Avoimet verkostot oppimiseen – siis mitä?

Minun pitäisi olla 20 minuutin kuluttua messukeskuksessa Valtakunnallisilla virtuaaliopetuksen päivillä puhumassa vaan täällä kökötän kotona eilisen puhekieltopaperin kanssa. AVO-hankkeen työtoverit Tiina Front-Tammivirta ja pikahälytyksellä Ville Venäläinen joutuivat loikkaamaan puolivalmiiseen ppt-esitykseen ja sen juoneen lennossa, kiitos heille! Illalla hioimme chattäillen kuntoon esityksen osasia.

Suomalainen opetusalan kehittäjien verkosto on eri suunnissa vienyt avointa oppimista monipuolisesti eteenpäin. Oli loistavaa seurata Twitter-virran kautta napakkaa raportointia virtuaalipäivien avajaispuheenvuoroista. Yhä useampi opettaja tviittaa ja viittaa sujuvasti lisälähteisiin – harva taitaa enää muuten viittailla. (Huom! TwapperKeeperissä pitää osata valita näkymä niin, että saa riittävästi viestejä näkyviin, TwitterSearch toimii niin kauan hyvin kuin viestit pysyvät Twitterissä)

Avajaispuheenvuoroissa nostettiin esiin useita keskeisiä huolehdittavia. Näkymät olivat kohti tulevaisuutta ja huolehtiminen koski oppijoitten tulevaisuutta, että saavat hyvät eväät matkaansa. Toki huolena myös se, miten me hyvien eväiden saamisen järjestämme.

Erityisesti sykähdytti Kaisa Vähähyypän puheenvuoron päätös: hän kannusti kuulijoita ahkeraan jakamiseen. Kannatan tätä lähestymistä kerta kaikkiaan täysillä. Me teemme yhdessä tätä juttua ja mitä enemmän voimme auttaa kaveria, verkon yli tai reaalimaailmassa, sitä kivempaa on jokaisen työ ja sitä kevyempiä myös työtaakat. Jostain kumman syystä reaalielämä vain monin paikoin on juuri päin vastainen. Uupuvia ja ylirasittuneita ihmisiä, joilla ei ole aikaa tehdä mitään kunnolla. Tähän on saatava vallankumous.

Eilen illalla kirjoittelin kollegoilleni auki kavopohjiani. Mitä jakaminen ja avoimuus eri näkökulmista voisivat olla. Lisäajatuksia valui päähän yön mitttaan ja äsken tuossa chattäillessä lupasimme Venäläisen Villen kanssa, että AVO-hanke kirjoittaa kirjan aiheesta Avoimet verkostot oppimiseen!

Tässä puhujan muistiinpanot alla olevaan esitykseen siinä muodossa, kuin ne eilen naputtelin:


Mitä on avoimuus oppimiskontekstissa?

Tutkimme toiminnan kautta avoimuuden toimintaa eri suunnista.

Avoin oppimisympäristö: esimerkiksi Wikiopisto, voi osallistua jopa täysin anonyymisti.

Teknisten ympäristöjen tekninen avoimuus eli open source yhtenä tutkimuksen ja kokeilujen kohteena. Ideaalina olisi, että kaikilla käyttöjärjestelmillä voisi avata dokumentit ja päästä palveluihin.

Oppiresurssien avoimuus perustuu siihen faktaan, ettei enää ole mitään sellaista informaatiota, jota ei jo jossakin muodossa olisi avoimesti saatavilla. yliopistomaailman pitkään jatkunut open access -projekti > globaalin tasa-arvon lisääminen + tieto lisää tietoa, jakamalla oppimisresursseja kaikki voittavat, opettaminen ei ole informaation siirtämistä

avoimet oppimistilanteet, kuten webinaarit, tallenteet, vertaisoppimisen verkostot, kuten Qaiku- ja Twitter, Facebook-ryhmät, Sometu, Vinkkiverkko: kysyminen - avustaminen, avoimet muistiinpanot, linkkivinkkien jakaminen, kavereiden pitäminen ajan tasalla, ei perustu kahden kauppaan vaan siihen, että kun kysyn, verkostosta joku vastaa, laaja hajautettu kognitio, auttamisesta syntyvät luottamus



Mitä on avoin oppiminen?

