Sana avautuu hitaammin kuin ilme, evoluution tässä vaiheessa

Tämä mietelmä on jatkoa edelliselle ja erityisesti Joannan kommentin innoittamaa.

Vygotsky kirjoitti puhuttelevasti siitä, miten sanassa aukeaa maailman mikrokosmos. Yhtenä esimerkkinä edellä esittämääni oppimisen nelikenttään käytin mainitsemassani AVO-hankkeen haastattelussa Harppaus-opintopiiriä.

Harppaus oli viime kesänä pohjarakenneltu Wikiopistoon sijoitettu avoin toteutus, joka oli lähinnä hyvä alku, mutta vielä raakaversio. Harppaus avoimeen oppimiseen alkoi kohtuullisesti, mutta opintopiirin perusidea jäi minulta auki kirjoittamatta. Sijoitin toimijarooleihin rakentajan, mutta se olisi pitänyt määritellä tarkemmin.

Sana opintopiiri on oman taustani (vapaa sivistystyö) vuoksi rikas ja vivahteikas, täynnä toimintaa, säpinää, yhteishyvää, vertaistoimintaa. Yksi ainoa sana, käsite, mielle, mentaalinen malli, mikrokosmos, kulttuurihistoriallisesti vivahteikas työväline. Sama sana avaa jollekin toiselle eri maiseman. Wikissä, varsinkin Wikiopiston askeettisessa MediaWikissä sanojen merkityksen saavat paljon painoa. Ne avaavat tai jättävät avaamatta.

Harppaus ei ollut kuitenkaan surkea kokeilu, vaikka ei päästy loppuun saakka. Siitä jalostui Sukellus soaiaaliseen mediaan -AVO-hankkeen virtuaalinen roadshow. Ja Harppausta jalostelen jälleen kesän aikana. Ymmärryksellä varustettuna.

Piirtelin yhden havainnolistavan kuvan siitä, miten kolme osallistujaa asemoituu ensimmäisellä Harppaus-opintopiirin kierroksella oman lähtökohtansa mukaan nelikentälle. Sama tilanne avautuu omista lähtökohdista, edeltävistä kokemuksista, tulkinnoista ja syntyvästä ymmärryksestä käsin eri ihmisille eri tavoin. Ja näille samoille ihmisille uudella kierroksella jälleen uudella tavalla. Liike voi kulkea kentän sisällä ja kentästä toiseen. On myös hyvä muistaa, kuten Yrjo Engeström muistuttaa (Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä, 2004, s. 12): "Muutos ei ole sama asia kuin kehitys."

Netti on edelleen pitkälti kieltä. Oli tavattoman jännittävää ja kiinnostavaa olla mukana Sometime 2010 -tapahtumassa. Koskaan en ole kokenut vastaavaa vuorovaikutusulottuvuudella Suomessa. Periaatteessa keskenään melko tuntemattomat ihmiset kulkivat hetkessä yli perisuomalaisen valtaetäisyyden: halailtiin paljon, myös urheilukentiltä tuttu ryhmähali toistui. Facebookin peukku muuntui variaatioineen elekieleen.

Mietin jälkikäteen, että kyse oli sekä puolivalmiista läheisyydestä että nettituttavuuden aneemisuuden vastalääkkeestä. Kun kerrankin oli mahdollista... Leikillisyys ja lämminhenkinen huumori väreili. Toki osa osallistujista piti pidempää välimatkaa ja suotuisaa läheisyysastetta mitattiin aika notkeasti.

Kehon kieli ja sen merkitykset eivät ole mukana netissä... vielä. Varsinkaan Wikiopistossa.

Mielenkiintoista seurata netitse ja olla mukana kulttuurisesti välittyneiden työvälineitten kehittelyssä. Emme osaa kovinkaan hyvin vielä hahmottaa, mikä on luonnollista parin vuosikymmenen kuluttua. Kuvittelen itse, että kasvokkaiskohtaamisen ja välittyneen kohtaamisen erot hiipuvat. Kasvokkaiskohtaaminenkin on aina välittynyttä. Eron tekee vain välittyneisyyden aste. Sanojen kautta on aina mutkikkaampaa kohdata kuin kehollisesti. Evoluutio on hidas. Jos olisimme tekstiviestineet 20 000 vuotta, tilanne olisi toinen.

