Opiskelu sujuu pilvenhattaralla

iPhonella saa helposti kuvia Evernoteen / Postachioon.

Tee kuten opetat ja tavoittele uuden oppimista. Näillä aatoksilla lähdin verkko-opiskelemaan Ouluun Jari Larun vetämälle avoimen yliopiston kurssille Digitaalinen media opetuksessa ja oppimisessa 2 op. Opetan olemaan aktiivinen oppija, tekemään itse, kokeilemaan, arvioimaan, olemaan utelias – että sellainen pitäisi sitten itsekin olla.

Kurssi sisällöltään on minulle tuttua asiaa, mutta tiedän, että tutusta asiasta saa aina irti lisää. Hektisen työtahdin keskeltä vain on ollut tuskaisaa löytää koloa todelliselle opiskelulle. Vihdoin löytyi yö, jolloin en nukahtanut iltauutisiin. Ahkeroin ensimmäistä osiota aamuyölle saakka ja yllätys, heräsin pirteänä jatkamaan.

Kurssilla on minulle sopivaa pelillisyyttä. Rakenne on hyvä: on kunnolliset luennot (tallennetut online-luennot), on tehtävät ja sosiaalista juttelua. Tehtävät on muotoiltu niin, että voin luoda itse oman polkuni. On aiheita, joista voin valita suorituspisteiden keräämisen.

Voin siis ohittaa mennen tullen tutut asiat ja asettaa sopivan riman. Tutuissakin asioissa voi olla pahoja aukkoja. En esimerkiksi ollut koskaan täyttänyt valmista Opeka-kyselyä, vain testijakson version. Se oli iloinen yllätys: toimi hyvin ja pani ajattelemaan (valitsin vapaan sivistystyön, kun kerran aikuisten henkilöstökoulutusta enimmäkseen nykyisin teen).

Olen aina silloin tällöin opetellut Evernoten käyttöä, erilaisia ominaisuuksia (ks. Opi Evernote -blogi). Jokunen aika sitten kokeilin Evernoteen yhdistyvää bloggauspalvelua, Postachiota. Postachio toimii niin, että Evernoten muistikirja ja Postachio-blogi linkitetään keskenään ja sen jälkeen kaikki muistiinpanot, jotka täggään kyseisessä muistikirjassa 'published', julkaistuvat automaattisesti blogiin.

Opiskelussa on hyötyä siitä, että kaikki sisällöt ovat Evernotessa, koska sisältöjen hakeminen on helppoa, tekstejä voi yhdistellä mahdolliseen lopputyöhön ja ne ovat kaikenlaisilla laitteilla helposti saatavilla. Pilvessä siis.

Maksutta voi olla yksi Evernoteen kytketty Postachio-blogi. Kurssiblogini löytyy osoitteesta http://digimedia.postach.io/.

Tottahan toki saman asian voi toimittaa monella muullakin tavalla, myös lyijukynällä ja ruutuvihkolla. Mutta haluan myös kurssin aiheen ja sisällön puolesta kokeilla jotain uutta. Tänään tein esimerkiksi Windows-tabletiolla muistiinpanon, jossa pohdiskelin eri käyttöjärjestelmien vaikutusta monilukutaidon teknologiseen osaan (on puhuttu digitaalisesta lukutaidosta, medialukutaidosta, informaatiolukutaidosta jne.).

Postachio toimii tähän malliin:

Lukion OPS-uudistus... ihan menee fantasian puolelle

Nyt tuntuu siltä, että pitää välttää puhumista. Ainakaan ei saa lausua sanoja lukio, sivistys ja ilmiöoppiminen kuin ehkä nurkan takana netin ulottumattomissa.

