Miten tukea verkkokeskustelua FI1-kurssilla – ja varmaan monella muullakin?

Sain pedagogisten opintojen tekijältä pyynnön vastailla muutamiin filosofian opettamiseen liittyviin kysymyksiin (FI1-kurssi lukiossa). Vastaaminen oli sen verran kiintoisaa, että laitan tännekin jakoon aatokseni.

Onko mahdollista luoda oppimista tukevaa filosofista keskustelua verkkoon? 

Mietinpä, että miten verkko eroaa muusta keskustelutilasta, etteikö siis olisi mahdollista luoda oppimista tukevaa keskustelua? Verkossa hyvää on mahdollisuus pohtia asioita, keskustelun näkyville jääminen toisin kuin ääneen kasvokkain keskustelun haihtuminen. Monesti oppitunnilla hiljaiset pohdiskelijat saavat netissä riittävästi aikaa ja rauhaa osallistua ja hämmästyttävät oivalluksillaan.

Tässä esimerkki huisin kiinnostavasta keskustelusta filosofian 1 -kurssilla lukiossa. Keskustelusäie oli jäänyt niin hyvin mieleeni, että vaikka aikaa on kulunut kahdeksan vuotta ja keskustelu on netissä piilossa, muistin reitin siihen hetkessä. Voi miten on ikävä opettamaan, kun näitä vanhoja aarteita kaivelee, ah ja ooh, kiitos ihanat opiskelijat!

Mitä on tärkeää huomioida, kun opastaa oppilaita keskustelufoorumin käyttäjiksi?

1. Ole ystävällinen, myös ollessasi kriittinen.
2. Koeta vapauttaa ajattelusi totunnaisista kahleista, kokeile erilaisia tulokulmia, loiki ajatuksilla, kääntele ajatuskäpälissä aiheita.
3. Kirjoita silmälle eli jäsentele, kirjoita selkeästi, asia per kappale tai viesti, muista myös kiinnittää kommenttisi toisten teksteihin eli luo vuorovaikutuksellasi sidoksia yhteiseen keskusteluun monologien sijaan.

Millainen opettajan esittämä lähtökysymys on hyvä tai huono aktivoimaan oppilaita? 

• kysymys ei sisällä ennakko-olettamia (arvoväritystä, olettamaa oikeasta vastauksesta), 
• kysymys ei sisällä useita sisäkkäisiä kysymyksiä (tarkkaile ja-sanoja), 
• kysymys ohjaa toimintaan (tyyliin: selvitä, argumentoi, perustele, ota selvää, etsi lisätietoja, havainnoi, puolusta tai vastusta yms.) ja
• kysymyksessä on tilaa luovuudelle, se voi innostaa, olla leikillinen ja nokkela samalla kun se on älykäs kysymys avaa ajattelumaailmaa, Roland Barthes’ia mukaellen se on Kysymys, johon toinen voi tarttu, ei kysymys, joka on valmiiksi suljettu (Barthes’illa Teksti ja teksti), ks. vanha pohdintani asiasta.

Pakollinen vai vapaaehtoinen osa kurssia? 

Keskustelu on niin innostava, ettei pakollisuudesta pitäisi puhua – muutenkin “pakollinen filosofia” on jotenkin järjenvastaista. Olen aina suosinut vaihtoehtoisia työskentelytapoja.

Keskusteluun osallistumisen pisteytys? Mille annetaan arvoa? 

Kolmannes jokaiselle näistä: sisältö, yhteistä rakentava, filosofinen taito.

Olen vuosien varrella laitellut FI1-kurssin juttuja verkkoon, näitä saa vapaasti hyödyntää, vaikka vanhoissa sisällöissä ei vielä CC-merkintää ole:
Vuosina 2004-2005
Tukiaineistoja vuosina 2004-2005
Filoblogi 2005-2006
Filowiki 2006
Filowiki 2007-2009
Kurssiohjeet 2008

Muuttuva koulu

Jos nyt olisin kouluun menevä lapsi ja tuon lapsen vanhempi ja sen koulun opettaja, millaisen koulun haluaisin? Ilo, lumous, turva ja kaveruus ovat neljä sanaa, jotka nousevat ensimmäisinä mieleeni.