Hahmotelma oppimisen toteutumiskentistä

Avoimet verkostot oppimiseen AVO-hankkeeseen kuuluu tutkimusosio, jossa tutkija seuraa, analysoi ja kehittelee väliintuloja ja jäsennyksiä, kehittävän työntutkimuksen metodein.

Olin tänään haastateltavana ja valmistauduin eilisiltana miettimällä ennakkoaineistoa. En osannut jäsentää dynaamista toimintaa muutamaan pysäytyskuvaan, Engeströmin kolmioihin. En kyennyt vaikka tai juuri siksi, että olen käynyt 2 kehittävän työntutkimuksen kurssia ja yhden lukukauden ajan seurannut avoimia tohtorikoulun luentoja ja pari kertaa vieraillut silloisessa Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä, nykyiseltä nimeltään CRADLE (yhdistyttyään Verkko-oppimisen ja tiedonrakentelun tutkimusyksikköön). Kandityössäni käytin kehittävän työntutkimuksen metodia ja vireillä olevassa gradussa vähän laajemmin. Pääsin tovin aikaa nauttimaan tohtorikoulun Laura Seppäsen mentoroinnista, siihen aikaan, kun hän teki väitöskirjaansa. Olen saanut paljon eväitä niistä opeista hanketyöskentelyyn, työ- ja organisaatiotoiminnan ymmärtämiseen. Ken ei teoriaa kaihda, suosittelen kehittävän työntutkimuksen teoksiin perehtymistä lämpimästi.

Mietiskelin eräitä ilmiöitä, joita kohtaamme avoimen oppimisen edistämisessä. Asia jäi hautumaan mieleeni. Aamulla oli hahmottunut nelikenttä.

Nelikentän avulla saatoin itse ymmärtää kehkeytyvän toiminnan dynamiikkaa, muutamia kitkan aiheuttajia ja sitä rituaalinomaista ulottuvuutta, joka koulutuksiin liittyy (asiat eivät ole vaikeita, mutta tarvitaan uskon vahvistusta, kollektiivista muutosrohkeuden keräämistä). Opettamisessa koko toimintajärjestelmä on vahvasti rakentunut yksinäisen opettajan toimintaan ja siihen, että yksinäinen opettaja opettaa suljetun oven takana. Totta kai tehdään muutakin, mutta pelkästään koulurakennukset erottelevat ryhmät opettajineen erilleen ja pitävät opettajia ja oppilaita/opiskelijoita erillään välitunneilla ja usein myös ruokatunneilla.

(Selitystä: DIY = do-it-yourself eli työn ohessa omatoimisesti oppiminen, usein netin sosiaaliaalisia ominaisuuksia hyödyntäen, LMS = learning management system, perinteiset salasanoin suljetut verkko-oppimisen alustat.)

Kun nyt olen muuttanut työkotini ja kotikotini käsikirjastoja kotikotiini, vastaan tulee kaikenlaisia aarteita, kuten Avaimia avoimeen kouluun (toim. Olavi Kataja 1996) ja Mahdollisuudeksi avautuva koulu (Juhani Räsänen 1992). Niin ja tietenkin Piilo-opetussuunnitelma (Donald Broady 1986, Ivan Illichin on jossain... niin ja sitten oli sen yhden naisen kirja, joka oli ihan älyttömän hyvä, lukion pedagogiikka tai jotain sinne päin, pitää silmä tarkkana järjestää kirja-aarteita). Kyllä näitä juttuja on mietitty mielinkiintoisella tavalla kautta aikojen.

