Aikamatkailua ja maisema-ajatuksia

Aikainen kesäaamu on suloinen matkakohde. Tai aamuyö. Ei aina tarvitse matkustaa eri maisemiin erilaisilla menopeleillä. Oma maisema erikoisempaan vuorokaudenaikaan eri valaistuksissa, eri keleillä, eri mielialalla, eri päivinä. Siinä on loputtomiin vivahteita ja aina vain uutta.

Keväällä juttelin erään ihmisen kanssa, joka totesi, etteivät kaupunkielämään tottuneet nuoret näe täällä maalla muuta kuin muuttumattomuutta, tapahtumattomuutta, koiranputkia. Niinhän se on. Ei ole juuri mitään erikoista. Ja juuri se on erikoista. Pientä suurta. Luonnon tuoksuja, ääniä ja kuten tällä viikolla opin, metsän lukemattomien lehtien kirjasto. Sama on joka päivä uusi, koska oma ajatusmaailmani on huomenna tämän päivän rikkaampi. Tänä juhannuksena luen spiraaliajattelusta ja katselen samoja maisemia, uudelleen, uudelleen.

Aamu takapihalla:

Verkkovoimailua-blogista poimittua

Syyskuun puoliväliin saakka raportoin Verkkovoimailua-blogiin Tekesin Oppimisympäristöt-ohjelmavalmistelun sosiaalisen netin toteutuksia, sekä tekniseltä, sosiaaliseltä, toimintakulttuuriselta että sisällölliseltä kannalta. Tässä poimintoja viime viikolta:

Webinaarin järjestämisestä (lue koko webinaarijuttu):

Tiivistettynä webinaarijärjestäjän muistilista:

1. Tee ennakkoon kaikki, mitä voit. Webinaarissa ei enää sävelletä mitään lennossa.
2. Yhteyksien ennakkotestaaminen on erittäin tärkeää.
3. Esitysaineistot hyvissä ajoin paikalleen ja tarkistus, että ovat ok.
4. Webinaarista tiedottaminen mahdollisimman moneen paikkaan.
5. Työnjako toteutuksessa, vähintään kaksi ihmistä taustatöissä (tekniikka ja viestintä).
6. Varasuunnitelmia mahdollisuuksien mukaan.
7. Esiintyjille ja taustatyön tekijöille toistensa puhelinnumerot.
8. Aikataulusta pidetään kiinni.
9. Palautetta pyydetään ja se otetaan huomioon.
10. Osallistujat kiitellään.

Avoin prosessi ja sen seuraaminen Twitterillä (lue koko Twitter-juttu):

Vapaa prosessi, johon osallistuu epälukuinen määrä ihmisiä usean kuukauden ajan, on erilainen toteutettava Twitterissä, kun normaali projekti. Koska aiheesta kirjoittelevat monet ihmiset, ei Twitter-profiili ole autuaaksi tekevä ratkaisu. Profiililla voidaan toki tiedottaa ja visertää tuoreita kuulumisia, mutta vaikka profiilia käytettäisiin isommalla taustatyöntekijöitten joukolla, se ei sisällä muiden ihmisten aiheesta kirjoittamia tviittejä.

Asiaan onkin suhtauduttava samoin kuin tapahtuman taustakanavaan eli oleellista on hashtag, tunnistemerkintä, joka tässä tapauksessa on #tekesoppy. Sitä voi seurata monin tavoin, kuten Twitter Search -palvelun avulla. Tarkempi esittely Verkkovoimailua-blogissa. 

Kuinka organisaation olisi paras toteuttaa nettivuorovaikutusta? (lue aiheesta juttu a ja juttu b):

Organisaatio voi päättää, että käytämme verkkoaktiviteetteihin vaikkapa Facebookia ja Twitteriä. Mutta mokomat ihmiset siellä netissä käyttävät, mitä heitä huvittaa. Nettivapauteen päästetty informaatio virtailee moninaisia reittejä ihmisiltä toisille. Jotkut suhtautuvat verkkopalveluihin myös periaatteellisesti ja ideologisesti: toiset palvelut ovat vihattuja ja toiset lempikotipesiä; se, mistä yksi tykkää, on toisen inhokki.

Jos jokainen informaatiomurunen on arvokas, diversiteetti palvelee tarkoitusta. Mutta mitä vastataan, jos monikanavaisuus häiritsee? Sosiaalisen netin contentmanager on vielä keksimättä, tuskin sitä keksitäänkään vaikka yhtensulautuminen ja integrointi etenevät. Tiettyyn kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen totutaan. Elämme epämääräisyyden aikoja, jossa säikeitä punomaan ja yhteenvetoja tekemään tarvitaan syötteiden, suodatusten, kanavointien ja hakutoimintojen lisäksi ihmisiä.

Asiaa on aina mietittävä tapauskohtaisesti. Kokeilut eivät ole vaaraksi, kun pysytään asialinjalla. Muistan erään keskijohdon koulutustilaisuuden, johon osallistuin. Naisten vessassa kokenut henkilöstöjohtaja totesi, että meillä Suomessa pelätään liikaa epäonnistumista. Yhtä loistokeksintöä kohti on kasa sutta ja sekundaa.

Mitä se puhe innovaatiosta? Siihen soisi liitettävän puheen jalostamisesta. Ilman tutkivaa kokeilemista ei löydy sitä, mikä toimii ja mikä ei. Sosiaalinen verkkotoiminta on yllättävää. Kuka olisi uskonut, että niin idioottimainen palvelu kuin 140 merkin välittäminen nettiin, voisi tuottaa yhtään mitään fiksua?

Monet sosiaalisen median konsultit auttavat ratkaisukeskeisesti. Markkinointia suunnataan nyt yksisuuntaisesta vertaisten tuottamaan sivusuuntaiseen. Mutta hallinta ja selkeys eivät jotenkin kuulu sosiaaliseen nettiin. Sitä ei saa pyydystettyä, menee menojaan ja on aina riskibisnes.

Ihmettelee Sofi Oksanen -fani

Katson Areenalta toiveuusintasarjaa Tuliportaat, joka ehkä on kaukana tai sitten ei perhedynastioiden viimekäänteitä. Otava ja Siltala ja mitä lie. Lööpeistä on vaikeaa muodostaa mielipidettä, mutta muusta viestinnästä ja varsinkin kirjaukapan hyllyillä haistellen kirjoista oma kantani on selkeä: olen iloinen, riemuissani, innoissani, jee-jee-ylpeä, että meillä Suomi-Virolla on kerrankin näin vavahduttava kirjailija kuin Sofi Oksanen. Arto Salmisen hartaana ihailijana en voi olla murehtimatta kansallisjättimme WSOY:n suhdetta kirjallisiin lahjakkuuksiin.