Opetussuunnitelmilla ja koulun rakenteellisilla ratkaisuilla vaikutetaan yhteiskuntaan. Yhteiskunta säätelee koulumaailmaa. Suhde on vuorovaikutteinen. Rakenteeseen vedotaan, kun ei haluta tai jakseta tehdä asioita toisin. Rutiinin turva voi olla liiallista turvaa ja väärille ihmisille (opettajan rutiini ei ole oppijan rutiini, hallintovirkamiehen rutiini ei ole opettajan rutiini).

Muutos ei itsetarkoituksena toimi. Toimiva muutos on tutkivaa kokeilua avoimin mielin, valppaalla asenteella. Kokeileminen johtaa joskus sen oivaltamiseen, että vanha olikin oikeastaan oikein hyvä. Silti kokeilun jälkeen vanhaa ei ehkä enää toteuteta samoin kuin ennen.

Muistan erään isän topakan kiellon, että hänen lapsensa ei ainakaan saa olla opetuksen kokeiluhankkeen uhrina. Minä olisin toista mieltä niin lapsena, vanhempana kuin opettajana. Nautin omina kouluaikoinani 70-luvulla kovasti siitä, miten asioita tehtiin toisin – elettiin peruskoulun muutosvuosia. Osa kokeiluista peruttiin, mutta se tekemisen meininki jäi itseeni sytyttäjäksi. Opin henkisiä valmiuksia uusien tilanteiden kohtaamisen, siihen, kuinka katsoa asioita uudesta tulokulmasta. Edellytys onnekkaille tuloksille on se, että kokeiluhankkeita toteutetaan innostuksella ja uteliaana. Onnistumisen pakko tuntuu kuihduttavan tätä.

Rohkaiseva ja kannustava koulu, joka jotenkin saisi kylvettyä iloista kunnianhimoa, oppimisen nälkää... sellainen ei voi elää, jos koulu on suljettuja luokkia, pulpettiarmeijoita. Oivaltava biologian ja maantieteen huippupedagogi Virolahden yhteiskoulussa, Tapio Rintanen, opetti aikoinaan meitä koululaisia menemään omin jaloin lähteille, keskellä tuntia koulukirjastoon tai häiritsemään asiantuntijan eli toisen opettajan oppituntia. Oli jännittävää ja samalla lumoavaa mennä opettajan toimeksiannosta yläastelaisena koputtamaan lukiorehtorin ruotsin tunnin oveen: "Anteeksi että häiritsen, mutta..." Ja siitä edelleen lukiolaisena saman opettajan johdolla toteutettua kylämaiseman kohentamissuunnitelmaa hehkuttamaan Hannu Karpolle tv-kameroiden eteen.

Haasteiden vastaanottaminen tai ehkä paremmin sanottuna kyky tarttua toimeen, oppiminen autenttisissa ympäristöissä, oppimis- ja osallistumisvalmiuksien kasvattaminen – siinä asioita, joita haluaisin lasten oppivan. Lapsikin on osa yhteiskuntaa, toimija, jolla on ajatuksia, maailman muuttaja. Lasten huomio ja aika imeytyvät nykyisellään herkästi sinne, missä on vapauden tilaa. Viihdeteollisuus osaa homman.

Koulu yrittää sinnitellä, mutta jää välillä päiväsäilytyspaikaksi, joka pyrkii hetkeksi kytkemään lapset irti viihdeteollisuuden taikamaailmasta. En pidä viihdettä, pelejä ja muuta ajanvietettä sinällään pahana, mutta aika-ahmarina kyllä. Jos lapsuuteni 70-luku oli läpipolitisoitunut, nyt aikamme on läpikaupallistunut. Balanssi pitäisi löytää. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään myös elämän vaikeuksia, sitä, miten ikäviä tilanteita ratkotaan yhdessä, miten hyödynnetään vanhoja juttuja ja keksitään uusia. Kaikkea ei saa ostamalla, on osattava tehdä itse ja yhdessä.

Jokainen haluaa (yleensä) olla merkityksellinen ja erityinen. Rangaistuslaitoksissa on kautta historian riisuttu erityisyys ja yksilöllinen merkityksellisyys. Eräs lukio-opettaja totesi vuosia sitten minulle, ettei jaksa nähdä vaivaa opetella tunnistamaan opiskelijoita nimeltä. Kurssi kestää vain 6-7 viikkoa ja sitten tulee taas kymmenittäin uusia opiskelijoita, samaa opiskelijaa ei ehkä toista kertaa tule vastaan. Toinen lukion äidinkielen opettaja huokasi raskaasti, kun sai valmennettavakseen abiryhmän, jota ei ollut koskaan aiemmin opettanut – hän koki mahdottomana tilanteen, jossa ei entuudestaan tuntenut kenenkään oppimishistoriaa ja suhdetta äidinkieleen. Lukio ei enää perustu ihmissuhteisiin, kasvatussuhteeseen. Kyse on liukuhihnasta, joka tuottaa mieluiten laudatureita, mutta oikeastaan väsyneitä ja kyynisiä ihmisiä, nuoria, joita vaivaavat paniikkihäiriö ja muut ahdistukset. Kärjistettynä. Pahimmissa tapauksissa. Tai tavallisissa.

