Pitkään on tipahdellut tiedonmurusia EU:n tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön vertailututkimuksesta, jossa Suomi ei loista mallioppilaana.
Nyt tutkimus on julkaistu ja vilkas poruhan siitä syntyi.
Koulu on muutenkin kuuma peruna ja voi ihme, 2016 ylioppilaiden pitäisi kyetä kirjoittamaan kokeensa lankanetissä olevilla koneilla ja systeemillä, josta vielä ei tiedetä oikein mitään. Joissakin kouluissa kerätään teknologia päiväksi pois. Joissakin tyrkätään jokaiselle käpäliin tablet-laite, täppäri, pädi, läppäri, kannettava, älylaite, hypridi... on Nokiaa, Microsoftia, Linuxia, Applea, iOSää, Androidia, Windowsia.
Tutkimuksen yhteenvedosta:
"Oppilaiden mielestä mahdollisuus hyödyntää tietotekniikkaa oppitunneilla on Suomen peruskoulussa alhaisin, lukioissa neljänneksi alhaisin ja ammatillisissa oppilaitoksissakin alle keskitason. "
"Suomalaiset peruskoulujen rehtorit uskovat tieto- ja viestintätekniikan hyötyihin vähemmän kuin eurooppalaiset kollegansa. Lukion ja ammatillisten oppilaitosten rehtorien luottamus on keskitasoa parempaa. Kahdeksannen luokan opettajien luottamus omiin tietoteknisiin taitoihinsa on heikoimpien joukossa. Myös lukion ja ammatillisten opettajien luottamus on alle keskitason. "
Elämme aikaa, jossa keskusjohtoisesti valitaan vain osittain järjestelmät, joita käytetään. Elopelto vihertää. Mahdollisuuksia on villisti. Mutta entäs, kun kaikki rehottaa ja muuttuu alati? Tarvitaan metatason käyttötaitoja. Kyse on siis samanlaisesta ilmiöstä kuin autolla ajaminen. Samoilla periaatteilla ajetaan erimerkkisiä henkilöautoja, pakettiautoja, linja-autoja, kuorma-autoja. Jokainen ei osaa ajaa kaikkia, mutta voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Jopa lentokonetta, helikopteria ja kuurakettia ihmiset osaavat kuljettaa paikasta a paikkaan b.
Toisena vertauskuvana voisin käyttää sitä, että koulussa opetetaan kieliä, kuten ruotsia, englantia, ranskaa tai matematiikkaa. Kielten oppiminen ei ole mahdotonta. Heikollakin kielitaidolla pärjää maailmalla ja lisää voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Opettaja voi muuttaa Mexico Cityyn töihin. Varmasti aluksi on vaikeaa. Mutta ihminen oppii ja sopeutuu. Jos halua ja motivaatiota löytyy.
Mistä sitten halu ja motivaatio? Osa opettajista kokee oman ammattitaitonsa ajan tasalla pitämisen omaksi eduksi eikä laske jyrkkää rajaa työn ja vapaan välille. Osa oppii nopeasti ja vaivattomasti. He ovat jo liikkeessä. Mutta entä muut. Työn puristuksissa tuskailevat, kiireiset, ne, joiden mielestä vanhatkin keinot riittävät hyvin, ne, jotka näkevät teknologian uhkapuolet, ja ne, jotka opettelevat uutta vain työajalla?
Suomessa on hienosti laadittu 1997 alkaen tvt-strategioita oppilaitossektorilla. Koulutusta on järjestetty, vaikka sen puutetta valitetaankin. Koulutuksen ongelmia ei olla nähty, vaikka ollaan oppimisen ja kouluttamisen asiantuntijoiden kanssa sitä tekemässä.
Ensimmäinen tietoteknologian askel koulumaailmaan heitti vinouman, jonka varjot olivat ilmassa vielä 2001, kun itse aloitin opettajana. Hötömölökieli, koodaaminen, humanistien pois sulkeminen. Monella opettajalla on vieläkin arka paikka, kun kieli ei ole yhteinen ja kuorma-auto pitäisi saada käyntiin polkupyöräilijän kokemuksella.
Pahasti metsään osuu analyysi siitä, että pedagogiikka puuttuu. Tätä mieltä olen ja voin perustella. Pedagogiikkaa on, metatason soveltamisessa ongelmia. Tilanne on kuin se, että Mexico Cityssä ei voi natiiveja opettaa suomeksi eikä Suomen malliin. Pitää oppia paikallinen kieli ja kulttuuri. Jos sitä voi tehdä kaverin kanssa, jolla molemmat ovat hallussa, voi sitä säkenöntiä.
Suomalaiset opettajat ovat taitavia pedagogeja, olen nähnyt lukuisia ja olen vakuuttunut (tietenkin joukkoon mahtuu, mutta yleistän nyt kuitenkin). Hyviä juttuja syntyy, kun yhdistetään osaamista, tehdään porukalla, oppijatkin mukana hommassa (esimerkiksi
Kiltakoulut ovat oivaltaneet kielen, kulttuurin ja oppimisen yhteisöllisyyden, oppijat mukana ytimessä).
Teknologian opetuskäyttö johtaa avoimuuden lisääntymiseen, opetus tulee näkyväksi uudella tavoin. Opettajuus on murroksessa. Yksin tekemisen aika alkaa olla ohi. Luokan ovet avautuvat. Samaan aikaan pitää oppia elämään epämääräisyydessä: järjestelmät päivittyvät, teknisten härveleitten elinkaaret lyhenevät, mahdollisuuksien kirjo lisääntyy, vilske on kuin Mexico Cityn kuumeisessa helteessä. Kadunnimet puuttuvat, reitit outoja, oppaat ja tulkit harvassa.
Ja sitten toisaalta. Eihän tuo nyt niin vaikeaa ole. Päin vastoin. Kun teknologian kielikynnyksen ylittää ja ajokortin saa plakkariin, tutkimusmatkailun maailma avautuu. Koko maailma on oppimisympäristö. Eikä sitä maailmaa tarvitse ottaa haltuun yksin. Apu saapuu taskuun.
Paljon saadaan aikaan vähäiselläkin teknologialla, kun ideoita riittää, kun ideat jalostetaan pedagogisella otteella, kun erilaista osaamista saadaan yhteen, kun johto mahdollistaa ja tukee. Vikaan mennään, jos syyllistetään opettajia näistä tutkimustuloksista.
Kyse on järjestelmätason häiriöstä. Tässä on silmien avaamisen paikka. Joku Muu ei saavu taikaviitta harteillaan. Nämä asiat pitää tehdä porukalla. Halu ja motivaatio eivät syty pakosta. Edes raha ei riitä. Asennetta kehiin. Kyse on lastemme ja nuortemme tulevaisuudesta. Meistä ja maailmasta. Elämästä. Osaamista on paljon. Koulut ovat osaamisyhteisöjä. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon.
Mistä jumittaa? Luettelo on pitkä. Järjestelmätasolla kumminkin.
Olen odottanut, milloin nuoriso nousee barrikadeille ja puhaltaa henkeä. Ehkä sekin aika tulee. Ehkä tämä ei vielä kiinnosta riittävästi tai latistuksen mankeli on käynyt kierroksilla.
Jos joku vielä ajattelee tässä kohdassa, että entäs jos jarruttelevat opettajat ovat oikeassa. Etteihän se tvt mikään itsetarkoitus. No ei. Mutta näytähän kansalaisen elämä, työelämä, viestintäelämä, jossa nyt ja tulevaisuudessa tieto- ja viestintätekniikka on toisarvoista. Kansalaisen perustaitoja.
Aiheesta kirjoittivat myös:
