maanantaina, elokuuta 24, 2009

Voiko kaukaa olla lähellä?

Mitenkähän asettaisin sanani, etten loukkaisi turhaan niitä, jotka kokevat ja ajattelevat toisin tästä asiasta... jos vaikka tähän eteen laitan varoitusmerkin: tämä on löysäpipoisesti kirjoitettu eikä arvostele eritavoin tuntevia. Riittääkö? Hymy vielä tähän ja ystävällinen katse.

Olen tehnyt viisi vuotta hanketyötä. Kaikki ovat jollakin tapaa liittyneet opetuksen ja koulun kehittämiseen, erityisesti tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämiseen. Olen tehnyt tuosta ajasta kolme vuotta sekä päivä- että iltatyötä ja hankehomma on aina ollut sivutyötä. Jonkinlainen kokemuksen syvä rintaääni siis.

Hanketyö voi olla hyvää, kun kohde on muu kuin hankerahojen imuroiminen omaan laariin mahdollisimman kevyellä työllä. Meillä on tässä mielessä ollut hyvää hanketyötä – hankerahat ovat koko ajan olleet pieniä, mutta into ja tavoite suuria ja niin on hyvä. Aitoa hehkua mukana.

Hanketyössä pitää välillä olla mukana kokouksissa ja koulutuksissa, palavereissa, neukkareissa, seminaareissa, konferensseissa, messuilla ja tapahtumissa, jopa laivalla (huh). Tänään eräs kollega huokasi syvään sitä, miten hartaasti istutaan ja puhutaan ja istutaan. Toinen taas, eri hankkeessa toimiva, pohdiskeli, miten tärkeää on olla kasvotusten, tavata oikeasti. Eräässä keskustelussa epäiltiin, että lähi- ja etäosallistumisen sekoittaminen hajottaa lähitilannetta, etäällä olevat ovat kumminkin etäällä ja luottamuksen syntyminenkin vaatii lähellä olemista.

Ymmärrän toki, meillä on pitkä kokemus ilman teknistä välittymistä olevasta kontaktista. Mutta meidän nyt vaan pitää oppia muihinkin. On pakko. Emme voi enää fyysisesti matkustaa surutta. Totta kai on kivaa olla samassa paikassa yhtä aikaa, jos on aikaa ja sopiva vire ja tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee. En tee sitä tyhjäksi. Mutta huolestuttaa, kun tämä on niin vaikeaa.

Osa meistä kykenee jakamaan olemistaan netin ja lähimaailman kesken. Osa meistä on tavattoman onnellisia, että voi säästää 11 tuntia matkustamista ja olla silti läsnä. Omalla tavallaan. Näitä kaukaa lähelle tulemisen menetelmiä pitäisi aktiivisesti kehittää ja laajentaa. Sometu on onnistunut tässä tosi hyvin.

Tapasin esimerkiksi pari viikkoa sitten Ronaldin yhdessä Sometu-kokouksessa. Olin fyysisesti Miehikkälässä, hän oli Espoossa ja palasi takaisin Etelä-Afrikkaan. Jutustelimme vielä kokouksen jälkeenkin. Löysimme yhteistä jaettavaa ammatillisesti ja hankketulevaisuuksien kannalta. En ole koskaan tavannut kyseistä Ronaldia muuta kuin netissä, mutta silti luotan häneen. Hän on Sometu-kontaktini ja LinkedIn-kontaktini, minulla on hänen sähköpostiosoitteensa, olen nähnyt hänen pikkuruisen profiilikuvansa ja jutellut hänen kanssaan julkisesti ja privaatisti netissä. Tiedän suunnilleen, mitä hän puuhaa ja millä mentaliteetilla. On harvinaista, että vastaava YYA-kontakti syntyy jossain kokouksessa.

Netti voi jopa helpottaa yhteistyösuhteiden ja verkostojen muodostumista. Olin keväällä hankeasioissa yhdessä museossa. Istuttiin tuntikaupalla hartaasti ja puhuttiin, suunniteltiin. Siellä oli tosi mukavia ihmisiä ja käyntikorttejakin sain monta. Mutta kun ei ole yhteistä nettiviestinnän tilaa, yhteiskehittely muuttuu hitaaksi, ylen hitaaksi, vaikka olisi miten ihanat ihmiset asialla.

On vienyt aikaa, että tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön hankkeissa on ryhdytty käyttämään tieto- ja viestintätekniikkaa hanketyön välineenä. Mutta mentaalisesti meillä on vielä matkaa. Ja nyt pitäisi jo loikkia, jotta saisimme viritettyä yhteistyöverkostoja omaa maata laajemmalle. Ihmiskunnan suuria ongelmia ajatellen nimittäin.