Avoin oppiminen ei perustu tutkintotavoitteisiin vaan toimijoiden omiin tavoitteisiin ja päämääriin.

Aktiivinen, omaehtoinen kansalaisuus on jatkuvaa avointa oppimista.

Avoin oppiminen voi johtaa myös tutkintoihin ja se hyödyttää aina tutkintotavotteista opiskelua.

Verkkotutorilla on hyvä erottelu avoimen ja suljetun oppimisen ääripäistä, ei tätä tartte käydä missään nimessä läpi http://www.uta.fi/tyt/verkkotutor/avoinop.htm

Avoimeen oppimiseen liittyy sekä iloisia ja myönteisiä emootioita että myös tiedollista tuskaa: ihminen ryhtyy opettelemaan asioita myös pakon edessä tai suuresta oppimisen halusta, vaikka aluksi olisikin vaikeaa, sisäinen tai ulkoinen motivaatio laittaa vauhtia (monelle aikuiselle esim. tieto- ja viestintätekniikan alukuoppiminen on edennyt tästä tilanteesta)


Mitä on avoin opettaminen?

Ajatus, että opettaja ei enää ole tiedonhaltija, joka siirtää tiedon tietämättömien päähän

Opettajan auktoriteetti ja ammatti-identiteetti ei perustu aukottomaan ja kattavaan tietämiseen vaan siihen, että opettajalla on tieto siitä, kuinka asian oppii parhaiten, oppimaan oppimisen ohjaaminen, oppimisprosessin järjestäminen.

Oppijoillakaan ei välttämättä ole valmiuksia ja rohkeutta yhteisölliseen ja avoimeen oppimiseen. Motivointi ja turvallisen ilmapiirin luominen. Arviointimenetelmien tulisi muuttua tukemaan yhteisöllistä työskentelyä.

Monimutkainen maailma, mutkikkaat ongelmat: ihmisten pitää osata yhdistää tietojaan ja taitojaan.

Opettajakaan ei ole yksin, kollegiaalinen tuki verkostojen kautta. Yksin tekemisen kulttuuri ei miellytä kaikkia opettajia. Yksin tekeminen ei myöskään tue yhteisöllisen oppimisen taitoja. Niitä tarvitaan tulevaisuudessa entistä enemmän (avainkompetenssi: kyky tehdä vaativaa kognitiivista työtä yhdessä muiden kanssa).

Näkyväksi muuttuva ajattelu ja toiminta tekee myös haavoittuvaksi. Mokat eivät jää piiloon eikä niitä voi peitellä. Jatkuvasti lisääntyvä informaatio ja muuttuva toimintaympäristö vaativat kykyä sietää keskeneräisyyttä.


Mitä ovat oppimisverkostot?

Ihmiset ovat aina muodostaneet omia epävirallisia verkostojaan. Aiemmin sosiaaliset siteet olivat tiheämpiä, suku, perhe ja kylä auttoivat eteenpäin. Nyt näitä verkostoja korvaavat osittain erilaiset nettiverkostot

Vaikka puhutaan informaatiokylläisyydestä, niin on ihminen aina elänyt informaatiokylläisessä ympäristössä, ennen on joutunut esimerkiksi lukemaan luontoa nykyistä tarkemmin selviytyäkseen

Netin oppimisverkostot tukevat tietovirrasta poimintaa "kurkistusviestintä" > ei tarvitse seurata kaikkea kaikkialla kaiken aikaa vaan kaveriverkostot nostavat oleellisia asioita esiin

Trialogisen oppimisen idea Syvällinen ja monipuolinen oppiminen aktiivista, tietoa luova yhteisöllinen oppiminen, jossa yhteistö kohdetta kehitellään, on nettiajan oppimiseen hyvä, ei voi kopioida mistään.

Oppimisverkostot avaavat myös silmät toiseudelle, miten toinen ajattelee ja ymmärtää. Avoimissa verkostoissa on yleensä mukana kriittisiä ja erilaisia ihmisiä. Tämä pakottaa ajattelemaan. Hyvä oppimisverkosto voi laajentaa tietoisuutta ja tukee aktiivista kansalaisuutta, osallistumishalua.