Nykyinen rakenne ei estä järkeviä ja hyviä uudistuksia. Ilmassa on kuitenkin nyt jotain isompaa, laajarintamaista tahtoa uudistaa koulu, monilla eri tasoilla: rakennuksina, ihmisten toimintana, työympäristöinä, oppimisen paikkana...

Viime aikoina ollut useita merkkejä sekä ideologisesta että käytännöllisestä koulun muuttamisesta. Seinien sulkema koulu pulpettiarmeijoineen saa kyytiä. Erillissaarekkeeksi tietoa toistavaa oppimista ylläpitävä koulu saa huutia. Tässä muutamia merkkejä muutoksen virrasta:

• Khan Academy: avoimesti saatavilla olevia itseopetusvideoita
• Flipped Classroom: tehdään luokassa sitä, missä kohtaaminen on arvokkainta: perehdytään perusasioihin kotona ja tehdään oppimistehtävät koulussa eikä päin vastoin.
• Lauri Järvilehdon Ajattelun ammattilainen -blogissa Khan Academystä ja Flipped Classroomista: Oppimisen vallankumous (11.4.2012)
• Näkymätön oppiminen: ehdotus ja tutkielma uuden vuosituhannen oppimisesta ja oppijasta (Cristóbal Cobo ja John Moravec), Wikiopistossa, Sometu-ryhmä ja Tero Toivasen blogissa. "Kaikkea sitä, mitä opitaan, ei välttämättä havaita formaalissa oppimisessa oppimiseksi. Se jää näkymättömäksi, piilotetuksi opetussuunnitelmaksi."
• Koulu kaikkialla -tutkimushanke (HY): wiki ja keskustelublogi, hankkeen nimestä huolimatta perusajatuksena se, että oppiminen tapahtuu kaikkialla, ei vain koulussa. Jatkoa Oppimisen sillat -hankkeelle. (Ks. myös hankkeessa työskentelevän Olli Vesterisen blogi.)
• Demos Helsingin aloite Vapauttakaa koulu: DIY-koulu Helsingin juhlaviikoilla 24.-26.8.2012. "Hyvän elämän oppimisessa on kyse inspiraation siirtämisestä. Sitä kommunikoidaan eri tavalla kuin informaatiota."
• Marko Kuuskorven väitös (2011) luokkahuonemallin ongelmista (ks. myös juttu luokkahuoneen päivityksestä). "Suomalaislapset viettävät koulupäivänsä tiloissa, joiden perusteet ovat muotoutuneet Englannissa noin 150 vuotta sitten."
• Kirsti Lonka on ponnekkaasti ottanut kantaa suomalaisen koulun ja erityisesti luokkahuoneen muuttamiseen. Muutos lähtee opettajankoulutuksesta sekä tilojen suunnittelusta, arkkitehtuurisista ja sisustuksellisista ratkaisuista. (Katso oppimisen tilojen kehittämishankkeen tiivistelmä ja Olli Niemen videokannanotto bulimiaoppimista varten suunniteltujen oppimistilojen ja innostavien oppimistilojen eroista. Tässä blogissa kaipailin tammikuussa 2010 pedagogista sisustusarkkitehtuuria Pohjankartanon koulussa vierailun innoittamana.)
• Hakuja uudistusjuonteista kannattaa tehdä myös mm. ilmauksilla ilmiöpohjainen, tutkiva-, keksivä- ja mobiili oppiminen.
• Loppuhuipennuksena vielä Curtis J. Bonkin avoin kirje tämän planeetan oppijoille avoimen ja jatkuvan oppimisen hengessä. "In this millennium, everyone can be an educator as well as learner at any moment ofthe day or night."

Sometu-verkostossa on avattu AVO-hankkeen AVO-opiston toimesta Muuttuva koulu -ryhmä, jossa kootaan ideoita ja uudistuksen merkkejä. Aiheita käsitellään myös Sometun tulevissa tapahtumissa.