Räsänen kuvailee koulujärjestelmämme kivijalkaa, säilyttämistä (s. 25): "Säilyttävä oppiminen on ollut suomalaisen koulun hallitsevin ajattelutapa. Se on arvottanut kiinnostuksen yhteiskunnalliseen tasapainoon, konsensukseen ja samankaltaisuuteen." "Se parantaa kykyämme ratkaista tuttuja ongelmia mutta ei uusia tuntemattomia ongelmia." "Se on toiminut muutosta vastaan." Ai ai, miten herkullista tekstiä luvussa tutkintovimma. Eikä kyse ole opettajien rajoittuneesta toiminnasta vaan rakenteesta (s. 39): "Hän [opettaja] hikoilee opetuksen valjaissa, tuntee itsensä tutkimisen, arvioinnin, usein takanapäin käytävien keskustelujen ja tarkastelujen alaiseksi."

Oppimisen vapauttaminen ja oppimaan vapautuminen ei ole estetty. Nykyiset puitteet ja ymmärryksemme suovat paljon mahdollisuuksia. Olemme yllättävän sitkeän historian vankeja ja ylen hitaasti räpistelemme uusille urille. Kirjassa Avaimia avoimeen kouluun Martti Korhonen kirjoittaa (Kotkan lyseon lukiosta, kirjan tekijöinä ja nuorisokouluajatuksen ajajina useita edelläkävijöitä Kotkasta) luostarikoulun perinnöstä (s. 13): "Luostarikoulu on luonut paitsi asenteita myös käytäntöjä. Oppilaitosten välinen yhteistyö oli pitkään mahdottomuus. Toisaalta eristäytyminen vastasi ylläpitäjän, kirkon, ihannetta. Opiskelija keskittyi olennaiseen munkin tavoin muurien suojassa, pahalta maailmalta varjeltuna."

Tvt:n oppimiskäyttö

Verkko opetuksessa – opettaja verkossa, Sähköä opetukseen,  Verkkopedagogiikka, Bitit ja pedagogiikka, Tietotekniikka opettajan maailmassa... siinä muutamia kotikirjastoni teoksia alalta ja kolmelta vuosikymmeneltä.

Vanhimmassa teoksessa, Meisalon ja Tellan Tietotekniikka opettajan maailmassa ei ole yhtään hullumpi lähestyminen. Ensimmäisen luvun otsikoissa pureudutaan lyhyen ja pitkän aikavälin harhaan tietotekniikka-käsitten osalta, tieto-tietämys-osaaminen sekä data-informaatio -problematiikoihin, tiedon muuttuvaan luonteeseen sekä tiedon, tunteen ja taidon triadiin. Ja heti alussa otetaan nasevasti kantaa kysymykseen tietoyhteiskunnasta: "Yhtä hyvin tai paremmin voisimme puhua tietämättömyyden yhteiskunnasta." Tämä siis vuonna 1987.

Mielenkiintoista lukea 23 vuotta sitten kirjoitettua tekstiä tietotekniikan tarjoamista mahdollisuuksista koulun arjessa (s. 16):

"Kun tietotekniikka antaa mahdollisuuden vähentää rutiinityötä, korostuvat sellaiset koulun toiminnot, jotka eivät ole automatisoitavissa. Esimerkiksi inhimillistä vuorovaikutusta, luovaa toimintaa, aloitteellisuutta ja vastuun ottamista voidaan kehittää, samoin taiteellista ilmaisua ja luovaa ongelmanratkaisua. Sen sijaan irrallisia asiatietoja ei enää kannata päntätä päähän muistitedoksi, koska ne ovat helposti saatavissa tietopankeista, ja muistitiedon ajan tasalla pitäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Sen sijaan oivallukset ja elämysten hankkiminen tulevat tärkeiksi. Luontoakin on tämän vuoksi tutkittava itse luonnon keskellä eikä yksinomaan televisioruudulta tai tietokonesimulaationa. Tulevaisuudessa on ilmeisen tärkeää pystyä laatimaan omia tietämyskannan tyyppisiä kokonaisuuksia."

Ja edelleen kuin jatkona lauantaiseen kirjoitukseeni (ja siis tämän vanhan kirja-aarteen kaivoin juuri hyllyjeni kätköstä) Meisalo ja Tella toteavat vuonna 1987, että (s. 18) "Olennaisimpana ja todennäköisimpänä piirteenä voidaan pitää sitä, että oppilaat ja heidän opettajansa elävät jatkuvan opiskelun maailmassa, jossa kenelläkään ei ole oikeutta katsoa olevansa lopullisesti valmistunut tai täysin oppinut."

