Innostamisen herkkä taito

Luin somefoorumilta pienenpienen vuoropuhelun, jossa lyhyin lausein sammuteltiin innostusta. Turhaa vaahtoamista asioilla, joita on maailman sivu keksitty. Ajatukseni kulki keittiööni, tuoksupielikkiin: pelargonien joukkoon kuuluva, aikoinaan ilmanraikasteena suosittu ja helppohoitoinen kodin viherkasvi, jolla on heiveröiset juuret ja jonka pistokkaat kehittävät juuria vain tiettyyn aikaan vuodesta, herkkyyskaudellaan.

Tuoksupielikkini verhoaa koko keittiön ikkunan. On tehnyt sitä jo vuodesta 1989 ja sitä ennen kulkenut matkassani keväältä 1982, täytti siis äsken 30 vuotta. Sen voin tuoksupielikin hoidosta kertoa, että varttuneen kasvin multaa ei kannata vaihtaa turhan usein. Leikkaaminen innostaa kasvia versomaan. Tutuista kukkivista pielikeistä poiketen tuoksupielikin voi pitää koko talven ikkunalla. Vaikka se kärsii pimeimmästä vuodenajasta, ei huolta, se kestää ja virkistyy valon lisääntyessä.

Tuon vaatimattoman ja helppohoitoisen kasvin ainut vaikea puoli on lisääminen. Hentojuurisena juuripaakun jakaminen on mahdotonta, ainakin vanhan kasvin kanssa. Monena keväänä olen laittanut leikkaamani latvat maljakkoon. Vaikka ne viheriöitsevät kuukausikaupalla maljakossa, ne eivät välttämättä kehitä hentoja juuria. Näiden vuosien aikana olen onnistunut vain muutamia kertoaja suopeiden tähtien tai suopean kuun aikaan pistokkaiden kanssa. Tänä vuonna niin kävi, mistä tyttäreni taitaa olla kovin iloinen.

Tuoksupielikki opettaa minulle paljon innostamisen herkästä taidosta. On helppo olla itse vankka ja viheriöitsevä, osaava omalla paikallaan. Mutta miten vaikeaa onkaan suoda toisille, itsenä kaltaisille, tilaa lähteä kasvuun, omalle polulle. Miten vaikeaa laittaa alulle uutta kasvua, vaikka tekisi ohjeen mukaan. Innostuksen, herkkien juurien ja versojen, sammuttaminen on helppoa. Helppoa olla vahvasti tutuilla juurillaan, olla ymmärtämättä hentojen juurien kanssa yrittävää. Vielä vaikeampi ymmärtää sitä, joka ei saa mitään versomaan.

Harry Potter -kirjoissa upeimpia hamoja ovat ankeuttajat (loistavasti suomennettu nimitys, engl. Dementors). Joillakin meistä on uskomaton kyky imeä toisten ihmisten lapsellinen innostus, ilo ja riemu, sydämen syke, hehku poskilta, pilke silmistä ja kutina sormenpäistä. Vaatii suurta nöyryyttä antaa omasta vahvuudestaan pistokkaita uuteen eloon, toisiin ympäristöihin, pois hallusta, elämään omaa elämäänsä. Sama vaikeus, kuin antaa lapsilleen tilaa elää. Vaikka sitten toistaisivat jo koetut vaiheet. Ei mitään uutta Auringon alla – ja silti se kokemus, yksilön, yhteisön, verkoston. Se kokemus uudessa kehyksessä, toisena aikana – merkitykset muuttuvat.

Tuoksupielikkiä kasvatettiin sanatorioissa ja vaivaistaloissa. Kumpikaan ympäristö ei ole enää tätä päivää. Silti tuoksupielikin tenho toimii, vaikka tällaisen lapsekkaasti innostuvat ihmisen keittiössä.

Somesukukokouksen jälkilämmössä

Kolmatta kertaa toteutunut Sometime-tapahtuma keräsi vajaat sata Suomi-somen vanhempaa ja tuoreempaa aktivistia yhteen. Tällä kertaa koontipisteenä Helsingin Etelä-Espalla Briim-center aivokuntokeskus.

Vekkulia muistella, miten kivenheiton päässä Smolnan edustalla poliisin Karhu-ryhmä vartioi meitä alkuvoimalaisia maalaisaktivisteja 18 vuotta sitten. Eilinen someaktivismi oli kesympää valvovan Iso Veljen kannalta, vaikka epäilen, että sittenkään ei. Nimittäin kookoontuneessa joukossa oli monen tason anarkisteja. Pehmeitä kai, mutta vaikutusvoimaisia. Voimallinen yhteinen nimittäjä oli kulttuurimuutos: ihmisläheisyys, yhteisälyisyys, toisin tekeminen.

Itseäni ilahdutti suuresti se, että väline-tuote-sovellus-rauta-bisnes-brändi-hypen aika oli selvästi ohitettu. On liian suurta sanoa, että ilmassa oli reilun vuosisadan takaista osuustoiminnan, vapaan sivistystyön ja työväen aatteen hengen kaltaista. Tämä aika ei ole (vielä) suurten ideologioitten aikaa. Mutta jotain tuon kansallisen heräämisen aikojen laatuista oli liikkeellä. Mainiosti sitä nimitettiin somesukulaisuudeksi – mistä lie kiittäminen Janne Ruohiston sanaisaa arkkua.

Some ja somesukulaiset jäivät sanoina pyörimään mielessäni. Miksi nämä sanat? Some on toki kätevä sana lyhyydessään, mutta siinä on muutakin. Se hävittää välineen. Sosiaalinen media viittaa mediumeihin, erilaisiin kanaviin, välittäviin välineisiin, teknologioihin, sovelluksiin, palveluihin.

Somen kielioppia kelailtiin Sometu-verkostossa jo 2009 ja mainiosti mukana oli myös Vinkkiverkossa äidin kautta junioriosaston sanaseppo: somettaa, sometus, sometin, sometoida, somettaja, someilla, someilija, sometulainen, sometumainen, somettua, sometuksi. Sittemmin some on saanut sijaa kielenkäytössä niin ihmisten puheessa, printtimediassa kuin nettiteksteissä. Some on jo miltei virallinen sana suomessa.

Niin ITK-päivillä Hämeenlinnassa kuin nyt Sometime 2012 -tapahtumassa keskeistä oli välineellisen ajattelun vähäisyys. Keskiöön nousivat ihmiset, ihmisten yhteinen tekeminen, vuorovaikutus, kommunikaatio, luominen, tuottaminen, työ-, toiminta- ja viestintäkulttuurin muuttuminen, avoimuus, avoimen sisällön ja datan hyödyntäminen, oppiminen hyvin laajalla skaalalla.

Kuppikuntien, yhdistysten ja korporaatioiden Suomi saa kyytiä. Sitä kyytiä antoi Alkuvoima-ryhmämme aikanaan. Veti perinteisen MTK-toiminnan vastaisesti mukaan ihmisiä, joita pidettiin vastapoolin edustajina: kuluttajia ja kaupunkilaisia, ei-maalaisia, ei-maanviljelijöitä. Kuka on paras hehkuttaja ideallesi? Se, joka ei ole sisäpiirissäsi, leimattu jäsenkirjalla varustettu virallinen valtuutettu ja apinan tavoin ylätason julkilausumaa toistava tyyppi. Jos ideasi kestää ja hyödyntää epäilyä, kritiikkiä, vastalauseita, erimielisyyttä, onko ideasi huono? Ei. Se on hyvä ja kehityskelpoinen. Idea, jonka kaikki hyväksyvät, on pelottava.

Sometime 2012 oli pienesti kaaos, hitusen hallitsematon, melkolailla sitä sun tätä ja juuri siksi toivoa herättävä. Erittäin ilahduttavaa oli, että koolle saapuneista moni oli ensikertalainen, yli kolmannes. Untuvikkojen kommentit ovat vahvistaneet hyväksymisen tunnelmaa, sukulaisuutta.

Olemme etsimässä jotakin. Syvällä maaseudulla asuvana suurena muutoksena tunnistan välimatkojen haihtumisen. Kohtaamisia tapahtuu uusissa ajan ja paikan tiloissa. Myös ketterät yli rajojen punoutuvat liittoumat tekevät notkeasti asioita, joita kukaan ei älyä kieltää. Lopputulokset ovat hyödyllisiä. Anarkismi elää. Ehkä se oli paras matkamuistoni Sometime 2012:sta. Samoin se, miten ihmiset tässä seurapiirissä ovat aidosti kiitollisia toisilleen, avuliaita, arvostavat toisiaan ja ovat lähtövalmiita avaruuslennoille.

Tapahtuma jätti aikamoisen nettijalanjäljen. Päivitän tähän myöhemmin lisää linkkilistaa apajista. Sometime2012-tuotoksia netissä:

• Sometime2012 FB-ryhmä
• Sometime2012 FB-tapahtuma
• Sometime2012 wiki
• Sometime2012 blogi
• Näkymättömän oppimisen / muuttuvan koulun työpaja (Twitter #avoinvisio)
• Eija Kallilan muistiinpanoja tapahtumasta
• Jarmo Lahden YouTube-kanavalla useita videoita
• Personal EU Bambuser eli Kurt Linderoosin striimauksia
• Kerro komentoimalla lisää linkkejä, päivitän listaa...

Miten tukea verkkokeskustelua FI1-kurssilla – ja varmaan monella muullakin?

Sain pedagogisten opintojen tekijältä pyynnön vastailla muutamiin filosofian opettamiseen liittyviin kysymyksiin (FI1-kurssi lukiossa). Vastaaminen oli sen verran kiintoisaa, että laitan tännekin jakoon aatokseni.

Onko mahdollista luoda oppimista tukevaa filosofista keskustelua verkkoon? 

Mietinpä, että miten verkko eroaa muusta keskustelutilasta, etteikö siis olisi mahdollista luoda oppimista tukevaa keskustelua? Verkossa hyvää on mahdollisuus pohtia asioita, keskustelun näkyville jääminen toisin kuin ääneen kasvokkain keskustelun haihtuminen. Monesti oppitunnilla hiljaiset pohdiskelijat saavat netissä riittävästi aikaa ja rauhaa osallistua ja hämmästyttävät oivalluksillaan.

Tässä esimerkki huisin kiinnostavasta keskustelusta filosofian 1 -kurssilla lukiossa. Keskustelusäie oli jäänyt niin hyvin mieleeni, että vaikka aikaa on kulunut kahdeksan vuotta ja keskustelu on netissä piilossa, muistin reitin siihen hetkessä. Voi miten on ikävä opettamaan, kun näitä vanhoja aarteita kaivelee, ah ja ooh, kiitos ihanat opiskelijat!

Mitä on tärkeää huomioida, kun opastaa oppilaita keskustelufoorumin käyttäjiksi?

1. Ole ystävällinen, myös ollessasi kriittinen.
2. Koeta vapauttaa ajattelusi totunnaisista kahleista, kokeile erilaisia tulokulmia, loiki ajatuksilla, kääntele ajatuskäpälissä aiheita.
3. Kirjoita silmälle eli jäsentele, kirjoita selkeästi, asia per kappale tai viesti, muista myös kiinnittää kommenttisi toisten teksteihin eli luo vuorovaikutuksellasi sidoksia yhteiseen keskusteluun monologien sijaan.

Millainen opettajan esittämä lähtökysymys on hyvä tai huono aktivoimaan oppilaita? 

• kysymys ei sisällä ennakko-olettamia (arvoväritystä, olettamaa oikeasta vastauksesta), 
• kysymys ei sisällä useita sisäkkäisiä kysymyksiä (tarkkaile ja-sanoja), 
• kysymys ohjaa toimintaan (tyyliin: selvitä, argumentoi, perustele, ota selvää, etsi lisätietoja, havainnoi, puolusta tai vastusta yms.) ja
• kysymyksessä on tilaa luovuudelle, se voi innostaa, olla leikillinen ja nokkela samalla kun se on älykäs kysymys avaa ajattelumaailmaa, Roland Barthes’ia mukaellen se on Kysymys, johon toinen voi tarttu, ei kysymys, joka on valmiiksi suljettu (Barthes’illa Teksti ja teksti), ks. vanha pohdintani asiasta.

Pakollinen vai vapaaehtoinen osa kurssia? 

Keskustelu on niin innostava, ettei pakollisuudesta pitäisi puhua – muutenkin “pakollinen filosofia” on jotenkin järjenvastaista. Olen aina suosinut vaihtoehtoisia työskentelytapoja.

Keskusteluun osallistumisen pisteytys? Mille annetaan arvoa? 

Kolmannes jokaiselle näistä: sisältö, yhteistä rakentava, filosofinen taito.

Olen vuosien varrella laitellut FI1-kurssin juttuja verkkoon, näitä saa vapaasti hyödyntää, vaikka vanhoissa sisällöissä ei vielä CC-merkintää ole:
Vuosina 2004-2005
Tukiaineistoja vuosina 2004-2005
Filoblogi 2005-2006
Filowiki 2006
Filowiki 2007-2009
Kurssiohjeet 2008

Muuttuva koulu

Jos nyt olisin kouluun menevä lapsi ja tuon lapsen vanhempi ja sen koulun opettaja, millaisen koulun haluaisin? Ilo, lumous, turva ja kaveruus ovat neljä sanaa, jotka nousevat ensimmäisinä mieleeni.

Opetussuunnitelmilla ja koulun rakenteellisilla ratkaisuilla vaikutetaan yhteiskuntaan. Yhteiskunta säätelee koulumaailmaa. Suhde on vuorovaikutteinen. Rakenteeseen vedotaan, kun ei haluta tai jakseta tehdä asioita toisin. Rutiinin turva voi olla liiallista turvaa ja väärille ihmisille (opettajan rutiini ei ole oppijan rutiini, hallintovirkamiehen rutiini ei ole opettajan rutiini).

Muutos ei itsetarkoituksena toimi. Toimiva muutos on tutkivaa kokeilua avoimin mielin, valppaalla asenteella. Kokeileminen johtaa joskus sen oivaltamiseen, että vanha olikin oikeastaan oikein hyvä. Silti kokeilun jälkeen vanhaa ei ehkä enää toteuteta samoin kuin ennen.

Muistan erään isän topakan kiellon, että hänen lapsensa ei ainakaan saa olla opetuksen kokeiluhankkeen uhrina. Minä olisin toista mieltä niin lapsena, vanhempana kuin opettajana. Nautin omina kouluaikoinani 70-luvulla kovasti siitä, miten asioita tehtiin toisin – elettiin peruskoulun muutosvuosia. Osa kokeiluista peruttiin, mutta se tekemisen meininki jäi itseeni sytyttäjäksi. Opin henkisiä valmiuksia uusien tilanteiden kohtaamisen, siihen, kuinka katsoa asioita uudesta tulokulmasta. Edellytys onnekkaille tuloksille on se, että kokeiluhankkeita toteutetaan innostuksella ja uteliaana. Onnistumisen pakko tuntuu kuihduttavan tätä.

Rohkaiseva ja kannustava koulu, joka jotenkin saisi kylvettyä iloista kunnianhimoa, oppimisen nälkää... sellainen ei voi elää, jos koulu on suljettuja luokkia, pulpettiarmeijoita. Oivaltava biologian ja maantieteen huippupedagogi Virolahden yhteiskoulussa, Tapio Rintanen, opetti aikoinaan meitä koululaisia menemään omin jaloin lähteille, keskellä tuntia koulukirjastoon tai häiritsemään asiantuntijan eli toisen opettajan oppituntia. Oli jännittävää ja samalla lumoavaa mennä opettajan toimeksiannosta yläastelaisena koputtamaan lukiorehtorin ruotsin tunnin oveen: "Anteeksi että häiritsen, mutta..." Ja siitä edelleen lukiolaisena saman opettajan johdolla toteutettua kylämaiseman kohentamissuunnitelmaa hehkuttamaan Hannu Karpolle tv-kameroiden eteen.

Haasteiden vastaanottaminen tai ehkä paremmin sanottuna kyky tarttua toimeen, oppiminen autenttisissa ympäristöissä, oppimis- ja osallistumisvalmiuksien kasvattaminen – siinä asioita, joita haluaisin lasten oppivan. Lapsikin on osa yhteiskuntaa, toimija, jolla on ajatuksia, maailman muuttaja. Lasten huomio ja aika imeytyvät nykyisellään herkästi sinne, missä on vapauden tilaa. Viihdeteollisuus osaa homman.

Koulu yrittää sinnitellä, mutta jää välillä päiväsäilytyspaikaksi, joka pyrkii hetkeksi kytkemään lapset irti viihdeteollisuuden taikamaailmasta. En pidä viihdettä, pelejä ja muuta ajanvietettä sinällään pahana, mutta aika-ahmarina kyllä. Jos lapsuuteni 70-luku oli läpipolitisoitunut, nyt aikamme on läpikaupallistunut. Balanssi pitäisi löytää. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään myös elämän vaikeuksia, sitä, miten ikäviä tilanteita ratkotaan yhdessä, miten hyödynnetään vanhoja juttuja ja keksitään uusia. Kaikkea ei saa ostamalla, on osattava tehdä itse ja yhdessä.

Jokainen haluaa (yleensä) olla merkityksellinen ja erityinen. Rangaistuslaitoksissa on kautta historian riisuttu erityisyys ja yksilöllinen merkityksellisyys. Eräs lukio-opettaja totesi vuosia sitten minulle, ettei jaksa nähdä vaivaa opetella tunnistamaan opiskelijoita nimeltä. Kurssi kestää vain 6-7 viikkoa ja sitten tulee taas kymmenittäin uusia opiskelijoita, samaa opiskelijaa ei ehkä toista kertaa tule vastaan. Toinen lukion äidinkielen opettaja huokasi raskaasti, kun sai valmennettavakseen abiryhmän, jota ei ollut koskaan aiemmin opettanut – hän koki mahdottomana tilanteen, jossa ei entuudestaan tuntenut kenenkään oppimishistoriaa ja suhdetta äidinkieleen. Lukio ei enää perustu ihmissuhteisiin, kasvatussuhteeseen. Kyse on liukuhihnasta, joka tuottaa mieluiten laudatureita, mutta oikeastaan väsyneitä ja kyynisiä ihmisiä, nuoria, joita vaivaavat paniikkihäiriö ja muut ahdistukset. Kärjistettynä. Pahimmissa tapauksissa. Tai tavallisissa.

Nykyinen rakenne ei estä järkeviä ja hyviä uudistuksia. Ilmassa on kuitenkin nyt jotain isompaa, laajarintamaista tahtoa uudistaa koulu, monilla eri tasoilla: rakennuksina, ihmisten toimintana, työympäristöinä, oppimisen paikkana...

Viime aikoina ollut useita merkkejä sekä ideologisesta että käytännöllisestä koulun muuttamisesta. Seinien sulkema koulu pulpettiarmeijoineen saa kyytiä. Erillissaarekkeeksi tietoa toistavaa oppimista ylläpitävä koulu saa huutia. Tässä muutamia merkkejä muutoksen virrasta:

• Khan Academy: avoimesti saatavilla olevia itseopetusvideoita
• Flipped Classroom: tehdään luokassa sitä, missä kohtaaminen on arvokkainta: perehdytään perusasioihin kotona ja tehdään oppimistehtävät koulussa eikä päin vastoin.
• Lauri Järvilehdon Ajattelun ammattilainen -blogissa Khan Academystä ja Flipped Classroomista: Oppimisen vallankumous (11.4.2012)
• Näkymätön oppiminen: ehdotus ja tutkielma uuden vuosituhannen oppimisesta ja oppijasta (Cristóbal Cobo ja John Moravec), Wikiopistossa, Sometu-ryhmä ja Tero Toivasen blogissa. "Kaikkea sitä, mitä opitaan, ei välttämättä havaita formaalissa oppimisessa oppimiseksi. Se jää näkymättömäksi, piilotetuksi opetussuunnitelmaksi."
• Koulu kaikkialla -tutkimushanke (HY): wiki ja keskustelublogi, hankkeen nimestä huolimatta perusajatuksena se, että oppiminen tapahtuu kaikkialla, ei vain koulussa. Jatkoa Oppimisen sillat -hankkeelle. (Ks. myös hankkeessa työskentelevän Olli Vesterisen blogi.)
• Demos Helsingin aloite Vapauttakaa koulu: DIY-koulu Helsingin juhlaviikoilla 24.-26.8.2012. "Hyvän elämän oppimisessa on kyse inspiraation siirtämisestä. Sitä kommunikoidaan eri tavalla kuin informaatiota."
• Marko Kuuskorven väitös (2011) luokkahuonemallin ongelmista (ks. myös juttu luokkahuoneen päivityksestä). "Suomalaislapset viettävät koulupäivänsä tiloissa, joiden perusteet ovat muotoutuneet Englannissa noin 150 vuotta sitten."
• Kirsti Lonka on ponnekkaasti ottanut kantaa suomalaisen koulun ja erityisesti luokkahuoneen muuttamiseen. Muutos lähtee opettajankoulutuksesta sekä tilojen suunnittelusta, arkkitehtuurisista ja sisustuksellisista ratkaisuista. (Katso oppimisen tilojen kehittämishankkeen tiivistelmä ja Olli Niemen videokannanotto bulimiaoppimista varten suunniteltujen oppimistilojen ja innostavien oppimistilojen eroista. Tässä blogissa kaipailin tammikuussa 2010 pedagogista sisustusarkkitehtuuria Pohjankartanon koulussa vierailun innoittamana.)
• Hakuja uudistusjuonteista kannattaa tehdä myös mm. ilmauksilla ilmiöpohjainen, tutkiva-, keksivä- ja mobiili oppiminen.
• Loppuhuipennuksena vielä Curtis J. Bonkin avoin kirje tämän planeetan oppijoille avoimen ja jatkuvan oppimisen hengessä. "In this millennium, everyone can be an educator as well as learner at any moment ofthe day or night."

Sometu-verkostossa on avattu AVO-hankkeen AVO-opiston toimesta Muuttuva koulu -ryhmä, jossa kootaan ideoita ja uudistuksen merkkejä. Aiheita käsitellään myös Sometun tulevissa tapahtumissa.

Arvostamani oppimisen tulevaisuuden näkijä Pekka Ihanainen puhui näistä asioista jo 2010 taltioidussa videohaastattelussa oivaltavasti. Hän epäili, voidaanko kouluja enää kutsua kouluiksi nykyisessä mielessä. Tärkeää on tehdä yhdessä, toimia, tuottaa ja olla vuorovaikutuksessa paitsi oppijaryhmän sisällä, myös avoimissa oppimisympäristöissä, lasten ja aikuisten kesken, oppijoiden ja pienyritysten kesken. Tärkeää tarjota tilaa yhteisen lisäksi vetäytymiseen, rauhaan jota oppiminen myös kaipaa. Yksilöllisen ja yhteisöllisen yhdistämiseen.

Harmi – joskus yhdessä olemme vähemmän

Matkasin kohtuullisen täydessä junassa Tampereelta Lahteen (MM-lätkä). Aamupuuhat pitivät kiireisinä, jäi aamupala ja lounas veden hörppimiseen. Vihdoin junassa tilaisuus evään hankintaan. MM-kisojen kunniaksi kerrankin kunnon tungos ravintolavaunussa.

Juna on mainio olotila. Irrottautuminen vilistävästä kiireestä. Toki nykyisin junissa netti toimii yhä paremmin, mutta aina voi huokaista pätkimisen keitailla – vain tuokioittain online. Tapahtuipa junamatkalla mitä tahansa, olen perillä omasta toiminnastani huolimatta johonkin aikaan. Vaikka kuinka pingottaisin, en sen nopeammin. Zen. Mielen tyyneys.

Taakseni asettui itseäni hitusen vanhempi naisihminen, jonka kärttyisyyskäyrä rupesi kuumenemaan hitaassa jonossa. Hän tiesi, miten olisi VR:n pitänyt varautua lisäämällä ravintolavaunun henkilökuntaa ja organisoimalla vaunun toiminta ja ylipäätään suunnittelemalla vaunut ihan toisin. Kommentoin, että yleensä näissä vaunuissa on aika tyhjää ja ihan luksusta, että ylipäänsä on ravintolavaunu, ei niitä enää monissa junissa ole. Kyseisen junan ravintolavaunussa hääräsi 3 naista. Miten siihen loukkoon voisi enempää mahtua? Argumentoin vielä, että uskon parhaimpaan yritetyn. Heillä oli toinen kassakone rikkoontunut. Minkäs sille voi. Silti Toijalaan mennessä olin itse saanut eväkseni. Ehdin hyvin einehtiä ennen vaihtoa. Olin tyytyväinen.

Kärttyisä takanani jonottaja jäi mieleeni. Mitään hyötyä en näe valivalikiivailulle. Asiat eivät yhdellä yksittäisellä junamatkalla sen kummemmiksi muutu. Maailmassa on paljon hankalampia olotiloja ihmiselle. Mietin siinä jonotellessa ja mokomaa kärttyilyä kuunnellessani sitäkin, miten aina syytetään nuorisoa kaikki-mulle-heti-sukupolveksi. Itselläni ikävimmät kokemukset ovat alalla lähes yksinomaa vanhojen ihmisten kanssa. Niin ratikassa, laivalla, hotellissa kuin nyt junassakin. Mikä ihmeen kiire? Ja miksi ei voisi levähtää siihen hetkeen, jolloin ei voi mitään sille, että on vähän aikaa odoteltava.

Kyseinen jonottaja huomautti monille ohittajille, että jonossa ei saa etuilla. Kaikki olivat matkalla omaan vaunuun, junassa pitää kulkea läpi ravintolavaunun. Minusta oli kivaa, että oli vähän tiivistä tunnelmaa. Otin silti opikseni sen, että emme me välttämättä ole yhdessä enemmän. Jos tyypin pää on täynnä rautalankaa ja kyynärpäät tanassa, niin eipä siitä mitään me-yhdessä-enemmän synny.