Toimintakulttuurin muutos ja avoimet ympäristöt

Miksi toimintakulttuurin muutoksesta puhutaan niin paljon?

Siksi, että kyse ei ole jostakin pienestä lisäteknologiasta, kuten piirtoheittimen tulemisesta luokkahuoneeseen.

Tieto- ja viestintätekniikka, sosiaalinen, yhteisöllinen media näyttävät ensin teknisiltä välineiltä, mutta suurin asia ei ole tekninen vaan sosiaalinen muutos. viestinnän nopeus, mobiililiittymät, monimediaisuus, kuvan ja videon alan valtaus, streamaus, lisätty todellisuus

Monet tuntevat ahdistusta laajojen mahdollisuuksien keskellä. Organisaatioiden rakenteet eivät tule välttämättä hyvin uutta toimintakulttuuria (vrt. esim. Facebookin käyttökiellot, varjo-IT, se, ettei työkoneelle saa ilman virittelyjä haluamiaan työvälineitä), tietoturvaan liittyvät hankaluudet.

Toimintakulttuurissa periteiset roolijaot menevät uusiksi, esimerkiksi koulussa oppilaan asemassa oleva voi olla asiantuntija tieto- ja viestintätekniikassa. Sallitaanko tämä?

Juhana Kokkonen käyttänyt katalyytin/parvikatalyytin nimitystä muutoksen vauhdittajasta http://juhana.org/tag/parvikatalyytti/

Yhteisöissä tarvitaan toimijoita, jotka auttavat yhteisöä rakentamaan uusia toimintamalleja. Usein organisaatoissa koetaan rakenne pyhänä, vaikka sekin on ihmisten tuottama ja sellaisena se on myös ihmisten muutettavissa.

Vanhoilla rakenteilla emme kykene vastaamaan kaikkiin niihin haasteisiin, joita tulevaisuus meille tuo. Kyky laajaan ja moniammatilliseen yhteistyöhön on todella vaativaa.

Onko meillä luovaa voimaa?

Viikko kului Berliinin Online Educassa, maailman suurimmassa opetusteknologia-alan vuotuisessa tapahtumassa, joka kokosi tänä vuonna yli 2000 osallistujaa 108:sta maasta.

Päällimmäisenä tunnelmana oli vahva halu muuttaa toimintatapoja, siis sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Suhde teknologiaan oli luontevaa, hypetyksen ajat ovat jääneet tältä osin taa. Tosin edelleen keskustelua leimasi jonkinlainen sopeutumisen sävy: maailma on muuttunut, joten oppimista koskevien järjestelmien on seurattava maailman muutosta.

Muutos on niin suuri, että kai edelleen ja pitkään kuljemme sopeutumisen asenteella. Mutta pelkkä sopeutuminen ei riitä. Sopeutuja seuraa aina jonkun muun valitsemia ja avaamia reittejä. Tämä kuvastui tavattoman hyvin konferenssin lopulla nuorisopaneelissa, jossa lukiolaisilla ja yliopiston juuri aloittaneilla nuorilla oli mahdollisuus esitellä unelmiensa koulun toimintatapoja. Toiveissa ei ollut mitään mullistavaa. Kaikki nuorten toiveet voidaan toteuttaa opetusjärjestelyissä heti.

Massiivista sopeutumisen aikaa on aina seurannut heräämisen ja tiedostamisen aika. Usein herättäjät ovat olleet nuoria, mutta miten on lähitulevaisuudessa? Radikaaleimpia ajatuksia kuulee kokeneemmilta ikäluokilta.

Maailma on aina ollut täynnä kriisejä ja erilaisia ongelmia. Nyt niiden mittakaava on kasvanut, eikä väestömäärän huima kasvu auta asiaa, ei ilmastonmuutoskaan.

Henkilökohtainen viihtyminen, kivat fiilikset, helppo ja ihan-kiva luovat suojapensaikon kaikelta maailman mittakaavassa ahdistavalta. Turvallisuushakuisuus voi olla yksi seuraavien vuosikymmenten lavea yhteinen nimittäjä erilaisille välineille, toimintatavoille ja sosiaalisille käytänteille.