Arvostamani oppimisen tulevaisuuden näkijä Pekka Ihanainen puhui näistä asioista jo 2010 taltioidussa videohaastattelussa oivaltavasti. Hän epäili, voidaanko kouluja enää kutsua kouluiksi nykyisessä mielessä. Tärkeää on tehdä yhdessä, toimia, tuottaa ja olla vuorovaikutuksessa paitsi oppijaryhmän sisällä, myös avoimissa oppimisympäristöissä, lasten ja aikuisten kesken, oppijoiden ja pienyritysten kesken. Tärkeää tarjota tilaa yhteisen lisäksi vetäytymiseen, rauhaan jota oppiminen myös kaipaa. Yksilöllisen ja yhteisöllisen yhdistämiseen.

Harmi – joskus yhdessä olemme vähemmän

Matkasin kohtuullisen täydessä junassa Tampereelta Lahteen (MM-lätkä). Aamupuuhat pitivät kiireisinä, jäi aamupala ja lounas veden hörppimiseen. Vihdoin junassa tilaisuus evään hankintaan. MM-kisojen kunniaksi kerrankin kunnon tungos ravintolavaunussa.

Juna on mainio olotila. Irrottautuminen vilistävästä kiireestä. Toki nykyisin junissa netti toimii yhä paremmin, mutta aina voi huokaista pätkimisen keitailla – vain tuokioittain online. Tapahtuipa junamatkalla mitä tahansa, olen perillä omasta toiminnastani huolimatta johonkin aikaan. Vaikka kuinka pingottaisin, en sen nopeammin. Zen. Mielen tyyneys.

Taakseni asettui itseäni hitusen vanhempi naisihminen, jonka kärttyisyyskäyrä rupesi kuumenemaan hitaassa jonossa. Hän tiesi, miten olisi VR:n pitänyt varautua lisäämällä ravintolavaunun henkilökuntaa ja organisoimalla vaunun toiminta ja ylipäätään suunnittelemalla vaunut ihan toisin. Kommentoin, että yleensä näissä vaunuissa on aika tyhjää ja ihan luksusta, että ylipäänsä on ravintolavaunu, ei niitä enää monissa junissa ole. Kyseisen junan ravintolavaunussa hääräsi 3 naista. Miten siihen loukkoon voisi enempää mahtua? Argumentoin vielä, että uskon parhaimpaan yritetyn. Heillä oli toinen kassakone rikkoontunut. Minkäs sille voi. Silti Toijalaan mennessä olin itse saanut eväkseni. Ehdin hyvin einehtiä ennen vaihtoa. Olin tyytyväinen.

Kärttyisä takanani jonottaja jäi mieleeni. Mitään hyötyä en näe valivalikiivailulle. Asiat eivät yhdellä yksittäisellä junamatkalla sen kummemmiksi muutu. Maailmassa on paljon hankalampia olotiloja ihmiselle. Mietin siinä jonotellessa ja mokomaa kärttyilyä kuunnellessani sitäkin, miten aina syytetään nuorisoa kaikki-mulle-heti-sukupolveksi. Itselläni ikävimmät kokemukset ovat alalla lähes yksinomaa vanhojen ihmisten kanssa. Niin ratikassa, laivalla, hotellissa kuin nyt junassakin. Mikä ihmeen kiire? Ja miksi ei voisi levähtää siihen hetkeen, jolloin ei voi mitään sille, että on vähän aikaa odoteltava.

Kyseinen jonottaja huomautti monille ohittajille, että jonossa ei saa etuilla. Kaikki olivat matkalla omaan vaunuun, junassa pitää kulkea läpi ravintolavaunun. Minusta oli kivaa, että oli vähän tiivistä tunnelmaa. Otin silti opikseni sen, että emme me välttämättä ole yhdessä enemmän. Jos tyypin pää on täynnä rautalankaa ja kyynärpäät tanassa, niin eipä siitä mitään me-yhdessä-enemmän synny.

Oodi kotikylälle

Tätä blogia ei olisi ilman kotikylääni. Enkä olisi nettijuttuihin ja sometteluun niin ylen tykästynyt ilman kotikylääni. Kun asuu jonkun määritelmän mukaan keskellä ei mitään tai huitsun Nevadassa tai Möllikällässä, netti on jotenkin vielä toisenlaisempi kuin ihmisten ilmoilla olijalle.