10 kommenttia:

Leena Helttula kirjoitti...

Kaukana voi olla todella lähellä. Suhtauduin aluksi epäröiden nettikontakteihin, mutta rehellisesti sanottuna se ei juuri poikkea käytöksestäni elävässä elämässä.

Ihmisten ystävällisyys epäilytti, kun ei ole small talkiin kasvatettu. Lähdin kaksi vuotta sitten katsomaan henkilökohtaisesti israelilaisia ystäviäni ja lopputulos on tavallaan pelottavakin. Jos en olisi heittänyt epäluulojani roskikseen, olisin menettänyt paljon elämässä!

Nykyisin annan kaikille mahdollisuuden ja olen huomannut, että maailma on täynnä ihania ihmisiä, joista on apua kaikenlaisissa ongelmissa, joita tietokoneiden kanssa ja myös työssäni kohtaan.

Ideoita ei voi pakottaa. Eivät ne välttämättä synny, kun on sovittu kokous niiden saamiseksi.

GTalkini on lähes aina auki. Jos jollain on kysyttävää, vastaan, ja kun homma on hoidettu, jatkamme kumpikin omia töitämme. Chatti ei siis usein ole edes pitkä.

Useat ystävistäni tekevät kaiken työnsä netissä. Taatusti tehokkaampaa kuin ruuhkissa ja kokouksissa istuminen.

Joskus vain harmittaa stereotypisointi: reaalimaailma on oikeaa, hyväksyttävää elämää, nettikontaktit taas jotain epäilyttävää, ei-toivottavaa toimintaa.

Heli kirjoitti...

Samaa kaukana - lähellä teemaa olen paljon miettinyt. Sitä on tavallaan koko ajan ns normaalien (?)ihmisten syytettävänä kun suosii nettiä yhteydenpidossa ja ystävyydenkin hoidossa. Tottuu tuohon ja antaa heidän puhua .. kun eivät muusta tiedä. Sitä vaan ihmettelee kehityksen hitautta ..

sinikka kirjoitti...

Hei Anne
Osuipa sopivaan saumaan tämä juttusi. Juuri tänään koulun kehittämisryhmässä ehdottelin erinäisten keskustelujen siirtämistä nettiin, kun pienetkään kollegaryhmät eivät tunnu millään löytävän yhteistä kasvokkain tapaamishetkeä, ja aikaa tuhraantuu ihmisten perässä juoksenteluun ja meetingien sovittelemiseen. Ei vaan ottanut tulta, kun on kuulemma niin vieras ympäristö, ja tappaa ihmisten välisen todellisen yhteyden ja kommunikaation. Niinpä niin...
Itsellä on hyvin smaanlaiset kokemukset 'netti-ihmisistä' kuin teillä. Olen
löytänyt 'sielunkavereita' ympäri maailmaa, joiden kanssa voin jakaa ja oppia paljon enemmän kuin oman koulun kollegojen. Näin vain on, enkä todellakaan tarkoita halveksia ketään, vaikka 'nettielämäni' helposti sellaiseksi ymmärretään. Joskus ei vain nappaa lähietäisyydellä, niin minä ainakin lähden mieluummin vaikka merta edemmäs kalaan.

Anne Rongas kirjoitti...

Edelleenkin nettituttavuudet yhdistetään nuoriin ja maailmasta eristäytyneisiin nörtteihin. Ihanan lohdullista Leena, Heli ja Sinikka, että olette kanssani lausumassa todistusta. Emme ole diginatiiveja ja silti olemme kokeneet verkkovuorovaikutuksen todellisuuden ja sen, että on harmillista leimata verkkovuorovaikutus hörhöilyksi. Se voi olla monella lailla tuottoisaa ja miellyttävää. Ainakaan se ei ole tunteetonta koneen kanssa seurustelua.

Timo Rainio kirjoitti...

Varmaan juuri noista mainitsemistasi monista "historiallisista" syistä tuppaamme asettamaan virtuaalisen ja todellisen usein vastakkain. Vaikka, kuten sanoit, ne voisivat parhaimmillaan tukea toisiaan. Helppo on ymmärtää, miksi pienen chattilaatikon tai hämärän kuvan ja pätkivän äänen avulla ei millään voi yhtä helposti rakentaa luottamusta. Mutta toisaalta nuo uudet välineet ovat mahdollistaneet sellaiset kohtaamiset ja sitä kautta syntyneet upeat jutut, joita ei ilman noita haparoiviakin kokeiluja moni meistä olisi koskaan kohdannut.

Minulla oli eilen ilo olla tilaisuudessa, jossa tiedonvaihdon tilojen todellinen guru Ikujirō Nonaka kertoi ajatuksiaan. Tilaisuuden keskusteluissa moneen otteeseen mietittiin kysymystä todellisten ja virtuaalisten tilojen erilaisuudesta. Meillä on aika hyvin tiedossa ja mietittynä erilaisia työkaluja ja toimintatapoja kuinka "perinteisissä tiloissa" yhteisöllisyyttä rakennetaan. Virtuaalimaailmoissa sen sijaan olemme vielä alkumetreillä. Joskus asiat vaan toimivat ja joskus taas eivät ja onnistuneidenkin juttujen toistuminen jossain toisessa kontekstissa ei ole ollenkaan varmaa. Tämä varmasti yksi syy, miksi kaikista eduista huolimatta pitäydymme harmillisen usein vanhoissa toimintatavoissamme.

Anne Rongas kirjoitti...

Pidän Timo tärkeänä tuota lähestymistäsi eli ymmärrämme, miksi ja emme toitota, että tässä on totuus ja tämä toimii. Merkintänikin alkoi mietinnällä, että miten olisi loukkaamatta niitä, joiden näekmys on erilainen. Eipäs-juupas-kiistelyillä ei edistetä verkkovuorovaikutuksen laajenemista. Mutta herätys olisi silti tarpeen, niin suuria hyötyjä aivan käden ulottuvilla ilman inverstointeja ja bonuksena vielä ajan ja energian säästöä. Notta mikä ettei!

Outi kirjoitti...

Voi miten osui kuin naulan kantaan tuo mitä Heli sanoo: "Sitä on tavallaan koko ajan ns normaalien (?)ihmisten syytettävänä kun suosii nettiä yhteydenpidossa ja ystävyydenkin hoidossa."

Jos minä en jostakin kumman syystä kestäisi sitä, että netin kautta syntyy yhteistyökuvioita, olisin melkein jo kuollut nälkään. Siis työmahdollisuudet olisivat huomattavasti kehnommat täältä kehäkolmosen pohjoispuolelta käsin. Ja miten paljon olemista ja elämistä rikastuttaakaan se, että verkostoon on löytynyt saman alan ihmisiä muista kansallisuuksista.

Petri kirjoitti...

Kaunis ja tarkkanäköinen kirjoitus. Nyt vasta huomasin Tuijan vinkkaamana. Hymyjä ja aurinkoa Annelle ja kommentoineille!

tuomo.turja kirjoitti...

Yhteydenpito voi ola velvollisuus, tapa, ilo tai intohimo. Se, millaiseksi se muodostuu, ei käsittääkseni voi olla riippuvainen välineestä, jota yhteyttä pidettäessä käytetään.

Sen sijaan inspiroitumisella on merkitystä. Kun inspiraatio syttyy vuorovaikutussuhteeseen, on oikeastaan melko yhdentekevää, pätkiikö yhteys vai pitääkö toista kädestä kiinni. Ihminen pystyy niin taitavasti täydentämään kommunikaation aukot ja korjaamaan virheet, ettei ongelmia ainakaan kovin helpolla pääse syntymään.

insparoitumiseen vaikuttavat ennakko-odotukset. Voisi puhua odotushorisontista. Tässä tullaan esimerkiksi kontrolliodotusten ongelmaan.

Sanotaan vaikka, että videoneuvotteluyhteyttä kokeilevalla opettajalla on sellainen odotus, ettei hän juurikaan pysty kontrolloimaan vuorovaikutustilannetta, siis vuorovaikutussuhdetta. Todennäköisesti tämä opettaja ei pysty lainkaan inspiroitumaan siinä suhteessa eikä näin ollen saa eikä anna sitä hyvää mitä joku toinen vastaavassa tilanteessa saa.

Tukemalla ja rohkaisemalla pystytään auttamaan uusien välineiden käytön odotushorisonttia. Silti muutos on aina lopulta kiinni suhteessa olijasta itsestään.

Tästä asiasta voisi tehdä vaikkapa väitöskirjan - sitten joskus. Tosin, kuten Anne viittasi, maailma on tilassa, jossa ei ole aikaa muuttaa asioita perinteiseen tapaan.

Anne Rongas kirjoitti...

Hienosti kiteytetty Tuomo! Pienelläkin viestillä voi kohdata toisen, tukea, antaa inspiraatiota.

Muistan, miten kerran olin livekonsertissa ja aivan haltioissani, kun kotimatkalla kaverini arvosteli koko esityksen lyttyyn erittelemällä erilaisia virheitä, joita esityksessä oli. Etäyhteyksissä vaaditaan nykyään yhä useammin hifistellen täydellisyyttä.

Leikkivä mieli, kokeilunhalu ja huumorintajuisuus auttavat asiaa. Täydellisyydentavoittelu on lamauttavaa. Mikään ei riitä, ikinä.