Oppikirjasarjoja on lukuisia. Kirjat eivät ole juuri koskaan yhden henkilön kirjoittamia vaan tiimityön tuloksia. Perinteisiä kustantamoja on kadonnut, loput ovat keskittyneet, kaksi suurta hallitsee Suomen markkinoita. Alalle on tullut muutaman viime vuoden aikana uusia toimijoita. On digitaalisten oppimissisältöjen, julkaisujärjestelmien ja työskentely-ympäristöjen toimittajia sekä avointen aineistojen tekijöitä.
Oppikirja nykymuodossaan voi olla monimuotoinen kombinaatio, jonka palikoita ovat sisällöt, tehtävät ja harjoitukset, opettajan aineistot, teknologinen toteutusmuoto, interaktiivisuus ja verkostot. Oppikirja voi kytkeytyä myös yhteen oppimista tukevien järjestelmien, kuten vaikka sanakirjan tai virtuaalisen muistion kanssa.
Suomen Tietokirjailijat on julkaissut hiljattain artikkeliteoksen Kirja muuttuvassa tietoympäristössä, jossa Helena Ruuskan artikkeli Ei oppikirja ojaan jouda käsittelee lyhyesti suomalaisen oppikirjan historiaa ja nykytilaa. Teoksen tausta huokuu artikkelin hieman mustavalkoisessa sävyssä, joka toistuu myös tavan takaa keskusteluissa, joita käydään akselilla kustannettu oppikirja versus avoin oppikirja.
Ruuskan artikkeli kertoo realistisesti, ettei oppikirjan tekeminen Suomessa ole rahakasta työtä. Ammattimaisuus näkyy kustannetuissa kirjoissa, joissa kirjan kokonaisuus on mietitty, kieli on hyvää ja erityisesti ulkoasu on havainnollinen ja tukee oppimista.
Nuo Ruuskan listaamat laatutekijät pätevät usein, mutta olen tavannut opettajaurallani myös useita luokattoman huonoja oppikirjoja, jotka on selvästi tehty kiireellä, kuvatoimittaja ja taittaja eivät ole olleet mukana tiimissä vaan ovat harrastaneet omiaan, kuvitus on jäänyt koristeen asteelle, oikoluku puolitiehen. Eräskin pienen oppiaineen lukiokirja oli niin tylsä, että ihan suretti luetuttaa sitä nuorilla ihmisillä (tietenkin yritin kaikkeni etsiessäni elävämpää ja motivoivampaa aineistoa).
Avoimet aineistot ovat hajallaan netin lukuisissa jakopisteissä. Osa avoimista aineistoista on tehty rajattuun tarpeeseen, tukemaan tietyn opintoryhmän oppimisprosessia eikä aineiston ole edes tarkoitus olla vaihtoehtona kustannetulle oppimateriaalille. Osa avoimista aineistoista on todella laadukasta, innostavaa ja toimivaa myös laajassa käytössä.
Paperikirjan asema on selkeästi muuttumassa. Ruuskan kuvaama suunta käsikirjan tai perusoppaan rooliin näyttää todennäköiseltä. Erilaiset digitaaliset aineistot, niin kaupalliset kuin avoimet, tulevat rinnalle. Opettaja suunnittelee oppimissisältöjen kokonaisuuden – ellei sitten joku hulluus yllätä meitä, kuten viime talvena vähän aikaa visioitu keskitetty kunnallinen oppimateriaalihankinta toisen asteen ensimmäiselle luokalle.
Mobie Oy julkaisi Marika Toivolan ja Tiina Härkösen CC-lisenssoidun yläkoulun matikan. Kirjat on jo aiemmin julkaistu Avoinoppikirja.fi-sivustolla. Mobien julkaisemien kirjojen käyttäjiä houkutellaan myös muokkaamaan, tuottamaan ja jakamaan omia aineistojaan kirjojen oheen. Miksi yritys sahaa omaa oksaansa? Miksi oppikirjailijat? Ansainta syntyy jostain muualta, esimerkiksi käyttöympäristön lisenssien myynnistä tai asiantuntijatyöstä.
Analysoimme vuonna 2010 Kari A. Hintikan kanssa e-oppimisen uusia liiketoimintamalleja ja mm. oppikirjan tulevaisuutta ELMA-raportissa. Jo tuolloin oli näkyvissä nykyinen tilanne. Ei ole vain yhdenlaisia oppikirjoja eikä yhtä ansaintamallia.
Digitaalisuus tuo mukanaan mahdollisuuden oppikirjojen radikaaliin henkilökohtaistamiseen, jos sellaista halutaan. Opettaja voi valikoida oppijalle soveltuvan koosteen tarjolla olevasta valmiista kirjasta ja lisätä omaa aineistoaan, oppijat voivat tuottaa itse osan aineistosta ja jakaa sitä ryhmässä, opettajien tai muiden asiantuntijoiden verkostot voivat tuottaa sisältöjä, joita voidaan integroida perusaineistoon. Mobie Oy:n ohella näitä käyttäjien muokkaamisen mahdollistavia ominaisuuksia sisältyy myös mm. Tablet-koulun ja eOpin digitaalisiin aineistoihin.
Kun tänään TVT-opetuskäytön ryhmässä keskusteltiin avoimista matikankirjoista, julki tuli usein aiemminkin esitettyjä huolenaiheita: a) avoimen oppikirjan laatu, b) tekijöille korvaus työstä, c) ammattimainen kirjantoimittaminen ei saisi hävitä (kustantaminen, kielenhuolto, kuvitus, taitto) ja d) uhkakuvana se, että jatkossa työnantaja olettaa jokaisen opettajan tuottavan oppimateriaalit itse ilman erilliskorvausta. Nämä kommentit heijastelivat samaa mustavalkoista lähestymistapaa, joka edellä mainitussa Ei oppikirja ojaan jouda -artikkelissa jäi askarruttamaan mieltäni.
Olisi helppoa, jos vaikkapa Opetushallitus leimasi kelvolliset oppimissisällöt ja sanelisi, mitä ympäristöjä ja menetelmiä käytetään (tätä haikailuakin olen kuullut). Maailman on kuitenkin nyt mikä se on. Ei ole viranomaista, joka voisi kieltää avointen aineistojen tekemisen, julkaisemisen ja käyttämisen. Avoin ja kaupallinen eivät ole niin pahasti törmäyskurssilla kuin äkkipäätään voisi ajatella. Välimaastossa on paljon kasvun tilaa uudelle.
Ruuskan artikkelissa pohditaan tärkeitä: Miksi oppimateriaalien merkitystä ei ole korostettu Suomen PISA-menestyksen myötä? Miksi oppikirjoja ja oppimateriaaleja ei ole tutkittu, ja jos onkin tutkittu, niin lähinnä tulokseksi saatu listaus vioista?