Blogien opetuskäytön suurin innostajani oli aikuislukion filosofian etäopiskelija. Körötellessäni 60 kilometrin työmatkaa ja eläytyessäni filosofian yksinopiskelun kinkkisyyttä tuskailleen Raijan tuskaan, oivalsin, että netti tarjoaa mainion laajennuksen ajan ja paikan suhteen. Asioita voi tehdä hitaasti. Siitä syntyi ensimmäinen opetusblogini, yksi johti toiseen, toinen kolmanteen ja tuli voitettua yksi palkintokin, palkintomatka Tukholmaan kaltaisten joukkoon antoi voimaa ja intoa.

Luonto ja luonnontila ympärillä auttaa ajattelemaan ja oivaltamaan. Nettijuttuja olen opetellut muutamien kurssin ohella enimmäkseen itsekseni. Muistan elävästi kesän 2004, kun kirjoitin eWSOY:lle verkko-opiskelun opasta ja löysin blogien maailman. Se loputon avaruus ja tolkuton mahdollisuuksien maailma täräytti pään täyteen sähköä. Asiat tasaantuivat Kotijärvessä uidessa ja katsellessa peltoja, metsiä, liikkuessa luonnossa, linnunlaulussa. Ilman maalaismaisemaa en olisi oivaltanut asioita. En osaa ajatella kunnolla ilman luontoa ympärillä. Liikkuminen luonnossa loksauttaa orastavat ideat paikoilleen ja käynnistää keksimismoottorin.

Jokaisen on löydettävä omat avaimensa. Välillä työssään uupuneita ja ilottomia aikuisia ihmisiä kuunnellessa rankasti miettii sitä, minne lapsen into ja oppimisen ilo katoaa. Tätä viimeksi eilen ihmeteltiin mökki-suurmiehikkäläläisen 72 v. kanssa satunnaistapaamisella Pirkkalan City-marketissa. Avaimia on. Me voimme olla avaimia toinen toisillemme. Arki sisältää kätkettyjä aarteita ja voiman lähteitä. Itse tiedän, että tärkeä voiman lähteeni on elämä juurilla, maalla, syntymailla, suvun piirissä. Erilaiset tekemiset sopivat yhteen, kuten jälkikasvu asian ilmaisi: "Kerrostalojen ja liikekeskusten suunnittelutyö on hyvin teknistä puuhaa, mikä on mukavasti tasapainottanut enempi perinteisiin ja henkisiin arvoihin nojaavaa maalaiselämääni Miehikkälässä."

Kotikyläni Suur-Miehikkälä valittiin Kymenlaakson vuoden kyläksi. Meidän kylässä on hienoa se, että vaivalla tekohengitettyjen seurojen kamppailu on tuottanut tulosta. Nuoriso on ottanut paikkansa. Perinteitä ei ole heitetty, uusia on syntynyt. Moni nuori on jäänyt kotikylään, rakentanut uuden talon, vaikka kaukana ollaan (lähimmät kaupungit 40 km Hamina, 60 km Kotka, Kouvola ja Lappeenranta). Erityisen hienoa on se, että omanikäisten keskinäisen puuhailun lisäksi kotikylässäni on sukupolvet ylittävää tekemistä. Meillä on harvinainen seurantalo: kylänväen talkoilla pitämä, baari auki joka päivä. Tiedän, että rankkaa puuhaa ovat kaikki talkoohommat, vähenevällä väellä. Kaltaisiani on paljon, ei ikinä ehdi mihinkään yleiseen ja yhteiseen. Mutta sitten taas, aikanaan, vuorovedoin.

Tiedän, että monet pitävät syrjäkyliä, kuten meidän kylä on, yhteiskunnan hankalana reliikkinä, me maalaiset olemme rasite yhteiskunnan talousrationaalisuudelle. Olisi kätevää saada kaikki kaavoitetulle alueelle. Kaikille vaan taajama ei sovi. Kuulun siihen joukkoon.

Metsän keskellä on toki välillä hiljaista, jos mieli askaroi jonkin erikoisen kanssa. Netti tuo juttukaverit lähelle. Työnikin on nykyisin siellä, missä netti toimii. Voin olla tyyni ja innoissani. En kärsi koskaan lihasjännityksistä, päänsäryistä, unettomuudesta. Luonto ja kotikylä ihmisineen purkavat kaikki paineet. Olla möllötetään ja haastetaan, mitä haastetaan. Hyväntahtosesti. Välillä pistetään rapiast toimeks ja sit taas huilataan. Niinkuin Heiton heinäpäivillä: