkä lisääntyy, toisaalta vanhemmuus on hukassa, ulkoistettuna yhteiskunnalle.

Vaikka opettajia ammattikuntana voidaan tulla neuvomaan, soisin, että opettajille kohdistetuissa muutosvaatimus- ja uudistuspuheissa pysähdyttäisiin myös miettimään, miten paljon nykyinen toiminta kouluissa on yksittäisten opettajien kontolla, miten paljon muiden ja keiden muiden? Tottahan jokainen opettajayksilö voi valita toimintatapojaan, voi tehdä niin tai näin. Suuri osa kuitenkin on hyvin konkreettisesti kokenut vanhan harakka-tervatulla-katolla -totuuden. Koskaan ei voi kaikkia miellyttää. Ensisijaisesti vallitsevissa olosuhteissa ammatissaan pätevä opettaja ajattelee oppijoita, opetusryhmiä.

Osa opettajayksilön valinnoista ei avaudu ulkopuolelta uudistuspuhettaan pitäville. Osa syistä on sellaisia, joita ei voida edes tuoda julkisuuteen. Vaikka pitäisi. Kuten se, että kuka hoitaisi alkoholiongelmat, lasten heittellejätön, jo raskausaikana lapsen vammauttamisen, kun äidillä on oikeus vetää huumeita, viinaa ja tupakkaa, sikiöllä ei oikeutta niistä kieltäytyä. Koulun velvoitteisiin kuuluu sellaista, joka vanhan maailman aikaan olisi ollut sosiaalitoimen vastuulla, sitä ennen suvun tai ei kenenkään vastuulla.

Tällä saarnalla haluasin monipuolisuutta keskusteluun. Ettei liian yksioikoisesti esitettäisi vaatimuksia. Koulu on paljon enemmän kuin yksittäisten opettajien työ. Siksi koulusta käytävää keskustelua tulisi käydä myös rakenteiden tasolla. Eräs toimiva ajattelun apuvälineistö rakenteiden hahmottamiseen on kehittävän työntutkimuksen tarjoma teoreettinen kehys analyysivälineineen.

Kuva: Inhimillisen toimintajärjestelmän rakenne (Engeström 1987, 78), läpileikkaus toimintajärjestelmästä. Ristiriidat ilmenevät toimintajärjestelmän osien välillä ja eri toimintajärjestelmien kohdatessa (esim. erilaiset säännöt kahden järjestelmän välillä).

Kehittävä työntutkimus lähtee liikkeelle toimintahistorian ja toimintajärjestelmän kuvauksesta. Toimintajärjestelmäanalyysissa otetaan huomioon vallitsevan tilanteen osatekijät. Kiinnostuksen kohteina ovat erityisesti toimintajärjestelmää koskevat ja toimintajärjestelmien välistä yhteistoimintaa koskevat häiriöt, ristiriidat, katkokset ja moniäänisyys.

Teoksessaan Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä, Yrjö Engeström (2004) toi esille sitä, kuinka tavaratuotanto on siirtynyt massatuotannosta yhteiskehittelyyn. Sama ilmiö on meillä tapahtumassa ja jo tapahtunut koulumaailmassa. Tässä en voi mennä kovin syvälle aiheeseen, mutta suosittelen lämpimästi kaikille koulu-uudistajille kehittävään työntutkimukseen perehtymistä.

Kehittävän työntutkimuksen juuret ovat venäläisten psykologien Vygotskin, Leontjevin ja Lurijan 1920-30 -luvuilla alkuun saattamassa toiminnan teoriassa. Taustalla on kriittinen ja kulttuurihistoriallinen lähtökohta. Toiminnan teoriaan pohjautuvassa kehittävän työntutkimuksen metodologiassa toiminnan osatekijöiden väliset ristiriidat nähdään toiminnan kehityksen liikkeellepanevina ja sitä eteenpäin vievinä voimina. Jotta oppimista ja kehitystä voisi ymmärtää, on tutkittava uusien yhteiskunnallisten käytäntöjen, välineiden ja organisaatioiden teoriahistoriaa ja yhteistoiminnallisia prosesseja.

Liikkelle voi lähteä vaikka tällaisilla tilanneanalyysilla, jota jo eri osa-alueilla paljon tehdäänkin, kokonaiskuvan rakentaminen on vain hankalaa. Miten tultiin tähän, mihin halutaan ja miten sinne päästään?

• Miten tähän on tultu, taustalla oleva kehityshistoria 
• Mihin suuntaan ollaan menossa (toiminnan kohde ja tavoite)
• Käytössä olevat työvälineet (myös mentaaliset: kieli ja ajattelu)
• Toiminnan moniäänisyys, kohtaavatko eri osapuolet, jaetaanko kohde ja työvälineet (myös kieli ja ajattelu)
• Yhteentörmäykset, ristiriidat, häiriöt ja katkokset (muutoksen hallinnan kannalta näitä ei saisi ohittaa, vaikka ne niin ikäviä ovatkin)

Koulun muuttumiseen suhtaudutaan tunteenomaisesti. Koulu ja kasvatus ovat jokaiselle jollakin tavalla omakohtaisia asioita. Koska asia on yhteiskunnallisena rakenteena syväjuurinen, sisällä yhteiskuntamme rakenteissa, sen pienikin muuttaminen aiheuttaa kipinää, intohimoja ja kiihkoa puoleen ja toiseen.

Hyvän kiteytyksen tästä tarjosi Pekka Peuran perjantainen bloggaus:

"Opettajat toivoivat, että tämä teksti julkaistaan nimettömänä. Syy siihen on se, etteivät muutosta ja opetuksen kehitystä vieroksuvat vanhemmat saisi väärää käsitystä opetuksesta ja provosoituisi hyökkäämään julkisesti opettajia vastaan. Kokemuksestani voin sanoa, että opettajajohtoisesta opetuksesta luopuminen herättää negatiivisia tunteita osassa vanhempia ja opettajakollegoita, jotka eivät ymmärrä opetusmenetelmää kokonaisuudessaan. Jotkut vanhemmat ja opettajat eivät voi ymmärtää, että oppilas voi oppia, vaikka opettaja ei sanokaan kaikkia asioita ääneen jokaiselle yhtä aikaa."

EDIT: Kommenttien vuoksi vielä tiivistän: tässä esittämäni argumentointi ei ole lähitoimintaa poissulkevaa vaan sen muistuttamista, että lähitoiminnassa pitää ymmärtää systeemiseen rakenteeseen puuttuminen, kokonaisuus, jossa osat vaikuttavat toisiinsa. Nyt vähän turhaan syytellään ja kiivastellaan, puhutaan ohi, samoista asioista eri sanoilla ja eri asioista samoilla sanoilla.