QR-koodikurssi Google Buzzissani tänään

Keräilin nettirunonlaulantaa ja siinä keräillessä havaitsin, että Sjölundin Jarin blogin kupeessa on sellainen koodiruutu, missä on mustaa ja valkoista, näytti olevan viralliselta nimeltään QR-koodi. Niitä oli jo aikoja sitten ja kun viimeksi useita vuosia aiemmin yritin tutustua aiheeseen, juttu toimi vain joillakin Nokian kännyköillä, joita en ole sitten rakkaan 3110:n harrastanut.

Tiesin, että Jari on iPhone-miehiä, joten kysäisin Google Buzz-kommenttina (josta keräilykohteeni noukkaisin), että miten noiden koodien iPhonettelu sujuu. Ja sieltä tuli viisautta. Nyt mullakin on puhelimessa i-nigma, voin lukea koodeja ja osaan myös tehdä niitä. Tällaista tämä nykyajan täydennyskoulutus on. Tulee suoraan vertaisjeesinä esim. Google Buzziin. Eik maksa mitään.

Tällä pääsee mun Twitteriin (ja känny ohjautuu automaagisesti mobiilisovellukseen):

Pientä ihanaa salaista

Leikitkö pienenä kaapissa ovi kiinni? Tai vintissä yksinään? Muistatko salaisuuksien aikaa? iPhone on hauska lelu. Lapsenlapseni leikki sillä jo taaperoikäisenä, mutta nyt se vasta hauska on. Sen kanssa voi sulkeutua kaappiin tutkimaan kaikenlaista. Olen ladannut pari hauskaa leikkijuttua puhelimeen, mutta vakiona olevatkin tuntuivat viehättävän. Käyttöliittymä on niin mainio, että tuollainen 3,5 vuotias lapsi oivaltaa, miten puhelin toimii. Siellä ne kaksi olivat kaapissa varttitunnin ihan hiispihiljaa. Valokuviakin oli otettu, tosi pimeitä. Digikamerankin pikkukaveri osaa avata ja ottaa kuvia, niitä näytti kertyneen tänään vajaa 100. Lapsen ottamissa valokuvissa on kiinnostava näkökulma, ne ovat kerrassaan hauskoja.

Muisteltiin omien lasten kanssa sitä aikaa, kun filmissä oli 12 tai 24 kuvaa. Kalliita olivat eikä lasten leikkeihin. Kerran nappasin omin luvin äidin kameran ja yritin salaa pimeässä kaapissa kuvailla eksoottisia kenkäkuvia ja t-paitapinoja. Kyllä oli jänskää. Ja miten nautinto oli olla kaapeissa, kiipesin joskus yläkaappiin... se oli niin pieni, että minun on täytynyt olla itse tosi pieni silloin. Kesän suuria iloja olivat vinttileikit.

Kesätöinä verkkovoimailua #TekesOPPY #Kehikko

Kesä on mainiota lorvinta-aikaa, mutta olen huomannut nauttivani eniten siitä, että lorvinnan rinnalla saa duunailla jotain mielenkiintoista. Tämän kesän kesätöinä selvitellään kolmen koplan (Harto, Tarmo ja mä) voimin oppimisen kehittämis- ja kokeiluympäristöjä. Liittyy samaan kokonaisuuteen, Tekesin Oppimisympäristöt-ohjelmavalmisteluun, jota yleisemminkin nettiväkijoukkojen kanssa pähkäillään. Yhteiskehittelyä raportoin tarkemmin syyskuun puoliväliin saakka Verkkovoimailua-blogissa (blogin kupeessa kaikki oleelliset linkit).

Tavoitteena on aluksi laajahkosti kerätä ajatuksia ja ideoita aihepiiriin liittyen, aihepiirikin ilmaistaan laveahkosti: oppimisympäristöt, opetusmenetelmät, opetussisällöt, kokeilualustat ja elinikäinen oppiminen. Syyspuolella sitten nettijoukot saavat osallistua joukkokirjoittamiseen ja väittelytyyppiseen työstämiseen.

Lisättyä todellisuutta oppimiseen

Muutama viikko sitten heittelin hatusta lauman ideoita siitä, millaisia sovelluksia lisätyn todellisuuden (AR augmented reality) sovelluksilla ja paikkatiedolla voisi olla oppimisern näkökulmasta (ja vähän muutenkin).

[EDIT: Mitä on lisätty todellisuus? Se syntyy reaaliympäristön ja teknisen laitteen, kuten kännykän näytön avulla, jolloin todellisuuteen tuodaan lisäinformaatiota esimerkiksi paikkatietoon sidottuna. Kännykän näyttöön tulee reaalimaailman näkymän päälle tasoja, joihin on lisätty informaatiota, kuten kuvia, tekstejä, symboleja, animaatioita tai muuta vastaavaa. YouTubesta löytyy hyviä havainnollistavia videoita.]

Tarhaton eläin- ja kasvitarha

Lajituntemus ja suhde luontoon ovat merkittäviä ympäristökasvatuksen kannalta. Eläimet kiinnostavat suurinta osaa lapsista. Muistan oman lumoukseni Korkeasaaressa (ja kuulen saman lumouksen lapsenlapseni kertomuksessa). Mutta muistan myös ahdistuksen, kun ymmärsin myöhemmin eläinten vangitsemisen ja katseltavana olemisen luonnottumuuden.

Lapsenlapseni Aleksi 3,5 v. on hyperinnostunut myyristä. Myyriä ei pääse havainnoimaan luonnossa.

Näistä ajatusaluista kehittyi idea eläinsaaresta, jossa AR:n avulla olisi mahdollisuus tutustua maan alla mönkiviin eläimiin, hyönteisiin, lintuihin ja ylipäänsä kaikenlaiseen elolliseen. Eri tasoille voisi sijoittaa erilaisia polkuja, kuten ötökkäpolku, lintupolku, lahottajapolku...

Kasvisto ei kiehdo lapsia yhtä paljon kuin erilaiset liikkuvat otukset, mutta leikillisen / pelillisen toiminnan kautta niihinkin tulee uutta kiinnostavuutta. Olen opettanut aikuisille biologiaa ja solutasolle menevät asiat ovat todella vaikeita hahmottaa. AR:n avulla voisi kasvistosta avata mikroskooppisia tasoja, puita voisi katsella juuristosta ja rungon sisältä ja vaikka mitä.

