Yhteisöllinen oppimisen design ja taikapussin heilautus

Online Educa Berliini nähty ja koettu toisen kerran. Eivät Pohjanmeren myrskytkään karkottaneet päivänpaistetta ja tähtipölyä päänupistani. Sain valaistuksen ja intopläjäyksen. Unelmajutut ovat mahdollisia. Joku tekee niitä jo. Työpaja löi ällikällä.

Arpomalla valitsin keskiviikon 4.12. työpajoista sellaisen, jossa luki learning co-design. Ennakkoon oli tullut jo pieni valmistava tehtävä. Pääsimme maistiaisina kolmessa tunnissa kokeilemaan suunnitteluprosessia, joka aitona toteutuksena kestää koko työpäivän.

ESR-projekti pörrösi taustalla: Meeting teachers' co-design needs by means of Integrated Learning Environments eli METIS. Kehitteillä on avoimen lähdekoodin härveli ja avoimen yhteisöllisen jakamisen ja kehittelyn foorumi, joka antaa menetelmiä ja työvälineitä sekä oppimisprosessien suunnitteluun, muotoiluun että konkreettiseen rakenteluun. Taustalla on 10 vuotta kehittämistyötä, nyt menevä hanke jatkuu 2015 ja vakuuttivat, että homma jatkuu. Nykyisellään työskentely-ympäristöä oli koeajettu vasta muutamassa työpajassa, mutta kokemukset olivat olleet lupaavia.

Lyhyesti:

• ovat perustaneet ja avanneet opettajille yhteisöllisen suunnittelun verkkoympäristön: Integrated Learning Design Environment eli ILDEn
• ILDEssä jokainen voi luoda omia suunnittelun apuvälineitä sekä suunnitelmia (LdS Learning design Solutions), tagittää niitä, lisätä CC-lisenssejä, jakaa niitä muille yhteiseditointia varten (ympäristössä voi perustaa myös ryhmiä ja jakaa sisältöjä ryhmille), julkaista avoimeen verkkoon sekä kopioida, selata ja kommentoida toisten jakamia tai julkaisemia
• ILDEssä on valmiina useita erilaisia ideointiin ja suunnitteluun sopivia mallipohjia, esimerkiksi kurssikartta tai käyttäjälähtöiseen suunnitteluun luotuja persoonakortteja
• ILDEssä voi rakentaa havainnollisen visuaalisen työvälineen avulla oppimisprosessin vaiheet, sovittaa vaiheet toiminnallisiin rakenteisiin ja pedagogisiin malleihin sekä tietylle oppijaryhmälle ja tiettyyn virtuaaliseen toteutusympäristöön
• GLUE-PS:n avulla koko rakenteen voi viedä virtuaaliseen oppimisympäristöön, tällä hetkellä MediaWikiin tai Moodleen
• ILDEn voi perustaa tarvittaessa kokonaan suljettuna järjestelmänä omalle palvelimelle

Alla muutamia kuvia työskentelystä: oppimisprosessin rakenteen suunnittelu sujuu visuaalisen työvälineen avulla, työvälineessä näkyy mm. jokaisen oppijan polku, kuvassa näkyy pyramidimalli, jossa ensin jokaisella on yksilötehtävä, sen jälkeen jakaudutaan ryhmiin ja lopuksi työskennellään kaikki yhdessä:

Kun opintokokonaisuus on suunniteltu valmiiksi, se viedään haluttuun ympäristöön. Pohja säilyy ILDEssä ja samaa rakennetta voi siis jakaa muille, muokata, monistaa ja varioida. Ensimmäinen rakennustyö vaatii askartelua, mutta kokemus oli vaikuttava.

Yishay Mor, Davinia Hernández-Leo ja Yannis Dimitriadis

Työpajan vetäjä professori Yannis Dimitriadis Valladolidin yliopistosta Espanjasta korosti, että verkkototeutusten designissa on tärkeää päästä korkeammalle abstraktiotasolle kuin mitä normaalisti tehdään: visualisoinnin avulla suunnitelmista tulee havainnollisia ja kommunikoitavia, niitä voidaan arvioida ja kehittää pedagogiyhteisössä ja mikä myöskin erittäin merkittävää, niitä voidaan jakaa ennen sisältöjen sijoittamista eli sama rakenne voi toimia sopivasti muokaten useilla kursseilla eri oppiaineissa. Näin päästään kiinni yhteisölliseen pedagogiseen designiin.

Video esittelee nyt vielä demovaiheessa olevaa työskentely-ympäristöä:

- - - - - - - - - - -
Jälkikirjoitus muutama tunti myöhemmin. Kirjoitin Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään aiheesta ja talletan tähän sinne pähkäilemäni lauseet:

Tässä ryhmässä ollaan kiinnostuneita TVT:n roolista opetuskäytössä. Viime aikoina näemmä vähän ajautunut vastakkainasetteluihin ja hyvä-paha-akselille TVT:n osalta jutut. Niputetaan helposti, vaikka pitäisi ehkä purkaa enemmän osiin, vaiheisiin, kontekstiin, kohderyhmälle. Ja löytää TVT:n luonteva rooli. Reseptiksi toivoisin enemmän suunnittelua ja muotoilua, lisää laatua ja tämä kaikki vielä vähenevällä työtaakalla. Tarvitaan apuvälineitä ja vertaistyöskentelyä. Online Educa Berliinissä sain maistiaisia teknologian mahdollisuuksista opetuksen tukena tässä mielessä (linkki tähän bloggaukseen).

Aalto-yliopistollakin tapahtuu mielenkiintoisia samalla alueella: http://edukata.fi/fi/

Oppimisen suunnittelussa ja muotoilussa (desing) astetta korkeampi abstraktiotaso avaa keskustelun yleisempiin tavoitteisiin, menetelmiin, työtapoihin, etenemisen vaiheisiin, oppimisprosessin suunnitteluun, oppijan polkuun ja sen tukemiseen, arvioinnin ja palautteen järjestelyihin. Monipuolisuus on tärkeää, samoin motivointi, mielekkyys, merkityksellisyys, kiinnostavuus, selkeys, tavoitteellisuus, oppijan aktivoituminen. Miten näitä ja muita asioita voisi tukea hyvällä suunnittelulla, hyvillä menetelmillä, hyvällä sisällöllä?

Design-osaajilla on paljon annettavaa opetusalalle. Prosesseja, malleja, apuvälineitä, työskentelytapoja. Meillä olisi huimasti opittavaa tässä suhteessa. Nyt kinastellaan nyansseista, käytetäänkö sahaa, kirvestä vai puukkoa (RT, iOS vai Android tms.). Kunpa päästäisiin luomaan tukevia rakennustelineitä ja hyödyntämään sitä, missä olemme kumminkin ihan tosi hyviä: pedagogisia malleja, oppimisprosessiajattelua, oppijalähtöisiä menetelmiä ja työtapoja.

Itse kaipaan selkeyttä nykyisen hukuttavan ja vyöryvän sälän sijaan. Nousua vuorille, näkymää vähän kauemmas ja siitä suunnistaen taas lähelle, käytäntöön, aitoon toimintaan, jossa jokaisen ei tarvitsisi loputtomasti keksiä pyörää uudelleen. Nyt tämä TVT:n opetuskäyttö on vähän kuin pommin jäljiltä, sirpaleista ja rikkonaista. Paljon hyvää tehdään ja tapahtuu, onneksi sekin nousee esiin. Osaamista meillä on valtavasti, kun vain saisimme kaiken potentian hyvin hyrräävään systeemiin.

EDIT: Salla Vainio vinkkasi samaan saumaan toisen aihepiiriin liittyvän eli Learning Design Support Environment.

Mahdollisuuksien viidakoista oppimisen suunnitteluun ja muotoiluun

Nokka kohti Online Educa Berliiniä, sopivasti Valtakunnalisten virtuaaliopetuksen päivien kautta koukaten. Sisustamme Berliinissä osastomme Kuusikko-kankaalla. Tässä bloggauksessa menen tiheään viidakkoon.

Osuvatkin nuo molemmat tapahtumat mehukkaaseen tilanteeseen, PISA-tulosten julkaisuviikolle. YLE:n haastattelussa Kirsti Lonka toteaa: "Toisaalta ne [PISA-tulokset] ovat jossain määrin estäneet koulun kehittämistä, koska monet ovat ajatelleet, että mitään ei pitäisi muuttaa."

Internetin ja muun digitalisoitumisen myötä oppisisällöt, oppimisympäristöt ja oppimiseen liittyvä tiedonkäsittely sekä vuorovaikutus ovat saaneet vyöryksi voimistuvan määrän uusia ulottuvuuksia. Näistä kaikista avautuvista mahdollisuuksista voi hyvin valjastettuna olla paljon iloa ja hyötyä sovitettuna oppijaryhmälle, yksittäisille oppijoille sekä oppimisen tavoitteisiin ja opittaviin kohteisiin ja osaamisiin.

Mahdollisuuksien viidakko vaatii jo nykyisellään niin laaja-alaista perehtymistä, että vanhat työn organisoinnin tavat kouluopetuksessa ovat umpikujassa. Muutostahti ja työmäärä ovat yksinkertaisesti jämäyttäneet koneiston ja koneiston rakenteessa on ongelmia siksi, että se on luotu erilaisen aikana, erilaisessa maailmassa. Kun maailma ympärillä muuttuu, systeemi, joka ei muutu, rupeaa natisemaan ja syntyy kitkaa ympäristön kanssa.

Niina Rantapuu kuvaa tätä tilannetta oivallisesti bloggauksissaan, joissa hän reflektoi pedagogisen johtajuuden kurssia: Ajantaju hakusessa ja Johtoryhmähommaa (sisältää katsomisen arvoisen videon).

Kun lääkkeeksi koneen yskimiseen tuupataan lisää rautaa tai lisää koulutusta, ollaan kyllä hajulla, mutta lisää kaikkea ilman suurta yhteistä suunnitelmaa ja kokonaisuuden hallinnan rakennetta pahentaa tilannetta. Kun edelleen vahvin toimintakulttuurin moraalinen ohje on, että opettaja hoitaa hommansa, niin opettajan kuorma käy yli aikarajojen ja yli taitorajojen. Kuormasta tulee rajatonta ja koska kuitenkin ammattiylpeys sanoo, että hommat hoidetaan, niin luonnollinen reaktio on vastustaa muutoksia, koska ei ole keinoja elää niiden kanssa, koska ne ovat taakkaa taakan päälle.

Asiaa käsittelee painokkaasti Pasi Silanderin toimittama tuore artikkeliteos Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen – tietoyhteiskuntakehitykseen kouluissa ja opetustoimessa (PDF). Silanderin ja Ryyminin artikkelissa viestinä on, että asiantuntijaorganisaation toimintakulttuuria kehitetään johtajuutta kehittämällä. Jumista ei päästä muuten pois. Kirjassa on nelikenttä analyysivälineeksi. Peiliin pitäisi osata ja uskaltaa katsoa. Kuten Niina Rantapuu edellä mainituissa bloggauksissaan pohdiskelee, ratkaisu ei ole ylhäältä alas jyrähtäminen.

Mietin jatkuvasti myös opettajan osaamisen roolia, koskapa henkilöstökoulutusta teen työkseni ja tapaan paljon opettajia. Koulutuksen tarjoama lääke nykytilaan on tehoton suhteessa kokonaisuuteen ja tarpeisiin. Tehottomuudella en tarkoita sitä, että tarjottu koulutus on huonoa, päin vastoin, tarjolla on erittäin hyvää koulutusta.

Henkilöstökoulutus jää helposti omaksi erilliseksi saarekkeekseen. Se tuo myös monenlaista lisähämmennystä soppaan, koska yhteinen agenda puuttuu. Tai oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi agendaa vaan siitä, että rinnakkain kilpailevia agendoja on pilvin pimein ja ne kiskovat vaikka kuinka moneen suuntaan.

Olen kuullut puhuttavan hyvien käytänteitten levittämisestä vuosikausia ja viimeiset vuodet tihenevästi hyvien käytänteiden levittämisen mahdottomuudesta. Tämänkin asian miettiminen on jäänyt puolitiehen. Kerätään hyvä käytänteitä, mutta a) niitä kerätään kymmeniin eri paikkoihin ja b) mitä niistä loppupelissä niukan ajan ja paisuvien tavoitteiden kanssa tuskaileva opettaja kostuu? Saa vain lisää hämminkiahdistusta, että tuolla laillakin pitäisi vielä osata toimia.

Olen itsekin pitänyt koulutuksia, joissa olen esitellyt mahdollisuuksien maailmoita. Näitä opetuksen aineistovarantoja esittelevä diasarja on paisunut jo käyttökelvottomaksi (Avointen oppiresurssien löytäminen ja käyttäminen). Se ei vie oikein mihinkään, että esitellään viidakkoa. Tarvitaan suunnittelumenetelmiä.

Menetelmät ovat juuri ne, joilla asioita voi saada rakenteellisesti rullaamaan. Meneltemien kehittämisessä on jääty puolitiehen. Ollaan viidakossa perustyökalujen kanssa ja niillä perustyökaluilla jokainen voisi rakentaa jalostuneempia työkaluja. Siis sama asia kuin sinulle annettaisiin kirves, ahjo ja hevonen, että rakennappa henkilökohtainen höyrykone, että voit rakentaa henkilökohtaisen tehdashallin ja katso sitten, sopiiko se tähän meidän tehdaskompleksiin, johon ei ole piirrustuksia.

Kun teimme kesällä 2010 Tarmo Toikkasen ja Harto Pöngän kanssa pientä KEHIKKO-selvitystä oppimisen kokeilu- ja kehittämisympäristöistä Tekesin oppimisratkaisujen ohjelmavalmistelussa, jäi asiantuntijahaastatteluista tuolloin keskeisenä mieleen se kautta maan noussut harras toive, että saataisiin pienen maan parhaat asiantuntijat yhteen suunnittelemaan tulevaisuutta ja että tuo suunnittelutyö perustuisi vankasti oppimisen psykologiaan. Valitettavasti tällaista ajatushautomoa ei tuolloin saatu aikaan, vaikka tipalla oli. Nyt meillä sitten on paljon hyvää, agenda poikineen. Ehkäpä tuo PISA-pudotus havahduttaa.

Toinen suuri ongelma suomalaisen oppimisosaamisen alueella on hankevetoisuus. Kehittämis- ja kokeiluhankkeiden ominaisuutena on se, että ne jättävät kehityskohteen pilotin raportoinnin asteelle. Sitten on tehtävä uusi alku, jos hankeaparaattia haluaa pyörittää eli hankkia palkkarahaa organisaation ihmisille. Tääs päästään viidakkoon. Lukemattomia hyviä alkuja ja lämpimiä ajatuksia, että ne siitä jatkavat elämäänsä. Mutta eivätpä ne juuri jatka – toki myönteisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Totesimme KEHIKKO-selvityksessä: "Haastateltavat näkevät yhtenä ratkaisuna hanketoiminnan ongelmille pysyvät verkostot, jotka toimivat myös muulloin kuin projektien ajan. Verkostot voisivat myös juurruttaa hankkeita tehokkaammin pysyviä toimintatapoja sekä luoda uutta liiketoimintaa."

Aalto-yliopistolla on kehitetty yksi menetelmällinen apuväline opetuksen suunnitteluun : Edukata. Menen suurella innolla keskiviikkona Online Educa Berliinin työpajaan, jossa aiheena on learning design ja ennakkotehtävien kautta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Jaetaan piirrustuksia ja jalostuneita työkaluja. Onhan tätä osaamista Suomessakin pelisuunnittelun alalla.

Kunpa osattaisiin miljoonien mahdollisuuksien vyörytyksen rinnalle tuoda parhaita mahdollisia apuvälineitä. Kunpa osattaisiin säätää koneistoa niin, että turhauttavia ja turhia kokouksia ei jäisi kenellekään ja että ihmisiet voisivat yhdistää mielekkäästi omia tekemisiään, toistensa kuormia keventäen. Kunpa löydettäisiin yhteinen suunta, jota kohti.

Näillä mietteillä jatkan myös koulutushankevalmisteluja. Pieniä ovat askeleet. Mutta välillä pitää ajatella myös suuresti ja pienesti yhtä aikaa. Kolme vuotta sitten kerroin eräässä tapahtumassa tarinaa oppimisesta vuonna 2030. Olin piirtänyt jutun ruutupaperille. Eikä tuo tarinani käsitellyt suomalaista koulua vaan oppimista tässä maailmassa. Ihmiskunnalla on käsillä suuria oppimishaasteita.

Ensimmäinen iBook lähti käpälistä

Onhan se jänskää, kun tumpelo pääsee kätevästi taittamisen makuun. Nykyisin on monenlaisia julkaisuohjelmia, joilla saa puolivalmisteista aikaan kelpoisan julkaisun tyyliin lisää vain vesi.

Olemme Open Päivityksen koulutuksissa yrittäneet kovasti edistää yhteissuunnittelua ja kollegiaalista työskentelyä opetusteknologian kanssa. Puhumme vertaistyöskentelystä ja painotamme vertaiselta oppimista, vastavuoroisuutta. Tuon työskentelyn tueksi olemme koonneet kaikenlaisia pieniä harjoituksia ja suunnittelun apulaisia. Niitä yritämme nyt laittaa Vertaisvihkoksi. Saimme tänään ensimmäisen koeluontoisen jakeluun.

• Voit ladata  PDF-tiedoston tästä.
• Jos luet tätä sivua iPadillä, voit ladata iBook-version tästä.

Käytin vihkosen koostamiseen ilman opastusta ja ensimmäistä kertaa maksutonta sovellusta, iBooks Authoria. Voin todistaa: on helppo käyttää. Mukaan saa myös hyperlinkit, videoupotukset ja vaikka mitä. Tavoitteena oli monistettava ja PDF:nä jaeltava kirja, joten kilkkeet saivat jäädä. Toki on harmillista, että iBook toimii vain iPadillä, mutta PDF:n saa auki kaikilla laitteilla.

Jaamme tuotoksemme CC BY-SA -lisenssillä. Mielellään otamme mukaan muidenkin jakamaa sisältöä, jos vain lisessointi passaa. Tavoitteena on saada myöhemmin aikaan ammattilaisen taittama kiva pieni toimiva vihkonen, sekä painettu että digitaalinen.

Olisi mukavaa, että esimerkiksi saman rahoittajan eri hankkeista toteuttajat laittaisivat tällaisten tuotosten kanssa hynttyyt yhteen. Kaikki voittaisivat. Nämä ovat näitä opekoulutusten arjen monisteita ja nettisivua ja diaesityksiä. Kätevää on, jos ne saadaan samaan pakettiin ja jakoon ihmisille.

Käyttäjien näkökulmasta on hankalaa, kun verkossa on siellä täällä aarteita, mutta niitä ei joko löydä tai ei tiedä, miten niitä saa käyttää.

Virtuaalityö toimi. Vihkosta koottiin akselilla Miehikkälä-Helsinki-Kirkkonummi. Monistukseen se sujahti Hämeenlinnaan ja huomenissa on paperiversiokin sitten hypisteltävänä, kun pitkästä aikaa tapaamme työkavereitten kanssa nokakkain.

Opettajien kysymyksiä somen ja netin opetuskäytöstä

Olin jokunen aika sitten pitämässä isohkolle joukolle lukio-opettajia hyvin tiiviin tunnin mittaisen esityksen aiheesta sosiaalinen media opetuksen tukena. Työskentely jatkui aineiryhmissä ja yhtenä tehtävänä oli kommentoida esitystäni. Kommenteissa oli lukuisia kysymyksiä, joihin kävin vastaamassa.

Julkaisen vastaukset myös täällä, koska varmasti samat asiat askarruttavat monia. Vastaukseni ovat vain yhden asiaa eri puolilta kokeneen ihmisen vastauksia. Kun lähdin opiskelemaan, en osannut käyttää nettiä enkä sähköpostia. Kun aloitin opettajana, en osannut tehdä verkkosivuja, käyttää läppäriä tai tykkiä. Blogit ja wikit ilmaantuivat matkan varrella. Opetustehtäväni ei ollut kevyt, koska päätoimisuus oli koottu kirjavasta joukosta kursseja. Tiedän, että opettajan työ on intensiivistä ja päivät välillä tolkuttoman pitkiä. Ymmärrän hyvin, mistä nämä tuoreet kysymykset kumpuavat. Samoja kysymyksiä on kysytty minulta vuosikymmenen ajan.

Vertaispäivittäjän etäkurssilla olemme koulujen TVT-tukihenkilöitten kanssa pohtineet opettajaa oppijana. Opetusteknologian käyttötaitojen omaksuminen on minun mielestäni paljon helpompaa, kuin ne aineet, joita lukiolainen opiskelee koulussa eli siis mitä opettajat opettavat. Kuitenkin alati toistuu keskustelu siitä, miten aikaa vievää, vaikeaa ja mutkikasta on. Ja aina toistuu myös pyyntö siitä, että olisi tarjolla konkreettisia oman oppiaineen esimerkkejä eli pelkkä toimintaperiaatteen kuvaaminen ei avaudu kuten ei solun toiminta avaudu lukiolaiselle lukemalla kirjaa tai tekemällä muistiinpanoja opettajan kalvoilta.

Ymmärrän tämän hahmottamisvaikeuden niin, että katsomalla jotain verkossa näkyvää opetustoteutuksen jälkeä ei oikein pääse juttuun sisälle. Oppiminen on vuorovaikutusta ja toimintaa eikä työskentely avaudu katsomalla verkkosivuja. Ei luokkahuoneopetuskaan avaudu käymällä luokassa ja katsomalla monisteita. Oma kokemus ja tekeminen on tärkeää.

Tässä siis kysymykset ja vastaukset ryhmiteltyinä. Osa vastauksistani viittaa tiettyyn oppiaineeseen. Vinkkaan muutamia henkilöitä, jotka ovat aineverkoissaan tai omassa toimessaan olleet aktiivisia. Lihavoidut ovat opettajien kysymyksiä. Väliotsikointi minun.

Taloudellinen näkökulma

Miten on varaa tuottaa nettiin materiaalia?

Aikaresurssin puolesta: Sama suunnitteluaika käytettynä niin, että opetuksen tukiaineistot menevät suoraan digimuotoon, nettiin.

Ihmisresurssin puolesta: Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, jotain kollegan kanssa, jotain oppijoitten kanssa yhdessä, jotain valmiina netistä, sisältöjen löytäminen joukkoistettu nettiverkostoihin tai oppijaryhmälle. Verkon kautta saa kommentteja ihmisiltä ja voi parantaa omia tuotoksia. Virheiden ja puutteiden näkyväksi tulemisen voi ymmärtää hyötynä: jos joku huomaa sellaisia, tilaisuus korjata ja oppia.
 
Palvelujen käyttämisen puolesta: Somessa maksuttomien ja luotettaviksi havaittujen palvelujen käyttäminen, aika ajoin varmuuskopiot omalle koneelle ja oman koneen varmuuskopiointi kunnossa.

Sisällöntuotannon osalta: Oppisisällöt sellaisena, kuin niitä opetuksen tukena käyttää, eivät ole (yleensä) kauppatavaraa, mutta julkaisemalla sisältöjä netissä voi saada hyvää kokemusta sisällöntuottajana, nettimainetta ja verkostoja. Monet opetuksen tueksi tuotetut sisällöt eivät ylitä teoskynnystä eivätkä ole mitenkään ainutlaatuisia. Enemmän opettaja hyötyy jakaessaan, jos verkosta löytyy edes kourallinen samoin tekeviä, kaikkien käytettävissä oleva sisältövalikoima kasvaa. Käyttöoikeuksia voi säädellä joko niin, ettei anna muille oikeuksia sisältöihin tai niin, että lisenssoi. Vain harvoilla oppialoilla sisällönmyynnillä saa mainittavaa tuloa. Jos tuloa on oletettavissa, ei tietenkään kannata julkaista avoimesti saataville. Toisaalta myös myytäviä oppisisältöjä voi markkinoida julkaisemalla maksuttomasti osan aineistoa.

Kuka maksaa tehdyistä materiaaleista?

Suunnittelutyö kuuluu työaikaan. Mitä enemmän aineistoa on digitaalisessa muodossa, sitä helpompi sitä on päivittää ja muokata uusille kursseille. Lisätyö kuuluu ainoastaan virtuaalisten ympäristöjen käyttöönottovaiheeseen. Kun siirryin tekemään oppisisältöjä wikiin ja lopetin monistamisen, wikin editointi vei suunilleen saman ajan kuin monistaminen kaikkine jonotuksineen ja kopiokoneen kanssa temppuiluineen. Olen dokumentoinut yhden tällaisen wikiprosessin yhden lukiokurssin osalta: http://psyka5.blogspot.fi/. Dokumenttiblogi pitää lukea lopusta alkaen, jos haluaa seurata, miten homma eteni. Ensimmäisen oppitunnin aloitin wikillä, jossa oli yksi sivu ja siinä ops. Wiki on karttunut usean vuoden ajan.

Mistä aika?

Millä ajalla tämän kaiken tai edes osan ehtii opiskelemaan ja sisäistämään ja valitsemaan olennaisen? (Se vuoden virkavapaa ei olisi hullumpi...)

Ihmiset oppivat asioita eri tahtiin. Alku voi olla TVT:n kanssa työläs, mutta homma helpottaa. Hyvin monissa ammaterissa edellytetään tänä päivänä teknologian käyttöä. Asiasta pitää keskustella työyhteisötasolla ja kehityskeskusteluissa. Ope.fi I -taitotason osaamisen saavuttaminen pitäisi hoitaa koulutuksen ylläpitäjän (työnantajan) toimesta.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että mikään järjestetty ja maksettu koulutus tai opintovapaa ei riitä, mutta jos oma kiinnostus on aito, näitä asioita oppii. Erityisesti pitää huomata, että opetusteknologia on hyvin paljon käytännön osaamista. Koulutusten opit valuvat hukkaan, jos opittua ei ota käyttöön.

Vertaisoppimisen piireistä ja kollegaopastamisesta on hyviä kokemuksia. Esimerkiksi muutamissa kaupungeissa käytetyt näytetunnit ovat saaneet kiitosta. Kun käytänteita avataan opettajalta opettajalle, turhat tekniset häiriötekijät jäävät pois ja mennään suoraan asiaan.

Käytimme omassa koulussa pitkällä tähtäimellä (useita vuosia) yhdessä oppimiseen opintokerhoa. Suunnittelimme askel askeleelta, mitä pitäisi oppia. Kerran kuussa kokoonnuimme tunnin verran opettelemaan porukalla niitä listattuja asioita.

TVT:n käyttöä ei tarvitse aina ajatella suurena massiivisena asiana, vaan pienenä rikastavana asiana. Alalla kuin alalla tänä päivänä esimerkiksi tiedonhaku on tärkeää ja siinä netti yksi keskeisistä lähteistä (tietosanakirjoja ei enää paineta).

Millä ajalla ehtii käyttää tunnilla mielekkäästi TVT:tä? Esim. solu- ja perinnöllisyystieteen kurssilla opettajajohtoista opettamista tarvitaan enemmän kuin esim. ympäristöekologian kurssilla.

Biologian opetuksessa Juha Kuusela Sipoon lukiossa on vuosien ajan käyttänyt käsitekarttatyöskentelyä (sähköisiä miellekarttoja). Juha varmasti kertoo mielellään metodeista ja tuloksista.

Opetusteknologia ei ole itsetarkoitus, jota pitäisi erikseen tunkea joka paikkaan. Mielekäs työskentely voi rikastua teknologian tuella, mutta sitä voi tehdä myös monin tavoin muutenkin.

Solubiologiassa oppijan ongelmana on dynaamisen mikromaailman hahmottaminen. Tässä esimerkiksi omien mallien rakentaminen eri tekniikoilla auttaa luomaan mentaalinen malli, johon sitten muu tieto ankkuroituu.

Simulaatioita löytyy, voivat olla apuna asioiden havainnollistamisessa. Esim. miljoonia LUMA-simulaatioita http://phet.colorado.edu/.

Opetus-tv:n videoitten kanssa http://opetus.tv/biologia/solubiologia-ja-perinnollisyys/ voi kokeilla vaikka Flipped Classroomia: kotitehtävänä videon katselu, oppitunnilla syvennytään tehtävien tekemiseen ja opettaja on apuna eikä siis päin vastoin (oppija yksin tehtävien kanssa kotona).

Hyöty

Oppimisympäristöä pitää laajentaa. Mitä hyötyä tästä on meille juuri nyt?

Ensisijaisena pitäisin oppijan motivaatiota, oppimista tukevaa työskentelyä, eväiden antamista jatko-opintoja ja työelämää varten. Sekä elinikäinen että elämänlaajuinen oppiminen ei ole pelkkää sanahelinää, vaan nyt ja jatkossa ihan jo pelkästään hyvän elämän ja arjesta selviämisen sekä itsensä ja mahdollisen perheensä elatuksen vuoksi ihmisen on osattava oppia asioita monilla tavoilla. Oppiminen ei rajoitu luokkahuoneisiin eikä muodolliseen koulutukseen. Oppimisen kyky ja halu on nuoren pääomaa elämää varten.

Helpottaako tvt:n käyttö todella tekemistä?

Ihmiset ovat erilaisia. Tekniset apuvälineet sulautuvat ihmisen työskentelyyn. Ihmisen toiminta muuttuu oppimisen ja harjoittelun tuloksena. Se, mikä nyt tuntuu vaivalloiselta, voi joskus olla sujuvaa arkea.

TVT:stä olisi tärkeää löytää niitä ominaisuuksia, jotka sopivat omaan työtapaan tai helpottavat yhteisöllistä työskentelyä. Tietty määrä kokeilua on paikallaan, jotta mahdollisuuksien avaruus aukeaa.

TVT:n mahdollisuudet erilaisten oppijoitten tukena on tärkeää muistaa. Teknologia joskus osittain korvaa aistivammojen rajoitteita. Eri tavoin oppijat voivat löytää omia vahvuuksia tukevia työtapoja. Jollekin teknologia on luontainen viestintäkanava.

Teknologian käytössä on omia hankaluuksia, joita olisi tärkeä myös oppia säätelemään, sillä teknologian oppimiskäyttö jatkuu korkea-asteella ja työelämässä. Hankaluuksia ovat muun muassa tekemiseen tarttuminen, keskittyminen tekemiseen, oman ajankäytön hallinta, yhteistyöskentelyn taidot, tietonhankinta- ja tiedonkäsittelytaidot.

Työn perustehtävä ei saa unohtua, tekniikka ei saa olla itseisarvo.

Lyhyessä esittelyssä, jonka pidin kysymykseen liittyvänä koulutuspäivänä, syntyy helposti vääristynyt kuva. Arjen työssä teknologian opetuskäyttö sulautuu työskentelyyn. Se mahdollistaa asioita, joitakin jopa niin, että muilla keinoin ei samallaista oppimiskokemusta voi saavuttaa. Asioita voi oppia hyvin monilla erilaisilla tavoilla.

Teknologian käytössä pitää olla aina harkintaa ja valikointia. Valikoinnin perusteita ovat esimerkiksi mielekkyys, merkityksellisyys, motivoivuus, tiedonalaan sopiva tiedonrakentelu, taitoaineessa taidon oppimista tukevat sisällöt ja apuvälineet, oppijan omaan maailmaan kiinnittyminen.

Miikka Salavuon Sosiaalisen median pedagogiikan miellekartta on hyvä apuväline valikointiin (ei haittaa, vaikka on jo useita vuosia vanha). (Sama jäsennys diaesityksenä.)

Ongelma: kuinka saada oppilaat tekemään sitä, mitä on tarkoitus tehdä?

Mielekkäiden asioiden tekeminen innostaa. Jos oppijoiden oma maailma tai omat tavoitteet ovat jollakin lailla mukana siinä, mitä tehdään, mielekkyys lisääntyy. Kielten opiskelussa maailman avartuminen kielen kautta herättää kiinnostusta.

Oppiainerajoja ylittävä ilmiöpohjainen oppiminen ja autenttiset aineistot voisivat antaa virikkeitä. Kannattaa kontaktoida esim. Twitterissä (tai muuten) Joanna Ovaska ja kysellä kuulumisia Helsingin ilmiöpohjaisen oppimisen projekteista sekä Tablet-koulun sähköisen, interaktiivisen oppimateriaalin käytöstä.

Teknologia välineenä

Onko väline tärkeämpi kuin itse asia?

Välineet ovat välineitä, mutta niillä on merkitystä. Opetuksen kehittämisessä ja opetusteknologian käytössä on hoettu: pedagogiikka edelllä. Toisaalta, kun teknisiä välineitä tulee, niiden haltuunotto vie aikansa ja siinä vaiheessa väkisinkin osa oppimisaikaa menee itse teknologiaan ja välineeseen. Myös kieli ja käsitteet ovat välineitä (vrt. Vygotsky). Ei ihminen pääse myöskään vieraalla kielellä kunnon vuorovaikutukseen ennen kuin näkee vaivaa ja opettelee edes jonkunlaisen sanaston, ääntämisen, kielenkäytön ja kieliopin.

Tarvitaanko vuorovaikutuksen "väliin" tietokone?

Tietenkään ei välttämättä tarvita. Tämän päivän kansalaistaitoihin kuuluu kuitenkin mm. asioitten hoitaminen verkkovälitteisesti. Nuoret joutuvat aikuistuessaan asioimaan monenlaisten viranomaisten kanssa verkkopalveluissa. Samoin omien opintojen hoitamiseen liittyy paljon verkkovälitteistä viestintää. Opetussuunnitelman eräs tavoite on taata tietoyhteiskunnan kansalaistaidot.

Silloin kun ihmiset ovat kaukana toisistaan, netti on korvaamaton Silloin, kun tehdään yhteisiä tekstejä tai muita esityksiä, jaetut dokumentit ovat todella hyödyllisiä

Kannattaa myös huomata, että hyvin useille ihmisille teknologian maisemat (netti) ei ole jotain, johon mennään erikseen, vaan jotain, joka on yhtenä todellisuuden osana läsnä (aina kun netti toimii). Siis ei erikseen mennä nettiin.

Toimiiko verkko aina?

Verkko ei toimi aina ja opettajalla voi olla äänihuulten tulehdus. Ammattitaitoinen opettaja selviytyy varmasti tilanteesta, jossa teknologia tökkii. Opetin itse 100 vuotta vanhassa jugendrakennuksessa, joka ei ollut mitenkään tietotekniikan osalta viimeisintä huutoa (nykyisin remontoituna kyllä). Verkon toimintaongelma tuli vastaan harvoin, kerran pari vuodessa. Kopiokoneen toimintahäiriöt olivat paljon tutumpia.

Miljoonien mahdollisuuksien ahdistus

Erilaisia mahdollisia ohjelma- ja alustaformaatteja on todella paljon: mistä tietää mikä on oikeasti hyvä ja missä on juuri itselle sopivia ominaisuuksia?

Lyöttäytyminen yhteen kokeneempien kanssa ja neuvon kysyminen auttaa.

Monelle voi riittää oppilaitoksen tarjoama sähköinen oppimisympäristö ominaisuuksineen. Jos avoin verkko aiheuttaa ahdistusta, mutta haluaa silti tarjota opiskelijoille mahdollisuuden rakentaa henkilökohtainen oppimisympäristö, kannattaa vinkata opiskelublogin perustamista: Blogger tai Wordpress. Oppilaitoksen sähköisen oppimisympäristön ongelma on (toivottavasti tämä ongelma poistuu), että se sulkeutuu, kun koulu loppuu. Varsinkin oppiaineesta innostunut opiskelija, joka aikoo jatkaa opintoja kyseisessä aineessa, hyötyy siitä, että tekee sähköiset muistiinpanot samaan paikkaan useita vuosia.

Materiaalin runsaus ahdistaa. Kuka neuvoisi noviisia? Mikä on helppo yksinkertainen ja pysyvä paketti opeteltavaksi?

Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kirja Sosiaalinen media opetuksessa on hyvä aloituspaketti. Siinä esitellään pitkään opetuskäytössä olleita sosiaalisen median palveluita (ensimmäisessä painoksessa vähän eri palveluita kuin toisessa painoksessa). Kirjassa on ryhmitelty somepalvelut kuuteen ryhmään: kirjoittaminen ja julkaisu, yhteistyö, multimedia, viestintä, sosiaaliset verkostot ja ajan tasalla pysyminen.

Jos oman palveluiden suosikkilistani laittaisin opetus- ja opiskelukäyttöön, se olisi: Blogger-blogi (mobiilikäytössä Wordpress-blogi), Wikispaces- tai Purot-wiki, Diigo-kirjanmerkit, Flickr-kuvanjako, YouTube-videonjako, SlideShare-diaesitysten jako, Prezi-esitykset, Etherpad-pikamuistiot, Googlen palvelut, Skype-puhelut ja chat, Twitter-mikroviestintä, Dropbox-tiedostojen jako, Yammer-viestintä, Edmodo-kollaboraatio. Kaikki tässä mainitut ovat toimineet useita vuosia. Silti pysyvää pakettia ei voi luetella.

Ensimmäisenä opettelisin Etherpadin, sitten Blogger tai Wordpress-blogin ja Google-dokumentit, sitten Wikispaces- tai Purot-wikin ja sitten käyttötarpeen mukaan muita. Jos olisin vasta-alkaja, laittaisin ensimmäisen vuoden tavoitteeksi Etherpadin ja Bloggerin (Wordpressin).

Suuri osa sometyöskentelystä on prosessointia. Some mahdollistaa toki aineistojen tuottamisen ja jakamisen, mutta oppimisen kannalta hyödyllisintä on juuri tuo työstäminen, prosessointi, matka alkutilanteesta lopputilanteeseen. Koska sometyöskentelyn opettavaisin osa tapahtuu matkan aikana, sitä on tavattoman hankala esitellä, koska se, mitä näkyy, on aina vain tilannekuva jostakin hetkestä. Emme voi luokkahuoneestakaan antaa nähtäville oppimistilannetta paitsi niin, että havainnoija tulee mukaan. Videolla toki voi välittää näkymän luokkatilanteesta, nettityöskentelyssä ei ole videoinnin kaltaista tallennusmahdollisuutta.

Moodle-koulutus oli kohdallani ontuva, opin juuri ja juuri käyttäjäksi, minkä jälkeen sainkin kuulla, ettei SITÄ versiota enää kannata käyttää, kun tulossa on uusi, Nyt on uusi Moodle, mutta yhtäkkiä meidän pitäisikin siirtyä pilvimaailmaan. Tästä syystä haluaisin tietää, mihin kannattaa satsata?

Kannattaa keskittyä digitaaliseen lukutaitoon. Loppujen lopuksi palvelu kuin palvelu netin tai sovellusohjelman kautta toimii samoilla periaatteilla. Lue ruutunäkymää kuin piru Raamattua. Siinä näkymässä on aina toimintavihjeitä sekä yleensä myös linkki ohjeisiin. Luo omaan hahmottamistapaasi sopiva mentaalinen malli verkkoympäristöistä, joita käytät. Et osaa suunnistaa vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa ummikkona. Toista ensin tuttua reittia niin kauan, että et eksy.

Pieni oppimäärä HTML-peruskoodeja ei ole pahitteeksi (eikä tarvi osata ulkoa, ainoastaan löytää ja käyttää). Se ei ole juuri sen mutkikkaampaa kuin kertolasku tai patalapun virkkaaminen. Alussa vähän kummallista, mutta selkeää, kun sen oivaltaa. Mutta siis HTML:stä ei tarvitse ymmärtää mitään nykyisiä verkopalveluita käytettäessä.

Rajoita. Käytä ensin vain vähän ominaisuuksia ja toimintoja. Mieti, mikä on opetuksesi kannalta ja opiskelijoillesi keskeistä. Esimerkiksi ohjeiden tallettaminen nettiin ja jakaminen linkillä on hyvä alku. Samoja ohjeita voi käyttää uudelleen ja uudelleen ja muokata. Minä laadin esimerkiksi portfolio-ohjeet nettiin ja käytin niitä samoja ohjeita sitten useita vuosia, aina hiukan parannellen. Ei hukattuja monisteita.

Jos vain mahdollista, älä tee yksin. Yritä löytää edes yksi kaveri. Nettiasioista saa paljon paremmin tolkkua kaverin kanssa. Pidä yllä ilmapiiriä, jossa saa kysyä samaa perusasiaa vaikka kymmenen kertaa. Toiset oppivat nettiasiat valitettavan nopeasti, toiset tarvivat runsaasti aikaa. Osittain kyse on visuospatiaalisesta hahmottamisesta ja vielä niin, että luonnollisesta maastosta poiketen pitää hahmottaa vähän kuin pimeässä, sillä näet kerrallaan vain yhden ruutunäkymän.

Se, mitä yhdellä ruudulla tapahtuu, ei somessa jää yhdelle ruudulle vaan leviää usein hyvinkin moneen verkkotilaan. Internet on sivujen verkosto ja sivut ovat keskenään tekemisissä kuiten neuroverkot ihmisaivoissa. Tämäkään ei riitä, vaan sivut ovat integroituneet keskenään niin, että kun kirjoitan tämän blogimerkinnän, se menee automaattisesti sekä Google+:aan että Twitteriin, josta sen voi kuka tahansa jakaa eteenpäin, siteerata, linkittää, twiittinä upottaa vaikka Storyfy-tarinaan tai lisätä Pinterest-tauluun, Scoop.it-leikekokoelmaan tai Diigo-kirjanmerkiksi, joista tämä juttu voi jälleen kulkea eteenpäin.

Nettiä ei voi hallita. Hallinnasta ei siksi kannata murehtia. Jos laitan nettiin tämän kaltaisen melko kuivan sisällön, jossa on mukana tekijätietoni eikä mitään epämääräisiä jorinoita kenestäkään ihmisestä, ei minun tarvitse tietää, minne tämä juttu leviää ja kuka tätä levittää. Jos jollakin on asiaa tähän yksittäiseen juttuun liittyen, hän voi lähettää minulle kommentin.

Linkkilistat vaativat jatkuvaa ylläpitoa, koska osoitteet muuttuvat koko ajan. Joskus on helpompaa etsiä sivu Googlesta tai syöttää muistista suora osoite.

On paljon suhteellisen pysyviä sivustoja ja jos sisällöt muuttavat paikasta toiseen, osa muutoista sisältää uudelleenohjauksen.

Sosiaalisten kirjanmerkkien eräs hyvä ominaisuus on, että linkkilistan hallinnointi tapahtuu yhdessä ainoassa paikassa. Samat linkit voivat kuulua useille listoille ja ne voi linkittää kurssiaineistoihin.

Linkkilista sinällään ei ole itsetarkoitus. Jos opiskelijalla on riittävä kyky itsenäisesti suodattaa Google-hakujen loputtomista tuloksista hyvät verkkolähteet, ei listoja kannata koota.

Oma kokemukseni on, että opiskelija noukkii Google-haun ensimmäisen sivun tulokset. Sosiaalisissa kirjanmerkeissä linkkin voi lisätä selityksiä. Opettaja voi kommentoida lähdettä ja sitä, mikä sisällön tausta ja kytkös muihin lähteisiin on. Lukiolaisille on hyvä tarjoilla myös vieraskielisiä lähteitä, joita he eivät välttämättä itsenäisesti löydä.

Ylioppilastutkinto ja TVT

Ylioppilaskirjoitukset säätelevät melko paljon oppitunteja ja ajankäyttöä.

Kun asiat opitaan hyvällä tavalla, yo-koekin sujuu. Yo-tutkinto on tärkeä etappi. Keskustelua on käyty ja käydään kuitenkin siitä, miten paljon sen olisi järkevää säädellä lukio-opetusta ja varsinkin luoda kiirettä ja ylläpitää läpikäymisen pedagogiikkaa? Yo-tutkinnon lähes ainoa merkitys on korkea-asteen porttien avaaminen. Missä yo-tutkintoa tarvitaan? Itse en ole tarvinut sitä elämässäni näinä 32 vuotena, kun minulla se on ollut, vielä kuin yhden kerran, yliopiston hakukelpoisuuteen.