Internetiin kaivataan käyttösääntöjä, lukuisat lisää-vain-vesi -tyyppiset ohjeet leviävät kuluvalkeana. Tietoisuutta tai painavampaa aktivoitumista (kuin tykkää-napin painamista) vaativat nettifoorumit ovat edelleen marginaalia. Netti pyritään edelleen valjastamaan kulutusjuhlan tueksi.

Horizon-raporttien perustaja Larry Johnson havainnollisti teknologian aikajanaa ja tulevaisuutta. Hänen puheenvuoronsä keskittyi MILLÄ-kysymyksiin.

Jos entisellään säilyminen, mahdollisimman vähäinen muutos ja turvallisuus vetävät suuria joukkoja, onko siinä juuri oikea suunta, johon pitäisi kulkea? Kyse on tulevaisuudesta ja arvovalinnoista. Nykyinen tahti on kestämätön. Kyllä, pistää sydämessä: Berliiniin lennettiin. Jotenkin tulee niin lammasmainen olo, jopa näiden omien ajatusten kanssa.

Miksi me emme tee mitään? Miksi annamme maailman vain lipua kohti suuria ongelmia? Olisi jo aika tarttua toimeen ja keksiä uusia menetelmiä, uusia sosiaalisia rakenteita, uusia ratkaisuja, uusia tuotteita, jotka eivät enää kuluta vaan jopa päin vastoin. Oppiminen sopeutumisen airuena ei riitä, oppimisen on oltava uutta luova, muutoksen airut. Mihin suuntaan? Vähintään suuntaansa etsien. Miten ja miksi?

Vanha tvt-virsi, mikä tästä tekee niin hidasta?

Luin päivällä OKM:n tuoreen muistion Koulun tietoyhteiskuntakehittäminen 2020 ja mietin, että miten tämä teksti on niin tuttua. Toki asiat ovat tuttuja, mutta oli siinä muutakin. Nimittäin kirjoitin ihan samoista asioista keväällä 2007, siis himppusen vaille 4 vuotta sitten, alueellisen verkko-opetuksen kehittämishankken päättyessä.

Tällaista tekstiä esimerkiksi:

Verkko-opetuksella saavutetaan kaksi nykyisin tärkeänä pidettyä koulutuksen tavoitetta: oppimisen henkilökohtaistaminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen eli yhteistyö- ja ryhmätaitojen kehittäminen. Verkko-opetuksen kehittäminen on aina samalla kokonaisvaltaisesti koulun toimintakulttuurin ja opetustyön kehittämistä. Hyvin järjestetty verkko-opetus ohjaa luontevasti aktiiviseen oppimiseen ja tukee myös eri tavoin oppivia

Koulujen välillä on suuria eroja tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Myös opettajien taidot vaihtelevat. Kehittäjäkouluissa ollaan pitkällä, kun samaan aikaan toisissa kouluissa tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä juuri ollenkaan. Tästä syystä opettajien täydennyskoulutus on erityisen tärkeää. Alueellinen tvt-strategia ja yhteiset päätökset edistävät oppijoiden tasa-arvoa ja tukevat koulujen hallinnollista kehittämistä.

Kirjoitin silloin aikoinaan neljä opasta: oppijalle, opettajalle, opolle ja päättäjälle. Kaikki ovat ladattavissa muinaiseen blogimerkintään sijoitetusta Boxnetistä ja päättäjäopas myös hieman varhemman bloggauksen liitteenä. Julkaisin nyt tuon päättäjäoppaan tekstin ja osia kuvituksesta Scribdiin, jos ketä kiinnostaa.

Tvt opetuksessa – opas päättäjille, kevät 2007

Kuka itkee tosikyyneliä koulutuksen tasa-arvon puolesta?

Olen pitkän aikaa jupissut hiljaa mielessäni, kun olen kuunnellut opetuksen uudistamisesta käytyä keskustelua. Kriittisten äänien joukossa on ollut ihailtavaa argumentointia, kuten professori Kari Uusikylältä. Hänen painotuksensa ovat tärkeitä (en väitä osaavani poimia oleellisimpia esiin, mutta nämä puhuttelevat itseäni): oppimishalun ja -ilon puolesta sekä pohjoismaisen tasa-arvon puolustaminen (sillä peräkaneetilla että tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, kun se hyvin toteutetaan). Uusikylä on antanut näppäimistönsä syytää tiukkaa kritiikkiä tehostamis- ja tuotteistamisajatuksia vastaan, varsinkin koulutusvientihaaveiden osalta.

Millaista tasa-arvoa koulussa pitäisi olla? Kenen näkökulmasta? Tuore väitöstutkimus erityislukiolaisista kertoo, että liian varhainen tuloskeskeinen lapsuus ja nuoruus uuvuttaa (Aamulehti uutisoi). Minne katoaa oppimisen ilo? Oppisisältökauha on liian iso ja liian vähän on sosiaalista tila-aikaa. Kukaan ei uskalla hellittää. Jos asiasta puhuu kenelle tahansa lukio-opettajalle, vastaus on välittömästi: kyllähän muuten, mutta kun on se ylioppilaskoe. Tässä järjestelmässä on nyt jotain pahasti nyrjällään.

Julkisessa keskustelussa arvoisat asiantuntijat Arkadianmäellä ovat valittaneet ihan oikeansuuntaisesti, että ei kiusata lapsia liikaa ja liian varhain. Mutta vailla parempaa tietoa heidän kritiikkinsä kohdistuu mielestäni omituisesti. Kun nyt ehdotetaan kieltenopiskelun varhentamista, sitä vastustetiin, koska lapset eivät osaa edes äidinkieltään kunnolla. Eivät kaikki aikuisetkaan osaa äidinkieltään kunnolla, jos kyse on kieliopillisesta ilmaisusta. Mutta tiesittekö, että kieltenopiskelumme alkaa silloin, kun lapsen luontainen kyky omaksua kieliä alkaa olla ohi? Lapsi oppisi siis vieraita kielia vaivatta varhain, leikiten. Eikä alakoulun kieltenopiskelussa nykyisten taitavien pedagogien aikana olisi tulossa samaa tankkausta kuin muinoin (eihän?).

Koulutuksellisen tasa-arvon suhteen meillä on parhaillaan meneillään isojako, eikä siitä tunnu juuri kukaan huolehtivan, paitsi muutamat tutkijat korvessa huutavina ääninä. Lainaan tuoretta OKM:n selvitystä: "Koulujen väliset erot ovat erittäin suuria puhuttaessa tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisestä. Orastava koulujen eriytyminen uhkaa toteutuessaan heikentää perusasteella saatuja hyviä oppimistuloksia." Tämä on mahdollistettu ilman suurta depattia.

En ole nyt millään muotoa väittämässä, että tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat sellaisenaan tekisivät ketään autuaaksi. Lapsille on äärimmäisen tärkeää ensisijaisesti laulaa, leikkiä ja ilakoida. Siihen oheen mahtuu kuitenkin luontevasti kasvu informaatioylikylläiseen aikaan, medioituneeseen todellisuuteen ja ubiikkiin, jokapaikan teknologiaan. Ja nimen omaa tuettu kasvu, jossa on mukana sosioemotionaalinen tuki, turvallisuus ja kasvatusarvoihin pohjautuva huolenpito. En soisi pientä jälkikasvuani yksin nettisyövereihin ja someverkostoihin.

Teknologia mahdollistaa irtoamisen pulpetista, autenttisissa tilanteissa oppimisen, tutkivan ja ilmiöihin kiinnittyvän oppimisen, luovan toiminnan ja iloisen oppimisen, jossa aina on vertaisia apuna.

Teknologia on osa työtä nyt ja veikkaan, että lähitulevaisuudessakin. Valmiuksia tarvitaan. Onko oikein, että juuri tässä kohdassa meillä tupajumin lailla etenee epätasa-arvo eikä (juuri) kukaan edes piittaa. Aiheesta ei kai saa palstatilaa ja irtopisteitä.

Lukekaa ihmeessä tuo OKM:n julkaisu!

Ugh. Olen saarnannut (ja muistin, että viikon takainen työankeutta käsittelevä pauhaus jäi vielä tuomatta Facebookista tänne, sen vielä teen).