Mitäs sitä sitten isona?

Jos ei tässä aina itsekään täsmälleen ja tarkkaan tiedä, mitä isona tekisi, niin vielä suurempi mahdollisuuksien keskellä arvailu on nuorella, työelämää kokemattomalla. Jyri Manninen kirjoitti äskettäin tutkimuksiin perustuvan blogimerkinnän siitä, miten putkimalli ei oikein toimi: kouluputkesta yliopistoputkeen ja vikkelästi työelämään. Ihminen ei vain ole sellainen, että tietäisi laakista, mitä haluaa, mihin omat taipumukset soveltuvat, nuo molemmat kun kehittyvät läpi elämän.

Olen itse elävä esimerkki sekä opetusviranomaisten hyihyttelemästä hitaasti yliopistoon siirtyneestä että ikuisesta opiskelijasta, jota ei meinaa saada pois. Mutta toisaalta olen koko opiskeluajan ollut työelämässä, maksanut veroja, kasvattanut seuraava ja sitäkin seuraavaa sukupolvea. Pitäisikö tässä nyt jotenkin hävetä? No, olen päättänyt itse omavaltaisesti, että ei syytä. Ei mene käsikirjoituksen mukaan, mutta sellaista elämä on.

Jyri Manninen kirjoittaa nappiin:

Monella työelämäorientaatio on hukassa, joten sitä on ihan hyvä etsiä rauhassa pari vuotta vaikkapa ihan oikeassa työelämässä. Tätä kutsutaan välivuodeksi, joita jotkut tarvitsevat useita. Kansantaloudelle, yliopisto-opetukselle ja ennen kaikkea nuorelle itselleen on kehittävämpää viettää tuo aika töissä, vapaan sivistystyön oppilaitoksessa tai ulkomailla kuin yliopistossa kuten opetusministeriö haluaa.