Luonnonvara-alojen koulutus

Puutarha. maa- ja metsätalouden koulutuksessa AR toisi upeita välineitä opetukseen. Maa- ja metsätalouden koulutus on kalleinta peruskoulutusta Suomessa ja siinä suhteessa AR voisi olla myös vähentämässä tarvittavaa konekantaa. Mekaanisten taitojen oppimiseen tarvitaan ilman muuta koneiden ja laitteiden käyttöä. Mutta suuri osa näiden alojen oppimisprosessia liittyy erilaisten tilanteiden kohtaamiseen ja ongelmanratkaisuun. Käytännön työssä eläinten ja maan kanssa pitää olla jatkuvaa ohjausta. Tässä nyt vain yksi idea siitä, miten AR voi toimia:

Koulutilan peltoon liittyvä informaatio sijoitetaan esimerkiksi aarin ruuduissa paikkaan (geotag) ja lisäksi kasvulohkon tiedot kyseiseen kasvulohkoon. Tätä informaatiota ovat maalaji, viljavuusnäytteen tiedot (runsaasti tietoa maan ravinnetilanteesta, ph yms.), näytteiden ottoajat, käytetyt lannoitteet, edellisten kasvukausien lajikkeet, viljelytoimenpiteet (milloin kalkittu, mitä muokkauksia tehty, kasvinsuojelutoimenpiteet ja milloin, kylvetyt lajikkeet, satojen määrät yms), luonnonolosuhteet (kuten sademäärät, tulvat, rinteen sijainti auringonvalon suhteen, sääennusteet yms.).

Oppimistehtävissä opiskelijoitten pitäisi ratkaista käytännön tehtäviä eri vuodenaikoina, kasvukauden eri vaiheissa saatavilla olevan informaation varassa. Näyttökokeet voitaisiin rakentaa myös tällaisen tehtäväsarjan pohjalle. Ongelmista voitaisiin muodostaa autenttisia. Aistihavainnot ovat aina oleellisen tärkeitä ja päätöksiä pitää tehdä sekä olemass aolevan informaation että käytännön aistihavaintojen varassa.

Itse asiassa nyt kun ryhdyin miettimään, niin tällainen sovellus olisi aivan huippua viljelijälle muutenkin. Voisi suoraan tallettaa viljelytiedot pellolla traktorista sitä mukaa, kun työtä tekee. EU-lainsäädännön edellyttämä kasvulohkokohtainen kirjanpito on työlästä ja traktorissa on aikaa, mutta näihin saakka toimistohommat on hoidettu kotona, mikä on tosi työlästä pitkien työpäivien vuoksi.

Metsänhoidossa on samalla tavalla valtavasti paikkaan sidottua informaatiota, jonka perusteella tehdään työhön liittyvää ongelmanratkaisua.

Patsastelua

Radiossa on menossa hauska ohjelmasarja Helsingin patsaista. Olisi hauskaa saavuttaa nämä YLE:n ohjelmat ja muita tietoja AR:n avulla. Kollegani vei toukokuussa maahanmuuttajalasten ryhmän Kotkan Sapokkaan eläinveistosretkelle. AR voisi saada patsaat eloon. Suomen kieltä opettelevalle voisi olla audioita ja tekstejä, eri tasoja, pieniä tehtäviä. On eri asia liikkua tilassa, kosketella patsaita, kiivetä niihin ja olla ulkona luokasta, kuin opetella samaa asiaa kirjan ja kuvien kanssa luokassa istumalla, varsinkin kuumana kevätpäivänä.

Maan alle ja jääkaudelle

Näin maanantaina iPadilla tähtitaivaan. Aivan riemastuttava sovellus. Siitä tuli mieleen, että samalla lailla voitaisiin mennä maan sisään. AR:n avulla voitaisiin katsella geologista paikkatietoa. Aikoinaan kansakoulussa tutustuttiin jääkauteen ja paikalliseen peruskallioon luontoretkillä, osa asioista piti mielikuvitella, AR toisi lisää havainnollisuutta mukaan ja mahdollisuuden myös aikamatkoihin eli millainen oli tilanne jääkauden eri vaiheissa.

YLE:n aineisto ja tarinoiden maailma

Vuosi sitten kuvittelin Tuija Aallon erääseen kyselyyn tällaisen YLE:n aineiston ja henkilökohtaisen tarinnankerronnan liiton:

Äänitearkiston ohjelmat on geotägätty ja voin vaikkapa Haminaan mennessäni etsiä kätevästi Haminan historiaa käsittelevän radio-ohjelman ja kuunnella sen matkalla. RUK:n pihassa mobiili medialaite itse ehdottaa, että voisit kuunnella tämän jutun, koska olen pyytänyt radioarkiston aarteita ehdottamaan minulle paikallistarinoita sen mukaan, missä liikun. Ja Haminan torilla laite ehdottaa Pellen Gabrielin kuuntelua, koska olen lisännyt henkilökohtaisen geotägin siihen biisiin juuri sille paikalle.

Tämän kaltainen julkisten ja omien sisältöjen sijoittelu ja löytäminen liittyvät enemmän informaaliin oppimiseen. Tarinoilla ja henkilökohtaisilla paikkaan ja tilaan liittyvillä kokemuksilla on elämänkulussa suuri merkitys. Ihmiset eivät ihan vain huvikseen käy merkittävillä paikoilla ja pyhiinvaeltamassa.

Arkkitehtuurikasvatus idea 1

Opetan 102 vuotta vanhassa jugendrakennuksessa. Ympärillä Kotkansaarella on nahtävillä suomalaisen arkkitehtuurin eri vuosikymmenten tyypillisiä edustajia. Maantieteellisesti pienelle alueelle voisi rakentaa kiinnostavan kävelyreitin, jolle sijoittuisi perustietoa, valokuvia, mahdollisesti haastatteluja, opiskelijaryhmien virtuaalisia postereita yms.

Arkkitehtuurikasvatus idea 2

Lasten näkökulma ohitetaan kaupunkisuunnittelussa. Aikuisen on myös vaikeaa eläytyä lapsen kokemusmaailmaan ja näkökulmaan. Projekti, jossa lapset kirjoittavat minirunoja asuinympäristöstään, valokuvaavat sitä. Kun tuotokset on sijoitettu alueelle, järjestetään yhteistapahtuma aikuisten kanssa, jossa aikuiset pääsevät katsomaan tuttua ympäristöään lasten silmin. Mukana voisi olla myös virtuaaliopas, lapsijoukon matkaopas esittelemässä ympäristöä. Jonkinlainen dialogi prosessin lopussa. Olen itse lukiolaisena päässyt osallistumaan maalaiskyläkeskuksen suunnitteluun, joka huipentui tv-iltaan. Se jätti pysyvän kokemuksen kansalaisen, nuorenkin, mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa oman lähiyhteisön suunnitteluun.

Arjen mediamaisema

Valokuvilla kaupunkinäkymän seuraaminen pitkänä prosessina. Aikajanan muodostaminen. Sama opettaja voisi teettää vuosi vuoden jälkeen samasta kohteesta mediakasvatuksellisen projektin, jossa luetaan arjen mediamaisemaa ja analysoidaan sitä.

Roolipelaaminen

AR antaa huimia mahdollisuuksia roolipeleihin ja tasojen avulla myös siihen, että tarina voi edetä samassa paikassa samaan aikaan monella tasolla.

Kun haastattelin äskettäin Tuija Aaltoa, hänen kanssaan kehiteltiin ajatusta siitä, miten AR voisi myös näyttää opettajalle dataa siitä, missä kukin opiskelija parhaillaan etenee ja onko joku jäänyt jumiin, tarvitseeko ohjausta. Isoveli valvoo...

Sana avautuu hitaammin kuin ilme, evoluution tässä vaiheessa

Tämä mietelmä on jatkoa edelliselle ja erityisesti Joannan kommentin innoittamaa.

Vygotsky kirjoitti puhuttelevasti siitä, miten sanassa aukeaa maailman mikrokosmos. Yhtenä esimerkkinä edellä esittämääni oppimisen nelikenttään käytin mainitsemassani AVO-hankkeen haastattelussa Harppaus-opintopiiriä.

Harppaus oli viime kesänä pohjarakenneltu Wikiopistoon sijoitettu avoin toteutus, joka oli lähinnä hyvä alku, mutta vielä raakaversio. Harppaus avoimeen oppimiseen alkoi kohtuullisesti, mutta opintopiirin perusidea jäi minulta auki kirjoittamatta. Sijoitin toimijarooleihin rakentajan, mutta se olisi pitänyt määritellä tarkemmin.

Sana opintopiiri on oman taustani (vapaa sivistystyö) vuoksi rikas ja vivahteikas, täynnä toimintaa, säpinää, yhteishyvää, vertaistoimintaa. Yksi ainoa sana, käsite, mielle, mentaalinen malli, mikrokosmos, kulttuurihistoriallisesti vivahteikas työväline. Sama sana avaa jollekin toiselle eri maiseman. Wikissä, varsinkin Wikiopiston askeettisessa MediaWikissä sanojen merkityksen saavat paljon painoa. Ne avaavat tai jättävät avaamatta.

Harppaus ei ollut kuitenkaan surkea kokeilu, vaikka ei päästy loppuun saakka. Siitä jalostui Sukellus soaiaaliseen mediaan -AVO-hankkeen virtuaalinen roadshow. Ja Harppausta jalostelen jälleen kesän aikana. Ymmärryksellä varustettuna.

Piirtelin yhden havainnolistavan kuvan siitä, miten kolme osallistujaa asemoituu ensimmäisellä Harppaus-opintopiirin kierroksella oman lähtökohtansa mukaan nelikentälle. Sama tilanne avautuu omista lähtökohdista, edeltävistä kokemuksista, tulkinnoista ja syntyvästä ymmärryksestä käsin eri ihmisille eri tavoin. Ja näille samoille ihmisille uudella kierroksella jälleen uudella tavalla. Liike voi kulkea kentän sisällä ja kentästä toiseen. On myös hyvä muistaa, kuten Yrjo Engeström muistuttaa (Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä, 2004, s. 12): "Muutos ei ole sama asia kuin kehitys."

Netti on edelleen pitkälti kieltä. Oli tavattoman jännittävää ja kiinnostavaa olla mukana Sometime 2010 -tapahtumassa. Koskaan en ole kokenut vastaavaa vuorovaikutusulottuvuudella Suomessa. Periaatteessa keskenään melko tuntemattomat ihmiset kulkivat hetkessä yli perisuomalaisen valtaetäisyyden: halailtiin paljon, myös urheilukentiltä tuttu ryhmähali toistui. Facebookin peukku muuntui variaatioineen elekieleen.

Mietin jälkikäteen, että kyse oli sekä puolivalmiista läheisyydestä että nettituttavuuden aneemisuuden vastalääkkeestä. Kun kerrankin oli mahdollista... Leikillisyys ja lämminhenkinen huumori väreili. Toki osa osallistujista piti pidempää välimatkaa ja suotuisaa läheisyysastetta mitattiin aika notkeasti.

Kehon kieli ja sen merkitykset eivät ole mukana netissä... vielä. Varsinkaan Wikiopistossa.

Mielenkiintoista seurata netitse ja olla mukana kulttuurisesti välittyneiden työvälineitten kehittelyssä. Emme osaa kovinkaan hyvin vielä hahmottaa, mikä on luonnollista parin vuosikymmenen kuluttua. Kuvittelen itse, että kasvokkaiskohtaamisen ja välittyneen kohtaamisen erot hiipuvat. Kasvokkaiskohtaaminenkin on aina välittynyttä. Eron tekee vain välittyneisyyden aste. Sanojen kautta on aina mutkikkaampaa kohdata kuin kehollisesti. Evoluutio on hidas. Jos olisimme tekstiviestineet 20 000 vuotta, tilanne olisi toinen.

Hahmotelma oppimisen toteutumiskentistä

Avoimet verkostot oppimiseen AVO-hankkeeseen kuuluu tutkimusosio, jossa tutkija seuraa, analysoi ja kehittelee väliintuloja ja jäsennyksiä, kehittävän työntutkimuksen metodein.

Olin tänään haastateltavana ja valmistauduin eilisiltana miettimällä ennakkoaineistoa. En osannut jäsentää dynaamista toimintaa muutamaan pysäytyskuvaan, Engeströmin kolmioihin. En kyennyt vaikka tai juuri siksi, että olen käynyt 2 kehittävän työntutkimuksen kurssia ja yhden lukukauden ajan seurannut avoimia tohtorikoulun luentoja ja pari kertaa vieraillut silloisessa Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä, nykyiseltä nimeltään CRADLE (yhdistyttyään Verkko-oppimisen ja tiedonrakentelun tutkimusyksikköön). Kandityössäni käytin kehittävän työntutkimuksen metodia ja vireillä olevassa gradussa vähän laajemmin. Pääsin tovin aikaa nauttimaan tohtorikoulun Laura Seppäsen mentoroinnista, siihen aikaan, kun hän teki väitöskirjaansa. Olen saanut paljon eväitä niistä opeista hanketyöskentelyyn, työ- ja organisaatiotoiminnan ymmärtämiseen. Ken ei teoriaa kaihda, suosittelen kehittävän työntutkimuksen teoksiin perehtymistä lämpimästi.

Mietiskelin eräitä ilmiöitä, joita kohtaamme avoimen oppimisen edistämisessä. Asia jäi hautumaan mieleeni. Aamulla oli hahmottunut nelikenttä.

Nelikentän avulla saatoin itse ymmärtää kehkeytyvän toiminnan dynamiikkaa, muutamia kitkan aiheuttajia ja sitä rituaalinomaista ulottuvuutta, joka koulutuksiin liittyy (asiat eivät ole vaikeita, mutta tarvitaan uskon vahvistusta, kollektiivista muutosrohkeuden keräämistä). Opettamisessa koko toimintajärjestelmä on vahvasti rakentunut yksinäisen opettajan toimintaan ja siihen, että yksinäinen opettaja opettaa suljetun oven takana. Totta kai tehdään muutakin, mutta pelkästään koulurakennukset erottelevat ryhmät opettajineen erilleen ja pitävät opettajia ja oppilaita/opiskelijoita erillään välitunneilla ja usein myös ruokatunneilla.

(Selitystä: DIY = do-it-yourself eli työn ohessa omatoimisesti oppiminen, usein netin sosiaaliaalisia ominaisuuksia hyödyntäen, LMS = learning management system, perinteiset salasanoin suljetut verkko-oppimisen alustat.)

Kun nyt olen muuttanut työkotini ja kotikotini käsikirjastoja kotikotiini, vastaan tulee kaikenlaisia aarteita, kuten Avaimia avoimeen kouluun (toim. Olavi Kataja 1996) ja Mahdollisuudeksi avautuva koulu (Juhani Räsänen 1992). Niin ja tietenkin Piilo-opetussuunnitelma (Donald Broady 1986, Ivan Illichin on jossain... niin ja sitten oli sen yhden naisen kirja, joka oli ihan älyttömän hyvä, lukion pedagogiikka tai jotain sinne päin, pitää silmä tarkkana järjestää kirja-aarteita). Kyllä näitä juttuja on mietitty mielinkiintoisella tavalla kautta aikojen.

Räsänen kuvailee koulujärjestelmämme kivijalkaa, säilyttämistä (s. 25): "Säilyttävä oppiminen on ollut suomalaisen koulun hallitsevin ajattelutapa. Se on arvottanut kiinnostuksen yhteiskunnalliseen tasapainoon, konsensukseen ja samankaltaisuuteen." "Se parantaa kykyämme ratkaista tuttuja ongelmia mutta ei uusia tuntemattomia ongelmia." "Se on toiminut muutosta vastaan." Ai ai, miten herkullista tekstiä luvussa tutkintovimma. Eikä kyse ole opettajien rajoittuneesta toiminnasta vaan rakenteesta (s. 39): "Hän [opettaja] hikoilee opetuksen valjaissa, tuntee itsensä tutkimisen, arvioinnin, usein takanapäin käytävien keskustelujen ja tarkastelujen alaiseksi."

Oppimisen vapauttaminen ja oppimaan vapautuminen ei ole estetty. Nykyiset puitteet ja ymmärryksemme suovat paljon mahdollisuuksia. Olemme yllättävän sitkeän historian vankeja ja ylen hitaasti räpistelemme uusille urille. Kirjassa Avaimia avoimeen kouluun Martti Korhonen kirjoittaa (Kotkan lyseon lukiosta, kirjan tekijöinä ja nuorisokouluajatuksen ajajina useita edelläkävijöitä Kotkasta) luostarikoulun perinnöstä (s. 13): "Luostarikoulu on luonut paitsi asenteita myös käytäntöjä. Oppilaitosten välinen yhteistyö oli pitkään mahdottomuus. Toisaalta eristäytyminen vastasi ylläpitäjän, kirkon, ihannetta. Opiskelija keskittyi olennaiseen munkin tavoin muurien suojassa, pahalta maailmalta varjeltuna."

Tvt:n oppimiskäyttö

Verkko opetuksessa – opettaja verkossa, Sähköä opetukseen,  Verkkopedagogiikka, Bitit ja pedagogiikka, Tietotekniikka opettajan maailmassa... siinä muutamia kotikirjastoni teoksia alalta ja kolmelta vuosikymmeneltä.

Vanhimmassa teoksessa, Meisalon ja Tellan Tietotekniikka opettajan maailmassa ei ole yhtään hullumpi lähestyminen. Ensimmäisen luvun otsikoissa pureudutaan lyhyen ja pitkän aikavälin harhaan tietotekniikka-käsitten osalta, tieto-tietämys-osaaminen sekä data-informaatio -problematiikoihin, tiedon muuttuvaan luonteeseen sekä tiedon, tunteen ja taidon triadiin. Ja heti alussa otetaan nasevasti kantaa kysymykseen tietoyhteiskunnasta: "Yhtä hyvin tai paremmin voisimme puhua tietämättömyyden yhteiskunnasta." Tämä siis vuonna 1987.

Mielenkiintoista lukea 23 vuotta sitten kirjoitettua tekstiä tietotekniikan tarjoamista mahdollisuuksista koulun arjessa (s. 16):

"Kun tietotekniikka antaa mahdollisuuden vähentää rutiinityötä, korostuvat sellaiset koulun toiminnot, jotka eivät ole automatisoitavissa. Esimerkiksi inhimillistä vuorovaikutusta, luovaa toimintaa, aloitteellisuutta ja vastuun ottamista voidaan kehittää, samoin taiteellista ilmaisua ja luovaa ongelmanratkaisua. Sen sijaan irrallisia asiatietoja ei enää kannata päntätä päähän muistitedoksi, koska ne ovat helposti saatavissa tietopankeista, ja muistitiedon ajan tasalla pitäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Sen sijaan oivallukset ja elämysten hankkiminen tulevat tärkeiksi. Luontoakin on tämän vuoksi tutkittava itse luonnon keskellä eikä yksinomaan televisioruudulta tai tietokonesimulaationa. Tulevaisuudessa on ilmeisen tärkeää pystyä laatimaan omia tietämyskannan tyyppisiä kokonaisuuksia."

Ja edelleen kuin jatkona lauantaiseen kirjoitukseeni (ja siis tämän vanhan kirja-aarteen kaivoin juuri hyllyjeni kätköstä) Meisalo ja Tella toteavat vuonna 1987, että (s. 18) "Olennaisimpana ja todennäköisimpänä piirteenä voidaan pitää sitä, että oppilaat ja heidän opettajansa elävät jatkuvan opiskelun maailmassa, jossa kenelläkään ei ole oikeutta katsoa olevansa lopullisesti valmistunut tai täysin oppinut."

Lenkkipolun varrelta 3.6.2010 kolarin kokenut ritariperhonen. Miten murheellista, kun lento katkeaa. Kaunis ja uljas. Jaksavatko ihanteet ja visiot elää vuosikymmenestä toiseen? Kolarin kokeneita tietoyhteiskuntatoivon ritariperhosia on tullut kohdatuksi.

Tvt:n (tieto- ja viestintätekniikan) opetuskäyttö tai sosiaalinen media oppimisen tukena ovat ilmauksia, joilla on oma paikkansa. Sosiaalinen media on epämääräinen ja miten se eroaa netin käytöstä yleensä? Opetuskäytön korostaminen ja verkkopedagogiikka erikseen ovat aikansa ilmiöitä, kuten mobiili pedagogiikkakin. Voisikohan jo ajatella, että näin kolmannen käyttövuosikymmenen lopulla ilmiö alkaisi olla arkea? Voisiko puhua jostain sellaisesta kuin tvt:n oppimiskäyttö tai jotain. Lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tai pelkästä oppimisesta.

Oleellista on, että kaikki oppivat (tilanteen mukaan roolit vaihtelevat), vuorovaikutus, yhteistyö, kollektiivinen toiminta, asiantuntijaverkostot, oppimisverkostot...

Meisaloa ja Tellaa lainaten (s. 239):

"Monisuuntainen opetusverkko mahdollistaa ja kannustaa käyttämään vuorovaikutteisia opetus- ja viestintämuotoja. [...] sekä viestin lähettäjä että vastaanottaja ovat samalla henkisessä kosketuksessa toisiinsa." Ja teoksen julkistamisen aikaan ei siis vielä puhuttu sosiaalisesta mediasta!

Lähde: Meisalo, Veijo & Tella, Seppo (1987). Tietotekniikka opettajan maailmassa. Tietotekniikan opetuskäytön ja didaktiikan perusteita. Helsinki: Otava.

Mitä opettaja voi oppia? #tv0

Koulujen päättäjäispäivä ja kesäkauden avajainen. Sain kutsun Rikun ylioppilasjuhliin, mutta mummotehtävät pitävät kotipiirissä. Tuntuu nololta olla menemättä. Siksipä ajattelinkin kehua opiskelijoita ja erityisesti Rikua.

Opettamisen paras puoli on jatkuva oppiminen. Maailma on avoinna, ihmettelyn ja tutkimisen kohteena. Vaikka valmistumisesta puhutaankin, niin kyse on vain välietapeista. Myös opettajan ja opettamisen osalta. Joskus luokassa sattuneen mokan päälle totean, että tämä on mainio ammatti jatkuviin töppäyksiin. Päällimmäisenä muistan aina sen, kun ristin Jelessin Jesseliksi, voi nolo. Eilen illalla hänkin painoi lakinpäähänsä. Moka liittyy myös koulumuistoihini Rikun kohdalla. Minä pölvästi möläytin ääneen jotain, mitä ei pitänyt ääneen möläyttää. Ja nolona pyytelin anteeksi.

Ihmisen elämä on sellaista. On tyhmää epäonnistua, tunaroida, muistaa väärin, tietää puutteellisesti. Erehtymistä vaarallisempaa on erehtymättömyys. Se tekee ihmisestä ylimielisen. Jos ei koskaan mokaa ja nolostu, jos ei koskaan mene hämilleen ja harmittele omaa tyhmyyttään, jää laskeutumatta omalta korokkeeltaan.

Meillä opettajilla on välillä näkymättömät puujalat. Niillä me seisomme korkeuksissa. Sitten tulee huojahdus ja tupsahdus alas. Se on opettavaista. Niiltä, joita ajattelee opettavansa, oppii aina ja jatkuvasti.

Oppiminen on vuorovaikutusta. Itselleni jäivät muistiin kouluajoilta parhaiten opettajat, jotka jakoivat jotain elämästään kanssamme. En tarkoita avautumisia henkilökohtaisesta elämästä vaan avautumisia omista ihanteista ja asennetta. Samalla tavalla opettajana on tilaisuus kohdata ihmisiä erityisessä olotilassa, toisella tavalla verrattuna vaikkapa vanhemman rooliin.

Riku on taitava nuori mies. Osoittautui, että hän tiesi tietokoneista paljon. Opetin psykologiaa. Tarjosin vaihtoehtoisia tapoja tehtävien tekemiseen. Korviin tarttui muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä tietotekniikkaan liittyen. Taisin kysellä välillä myös sitä, miksi nykynuoret eivät ole pitämässä vallankumouksia ja muuttamassa maailmaa. Muistan kuinka Hanna vastasi, että nykynuoriso on taidokkaampaa manipuloimaan, hieman käänteispsykologiaa ja maailma pyörii, kuten he tahtovat. Välillä sitten ihmettelimme, että miten oppimistilaa koulussa voisi muuttaa. Nuorisolla oli hieno idea langattomasta, jolla pääsisi omilla vempaimilla nettiin (tiedän, on tutkimuksia, joissa varoitetaan langattoman vaikutuksista ihmislihaan ja voihan olla hyvä, että sekin juttu jäi yritykseksi).

Olen monesti miettinyt, miten käyttämätön resurssi koulunuoriso on. Rikun luokka, jota opetin päivälukion ykkösvuonna, oli innostava opettajalle. Kun kurssin alussa annoin pallon, että miettikää, miten kurssi pitäisi toteuttaa, kuuntelin korvat hörössä, kun 16-vuotiaat puhuivat onelmalähtöisestä oppimisesta.

Toiset pitävät pahana sana yrittäjyyskasvatusta. Minusta koulussa on paljon sellaista, jota voisi organisoida työpajoina ja projektiryhminä. Kokeilin kaikenlaista Vinkkiverkko-hankkeessa ja meillä oli rohkaiseva aloitus eri lukioitten oppilaskuntien yhteistyöstä sekä avoimesta alueellisesta nettiverkostosta. Riku perusti tuohon kokeiluverkostoon Bluescreen-ryhmän ja lupasi manata kaatuneet koneet henkiin. Kuinka ollakkaan, viikko ryhmän perustamisen jälkeen oma kotikoneeni kaatui siniseen lepotilaan. Ja Riku totta tosiaan pelasti, todella ammattitaitoisesti ja nopeasti.

Mikä onkaan motivoivampaa, kuin tehdä sitä, mitä harrastaa ja missä on hyvä. Omana kouluaikanani opettajat olivat sallivia ja joustavia, saimme toteuttaa monenlaisia projekteja ja tempauksia. Niistä jäi paljon hyvää oppia ja tekemisen rohkeutta elämän evääksi.

Se, että koulussa olisi tilaa eri ryhmien yhteistoiminnalle ilman roolirajoja, ei minusta tekisi koulua huonommaksi. Päin vastoin. Nyt elämme kouluyhteisön näkökulmasta puutteellista aikaa. Suurin pula on ajasta. Tiedon päähän pänttääminen nielee kaiken ajan, niin opettajilta kuin opiskelijoilta. Elämää ajatellen tietämisen taidot ja yhteisen toiminnan taidot olisivat myös oleellisia. Jos saisin valtaa, raivaisin ajan tilaa kouluihin ja halukkaille mahdollisuuksia toteuttaa yhteisiä ideoita. En ole itse koskaan huomannut, että käsillä tekeminen tai muu toiminnallinen harrastaminen olisi tehnyt tyhmemmäksi (ehkä autuus on siinä, ettei sitä huomaa). Unelmoin elävästä kouluyhteisöstä, jossa Rikun kaltaiset nuoret taitavat saisivat tilaa omille ideoilleen ja taidoilleen. Oppimisen vapauttamista... vallankumousta, kuten nyt puuhataan, kaikki ikään ja asemaan katsomatta tervetuloa yrittämään etsimään ihmettelemään.

Ja tämän bloggauksen keskeisimpänä: Onnea Riku, onnea kaikki tuoreet vastavalmistuneet! Elämä on ikuista keskeneräisyyttä ja juuri siksi kiehtovaa. Kiitos, kun olette olleet opettamassa meitä.

Muodollisesta avoimeen oppimiseen

Suuresti arvostamani Tuulion pedagogi on lähettänyt blogiavaruuteen viisaita mietteitä. Tätä 1.6.10 mietittyä  Tieto, uskomus ja intuitio sopii märehtiä pitkään, vaikka sanoina mietintö ei pitkä ole, mahtuu kevyesti siteesauksena tähän:

"Opetus liitetään tavallisesti tietoon. Puhutaan siitä, mitä tieto on ja mikä esimerkiksi on sen suhde  uskomuksiin ja intuitioihin.  Aktiivinen tieto on tietämistä, ja silloin on kyse tekemisestä.  Tietäminen tekemisenä taas liittyy havaitsemisen-tietämisen-tekemisen kokonaisuuteen. Uskomuksiin ja intuitioihin kytkeytyvät tunteet ja emotionaalisuus. Opetamme tietoa, uskomuksia ja intuitioita niiden itsensä avulla."

Tänään jätin vuodeksi jäähyväiset (aikuis)lukiolle. Yhdeksän vuotta formaalin kouluttamisen toimessa on ollut innostavaa ja kummallista. Kummastus on heittänyt tänne, netin sosiaalisille areenoille. Ja kehittelemään uusia lähestymisiä, kuten ilmiöpohjaista oppimista.

Filosofian opintojen myötä suhteeni tietoon on kyseenalaistunut entisestään. Muistan elävänä maanviljelijävuosilta Harjun maatalousoppilaitoksen (oppimiskeskuksen) silloisen (1993) rehtorin Olavi Ropposen toteamuksen siitä, että ihmiset ovat tehneet nämä määrittelyt ja ihmiset voivat myös niitä muuttaa. Kiveen hakattu pysyy kivessä, mutta elämä on jotain muuta.

Tietäminen tekemisenä on arveluni mukaan entistä arvokkaampi asia. Emme elä periaatteilla, emme strategioilla, vaan teoilla ja toiminnoilla. On valittava, on tehtävä, on otettava ote. Pidettävä huolta. Toimittava. Siis konkreettisesti, myös virtuaalisissa ympäristöissä.

Sosiaalinen media? Haipuva käsite, elävä ilmiö

Viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut yhä tyhmemmältä puhua sosiaalisesta mediasta. Mari Koisinen kirjoitti blogissaan aiheesta ja lainasi  Tuomas Rintaa: "Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä" Lähde: Tuomas Rinta: blogimerkintä 22.5.2010 Come get #some!

Mietin aamulla toiseen keskusteluketjuun liittyen aihetta ja kirjoitin: Miten voisi erottaa netin käytön ja somen? En itse havaitse enää eroa... no ehkä laskujen verkkomaksamiseen ei liity somea, mutta viimeksikin chattäilin pankissa asioidessani samaan aikaan 73-vuotispäivää viettäneen enoni kanssa... joo klo 01:30 yöllä ja se oli suunilleen samaa kuin olisin pankkikonttorissa rupatellut sattumalta viereiselle tiskille osuneen enoni kanssa. Tietysti koneellani chat oli eri välilehdellä kuin verkkopankki.

Kuvitan tänä kesänä blogiani päivittäisellä lenkkimatkalla (aina sama 5 km kierros) nappaamillani kuvilla. Tämä rispaantunut pressu kuvaa hyvin muodonmuutosta ja haipumista.

Tämä on tietysti hankalaa, kun suuret joukot alkavat juuri nappaamaan aiheesta kiinni, mutta viisaasti voisi loikatakin suoraan some-hypettelyn ohi netin sosiaaliseen käyttöön. Työkaverit tulevat taskuun eli kyse ei ole pelkästään pöydällä jokottävistä tietokoneista ja lankoja pitkin virtaavasta informaatiosta vaan kaikkialla tavoitettavasta netistä (no ei tietenkään ihan kaikkialla). 

Erikseen mobiilista puhuminenkin alkaa olla yhtä haipuvaa. Miksi erotella kiinteästi paikkaan sidottu netin käyttö ja mobiili käyttö, kun yhä useamman puhelin on tietokone ja kun musiikkisoittimellakin (iPod Touch) pääsee nettisivuille ja sovelluksiin ja laitteisto senkun konvergoituu ja palvelut senkun integroituvat ja mobiililiittymät notkeutuvat (kuten TweetDeck tai Facebook, joiden mobiililiittymä on jopa tietokoneliittymän kanssa tasavertaisesti kilpaileva).

Uutta näkökulmaa löytyy, kun uskaltaa ulos putkesta. Vapaus voi tietenkin myös ahdistaa. On niin selkoista, kun on reunat ympärillä.

Miten vaikeaa havaita arjen erikoisuuksia? #tv0

Eilen poimin lenkkipolun varrelta kaksi pientä ja huomaamatonta erikoisuutta. Mietin samalla sitä, miten vaikeaa on havaita arkista, tuttua ja silti erikoista. Vasta, kun joku ulkopuolinen kertoo, miten ihmeellistä tuttu on tai vasta, kun jokin tuttu häviää, arjen ihmeellisyyden huomaa. Erikoisuudet eivät aina ole edes harvinaisuuksia, ne ovat vain jotain, jonka ohi kuljemme huomaamatta.

Kävelemisen, hölkkäämisen, pyöräilyn ja uimisen erikoisuus on etenemisen hitaus. Ehtii katsella ja ehtii havaita.

Näillä seuduilla on aikoinaan ollut venäläisaatelin lahjoitusmaita ja linnuntietä vajaan kahden kilometrin päässä oli hirsihuvila, jossa venäläiskreivi seurueineen vietti aateliselämää. Puurakennukset ovat jo hävinneet, mutta kasvikuntaa on edelleen jäljellä. Liekö sitä perua seudulla erityisen kauniita lemmikkikukintoja. Ja vaikkei harvinaisia, niin kuitenkin erikoisia valkoisia lemmikeitä. Lemmikkejä on Suomessa muuten yhdeksän eri lajia.

L-kirjamen mukaan toisena arjen pienenä ihmeenä lehmät laitumella. Ne ovat katoamassa. Miten nopeasti muistikuvat laukkasivatkaan lapsuuteen lemien tallaaman laidunportin luona, rehevän heinän sijaan siinä kasvoi matalaa en-nyt-just-muista-mitä. Ja se tuoksu, lannan ja mullan ja kostean rehevän ruohon pistävän leveä hiukkasen makea leuhahdus.

Molemmin puolin kotitien vartta naapureissa vielä ainakin tämän kesän lehmät laiduntavat pellolla. Karjatilat keskittyvät, suurilla lehmätiloilla pihattonavetoissa lehmät pääsevät jaloittelemaan ja liikkumaan vuoden ympäri, parsinavetoissa majailevia lehmiä pitää ihan virallisten määräysten mukaan paimentaa laitumille vähintään parin kuukauden ajan. Karjatilojen vähentyminen on ollut huimaa. 20 vuotta sitten 1990 karjatiloja (siis lypsykarjaa, nauta- eli lihakarjatilat lasketaan erikseen) oli Suomessa yli 55 000. Nyt niitä on enää 17 000 kieppeissä. Lehmämäärä ja maidontuotanto eivät ole vähentyneet yhtä rajua tahtia, siis keskittymistä keskittymistä. Tälläkin kylällä tyhjenneitä navetoita on toistakymmentä. Täysiä enää muutama.

Sarvipäälehmätkin ovat harvinaistumassa. Nupopäitä lehmiä on ihan luonnostaankin, mutta nykyisin nupoutusta tehdään myös tarkoituksella, yleensä vasikoille, koska heiluvilla sarvilla on omat hankaluutensa, niin hoitajia kuin nautakavereita kohtaan. Ruokinta-automaatit ja pihatot ovat lisänneet nupouttamista. Nupopäät ovat tutkimusten mukaan rauhallisempia. Naapurin äpylit ovat ayrshire-rotua.

Tänään tulee viimeinen osa Lehmän vuosi -tv-sarjaa, joka on näin maalaissilmin mainiosti tehty. Siinä ei eletä idyllisessä menneisyydessä vaikka maalaiselämän ja ihmisten moninaisuus onkin mukana. Suosikkini, peräkammarin pojilta vaikuttavat Väkeväiset keittävät pontikkaa, mutta ovat myös villisian kasvattajia ja monipuolisia taidoiltaan, Seppo laulaa, Ahti maalaa tauluja ja herkkyyttäkin löytyy molemmilta. Tämän illan lenkki jääkin myöhäiseen, satakielten aikaan, Lehmän vuoden loppumisen jälkeiseen. EDIT: Ääh, se viimeviikoinenhan olikin jo sarjan viimeinen jakso tällä erää.

Vuodenvaihteessa hyviä lupauksia

Elämme vuodenvaihdetta. Kouluvuoden kalenterissa viimeisiä päiviä luetaan enää yhden käden sormin. Vuodenvaihteeseen liittyy aina hyviä lupauksia. Lupasin tänään tehdä joka päivä 5 km lenkin, kelillä kuin kelillä. Otan joka kerran kaksi valokuvaa ja mietin asioita. Kirjoitan mietteitä tänne. Syntyy toisto ja rytmi.

Matti Mäkelä puhuu Sääkirjassaan huoneihmisestä. En ole kirjaa lukenut, aion lukea. Olen kuullut Mäkelän puhuvan radiossa huoneihmisestä. Miten helposti me huoneihmiset lösähdämmekin mukaviin nojatuoleihimme, sohvan pohjalle, katselemme ikkunoistamme ulkoilmaa. Huoneihmiset ovat kehittäneet hienoja liikkumishuoneita, -halleja ja -altaita. Niihin siirrytään turvallisesti auton avulla, sisätilasta sisätilaan. Tuoksutonta, hajutonta, luonnonäänetöntä on huoneissa.

Vaan entä, kun uskaltautuu ulos huoneesta? Kehon liike liikuttaa myös ajatuksia. Oman lenkkimatkani varrella oli lukuisia kuulo-, näkö- ja hajuelämyksiä. Kurjet töräyttelivät mahtipontisesti koko illan, pienempien lintujen laulu loihti taikametsän tunnelmaa. Kaikki kukkii ällistyttävästi, pihlajat, sireenit, kielot, kurjenpolvet, ahomansikat (uskomattoman suuria ja terhakoita kukkia), lemmikit (lenkkireitin varrella harvinaisia valkoisia lemmikkejä ja kun osaa etsiä, myös vaaleanpunaisia). Pellot orastavat. Kuusen kerkät nuokkuvat pehmeinä ja vihantina. Voi autuutta.

Mietin matkan varrella kynnysten madaltamista, kohteena sosiaalisen median yhteiskehittelyverkostot. Aihetta pohdimme Sometime2010-laivajatkoilla. Kotiin palattuani odotti Ruohiston Jannen tuore bloggaus ja siinäpä sitä, kynnysten madaltamista, innostamista ja innostumista. Uutispäivä on ollut musta, lohduttoman öljynsotkuinen kaiken lisäksi. Ihmisiksi oleminen tuntuu olevan välillä niin mahdotonta. Ahneuden loppua ei häämötä.

Mutta mitä auttaa synkistely? Vie loputkin tarmot. Ryhdyn lukemaan kirjaa The Necessary Revolution - Working Together to Create a Sustainable World. Kirjan perusviesti on heti alkulehdellä: me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. Juuri siksi keskinäisten yhteyksien luomisella on merkitystä. Näyttää siltä, että olemme turhan myöhään liikkeellä. Kirja rohkaisee: meillä tällä pikkupallolla asujilla on kuitenkin kaikesta huolimatta myös hyödyntämätöntä yhteisluovuuden potentiaa. Jos meiltä kysytään, onko enää riittävästi aikaa, on paras vastata: meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Toiminnan aika.