Suomalaisen lukion uudistaminen etenee outoon malliin. Perusasteen opetussuunnitelmauudistusta on avattu kaikelle kansalle useampaan kertaan ja netitse. Nyt se on auki viimeistä kertaa. Sinne vaan, kuka vain suoraan vaikuttamaan 15.5.2014 saakka. Vaan entäs lukio? Salamyhkäisesti pullahti viime vuonna kolme mallia, joista sai sitten valita ja vähän kommentoida, asianosaiset. EIKUN EDIT:... ei sentään salamyhkäisesti pullahtanut, näin lyhyt on ihmisen pieni muisti, onneksi kollektiivinen muisti toimii, kun oman hölmöytensä paljastaa eli alku meni hyvin lukiossa, lupaavan hyvin. Eli peruskoulun tuntijako työstettiin virkamiesvoimin ja jätettiin helmikuussa 2012, asetus säädettiin kesällä 2012 ja tämän jälkeen OPH pääsi avaamaan kiittelemäni julkisen keskustelun. Lukion valmistelussa oli laaja edustus: OAJ, rehtoreita, lukiolaisia, ammattiin opiskelevia, opinto-ohjaajia ja tutkijoita. Tämä loppuosa menee pipariksi, jos aikataulusta pidetään kiinni. Tavoite saada uudet OPS:it käyttöön 2016 tarkoittaa, että rinnalla kulkee yhtä aikaa ja eri tahtiin lukioverkkouudistus, järjestämislupien hakeminen ja siinäpä sitten ei tiedetä tällä aikataululla koulukohtaisia opetussuunnitelmia värkätessä, onko omaa koulua kohta olemassa. Varsinkaan perusopetuksen kaltaiseen avoimeen kuulemiseen ei jää aikaa.

Näemmä opettajien ammattijärjestökään ei ole enää asianosainen.

Toisen asteen kehittäminen tuntuu poukkoilulle ja haiskahtaa kabinettipolitiikalle, joka siis tappaa demokratian arvoisat ministerit, kansanedustajat ja muu kabinettijoukko. Hyi! Poliittisena manooverinä päätettiin jatkaa oppivelvollisuusikää, jotta tehtäisiin hyvää nuorisolle (tilastot kauniimmiksi tai jotain). Miten nuoren syrjäytymistä estää se, jos koulu ei ole maittanut vuosikausiin ja sitten sitä saa vielä vuoden jatkaa. Samaan aikaan ryhmäkokoja kasvatetaan, kouluavustajia ja eritysopetusta vähennetään, siellä täällä pakkolomautetaan opettajia. Jossain vaiheessa väläyteltiin sitä, että valtio hankkii oppikirjat kaikille toisen asteen ensimmäisen vuosikurssin nuorille. Aikatauluista ja toteutusmalleista liikkuu huhuja. Avoin hallinto ei kuulu tähän. Eihän tyhmille tarvi kertoa kuin päätökset. Ihan tulee mieleen hölmöläisen peitto. Ja kaiken kukkuraksi rahoituslaskelmissa on käytetty jotain rakettitieteellistä matematiikka, ministeriön laskema kustannus oppivelvollisuusiän nostamisesta on 20 miljoonaa ja kuntaliiton laskelma 118 miljoonaa. Lukion rahoitusta leikataan 200 miljoonaa, mikä lähenteli siis muistaakseni kolmannesta nykyrahoituksesta (korjatkaa, en ehdi tarkistaa, kun en muista, mistä tarkistaisin).

Velvoitteet siis kasvavat, rahoitus kutistuu ja vielä samalla lukioverkko laitetaan isolla kädellä uusiksi. Ihan niin kuin tätä hommaa ei nyt johdettaisi yhtään mistään. Ei ole ihme, että lukio-opettajilla hermo kiristyy. Sitten siinä rytäkässä kaikki uudelta haiskahtava pääsee syntipukiksi. Viimeisten viikkojen aikana lähes jokaista lukiomaailmaa koskevaa innostuvaa viestiä lukuisissa Facebookin ryhmissä on kommentoitu negatiiviseen sävyyn.

Suomessa on ollut tyypillistä hakeutua samaa mieltä olevien kanssa olemaan yhdessä samaa mieltä. Verkkokeskustelu vauhdittaa asioiden yksioikoistamista ja yksikertaistamista. Lyhyiden keskusteluviestien tulkinta on ongelmallista (kuten tähän aluksia referoimani viestin oma väärinymmärrykseni omakohtaisesti muistutti). Keskusteluissa on ollut havaittavissa kärjistymistä. Innostuneita toppuutellaan:  tuossa on taas joku yhden totuuden fakki-idiootti tai lapsellinen fantasia. Tietokoneiden tilalle kaivataan kynää ja paperia. Opettajajohtoisen opetuksen puolustuspuheita pidetään.

Klikkaa kuvaa, saat suuremmaksi.

Keskustelu on saanut jo vahvoja värejä, emootiot tunkevat kielenkäyttöön, asetelmaan rakennetaan rintamalinjoja, polarisoidaan, syytellään, ammutaan ideoita alas ilman vaihtoehtojen tarjoamista eli tyyli on kuten riitelevillä sisaruksilla. Uusi (uudelta näyttävä) niputetaan herkästi vastustettavaksi uhkaksi ilman tutustumista.

Nyt on ihan iso johtamisen ongelma. Muutokselle ei ole rakennettu aikaa. Ihmisiä ei ole kuunneltu. Hallinto kävelee alamaistensa yli. Minusta tämä lukion OPS-uudistus näyttää etenevän niin törkeän huonosti, että ei voisi kuvitella elettävän 2010-luvun Suomessa.

Siinä pesuveden kanssa on nyt sitten ahdistuksen syntipukiksi manattu monissa yhteyksissä hallituksen ehdotuksiin sisältyvää valinnaisuutta edustavia teemaopintoja ja niiden taustalla olevaa ilmiöpohjaisen oppimisen tulokulmaa. Kannattaa lukea Ilmiöoppaastaa Hannu Linturin artikkeli Ilmiöpuusta ja sen juurista (sivut 11-27). Kyse on opetuksen toteuttamistavasta, jota on ympäri Suomea tehty pitkään ja juuret ulottuvat yli 100 vuoden taa. Ja KYSE EI OLE opetustavasta, jolla korvattaisiin aineenopetus. Kynille ja papereille on aina käyttöä, paperikirjoille samoin, kuten myös hyville luennoille. Nyt ei olla oltu kaatamassa vanhaa ja jyräämässä sitä, vaan rikastamassa, tuomassa rinnalle. Maailma ei ole joko-tai, se on sekä-että.

Miten tuo Arimäki-Sallisen muutosaalto onkaan noussut mieleen viime viikkojen keskustelun kanssa. Keskustepuheenvuorot menevät toistensa ohi. Ihmiset eivät jaksa kuunnella toisiaan. Missä on dialogi?

Ihmeellinen kuvankäsittely

Valokuvaus on aikojensa alusta kuljettanut rinnallaan halun muokata kuvia hyviksi, esteettisesti miellyttäviksi, sopiviksi sisältönsä puolesta tai muuten ajan, paikan ja kulttuurien arvon mukaisiksi. Hupaisia esimerkkejä leviää netissä siitä, miten tämä ihanteen tavoittelu on jopa photoshoppauksen ammattilaisilla välillä lähtenyt käsistä, kuten silloin, kun mallilta katosi käsi.

Tavallisen valokuvaajan kuvankäsittely rajautui pitkään rajauksen voimaan. Retusointi eli kuvien jälkikäteinen korjailu oli vain valokuvaamojen ja itse kuviaan kehittäneitten mahdollisuus. Vielä digikuvauksen alkuvuosina ainoita laajemmin saatavilla olleita keinoja oli punasilmäisyyden poistaminen, johon oli tarjolla ensin korjauskyniä, sitten lisäsalama kameraan, sitten digitaalisia apulaisia ja kuvankäsittelyohjelmien ominaisuuksia.

Photosphop oli kallis, aivan järkyttävän kallis tavalliselle valokuvaajalle – ja maailman paras kuvankäsittelyohjelma (hintaluokka markka-aikana kymppitonnin tienoilla). Hyvien kavereitten kautta siitä toki saattoi saada laittoman asennuksen koneelleen. Photoshop Express oli kohtuullisempi hinnaltaan (pari tonnia) ja sillä sai paljon aikaan. Avoimen lähdekoodin Gimp tarjosi hiukan kimurantin käyttöliittymän kautta samoja ominaisuuksia, mutta kyllähän nämä kaikki vaativat kärsivällisyyttä ja perehtymistä.

Ja sitten kuvankäsittelyn maailma muuttui. Muistan hyvin sen hetken, kun Jere Rinne kertoi minulle 8.10.2010 MindTrek-konferenssissa iPhone-sovelluksesta PS Express. Kosketusnäyttö on mullistavaa kuvanmuokkaajalle. Kryptiset asiat muuttuvat hipaisukokeiluksi, jossa voi helposti yrittää yhtä, ottaa pakkia, yrittää toista, käyttää automaagia ja nappailla lukemattomia versiota. Se, mikä filmin kehittämisen ja retusoinnin aikaan oli hidasta, hankalaa ja kustannuksiltaan tavallisen harrastajan ulottumattomissa, muuttui digitaalisen valokuvauksen myötä leikiksi, huvitteluksia ja loputtoman kekseliäisyyden ihmemaaksi.

Mobiililaitteiden suosituimpia sovelluskategorioita on valokuvaus ja heti kylkeen myös videokuvaus ja nämä kaikkine muokkausominaisuuksineen. Videon muuntaminen 1920-luvun mykkäfilmiin muotoon käy kädenkäänteessä. Valokuvasta saa hetkessä 1970-luvun Polaroid-tyylisen.

Kuvien säätäminen ja muokkaaminen kosketuksella on sanan täydessä merkityksessä intuitiivista. Ei tarvitse opetella pitkien ja kalliiden kurssien avulla sovelluksen käyttöä: sen kun kokeilee. Lukuisat sovellukset ovat maksuttomia ja hyvät maksulliset purkkapussin hintaluokkaa.

Kuvaamiseen ja videointiin liittyviä sovelluksia on lukemattomia. Hyvien löytäminen ja muistaminen on oma taiteen lajinsa. Kertakokeilu voi tehdä suuren vaikutuksen, mutta kun hyviä on kymmenittäin. Siksipä laitoinkin alulle taulukon, johon keräillä hyviä, toimiviksi havaittuja sovelluksia. Voit ilmoittaa myös lomakkeella omat suosikkisi (taulukon suora muokkaaminen ei ole kovin helppoa mobiililaitteilla ja tulipa samalla havaittua, että aiemmin toiminut erittäin hyvä luettelonäkymä on poistettu Google-laskentataulukosta)!

Tämän bloggauksen innostajana oli se, millaisen peukutusvyöryn sai eilen sohvalla lojuessani värkkäämäni kuva (ja sama Instagramissa). Sovellus, jolla sen tein, Union, osui silmiini puoliunissaan kännykkäsurffaillessani. Teki heti vaikutuksen. Kokeilin. Kokeillessa tuli mieleen väsätä sisällöltään omannäköinen kuva, tähän paikkaan, tilanteeseen ja jotenkin tyypillisesti omaksi kokemani omasta mielen maisemastani. Taustakuva on kotirannasta napattu viime viikon tiistaina (15.4.2014) ja naamakuva tämän vuoden loppiaisena olkkarin ikkunan äärellä, siinä, minne tuo järvinäkymä näkyy. Alkukuvat ja kooste siis puhelimella värkätty ja kömpelöllä sormella. Taika syntyy kokonaisuudesta. Kaiken ei ehkä edes tarvitse olla täsmälleen, siksi puhelimen kamera riittää. Elämäkään ei ole täsmälleen ja täydellisesti.

Tuli joukkoluettua sanomalehteä eli Storify prosessilukijan apuna

Viikonloppulehtilaatikko L9 Rautalahdentie

Ajatuksella lukeminen ja verkkolukemisen silmäilevä informaatiovirtaa seulova lukeminen voivat yhdistyä. Tässä tarina tältä aamulta.

Aamun Hesari odottaa edelleen tuolla puolen kilometrin päässä viikonloppulaatikossa noutamista. Hitaisiin viikonloppuaamuihin kuuluu someviestien kuikkiminen. Tänään virrasta pomppasi kahtena nostona Hesarin juttu professori Beng Holmströmin haastattelusta. Juttu oli otsikoitu: Tunnetun talousprofessorin arvio suomalaisista: Ylikoulutettuja alisuoriutujia. Nuo kaksi nostoa olivat ristiriitaisia: toinen myötäili juttua ja toinen kritisoi.

Luin jutun ja mietin sen sanomaa. Luin kommentit ja Twitter-viestit. Mietin aamupuuhaillessani. Jäsentelin virtuaalisten juttukumppaneiden kanssa haastattelua. Kokosin jäsentelyn Storify-palvelun avulla, joka on hyvin näppärä tähän tarpeeseen. Otsikoin ja laitoin välikommentteja. Ryhmittelin kommentteja.

Tulin siinä samalla miettineeksi, miten hyvä väline Twitter ja muu netti Storifyn kanssa olisi lukiolaisille verkkolukemisen opetteluun samalla kun sisällön kautta voidaan tutkia haluttua aihetta. (Katso palvelun oma käyttöopastus.)

Vaikka verkkoviestien virtaa ja nettilukemista syytetään pinnallisuudesta, niin totuus on rikkaampi, kuten aina kärjistysten kanssa. Sama kapine tarjoaa myös mahdollisuuden etsiä useita näkökulmia, kaivaa taustoja, kuunnella eri tavoin ajattelevia.

Paperilehti jää täällä yleensä sille huonolle silmäilylle. Nettiä tulee luettua enemmän ajatuksen kanssa. Paperinen tulee vain viikonloppuna. Hieman kannatuksen vuoksi. Ja sen kanssa saa täyden pääsyn digitaaliseen. Saunan uunikin kaipaa kuitenkin oman osansa.