Osallistujaa osallistetaan – vai ei?

Sara Sintoselta on juuri tullut uusi mediakasvatuksen aihepiiriin kuuluva kirja: Susitunti – kohti digitaalista lukutaitoa. Kerron heti, että sain kirjan käsiini kustantajalta ystävällisin toivein, että tässä blogissa siitä voisin kirjoittaa (lehdistötiedote veikkaukseni mukaan tämä Mediakasvatus.fi-sivuilla julkaistu). Olen ollut myös Sara Sintosen mediakasvatuksen kurssilla Helsingin yliopistolla. Silti en nyt tunnusta juurikaan leipäpappina tässä puhuvani, vaan ihan tosissaan joka sivulta olen saanut monta innostusta ja kirjaa on ihan pakko lukea kynän kanssa, päänsisäinen dialogi pörhältää kiitoon.

Sintonen puhuu osallisuuden ajasta ja digitaalisesta kulttuurista. Meillä on meneillään Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa Vertaisaika -kirjaprojekti. Osallisuuden aika on kiehtovan lähellä ja nyt tähän nostamani erottelu osallistuminen – osallisuus Sintosen kirjasta ja osallistaminen – mahdollistaminen Nettikansan fasilitaattori Antti Poikolalta asettuvat rinnatusten sen kanssa, mitä olemme vertaisajan merkityksellisinä käänteinä hahmotelleet (liikkeessä oleva miellekartta).

Susitunti-kirjassa Sintonen argumentoi osallistuminen ja osallisuus -termien merkittävästä erosta. Nämä pari lausetta ovat todella puhuttelevia jokaiselle opettajalle, jokaiselle mediakasvattajalle ja jokaiselle nettifasilitaattorille:

"Osallisuuden kulttuurin yhteydessä osallistuminen ja osallisuus tarkoittavat merkittävällä tavalla eri asioita. Osallistuminen tarkoittaa mukanaoloa tilanteessa, joka on usein toisten ihmisten järjestämä ja johon ei itse ole juurikaan vaikuttanut millään tavalla. Osallisuus taas tarkoittaa sitä, että on itse sitoutunut toimintaan, halukas vaikuttamaan asioiden kulkuun sekä ottamaan vastuuta myös seurauksista. Osallisuus tarkoittaa omaa kokemusta asioihin vaikuttamisesta sekä tästä kokemuksesta juontuvaa sitoutumista."

Jos nettiin avataan kommunikaatiotila, onko se todella kommunikaatioon eli yhteiseksi tekemiseen johdattava? Usein kyse on tilaisuuden järjestäjän valmiiksi paaluttamasta paikasta, jossa Roland Barthes'n termein kyse on tekstistä pienellä teellä. Valmiiksi kirjoitettu ja suljettu. Valmiiksileikitty.

Onko yhteiskunnan rattaiden ja verkkojen ulkolaidalla oleva ihminen syrjäytynyt vai syrjäytetty? Kuka on toimija, kuka toiminnan kohde? Tästä näkökulmasta AVO2-hankkeen kirjoitustyön aikana Nettikansa-osahankkeen pääarkkitehti Antti Poikola herätti hankeklangin hurmasta meitä kirjoittajia: on ihan eri asia puhua osallistamisesta ja mahdollistamisesta.

Nettikansan ensimmäinen nettitunniste oli mahdollista.fi, nettiajan kansalaisyhteiskunta. Nettikansan viimemmäisessä tapahtumassa Uunisaaressa Ossi Kuittinen Sirtrasta kyseenalaisti kansalais-käsitteen: Miksi puhumme kansalaisista? Miksi emme puhu ihmisistä? Tämä kysymys palautuu Sintosen osallistuminen ja osallisuus erotteluun. Kansalainen osallistuu, ihminen on osallinen.

Ihmishubit suodattavat, pikatoimittavat ja jakavat

Oletko jo kuratoinut nettiä kavereillesi? Erilainen suosittelu ja kaveriverkostoille jakaminen on lisääntynyt viimeisten vuosien aikana. Yhä useampi verkkopalvelu tukee kavereille suodattamista, muutamat uusimmat erityisesti omien julkaisujen pikatoimittamista, joka käy virittelyjen jälkeen automaattisesti tai hyvin pienellä vaivalla (Paper.li ja Scoop.it). Uusin testausvaiheessa oleva poppishitti Pinterest vaatii hieman väkertämistä ja palkitsee tuloksen kauneudella.

Kurkistusviestintä on digitaalisen kulttuurin virtauksessa kellumisen taitoa. Kaikesta ei voi olla perillä, mutta jos on perillä jostakin, kokoaa sitä, suodattaa ja jakelee, saa samalla itselleen silmäyksen, mitä ajassa tapahtuu ja siinä ohessa vähin vaivoin voi jakaa sitä niille, jotka kiinnostuvat samasta, edes silmäilymielessä.

Satunnaisuus eli serenpiditeetti on ollut ajan sana jo joitain vuosia. Nyt kaveria ei jätetä yksin onnekkaiden sattumusten odotteluun vaan maksimoidaan nuo sattumukset kuratoimalla sattupaloja kokoelmiksi: "Lately it seems as if everyone is becoming a curator," Business2community 8.3.2012.

Oppimisesta kiinnostuneet pikatoimittavat toisille samanlaisille. Kiintoisaa sisältöä tarjolla, höttösuodattimen läpi siivilöitynä. Jonkun mielestä varmaan kevyitä hiukopaloiksi nämäkin, mutta kyllä aarteitakin on aina tarjolla.

Kokosin aiheesta pienen esitykset. Voit tulla jatkojalostamaan sitä ilman kirjautumista.

Jos käytät Facebookia opetustarkoituksiin...

Tämä bloggaus on julkaistu alunperin Open Päivityksen blogissa 5.3.2012.

WinNovan Open Päivityksen ensimmäisellä koulutuskerralla käsiteltiin osallistujien somekokemuksia. Eräällä osallistujalla oli hyviä kokemuksia Facebook-ryhmän käytöstä, vaikka Facebookilla onkin omat rajoituksensa. Tietyille ryhmille se on sopiva ja kätevä.

Ongelmana on kuitenkin Facebookin virtaavuus. Keskusteluseinää ei saa jäsennettyä millään tavalla. Uusin kommentoitu viesti nousee aina keulille. Ratkaisin ongelman käyttämällä jäsentäjänä MindMeister-miellekarttaa. Jäsentäjän voi rakentaa listauksena vaikka wikisivulle, miellekartta ei toki ole ainut raktaisu.

Demoryhmä Mobiili ammatillisella löytyy Facebookista (sinne voi pyytää jäsenyyttä) ja demoryhmään liittyvä linkitysjäsentäjä MindMeisterista.

Facebook-ryhmän opetuskäytön ominaisuuksien esittelyn diat ja viime viikkoisen etäluennon AC-tallenne, joka on noin 20 minuuttia pitkä. Tiivistin SlideCast-esityksessä esittelyn alle 10 minuuttiin.

Open Paivitys: Facebook-ryhmän käyttö opetuksessa

View another webinar from arongas

Teknologiakasvatuksen puolesta

Syyskuun lopulla 1980 kirjoitin manuaaliblogiini elikäs päiväkirjaani koulussa näin:

"Mikähän siinä on, että xx (oppitunti) ei oikein inspiroi. Tämä tuntuu jotenkin jauhamiselta. Epämiellyttävää. NN:n (open) äänikin alkaa tuntua väsyttävältä. Kysymykset vyöryilee. Sävyt, äänähdykset, kiekaukset, hyppelyt, korostukset kaatuvat päälle. Voi mikä jippo. Nauroin makeasti. Sain fyssan kokeista 9-. Huvitti. Aloin toissailtana puol yheksältä lukee. Vähän laskuja katoin, mut en yhtään laskennu. Ja ysimina. Se yxskin lasku oli ihan huuhaa homma. Pistelin arvioista jutun. 6 pointtia. Sähköoppi on minusta mukavaa. Ja elektroniikka. Siihen perehtyy innolla. Pitäis rohkeasti vaan ryhtyä kaikkea tekemään, kokeilemaan, keksimään, yrittämään kaikenlaista. Pojat oppii silleen ihan kummasti. Lähetään pois tunnilta."

Skuuppailin äsken juttuja Avoimeen oppimiseen ja hoksasin vasta Hesarin Vieraskynän (Tapani Kananoja 27.2.2012), joka taisi olla viikolla Harto Pöngän nostaman Facebook-keskustelun yhtenä pontimena (tai sitten ei, Harto viittasi vain tuoreeseen perusopetuksen tuntijaon esitykseen).

Kananoja kirjottaa:

"Peruskoulun opetussuunnitelmassa teknologia esitetään kokonaisuutena, jota tulisi toteuttaa joka oppiaineessa. Fysiikassa teknologiakasvatus voidaan hoitaa vain teorian kannalta. Luonnontieteiden tunneilla ei jää aikaa luovaan rakenteluun, ja toisaalta luonnontieteiden opettajilta puuttuvat taidot ohjata sovelluksia. Käytännön toteutukset voidaan opettaa vain teknisen työn tiloissa.

Teknologian opetuksen tulisi olla kaikille yhteinen, sukupuolirooliton oppiaine. Kaikkialla yhteiskunnassa lisääntynyt tekniikka vaatii oman kansalaistaitonsa samoin kuin aikoinaan opittiin käsityötaitoja kotien tarpeiksi. Teknologisen lukutaidon hallinta edistää selviytymistä elämässä.

Teknologiakasvatuksessa opitaan luovaa innovointia, tuotesuunnittelua ja tuotteiden valmistamista omien suunnitelmien pohjalta. Se antaa virikkeitä koko ikäluokalle, avaa siten tytöillekin ovia teknisille urille ja turvaa työvoiman saannin niille tuotantoelämän aloille, joista Suomen vienti koostuu."

Ymmärrän, että asiaa voidaan argumentoida puolesta ja vastaan, hyvillä perusteilla. Minä nyt tässä menneen 18-vuotiaan itseni kanssa argumentoin vahvasti puolesta. Muistan erittäin hyvin, miten haikailin koulussa kuviksen ja matikan yhteisopetuksen perään, miten oli mahtavaa keksiä omasta päästä juttuja käsityötunnilla, miten fysiikka imi kuin magneetti. Mutta jotain puuttui. Vuodesta -80 on jo 32 vuotta aikaa. Jotain puuttuu edelleen.

Aikuisessa elämässä olen usein ollut tilanteissa, joissa on pitänyt osata ratkaista asioita sekä käsillä että aivoilla. Elämyksinä muistan ne tilanteet, kun likkakaverin kanssa korjattiin aamuyöstä putkilypsykonetta tai yksikseni rassasin sikalan vuotavan juomanipan kuntoon. Ja mikä riemu, kun parin viimeisen viikon ajan protoilimme yliopisto-opinnoissa lisätyn todellisuuden peliä rakentelemalla mobiililaite pahvista ja muovista.

Olen käsityöihminen, hallitse koukkuamiset, batiikit, neulahuovutukset, lovileikkaukset, fransuilut, dreijjaukset (no en voi kehua, mutta) ja muut mukavat. Ymmärrän, että koulumaailmassa on ollut iso askel jo kovan ja pehmeän yhdistäminen, puukkojen ja puikkojen välisen rajan kaataminen.

Nyt olisi mahdollisuus täyttää aukko, joka on osaavan Suomen huippujuttuja. Kun ajattelen sitä iloa ja riemua, mitä hyvin toteutettu teknologiaoppi tuottaa. Älyn ja käden yhdistäminen, reaalisen ja digitaalisen yhdistäminen. Keksivä oppiminen. Se lumous, joka viritti kuusivuotiaan itseni Hämeenkylän aitassa, isoisän taskunaurista purkaessa.

Harto ehdotti Facebook-keskustelussa:

"Mielestäni aika hyvä uusi oppiaine olisi jotain, jossa yhdistyisi netti/some, teknologiakasvatus ja design. Briteissä on kuulemma design & technology -aine, josta voisi ottaa pohjaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä. Ehkä seuraavat 32 vuotta vielä menee...