Kun opiskelija innostuu, hän oppii asioita, joita haluaa oppia. Innostus voi tarttua opettajasta. Yo-tutkinnon ja useimpien kurssien välissä on niin paljon aikaa, että nuori, joka elää elämänsä hehkuvaa aikaa, ei välttämättä ulkomuistissaan muista kurssien sisältöjä. Tärkeää on, että hänellä on hyvät valmiudet valmistautua osoittamaan osaamisensa, oli tuo osoittamistilanne mikä tahansa. Osa hakeutuu jatko-opintoihin aloille, joihin ei valmenneta ollenkaan lukiossa.

Minulla oli aikoinaan saksan opettaja, joka oli innostunut saksan kielestä. Oppitunnit olivat eläviä. Juttelimme paljon. Sain loppuiäkseni aarteen. Olisin ollut kovin kovin murheellinen, jos nuo oppitunnit olisivat kuluneet yo-tutkinnon viitoittamaan treenaamiseen. Kaikkihan eivät edes kirjoita kieliä. Kielitaito on niin paljon muutakin. Kulttuuriavain, vuorovaikutuksen portti, tie ihmisten luo maailmalla.

En halua näillä kommenteilla pahoittaa kenenkään mieltä. Ymmärrän, että opettajat pyrkivät tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista – tässä järjestelmässä. Järjestelmä on aina tulkittavissa ja se voidaan nähdä eri kehyksissä. Minä yritän katsoa tässä asiaa ihmisen elämän mittakaavassa. Tiedän kyllä, että joskus yksikin tutkintopiste ratkaisee. Jos itse olisin käynyt abikeväänä biologian korotustentissä, olisin nyt arkkitehti. Ratkaiseva piste, vaikka ei tuo harmita.

Lukiossa on piilo-opetussuunnitelmana ylioppilaskirjoitukset. Pakollisilla ja syventävillä kursseilla on siitä syystä hankalaa ja uskaliasta kokeilla uusia juttuja. Kokeilut sopivat parhaiten soveltaville, - itse keksityille kursseille.

Asioita voi oppia monella tavalla tavoitteista tinkimättä. Mitä kompetensseja ylioppilastutkinnossa tarvitaan? Opitun näyttäminen on muutakin, kuin sisältöjen toistamista sellaisena, kuin ne ovat oppikirjoissa tai muistiinpanoissa. Ylioppilaskoe kulkee suuntaan, jossa se ei enää ole muistamiskoe.

Opetusteknologiaa on niin pitkään käytetty oppimisen tukena, ettei kyse ole pelkistä yksittäisistä riskialttiista kokeiluista. Aihe on ollut jo vuosikausia myös yliopistollisena oppiaineena. Väitöskirjoja löytyy lukuisia. Hyviä toimintamalleja on sekä koulutusta.

Aiheesta koottua tietoa mm. http://edu.fi/tvt_opetuksessa ja http://www10.edu.fi/kenguru/.

KIELA-hanke Helsingissä on esimerkiksi tuottanut käytännönläheisen menetelmäoppaan, jonka menetelmäviuhkan voi ladata sivuilta.

Osaava-ohjelmassa on kerätty menetelmäkortteja: ks. hakusanalla lukio.

OPH on julkaissut menetelmien keruuseen tietokannan Hyvät käytännöt: ks. hakusanalla lukio.

LeMill-verkkopalvelu kokoaa sekä työkaluja että menetelmiä opetukseen: ks. hakusanalla lukio.

Toisaalta sähköisten yo-kirjoitusten tulo (joiden todellisesta sisällöstä ja menetelmistä ei kellään vielä ole varmaa tietoa) pakottaa opettajat kursseillaan sähköisten välineiden ja alustojen käyttöön.

Olisi erittäin tärkeää päästä pakon ilmapiiristä eteenpäin. Opettajan ei pitäisi ottaa yksin raskasta taakkaa kaiken muun päälle, että tämäkin vielä, vaan liittoutua kollegoitten kanssa kehittämään ratkaisuja. Vastuuta ja mahdollisuuksien tarjoamista oppijoille, opettajan ei tarvitse tehdä edeltä kaikkea vaan luoda puitteet ja opastaa matkalle.

Opetus ja ohjaaminen

Kuinka käy kommunikatiivisuuden vieraissa kielissä, jos oppilaita pyritään innostamaan tekniikan käyttöön myös kielten tunneilla?

Sitä teknologiaa olisi syytä käyttää nimen omaan kommunikaatioon. Teknologian käyttö ei ole vain sitä, että yksilö näprää laitetta. TVT on lyhenne sanoista tieto- ja viestintätekniikka. Jos opiskelijat tekevät yhdessä vaikkapa videon tai verkkolehden, niin aika paljon siinä pitää keskenään puhua, rakennella juttuja yhdessä. Monilla kielten opettajilla on tuttavia ulkomailla. Virtuaalivieraan saaminen Skypen kautta tai vaikkapa chatillä voi kummasti elävöittää kielten opiskelua. Samoin ystävyyskoulujen kanssa aito viestintä ja vaikka yhteisen blogin kirjoittaminen.

Miten muodostetaan sellaisia tehtävänantoja, että opiskelija löytää olennaisen kaiken tiedon joukosta?

Olen koonnut pienen vinkkilistan oppimistehtävien muotoilusta niin, että vastausta ei voi kopioida vaan se on prosessoitava.

Missä määrin opiskelijoita pitää / saa ohjata ja auttaa?

En oikein osaa vastata tähän. En tiedä, koskeeko kysymys opetusteknologian käyttöä vai opiskelua yleisesti. Oppijan olisi tietenkin hyvä oppia siihen, että hän kysyy ja pyytää apua, jos ei pääse eteenpäin. Koska tämä ei aina toteudu, opiskelutaidot voivat olla välillä tietoisesti tapetilla. Psykologian opetukseen tämä sopii ihan sisällöllisestikin. Riippuvuus muista pitäisi nähdä myönteisenä asiana. Apua voi pyytää ja sitä voi ottaa vastaan.

Oppimisen kannalta on myös tärkeää ymmärtää oppimisen vaatima aika. Vaivannäkö on välttämätöntä. Jos ei ole aikaa itse etsiä ratkaisuja ja oivaltaa, oppiminen jää ulkokohtaiseksi. Tämä pätee myös opettajan TVT-asioitten oppimiseen. Toisaalta on tärkeää turvautua muihin mutta toisaalta myös tärkeää itse kokea ja tehdä, olla epämukavuusalueella, oppimistilassa, kulkemassa matka hämmennyksestä kohti osaamista.