Toisaalta nykyteknologia auttaa tekemään jotain sellaista, mitä koskaan ennen ei ole ollut jokamiehen mahdollista tehdä. Jokunen aika sitten tuli mielenkiintoinen dokumentti Englannin pronssi Charlesin elämästä. Hän katsoi vanhoja filmejä ja valokuvia, muisteli heidän lasten ja maailmalla matkanneitten vanhempien yhteydenpitoa puhelimitse. Hänen koko olemuksensa ja muistelutarinansa heijastivat sitä syvää eläytymistä, jonka vuosikymmenten takaiset tallenteet herättivät. Jokunen elokuvanpätkä oli sellainen, jota hän ei ollut koskaan aiemmin katsonut.
Nyt ne keinot tallentaa ja kommunikoida, jotka olivat 50-luvulla vain rikkaimpien, vielä 60-luvullakin harvojen saatavilla, ovat huokeita lähes kenen tahansa käyttää. Laitteiden hinnan ja saatavuuden lisäksi käytettävyys on mullistunut. Olen joskus kehittänyt valokuvia ja ilman muuta digitaalinen valokuva on jotain ihan muuta. Olen vähillä koululaisen rahoilla valokuvannut 24-kuvan salamattomalla taskukameralla harkittuja kuvia ja odottanut kuukausikaupalla, että tietyn tilanteen valokuva on käsissäni. Kaikissa vanhoissa menetelmissä on oma loistonsa. Mutta esimerkiksi valokuvaamisen harjoittelu oli käytännössä täysin mahdotonta. Siksi ammattilaisuus ja amatööriys olivat selkeästi eri asioita. Valokuvaaminen oli liian kallis harrastus, joten piti tehdä muuta. Piirtää kynällä paperille. Se oli hyvä ja huokea harrastus.
Sama apuvälineitten saatavuuden ja käytettävyyden hidastava vaikutus koski myös äänittämistä ja kirjoittamista. Ensimmäisen kirjoituskoneeni ostin 80-luvun puolivälissä ja koska koulussakaan en ollut päässyt opettelemaan sen käyttöä, tulokset olivat tumpelomaisia ja raivostuttavia. Yksikin virhe ja koko paperi meni roskiin, korjausnauhan kanssa sählääminen nosti hien pintaan. Juuri ja juuri kokouspöytäkirjat syntyivät.
Saavuttamattomat tai hitaasti toimivat apuvälineet estivät luovuuden kukkimisen. Välineellä oli väliä. Olisin halunnut tehdä enemmän, mutta teknologiaa hyödyntävässä suunnassa keinot olivat vähissä. Käytin muita. Eikä sekään ollut huono asia, mutta silti, intoa olisi ollut.
Nyt on toisin. Ei tarvitse olla kuninkaallinen, ei upporikas, päästäkseen harjoittelemaan audiovisuaalista ilmaisua. On mahdollisuus toistaa loputtomiin. On apuvälineitä, joilla avautuu harrastajan taivas. Unelmat käyvät toteen. Ja mikä parasta, pääsee saman tien yhteyksiin toisten harrastajien, jopa ammattilaisten kanssa. Lisäksi harrastamisen ja työn raja on sulanut, on kehittynyt pro-am-välitila (amateur professionalism) sisältöjen ja palveluiden tuottamiseen. Tavallaan harrastan, mutta samalla opin jotain, joka siirtyy suoraan tai mutkan kautta siihen, mitä teen työkseni. Ilman, että harrastuksen vapauttava tunne mitenkään häiriytyisi siitä. Päin vastoin.
Syyskauden aloitus työssä on tarkoittanut ennakoitua pidempiä työpäiviä. Opiskelulle on pitänyt raivata tilaa. Älyllisen askartelun vastapainolle on jäänyt niukasti aikaa. Mutta voi autuus. Harrastajan taivas on kädessäni. Mobiilipuhelin. Kun olen lojunut reporankana työpäivän (ja iltalenkin) jälkeen sohvalla ennen yöpuulle siirtymistä, olen alkanut harrastamaan runoutta, nuoruuteni erästä lempiharrastusta. Mutta ihan uudella tavalla. Se uusi tapa on mahdollista ainoastaan näillä uusilla teknisillä vempaimilla. Hämmästyttävintä on helppous ja nopeus. Ja siitä kaikesta syntyvä ilo on tavattoman suuri. Intohimoinen harrastaja tietää sen onnentunteen, joka harrastukseen uppoutujan valtaa. Päivän sähköisyys tasaantuu, mielen valtaa tyyneys.
Yhdistän uudessa harrastuksessani sanoja (en kirjoita ollenkaan, vaikka kyse on runoista), valokuvia (muokattuna lähellä piirroksiakin), videoita ja musiikkia. Musiikki on hankalaa, jos haluaa julkaista teoksiaan, mutta onnekseni sain ystävältä luvallista musiikkia askartelumateriaaliksi. Yhdellä otolla taltioin parikymmentä sekuntia ääneen puhuttua ajattelua, aiheena päivän aikana kertyneet inspiraatiot, mielessä liikkuneet oivallukset tai ihmetykset, kenties siinä hetkessä TV:stä kuultu repliikki. Koko juttu syntyy noin vartissa ja samalla päivän häly on kadonnut mielestäni.
Eilisen illan kudelma:
Pieni resepti, miten tuollainen syntyy (ja siis kaikki on tehty puhelimella):
- Avaan Hokusai Audion, joka on äänitys- ja sämpäyssovellus, oikeastaan, kuten sovelluksen tunnuskuvakin kertoo, se on äänellä maalaamissovellus. Äänitän ajatelmani, ilman harjoittelua, ilman mistiinpanoja.
- Lisään sopivasti kopioimalla ja muokkaamalla ääniraitoja, lisään myös musiikkia ja muokkaan sitä.
- Tallennan valmiin äänitiedoston Dropboxiin pakkaamattomassa muodossa (waw). Sen jälkeen avaan äänitiedoston pakatussa muodossa (mp4) iMovie-ohjelmaan.
- Lisään ajatelmaan sopivia kuvia ja videoleikkeitä, itse otettuja, puhelimen kuvakirjastosta. Tallennan syntyneen videon puhelimelleni ja julkaisen sen YouTubeen.
- Tässä kaikessa siis kuluu aikaa noin 15 minuuttia alkutilanteesta, jolloin aihetta ei vielä ole, lopputulokseen.
- Ilman näitä välineitä koko juttu olisi mahdoton toteuttaa.
- Joskus tuntuu mukavalta kertoa kavereille omasta päivästään runolinkillä, niitä tuntuu mukavalta koota blogiin, ehkä joku muukin saa virikkeen, iloa itselleen, löytää oman juttunsa. Jos minulla olisi nuorena ollut nämä taikavälineet, voi sentään. Voi sentään. (Tämän vinkin saa jakaa nuorisolle, jos jonkun lähipiirissä on sisältäpäin pulppuileva kansalainen.)
Eli sama kuvina (klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana):
1. Näkymä Hokusain muokkaustilasta.
2. Audion tallentaminen.
3. Audion avaaminen Hokusaista käsin toisessa sovelluksessa (tässä tapauksessa iMovie).
4. Audion vieminen joko aiempaan videoprojektiin tai uuden projektin luominen (Hokusaissa pystyy muuttamaan jokaista raitaa ja tekemään uuden tallenteen, iMoviessa voi muokata projektia ja vaihtaa esimerkiksi aiemman äänileikkeen uuteen tai lisätä uuden raidan.)
5. Videoon voi lisätä ääntä, videota, valokuvia sekä muokata siirtymiä ja halutessaan lisätä myös tekstejä.
6. Videon vieminen kuvakirjastoon ja julkaiseminen nettiin.