Lenkkipolun varrelta 3.6.2010 kolarin kokenut ritariperhonen. Miten murheellista, kun lento katkeaa. Kaunis ja uljas. Jaksavatko ihanteet ja visiot elää vuosikymmenestä toiseen? Kolarin kokeneita tietoyhteiskuntatoivon ritariperhosia on tullut kohdatuksi.

Tvt:n (tieto- ja viestintätekniikan) opetuskäyttö tai sosiaalinen media oppimisen tukena ovat ilmauksia, joilla on oma paikkansa. Sosiaalinen media on epämääräinen ja miten se eroaa netin käytöstä yleensä? Opetuskäytön korostaminen ja verkkopedagogiikka erikseen ovat aikansa ilmiöitä, kuten mobiili pedagogiikkakin. Voisikohan jo ajatella, että näin kolmannen käyttövuosikymmenen lopulla ilmiö alkaisi olla arkea? Voisiko puhua jostain sellaisesta kuin tvt:n oppimiskäyttö tai jotain. Lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tai pelkästä oppimisesta.

Oleellista on, että kaikki oppivat (tilanteen mukaan roolit vaihtelevat), vuorovaikutus, yhteistyö, kollektiivinen toiminta, asiantuntijaverkostot, oppimisverkostot...

Meisaloa ja Tellaa lainaten (s. 239):

"Monisuuntainen opetusverkko mahdollistaa ja kannustaa käyttämään vuorovaikutteisia opetus- ja viestintämuotoja. [...] sekä viestin lähettäjä että vastaanottaja ovat samalla henkisessä kosketuksessa toisiinsa." Ja teoksen julkistamisen aikaan ei siis vielä puhuttu sosiaalisesta mediasta!

Lähde: Meisalo, Veijo & Tella, Seppo (1987). Tietotekniikka opettajan maailmassa. Tietotekniikan opetuskäytön ja didaktiikan perusteita. Helsinki: Otava.

Mitä opettaja voi oppia? #tv0

Koulujen päättäjäispäivä ja kesäkauden avajainen. Sain kutsun Rikun ylioppilasjuhliin, mutta mummotehtävät pitävät kotipiirissä. Tuntuu nololta olla menemättä. Siksipä ajattelinkin kehua opiskelijoita ja erityisesti Rikua.

Opettamisen paras puoli on jatkuva oppiminen. Maailma on avoinna, ihmettelyn ja tutkimisen kohteena. Vaikka valmistumisesta puhutaankin, niin kyse on vain välietapeista. Myös opettajan ja opettamisen osalta. Joskus luokassa sattuneen mokan päälle totean, että tämä on mainio ammatti jatkuviin töppäyksiin. Päällimmäisenä muistan aina sen, kun ristin Jelessin Jesseliksi, voi nolo. Eilen illalla hänkin painoi lakinpäähänsä. Moka liittyy myös koulumuistoihini Rikun kohdalla. Minä pölvästi möläytin ääneen jotain, mitä ei pitänyt ääneen möläyttää. Ja nolona pyytelin anteeksi.

Ihmisen elämä on sellaista. On tyhmää epäonnistua, tunaroida, muistaa väärin, tietää puutteellisesti. Erehtymistä vaarallisempaa on erehtymättömyys. Se tekee ihmisestä ylimielisen. Jos ei koskaan mokaa ja nolostu, jos ei koskaan mene hämilleen ja harmittele omaa tyhmyyttään, jää laskeutumatta omalta korokkeeltaan.

Meillä opettajilla on välillä näkymättömät puujalat. Niillä me seisomme korkeuksissa. Sitten tulee huojahdus ja tupsahdus alas. Se on opettavaista. Niiltä, joita ajattelee opettavansa, oppii aina ja jatkuvasti.

Oppiminen on vuorovaikutusta. Itselleni jäivät muistiin kouluajoilta parhaiten opettajat, jotka jakoivat jotain elämästään kanssamme. En tarkoita avautumisia henkilökohtaisesta elämästä vaan avautumisia omista ihanteista ja asennetta. Samalla tavalla opettajana on tilaisuus kohdata ihmisiä erityisessä olotilassa, toisella tavalla verrattuna vaikkapa vanhemman rooliin.

Riku on taitava nuori mies. Osoittautui, että hän tiesi tietokoneista paljon. Opetin psykologiaa. Tarjosin vaihtoehtoisia tapoja tehtävien tekemiseen. Korviin tarttui muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä tietotekniikkaan liittyen. Taisin kysellä välillä myös sitä, miksi nykynuoret eivät ole pitämässä vallankumouksia ja muuttamassa maailmaa. Muistan kuinka Hanna vastasi, että nykynuoriso on taidokkaampaa manipuloimaan, hieman käänteispsykologiaa ja maailma pyörii, kuten he tahtovat. Välillä sitten ihmettelimme, että miten oppimistilaa koulussa voisi muuttaa. Nuorisolla oli hieno idea langattomasta, jolla pääsisi omilla vempaimilla nettiin (tiedän, on tutkimuksia, joissa varoitetaan langattoman vaikutuksista ihmislihaan ja voihan olla hyvä, että sekin juttu jäi yritykseksi).

Olen monesti miettinyt, miten käyttämätön resurssi koulunuoriso on. Rikun luokka, jota opetin päivälukion ykkösvuonna, oli innostava opettajalle. Kun kurssin alussa annoin pallon, että miettikää, miten kurssi pitäisi toteuttaa, kuuntelin korvat hörössä, kun 16-vuotiaat puhuivat onelmalähtöisestä oppimisesta.

Toiset pitävät pahana sana yrittäjyyskasvatusta. Minusta koulussa on paljon sellaista, jota voisi organisoida työpajoina ja projektiryhminä. Kokeilin kaikenlaista Vinkkiverkko-hankkeessa ja meillä oli rohkaiseva aloitus eri lukioitten oppilaskuntien yhteistyöstä sekä avoimesta alueellisesta nettiverkostosta. Riku perusti tuohon kokeiluverkostoon Bluescreen-ryhmän ja lupasi manata kaatuneet koneet henkiin. Kuinka ollakkaan, viikko ryhmän perustamisen jälkeen oma kotikoneeni kaatui siniseen lepotilaan. Ja Riku totta tosiaan pelasti, todella ammattitaitoisesti ja nopeasti.

Mikä onkaan motivoivampaa, kuin tehdä sitä, mitä harrastaa ja missä on hyvä. Omana kouluaikanani opettajat olivat sallivia ja joustavia, saimme toteuttaa monenlaisia projekteja ja tempauksia. Niistä jäi paljon hyvää oppia ja tekemisen rohkeutta elämän evääksi.

Se, että koulussa olisi tilaa eri ryhmien yhteistoiminnalle ilman roolirajoja, ei minusta tekisi koulua huonommaksi. Päin vastoin. Nyt elämme kouluyhteisön näkökulmasta puutteellista aikaa. Suurin pula on ajasta. Tiedon päähän pänttääminen nielee kaiken ajan, niin opettajilta kuin opiskelijoilta. Elämää ajatellen tietämisen taidot ja yhteisen toiminnan taidot olisivat myös oleellisia. Jos saisin valtaa, raivaisin ajan tilaa kouluihin ja halukkaille mahdollisuuksia toteuttaa yhteisiä ideoita. En ole itse koskaan huomannut, että käsillä tekeminen tai muu toiminnallinen harrastaminen olisi tehnyt tyhmemmäksi (ehkä autuus on siinä, ettei sitä huomaa). Unelmoin elävästä kouluyhteisöstä, jossa Rikun kaltaiset nuoret taitavat saisivat tilaa omille ideoilleen ja taidoilleen. Oppimisen vapauttamista... vallankumousta, kuten nyt puuhataan, kaikki ikään ja asemaan katsomatta tervetuloa yrittämään etsimään ihmettelemään.

Ja tämän bloggauksen keskeisimpänä: Onnea Riku, onnea kaikki tuoreet vastavalmistuneet! Elämä on ikuista keskeneräisyyttä ja juuri siksi kiehtovaa. Kiitos, kun olette olleet opettamassa meitä.